Näytetään tekstit, joissa on tunniste tilastot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tilastot. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Mistä puhumme, kun puhumme uskonnottomuudesta?

Vuoden 2019 alussa uutisoitiin, että 69,7 prosenttia suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Luku on alhaisempi kuin koskaan. Vuoden 2017 tilaston mukaan suomalaisista 26,3 prosenttia ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Luku on suurempi kuin koskaan.

Uskontokuntiin kuulumattomissa on enemmän miehiä kuin naisia. Ikäluokassa 25–44 heitä on yli puoli miljoonaa, kun taas vanhemmassa sukupolvessa (45–64) heitä on hieman yli 400 000. Näitä vanhemmissa heitä on 200 000. Olennaista tässä on se, mitä maallistumistutkijat kutsuvat sukupolvivaikutukseksi erityisesti Euroopassa. Sen mukaan jokainen tuleva sukupolvi on vähemmän uskonnollinen kuin edeltävä. Sukupolvivaikutus näyttäisi pätevän Suomeenkin melko hyvin, vaikka tässä esimerkkinä on vain yksi mittari, jäsenyys.

Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomat eivät kuitenkaan muodosta mitään yhtenäistä ryhmää. Voisi sanoa, etteivät he muodosta edes epäyhtenäistä ryhmää, sillä kyse on tilastokategoriasta, joka sisältää monenlaisia, keskenään ristiriitaisiakin katsomuksia.


Uskontokuntiin kuulumattomien kolmijako

Uskontokuntiin kuulumattomat voidaan jakaa kolmeen. (1) Osa heistä katsoo kuuluvansa uskonnolliseen ryhmään, mutta heidän ryhmänsä ei ole rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta.

Noin viidesosa helluntailaisista on rekisteröityneitä jäseniä. Tilastokeskuksen mukaan rekisteröityneitä helluntailaisia on niukasti alle 10 000, kun Suomessa arvioidaan olevan kaikkiaan hieman alle 50 000 helluntailaisuuden kannattajaa.

Vastaavaan tapaan vain osa Suomen muslimeista kuuluu uskonnollisiin yhdyskuntiin. Tilastokeskuksen mukaan rekisteröityneitä on hieman yli 15 000. Suomen muslimien määrä on arviolta kuusinkertainen, vaikka heistä vain osa on uskonnollisesti orientoituneita.

Muslimeihin pätee yleinen uskontoa ja maahanmuuttoa luonnehtiva ”kaava”: uuteen yhteiskuntaan asettautuminen vie aikansa ja vähitellen organisaatiorakenteet muodostetaan nykyisen asuinmaan kaltaisiksi. Muslimien kohdalla tämä on tarkoittanut rekisteröitymisaktiivisuuden lisääntymistä. Toistaiseksi Suomessa on kuitenkin uskonnollisiksi itseään mieltäviä muslimeja, jotka eivät näy jäsenyystilastoissa.

Lisäksi on muita perinteitä seuraavia ihmisiä, jotka eivät näy tilastoissa. Osa buddhalaisista ja hinduista ei ole rekisteröityneitä. Lisäksi moni pakana tai uuspakana ei näy tilastoissa, koska Suomessa yksikään pakanayhteisöksi itsensä määrittelevä ryhmä ei ole tullut hyväksytyksi rekisteröityneeksi uskonnolliseksi yhteisöksi. (Karhun kansasta puhutaan usein ainoana rekisteröitynä pakanallisena tai uuspakanallisena uskonnollisena yhteisönä, mutta yhteisö ei itse käytä kyseisiä käsitteitä.)

(2) Toisessa kategoriassa ovat yksilöllisesti uskonnolliset. He katsovat olevansa uskonnollisia, mutta he eivät ole löytäneet tai eivät edes etsi minkäänlaista yhteisöä omalle katsomukselleen ja sen harjoittamiselle. Tähän kategoriaan kuuluu myös ihmisiä, jotka yhdistelevät eri uskontoperinteiden osia katsomukseensa.

(3) Kolmannessa kategoriassa ovat ihmiset, jotka ovat useimpien tavanomaisten mittareiden mukaan uskonnottomia. He eivät katso kuuluvansa mihinkään uskonnolliseen ryhmään, heillä ei ole uskonnollisia käsityksiä, eivätkä he harjoita uskontoa ainakaan säännöllisesti. Usein he myös määrittävät itsensä uskonnottomiksi. Uskonnottomaksi itsensä mieltävistä lähes joka neljäs kuitenkin kuuluu kirkkoon, joten tilanne ei ole yksinkertainen. Uskonnottomista kuitenkin tiedetään kaikenlaista.


