Suoran toiminnan katsomossa

En ole koskaan ollut kettutyttö, vaikka en turkistarhausta kannatakaan. Aseistakieltäytyjien bileisiin en koskaan jaksanut osallistua, vaikka olenkin sotilaspassistani luopunut. En ollut lökäpöksy, joka halusi vetää natseja turpaan. En polttanut makasiineja enkä ole ollut mustavihreillä päivillä. En ole edes vegaani. Mielenosoituksiin olen osallistunut lähinnä ulkomailla turistina, usein tietämättä, mikä on tapahtuman varsinainen idea. Kadunvaltauksissa soitettiin huonoa musiikkia, joten en viihtynyt niissä varttia pidempään.

Yllä sanotun vuoksi onkin mielenkiintoista löytää jonkinlainen yhtymäkohta oman elämän ja  suomalaisen ”suoran toiminnan” tai ”aktivismin” väliltä. Tästä muistuttaa Anton Montin ja Pontus Purokurun tietokirja Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016 (Into 2018).

Teos käsittelee alaotsikkonsa mukaista teemaa mielenkiintoisella tavalla painottuen aktivismin vasempaan laitaan, vaikka lopussa tuodaan mukaan myös uusoikeisto. Siinä käydään läpi aktivismia 1980-luvun anarkismista erilaisten yhden liikkeiden ja globalisaatiokriittisten moneuksien kautta viime vuosien kuokkavieraisiin ja turvapaikanhakijoihin. Lähes kaikki esimerkit ovat jollain lailla tuttuja, vaikka kaikissa tapauksissa olen ollut ulkopuolinen. Kirja systematisoi niitä ja vaiheiden yksiin kansiin laittaminen on saavutus. Tietysti tekijät ovat valikoineet mielestään keskeisimpiä esimerkkejä ja toimijoita, mutta tällä valikoimalla saadaan nostettua esiin keskeisiä painotuksia ja siirtymiä. Ulkopuolisuudestani huolimatta siellä on yksi vaihe, joka tangeeraa oman elämäni kanssa.

Tekijät kirjoittavat, että ”2000-luvulla suomalaiseen aktivismiin ilmestyi radikalisoituvan toiminnan rinnalle käänne teoreettisempaan ja ilottelevampaan suuntaan.” He jatkavat, että ”Liikkeiden julkisen viestinnän sävy oli 1990-lukua akateemisempi, kuten osoittavat vuosikymmenen ehkä tärkein aktivistikirja, Michael Hardtin ja Antonio Negrin Imperiumi.”

Hardt & Negri nojaavat ajattelussaan osittain Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin ajatteluun. Itse luin 2000-luvun alussa (ja myöhemminkin) Deleuzea ja Guattaria ahkerasti ja toimitin yhdessä Pasi Väliahon kanssa ensimmäisen Deleuzea käsittelevän suomalaisen teoksen vuonna 2004. Hardtin ja Negrin Imperiumi ilmestyi alkukielellä englanniksi vuonna 2000 ja muistan edelleen, että kaksi kirjaa, jotka otin mukaan Pietariin, jossa vietin heinäkuun vuonna 2002, olivat Imperiumi ja Hardtin aikaisempi, Deleuzen filosofiaa erittelevä teos.

Myöhemmin olin mukana Tutkijaliiton hallituksessa muutaman vuoden ajan. Samaan aikaan hallituksessa oli myös Mikko Jakonen ja Akseli Virtanen, jotka yhdessä Jukka Peltokosken kanssa ryhtyivät toimittamaan ”prekariaatin manifestia”, vuonna 2006 ilmestynyttä Uuden työn sanakirjaa. Tutkijaliiton toiminnassa tutustuin Jakoseen ja Virtaseen (Peltokosken tunsin jo teinivuosilta) ja joihinkin muihin samanmielisiin. Itse myös kirjoitin kirjaan. Ja vaikka kirja joidenkin mielestä oli filosofista höttöä, siihen kiteytyy aikansa aktivismin keskeisiä ajatuksia. Se pyrki uudistamaan yhteiskunnallisten liikkeiden kieltä vastaamaan aikansa muutoksia. Sittemmin vihreät ja vasemmisto ovat seuranneet näitä ajatuksia jonkin verran yhteiskunta-analyysissaan, toisin kuin vanhan vasemmiston käsitteistöön jämähtänyt SDP.  