Keitä ovat uskonnottomat?

Vuoden 2015 lopussa toteutetun Gallup Ecclesiastica -kyselyn mukaan 24 prosenttia suomalaisista identifioi itsensä uskonnottomaksi. Prosenttilukuun vaikuttaa kysymyksen muoto, mutta jätän sen pohdinnan toiseen kertaan. Olennaista on, että kyselyn 1000 uskonnottomaksi identifioituvaa vastaajaa antaa mahdollisuuden uskottavaan profilointiin. Tässä esitän siitä pienen maistiaisen.

Mainitun kyselyn mukaan uskonnottomat ovat tyypillisesti nuoria kaupunkilaisia miehiä. Heillä on verrattain liberaalit arvot ja vähemmän kansallisylpeyttä kuin muulla väestöllä. Uskonnottomien käsitykset eroavat uskonnollisista ihmisistä siinä, että edellisillä on huomattavasti kriittisempi suhtautuminen kirkon ja valtion läheisiin suhteisiin.

Kyselyssä ei ollut poliittisia kantoja selvittävää osiota, mutta vuoden 2011 Gallup Ecclesiastica vahvisti jo aikaisemman löydöksen: uskonnottomat äänestävät todennäköisemmin vihreitä tai vasemmistoa kuin keskustaa tai kristillisdemokraatteja. Vihreät ovat vahvasti yliedustettuina uskonnottomissa nuorissa aikuisissa, vasemmistoliitto iäkkäämmissä sukupolvissa.

Uskonnottomaksi itsensä määrittävät rastittivat myös muita katsomuksellisia identifikaatioita. Lähes 60 prosenttia heistä hyväksyi ateistisen identifikaation. Noin 20 prosenttia katsoi olevansa myös luterilainen ja sama osuus katsoi olevansa kristitty. Niukasti yli 40 prosenttia uskonnottomista mielsi itsensä myös henkiseksi.

Tiina Parkkisen tekeillä olevassa pro gradu -tutkielmassa on haastateltu pääkaupunkiseudun uskonnottomia nuoria aikuisia. Heidän pohdinnoistaan käy ilmi, että esimerkiksi luterilaisuus voi sopia uskonnottomankin identifikaatioksi, jos sen tulkitaan viittaavan uskonnollisen identiteetin sijaan suomalaiseksi kulttuuri-identiteetiksi. Vastaavasti uskonnottomat voivat katsoa olevansa henkisiä, koska termin ajatellaan viittaavan pohdiskelevuuteen, eikä niinkään heikosti institutionalisoituneisiin uskonnon muotoihin, kuten se kansainvälisessä uskontotieteellisessä ja uskontososiologisessa tutkimuskirjallisuudessa ymmärretään. Vaikka osa haastateltavista hyväksyi ateisti-identifikaation, se assosioitiin paikoin uskontokielteisyyteen, ja siksi siihen suhtautuminen oli varauksellista.

Koko tässä esitelty monimuotoisuus tulisi ulottaa myös julkiseen keskusteluun. Kun puhumme uskonnottomuudesta, olisi hyvä muistaa, ettemme puhu mistään yhdenmukaisesta ryhmästä. Sen jälkeen voidaan pohtia tarkemmin, mistä tarkkaan ottaen puhumme, kun puhumme uskonnottomuudesta.


torstai 14. helmikuuta 2019

Uskonnollinen – onnellinen?

Tammikuun lopussa 2019 yhdysvaltalainen Pew Research Center julkaisi useita maita kattavan raporttinsa, jonka mukaan uskonnolliset ihmiset kertovat olevansa onnellisempia kuin uskonnottomat. Uskonnollisilla viitattiin niihin, jotka osallistuvat aktiivisesti.

Raporttia ja sen uutisointia voidaan kuitenkin kritisoida. Ensinnäkin raportin tai selvityksen viesti muuttui mediassa nopeasti muotoon ”Uskonnolliset ovat onnellisempia kuin uskonnottomat”. Tiedeviestinnästä vähänkään välittävät tietävät, että näin media toimii. Hyvässä tiedeviestinnässä tämä osattaisiin ennakoida.