Teos oli pitkälti Jyväskylässä perustetun Megafoni-verkkosivuston ekstensio, mutta Uuden työn sanakirjan merkityksen aikansa ajatuksia kiteyttävänä ja yhteensaattavana teoksena noteeraavat myös Monti ja Purokuru. Teoksen julkaisi Tutkijaliitto, jonka hallituksessa olin puoltamassa sen julkaisua ja päättämässä italialaisten autonomiateoreetikkojen suomennettujen teosten painosmääristä.

Selkeä tangeeraus Montin ja Purokurun esimerkkien ja vaiheiden kanssa jää suunnilleen tähän, vaikka kokonaisuuteen liittyy osittain myös väitöskirjani ja suomalainen uuden työn teoretisointi, jonka merkkiteos oli vuonna 2003 ilmestynyt Jussi Vähämäen Kuhnurien Kerho. (Vähämäki oli mukana Tutkijaliiton toiminnassa ja hän myös kirjoitti yhteistoimittamaani Deleuze-kirjaan.)

Selkeä erkaantuminen tapahtui vuonna 2007. Lähdin Englantiin ja kontaktit tähän skeneen vähenivät merkittävästi. Teoreettinen kiinnostukseni jatkui, mutta aikani meni yhä enemmän uskontotieteen parissa.

Vaikka suoran toiminnan ja kansalaistottelemattomuuden ydin on aina ollut kaukana minusta, olen seurannut skeneä kaukaa sivusta pidemmällä aikavälillä kuin mitä ohut kontaktipintani todistaa. Myöhäisteinistä alkaen punk- ja indiepiirien tapahtumat ovat kiinnostaneet musiikkinsa vuoksi eikä niissä ole voinut välttyä jonkinlaiselta kontaktilta erilaisiin järjestöihin. Sen sijaan myöhempien aktivistien hiphop-sukupolveen musiikillista napanuoraa ei ole koskaan ollutkaan.

Olen mielestäni poliittisesti valveutunut ja jaan erilaisten autonomisten liikkeiden kanssa monia ”punavihreitä” näkökantoja. Silti kirjassakin mainitut jotkut suoran toiminnan esimerkit naurattavat ja nostavat jonkinlaisen surkuhupaisuuden tunteen päällimmäiseksi: Muutoksen kevät -lehteen listatuissa suoran toiminnan raporteista löytyy myös ”yksi isku jäätelökioskia vastaan (tilan vahingoittaminen)”.

Jos mitään yleistä kaavaa teoksessa käsitellyn aikavälin liikehdinnästä voi hahmotella, se on ehkä tämä: kansalaistottelemattomuus on erityisesti nuorten toimintaa, jolla ei ole suoraa yhteyttä puolueisiin; silti moni toimija tulee myöhemmin puolueaktiiviksi tai suuntautuu muihin yhteiskunnallisesti merkittäviin asemiin.

Historiallinen kaava on se, että vielä 2000-luvun alussa puoluekontekstia etsivät aktivistit suuntasivat vihreisiin, kun taas vuosikymmenen lopulla virta vei vasemmistoliittoon. Lisäksi tarinaa jäsentää megasykli vasemmistoaktivistien aloitteellisuudesta 2010-lukuun, jolloin kyse on enemmän reagoimisesta äärioikeistoon kuin uusista innovaatioista.

Jos ajatellaan vihreitä ja vasemmistoliittoa, niin molemmista löytyy ihmisiä, joiden taustat ovat joissain teoksessa mainittujen yhteistoiminnan muotojen, liikkeiden ja yhdistysten aatemaailmassa. Koko palettia yhdistää vahva tunne vallitsevan järjestelmän tai sen osien epäoikeudenmukaisuudesta. Sitä voi kutsua vaikka kapitalismikriittisyydeksi, vaikka esimerkiksi eläinten oikeuksia edistävät ovat minusta tuntuneet olevan varsin etäällä kokonaisvaltaisemmasta, yhden asian ylittävästä kapitalismikritiikistä.