Toiseksi kysely ei tarkastellut ihmisten onnellisuutta vaan itse koettua onnellisuutta, mutta niiden suhteen pohdinta jää puolitiehen. Jokainen (itseään kunnioittava) tutkija pitää erottelua merkittävänä, ja raportissa ei puhuta onnellisuudesta sinänsä. Hyvä tutkimus kuitenkin problematisoisi koetun onnellisuuden informaatioarvoa, teoretisoisi sen, pohtisi, millä perustein jossain kielipelissä on tapana korostaa onnellisuutta.

Kolmanneksi raporttia voidaan kritisoida siitä, ettei siinä tarkastella Pohjoismaita. Miksi pitäisi? Koska Pohjoismaat ovat aikaisempien tutkimusten perusteella tyyppiesimerkkejä maista, joissa hyvinvointi ja onnellisuus ovat maailman kärkiluokkaa ja niissä on enemmän uskonnottomia kuin useimmissa maissa. Hyvä tutkimus ottaisi Pohjoismaat mukaan tai vähintään pohtisi perusteellisesti, mitä vaikutuksia niiden poisjättämisellä on tulosten uskottavuuteen.

Neljänneksi hyvä tutkimus kysyisi itseltään, mitä tiedämme kun tiedämme ihmisten sanovan sitä tai tätä onnellisuudestaan. Raportin (piilo)viesti monille lukijoille on, että jos haluat olla onnellinen, ole uskonnollinen. Ja enemmän: raportti olettaa (epäsuorasti), että koettu onnellisuus on tavoiteltavaa. Lehmä voi kokea olevansa ihmistä onnellisempi, mutta se ei tarkoita, että ihmiset haluaisivat olla lehmiä. Tai kuten Slavoj Zizek on kysynyt, ”miksi pyrkiä olemaan onnellinen, kun voi olla kiinnostava?”

Pew Research Center tekee pääosin hyvää työtä ja itse viittaan usein (myönteisessä mielessä) heidän selvityksiinsä. Tämä raportti ja sitä koskeva uutisointi herättää kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin se antaa vastauksia. Maakohtaiset löydökset koetusta onnellisuudesta antavat pohdinnan aihetta, mutta se vaatii pohjaksi ymmärryksen siitä, mitä tiedämme, kun tiedämme miten ihmiset puhuvat koetusta onnellisuudestaan. Ja sen jälkeen voitaisiin pohtia, onko uskonnollinen aktiivisuus tässä jotenkin merkittävä vai osallistuminen mihin tahansa sosiaaliseen toimintaan.


Ryan Cragunin kriittisiä kommentteja sisältävä juttu:

Russell T. McCutcheonin kommentti raporttiin:

Slavoj Zizek onnellisuudesta: https://www.youtube.com/watch?v=U88jj6PSD7w

perjantai 13. marraskuuta 2015

Suomalaisten tieteilijöiden uskonnollisuus

Perjantainen aamupäivä meni ”Miten Suomi uskoo?” -seminaarissa, jossa kuuntelin yhteensä kuusi kiinnostavaa alustusta. Yksi niistä oli Jorma Hietamäen esitelmä suomalaisten yliopistossa opettavien ja tutkivien uskonnollisuudesta. Hän puhui psykologian alan väitöskirjastaan Suomalaisten yliopisto-opettajien maailmankuvat ja maailmankatsomukset (2015).

Tutkimus osoittaa, että suomalaiset tieteentekijät ovat selvästi vähemmän uskonnollisia kuin väestö keskimäärin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että he olisivat uskonnonvastaisia. Kun vastaajilta kysyttiin erilaisia jumalasuhteeseen liittyviä kysymyksiä, suosituimmaksi nousi vaihtoehto ”En usko Jumalaan. Pidän silti itseäni jonkinlaisena kulttuurikristittynä ja ajattelen, että monille ihmisille jumalausko tuo myönteisiä asioita elämään.”

Itseäni kiinnosti erityisesti uskonnollisuuden jakautuminen tieteenaloittain, sillä yhdysvaltalaisissa aineistoissa on käynyt ilmi, että luonnontieteilijät ovat uskonnollisempia kuin yhteiskuntatieteilijät ja humanistit.

Hietamäen tutkimus viittaa samaan suuntaan: hänen jaottelussaan lääketieteellisessä työskentelevät ovat uskonnollisimpia ja yhteiskuntatieteilijät uskonnottomimpia, kun mittarina on jumalausko. Tähän väliin menevät teknilliset tieteet ja humanistinen/kasvatustieteellinen.

Pari reunahuomiota: lääketieteellisen luvut ovat korkeita osittain siksi, että siihen on laskettu mukaan hoitotieteet. Tämä ei välttämättä selitä kaikkea. Lisäksi olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten humanistinen ja kasvatustieteellinen jakautuvat, sillä oletukseni on, että kasvatustieteellisessä jumalausko on yleisempää.

Kun tähän yhdistetään vastaajien oma käsitys siitä, onko tieteenala vaikuttanut jumalauskoa koskeviin käsityksiin, saadaan selville, että yhteiskuntatieteilijöiden mukaan vaikutus on suurempi kuin humanisteilla ja kasvatustieteilijöillä. Näillä puolestaan on suurempi vaikutus kuin teknillisillä aloilla ja lääketieteellisillä aloilla.

Yhdysvaltalaisia eroja on pyritty selittämään sillä, että humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla opitaan pitämään asioita inhimillisinä konstruktioina. Sama ulottuu jumalauskoon. Luonnontieteellisillä aloilla tähän ei erityisesti harjaannuta. Se, että suomalaisessa aineistossa tieteenalan koettu vaikutus jumalauskoon oli suurinta yhteiskuntatieteissä ja pienintä lääketieteessä, sopii esitettyyn tulkintaan.

Hietamäki ei esitelmässään kytkenyt löydöksiään kansainvälisiin keskusteluihin tieteilijöiden uskonnollisuudesta, mutta ainakin suomalaiset löydökset vaikuttaisivat vahvistavan kansainvälisiä löydöksiä ja niiden tulkintoja.

Itse en ole vielä ehtinyt perehtyä väitöskirjaan. Se löytyy täältä:


maanantai 17. joulukuuta 2012

Onko ”ateismi” sama kuin ”ei uskontoa”?

Miksi jotkut toimittajat eivät tee eroa ateismin ja uskonnottomuuden (”ei uskontoa”) välille, jos aiheena uskonnollinen identifioituminen?

Olen ennenkin kirjoittanut, miten ”ei uskontoa” ja ”ateisti” sekoitetaan mediassa, kun raportoidaan kyselytuloksista. Nyt tähän syyllistyi sinänsä erittäin laadukas Independent, joka väitti, että brittien Censuksessa itse-identifioituvien ateistien määrä on kasvanut kuudella miljoonalla. Todellisuudessa kyse oli niistä, jotka vastasivat ”ei uskontoa”. Kaikissa tietämissäni tapauksissa ateismi on (ainakin länsimaissa) selvästi vähemmän suosittu vaihtoehto kuin ”ei uskontoa” tai ”ei uskonnollinen ihminen”.

13.8 miljoonaa vastasi ”ei uskontoa”, ateistiksi identifioitui alle 30 000. Tämä ero on valtavasti suurempi kuin muissa kyselyissä, mutta se selittyy kysymyksen muodolla: ”Ei uskontoa” oli aito vaihtoehto, kun taas kohtaan ”Muu uskonto” toiset kirjoittivat ”ateismi”. Siksi tämän kyselyn tuloksia ei tule käyttää myöskään ateismin epäsuosion todisteluun.

Mutta nyt tämä muuttuu mielenkiintoiseksi:

Kun klikkasin päivän päästä linkkiä, sen takana oleva juttu oli kirjoitettu uusiksi. Ateismista ja ateisteista siellä ei ollut sanaakaan. Jokin oli saanut aikaan tarpeen muuttaa juttua. En oikein jaksa uskoa, että se oli twiittini, jossa toin asian lehden tietoisuuteen, mutta syystä tai toisesta Independent muutti kurssia, ja korjausten jälkeen kirjoittaa ihmisistä, joilla ei ole uskontoa.

Sama ateismin ja uskonnottomuuden sekoittuminen oli esillä muissakin lehdissä. Daily Mail esitti yhden jutun infoboksissa, että kyselytuloksissa on ”valtava piikki ateisteissa”. Daily Mirror tiesi kertoa, että Briteissä ”ateisteiksi identifioituu enemmän ihmisiä kuin koskaan”. Daily Telegraph kirjoitti, että ”ateistien ja agnostikkojen määrä nousi kymmenellä prosentilla”.