Aktivismin ”prekariaattivaihe” oli ehkä lähimpänä omaa kiinnostustani, koska siinä nostettiin esiin niin uusien elämäntapojen keksiminen kuin ihmisten toisiinsa kohdistama systeeminen syrjintä, joka kytkeytyi vahvasti muuttuvaan kapitalismiin. Ajattelin silloin ja edelleen, että verkostomaiset liittoumat ovat olennaisia, koska siinä riittävän lähellä toisiaan olevat asiat (ja niiden kannattajat) pystyvät tukemaan toisiaan. Siis niin, että vaikka juuri minä en kokisi henkilökohtaisesti asiaa x polttavana teemana, voin osallistua sen tukemiseen, koska ne, joille asia x on tärkeä, tukevat myös minulle tärkeitä asioita. Ihanteista aloittamisen sijaan pyrkimyksenä on ”kumouksellisen subjektin rakentaminen ja sen voiman lisääminen”, ja sen mukaan mietitään sopivia toimintatapoja, kuten Eetu Viren toteaa.

Saattaa olla niin, että eniten minua kiinnostivat nämä asiat teoriassa. Huomaan kuitenkin omassa ajattelussani hengenheimolaisuutta siihen, mitä Monti ja Purokuru kutsuvat autonomistiseksi, erotuksena anarkismista ja (dogmaattisesta, ammattiyhdistysliikkeeseen nojaavasta) marxismi-leninismistä.

Mitä taas puoluekysymykseen tulee, niin itse pidän kovasti Li Anderssonin kommentista, jonka mukaan tarvitaan sekä puoluetta että itseorganisoituvaa toimintaa. Anderssonia (erittäin) vapaasti lainaten: puolue tarvitsee sen ulkopuolisia liikkeitä keskusteluasetelmien muuttamiseksi, kun taas puolue pystyy parlamentaarisin keinoin toteuttamaan monia asioita. Liikkeiden ei tarvitse välittömästi popularisoida poliittisia sisältöjä, kun taas puolueiden menestykselle se on lähes välttämätöntä. Teoriaa ei luoda puolueessa, mutta liikkeissä se on mahdollista.

Hyvä huomio tulee myös ravintolapäivien yhtenä kehittäjänä toimineelta Olli Siréniltä. Hän korostaa kokemusten roolia asioiden normalisoimisessa. Huippuunsa hiottu argumentti ei läheskään aina riitä vaan muutokseen tarvitaan affektiivisuutta. Ihmiset alkavat kokemustensa ja tuntemustensa kautta pitää asioita normaaleina ja yhtäkkiä aikaisemmin suurta vastustusta kohdanneet asiat menevät läpi ilman sen kummempaa argumentointia.

Yksi asia itselleni jäi epäselväksi. Yliopistossa työskentelevänä ihmisenä en tämän teoksen perusteella hahmota, mitä aktivistit ovat yliopistolta halunneet. Ymmärrän hyvin yliopistolakia ja opintotukea koskeneet tempaukset – ja olen samaa mieltä edellisen ongelmista ja jälkimmäisen leikkaamisen haitallisuudesta. En kuitenkaan hahmota, mitä konkreettisesti tarkoittaa, että ”aktivistit eivät siis onnistuneet muuttamaan yliopistoa niin, ettei sieltä olisi tarvinnut paeta.”

Tällaisena yliopistoihmisenä olisin toivonut teoksen dokumentoivan tarkemmin lähteensä, mutta joka tapauksessa teos on suositeltavaa luettavaa. Sitä voi lähestyä monesta eri näkökulmasta.

Jumalan paluu 2000-luvulle

Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura järjesti marraskuun lopulla symposiumin otsikolla Jumalan paluu 2000-luvulle. Osallistuin siihen kutsuttuna puhujana. Jos minut kutsutaan puhujaksi, pyrin osallistumaan koko tilaisuuteen. Niin tein tälläkin kerralla. Se kannatti.

Tapahtuman puheenvuorot olivat aihepiireiltään hyvin erilaisia, mutta jotenkin itselleni tuli olo, että kaikkiin sai jonkinlaisen tulokulman ja että yhdessä ne lopulta muodostivat kokonaisuuden. Ainakin niistä jokainen käsitteli jollain tavalla omia kiinnostukseni kohteita.

Tilaisuus alkoi Atte Kalevan alustuksella siitä, miten radikaalimuslimit tulkitsevat tiettyjä islamin käsitteitä muslimien enemmistöstä poikkeavalla tavalla. Heti perään Elina Kahla selvitti, miten uskonto on osa Venäjän politiikkaa. Ehkä kaikkein eniten kiinnostusta herättänyt detalji koski muslimien suurta määrää ja erityistä rooli – esimerkiksi erityistehtävissä – Venäjän armeijassa.