Osallistuin englanninkieliseen ryhmähaastatteluun, jossa pohdimme Censuksen tuloksia. Minun roolini oli puhua median tavoista kirjoittaa aiheesta. Edellä esitetty esimerkki siitä, miten media ei tehnyt eroa ateismin ja uskonnottomuuden välille, on osa haastattelua. Sen lisäksi teen haastattelussa yleiskatsauksen yksittäisiin brittiläisiin sanomalehtiin. Nostan esiin muutamia huomioita, jotka ainakin omasta mielestäni ovat varsin kiinnostavia. En referoi niitä tässä, mutta perusväittämäni on, että lehtien pyrkimyksenä oli löytää kyselytuloksista jokin elementti, jonka avulla voitiin tuoda esiin lehden poliittinen kanta.

Mikäli haastattelu kiinnostaa, se on kuunneltavissa täältä:

Oma osuuteni on 40 minuuttia kestävän kokonaisuuden jälkipuoliskolla, mutta suosittelen tietysti koko haastattelun kuuntelemista.

torstai 13. joulukuuta 2012

Brittien uskonto tilastojen valossa


Tutkijat ovat odottaneet vuoden 2011 Censuksen tuloksia vesi kielellä ja kuola valuen. Niitä on pudoteltu vähän kerrallaan, mutta nyt Englantia ja Walesia koskeva perusmateriaali on julkaistu. Uskonnon osalta tilanne näyttää seuraavalta:

Kristinusko on laskussa. Kysyttäessä uskonnollista identifikaatiota kristinusko on laskussa. Vuonna 2001 72% vastasi kristinusko, vuonna 2011 59%.

Uskonnottomuus on kasvussa. Vuonna 2001 15% vastasi ei uskontoa. Vuonna 2011 25%. Tämä oli myöskin ensimmäisenä tarjottu vaihtoehto. Kristinusko oli toisena tarjottu vaihtoehto. Vaihtoehtojen järjestyskin vaikuttaa, vaikka on erittäin vaikea sanoa, kuinka paljon.

Islam on odotettavasti noussut. Vuonna 2001 1.8%, vuonna 2011 4.8%.

Vuoden 2001 Censuksessa hieman yli 390 000 vastasi uskonnokseen jedismi. Nyt määrä on yli 176 000. Alkavatko sosiologit nyt kirjoittaa jedismin sekularisoitumisesta?

Yli 6000 vastasi uskonnokseen heavy metal.

Ennen kuin esitetään villejä tulkintoja kristityiksi identifioituvien laskusta, on hyvä muistaa, että vanhuksissa on enemmän kristittyjä kuin muissa ikäluokissa. Kristittyjen määrä vähenee ”luonnollisen poistuman” kautta.

Toiseksi, lisääntynyt maahanmuutto on vähentänyt kristittyjen prosentuaalista osuutta väestöstä ja lisännyt ei-kristillisten uskontojen kannatusta.

Ja kolmanneksi, maassa on varmasti miljoonia ihmisiä, jotka keikkuvat kristityn ja uskonnottoman välillä. He eivät ole ”uskovaisia”, mutta suhtautuvat melko myötämielisesti kristinuskoon, ja jonakin päivänä voisivat identifioida itsensä kristityksi, kun taas toisena päivänä ”ei uskontoa” tuntuu osuvammalta vaihtoehdolta.

Toivottavasti Scarborough’n ainoa rastafari ja Boltonin satanisti tulevat toimeen muihin viiteryhmiin kuuluvien kanssa. Muuten voi tulla yksinäinen olo.

Linkistä pääsee tonkimaan kyselytuloksia ihan itse:

Tulen kirjoittamaan vielä blogin tai kaksi siitä, miten media raportoi kyselyn tuloksista.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Uruguay: tilastonikkarin painajainen

Marcel Maussin tunnetun teorian mukaan ei ole olemassa pyyteetöntä lahjaa. Se velvoittaa vastalahjaan. Vastalahja ei saa olla sama kuin ensiksi saatu lahja. Lisäksi lahjan ja vastalahjan välillä täytyy olla ajallinen viive.

Sain eilen lahjan. Tuore julkaisu Uskonto suomalaisten elämässä on satasivuinen, viiden artikkelin tutkimusraportti. Tänään palautan lahjan kirjoittamalla siitä jotain.