Johanna Vuorelma pohti, miten uskoa koskeva retoriikka on osa suomalaista nykypolitiikkaa. Erityisesti taloutta koskeva puhe sisältää paljon uskoa, vaikka paikoin termin käyttö olisikin synonyyminen ilmaisulle ”Olen sitä mieltä”. Itselleni tämä ei vaikuttanut uudelta ilmiöltä, sillä 1990-luvun lamassa talous oli päättäjien puheiden perusteella suvereeni olio, jonka käsittely vaati (uskolle ja uskonnollisuudelle tavanomaista) erityistä suhtautumista. Taloutta ei hallita tai ohjata, sitä pyritään miellyttämään, jotta se pysyy tyytyväisenä. Vaikka Vuorelma ei niin väittänyt, itselleni tuli mieleen Vanhan testamentin Jumala. Alustus palautti mukavasti mieleen oman väitöskirjani ja sen aikaiset ajatukset.

Tämän perään Lauri Kemppainen alusti luonnollisen lain keskustelusta ja sen kytköksistä politiikkaan, käsitellen erityisesti David Bentley Hartin provokatiivisia näkemyksiä. Sami Pihlström selvitti jumalatodistusten nykytilaa ja päätyi ehdottamaan, että vaikka jumalatodistukset ovat saaneet jonkin verran uutta puhtia, niiden vahva paluu on hyvin epätodennäköistä: ihmiset voivat olla teistejä, mutta se ei perustu jumalatodistuksen vakuuttavuuteen. Samaa mieltä.

Olli-Pekka Vainio selvitti, miten uskontokritiikki on ollut osa populaarikulttuuria muutaman sadan vuoden ajan, Rabelais’n Pantagruelista nykypäivän videopeleihin. Esitelmässä eriteltiin kiinnostavia esimerkkejä, joskaan en hahmottanut, oliko mukana jokin vahva väittämä tai argumentti. Ainakin kävi selväksi, että populaarikulttuuri on ollut ennenkin uskontokriittistä, mutta ei välttämättä ateistista.

Omassa alustuksessani käsittelin ateismia osana Jumalan paluuta koskevaa intellektuaalista kertomusta. Esitin, että kertomus Jumalan paluusta alkaa muodostua 1990-luvulla korvaamaan Jumalan kuoleman kertomusta. Se vakiintuu 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä, mutta samalla vuosikymmenellä syntyy vastareaktiona uskontokriittinen ateismin paluu. Yhdenlainen ”synteesi” tästä on vasemmistolainen ateistinen Jumalan paluu, mikä tarkoittaa uskonnon käyttämistä vasemmistolaisten utopioiden elvyttämisen resurssina.

Pekka Varje pohti työkulttuurin muutosta käyttämällä erityisesti STS-pankkia esimerkkinä. Tämäkin toi mieleen vahvasti oman väitöskirjani, joten ehkä joku yrittää sanoa jotain. Varje sovelsi uskontotematiikkaa työpaikkojen johtamiskulttuuriin. Hänen väitöskirjansa ilmestyy tuota pikaa, joten siitä voi katsoa tarkemmin, miten ihannetyöntekijän ja työkulttuurin malli on muuttunut Suomessa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana.

Päivän viimeinen alustus käsitteli sukupuolta. Jaana Hallamaa osoitti, miten misogynistisen manosfäärin näkemykset naisen paikasta korreloivat tiettyjen (erityisesti konservatiivisten) kristillisten naisten näkemysten kanssa.

Tilaisuuden pohjalta ollaan ilmeisesti kokoamassa teosta, joten artikkeleiksi muokatut alustukset voi lukea sitten myöhemmin.

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 4: Journalistin vapaus

Neljäntenä jouluna kootussa pinossa oli Heikki Luostarisen ja Pentti Raittilan toimittama Journalistin vapaus (2014). Viidestä artikkelista, esipuheesta ja epilogista koostuva lyhyehkö teos on kunnianosoitus vuonna 2012 kuolleen Pertti Hemánuksen vuonna 1983 ilmestyneelle tutkimukselle Journalistinen vapaus.