Raportti perustuu vuoden 2008 kansainvälisen kyselytutkimuksen tuloksiin. Siinä on ajanmukaista tilastotietoa suomalaisten uskonnollisuudesta kansainvälisen vertailun kautta kaiutettuna. Suosittelen tutustumista, vaikka Suomen osalta tulokset eivät tarjoa järisyttäviä yllätyksiä.

Aloin vilkuilla kaavioita Helsingin rautatieasemalla, kun viimeinen juna oli ennen lähtöä 40 minuuttia myöhässä. Siinä tilanteessa tiesin tilanteen: kiitos valtion rautatiet, tervetuloa lyhyet yöunet, tervetuloa seuraavan päivän väsymys.

Lievästi ärsyyntyneessä mielentilassa aloin etsiä tilastoista kummallisuuksia. Teen sitä kaikissa muissakin tilanteissa, mutta nyt olo oli siihen poikkeuksellisen otollinen. Kohdekin löytyi helposti: ainoana Etelä-Amerikan maana mukaan otettu Uruguay.
 
Yleisesti Uruguayssa pitäisi oleman katolilaisia 47 %, protestantteja 34 % ja uskonnottomia 17 % ja pari jotain muuta. Kyselytuloksia katsomalla selviää, että 47 % vastaajista mieltää itsensä uskonnottomaksi. 33 % katsoo olevansa uskonnollisia ja loput ovat jotain siltä väliltä. Alustava huomio: erittäin korkea uskonnottomuus tällä mittarilla. Päihittää uskonnottomuudessa jopa Norjan, Saksan, Ranskan ja Tanskan. Suomenkin. Mitä ihmettä?

Seuraavassa tilastossa on pommi. Korkeasta uskonnottomuudesta huolimatta peräti 71 % uskoo Jumalaan. Heistä jopa 56 % tietää, että Jumala on olemassa eikä epäile sitä yhtään. Vain 12 % sanoo, ettei usko Jumalaan ja loput ovat jotain siltä väliltä. Jopa 66 % uskoo uskonnollisiin ihmeisiin ja 55 % kuolemanjälkeiseen elämään. Euroopan maallistuneet maat eivät ole lähelläkään näitä lukemia. Jokin mättää.

Katson vielä osallistumisaktiivisuuden: 59 % käy uskonnollisissa tilaisuuksissa harvemmin kuin kerran vuodessa. Uskonnollisesti maailman passiivisin kansa! Siis tässä mukana olleista maista, joita on yhteensä 33. Uruguaylaiset ovat kollektiivisen uskonnonharjoituksen osalta passiivisempia kuin maallistuneet tsekkiläiset, jotka ovat toiseksi passiivisimpia. Oho.

Tilastojen mukaan uruguaylaiset eivät siis osallistu uskonnollisiin tapahtumiin eivätkä ole ”uskonnollisia”, mutta he ovat tämän valossa poikkeuksellisen innokkaita uskomaan yliluonnollisen olion olemassaoloon ja ihmeisiin. Mitä tästä voi päätellä, onkin pulmallinen kysymys.

Ovatko he instituutiokriittisiä ja yksilöllisesti uskovaisia? Miten he oikeastaan ymmärtävät uskonnollisuuden? Yksi tähän linjaan sopiva arvaus on, että uskonnollisuus mielletään jonkinlaiseksi instituutiosidonnaiseksi olemisen tavaksi. Mutta mistä sitä voisi tietää vastausten perusteella? Kun juopa identifioitumisen ja uskomusten välillä on poikkeuksellisen suuri, alkaa epäillä koko kysymyksen mielekkyyttä Uruguayn kontekstissa.

Uruguay on hyvä muistutus siitä, että uskontoja koskevan vertailukelpoisen tilastomateriaalin hankkimiseen sisältyy kysymyksiä, joihin tilasto ei vastaa. Uskontoa käsittelevät kysymykset ymmärretään todennäköisemmin riittävän samalla tavalla Euroopan sisällä, mutta sen ulkopuolella vertailukelpoisuus heikentyy. Toki vastaukset tarjoavat tulkinnallisista ongelmista huolimatta lisätietoa, mutta sitäkin enemmän ne tarjoavat hypoteeseja laadullisen tutkimuksen tekemiseen vaikkapa Uruguayssa.

K Ketola, K Niemelä, H Palmu & H Salomäki, Uskonto suomalaisten elämässä. Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston julkaisuja 9/2011.