Kansainvälisissä vertailuissa Suomi on tavallisesti sananvapauden ja lehdistönvapauden ykkönen. Silti tarkemmassa syynissä journalistin tai journalistisen vapauden kysymys on polttava. Hemánus tarkoitti sillä ensisijaisesti ”muiden kuin päätoimittajien vapautta tehdä journalistista työtään oikeiksi katsomiensa päämäärien hyväksi” toimituksen tai mediainstituution esteiden sitä rajoittamatta. Viimeaikainen keskustelu Yleisradiosta ja pääministeri Sipilästä on erinomainen esimerkki journalistisen vapauden rajoittamisesta: esimies esti rivitoimittajien työskentelyn.

Se, miksi journalistin vapaus on tärkeää perustuu ajatukseen siitä, että journalistit toteuttavat yhteiskunnallista tehtävää välittäessään informaatiota ja ylläpitäessään vuorovaikutusta eri tahojen välillä. Tätä vasten on kuitenkin huomattava, että journalismi on kuin pienteollisuutta, jossa aikapaineet asettavat rajoitteita idealismille. Tämä vaikuttaisi olevan pysyvä tekijä. Poliittiset tekijät olivat merkittävässä asemassa ennen 1980-lukua – ja yksittäisille toimittajille poliittisesta sitoutuneisuudesta saattoi olla jopa etua, sillä se saattoi tarjota pääsyn tiettyyn työhön tai informaatioon – mutta sittemmin suuremman paineen on asettanut voitontavoittelu.

Yksi historiallinen muutos koskee journalismin henkilöitymistä. Vuosikymmeniä sitten uutisjutuissa oli harvoin toimittajan nimi, mutta nimen – ja kasvon – merkitys, voima ja taloudellinen arvo alkoivat selvitä televisiokulttuurin kaiken henkilöivän eetoksen myötä.

Jos vapautta on, niin miten se on nykytoimittajien mielestä onnistuneesti käytetty? Haastattelujen perusteella silloin kun on keksitty itse uutisaihe. Vielä paremmin menee, jos tuo aihe paljastaa jotain, jota päättäjät eivät haluaisi julkistaa. Jos se herättää keskustelua netissä ja kahvipöydissä, ollaan lähellä suomalaisten toimittajien käsitystä onnistumisesta. Toki näiden lisäksi on tärkeää, että juttu kestää kriittisen tarkastelun eikä sisällä virheitä.

Käytännössä ihanteille ei aina ole puitteita. Jos tärkeän aiheen totuudellisuuden varmistaminen vie aikaa ja on työlästä, aiheeseen ei välttämättä tartuta.

Jos aivan ihannetilanteeseen ei päästä, niin ainakin halutaan herättää keskustelua (muttei välttämättä kohua) ja tarjota jokin uusi näkökulma aiheeseen.

Kantaakin voidaan ottaa, kunhan se ei lokeroi toimittajaa. Helpointa tämä on yksittäisissä kysymyksissä (homoliitot, turkistarhaus). Puoluepoliittista sitoutumista kartetaan osittain juuri siksi, että sen avulla toimittaja leimautuu muiden silmissä lähes kaikissa kysymyksissä.

Journalistin vapauteen vaikuttaa myös koettu työympäristön muutos. Sen tarkastelussa käy ilmi, että muutoksiin sopeudutaan, vaikka yksilötoimittajista olisikin tullut ylhäältä johdettuja ja kvartaalitalouden toiveisiin vastaavia avokonttorin tiimissä brainstormaavia ja moniosaajia. Kenties muutokset on sisäistettävä hyveiksi, jotta työssä koetaan vapautta. Tämän yleisimmän puhetavan lisäksi löytyi kriittisempiä ääniä – joko vanhakantaisessa toimituksessa työskentelevältä uudet hyveet sisäistäneeltä toimittajalta tai notkeassa toimituksessa työskentelevältä vanhoista hyveistä kiinni pitävältä toimittajalta.

Journalistin vapautta rajoittaa työvoiman ylitarjonta. Se ei kuitenkaan näytä vähentävän journalistin työn houkuttavuutta. Jos ajatellaan, että journalismi on asenne, jossa on tavoitteena kerätä ja jakaa yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa, eikä työsuhde mediaan, monen journalistin vapautta rajoittaa pakko käyttää aikansa tulonhankintaan journalistisen palkanmaksun ulkopuolella. Toisille se sopii paremmin kuin toisille. Tyypillisesti nuoret sietävät pätkittäisyyttä ja epävarmuutta paremmin, koska ajattelevat tai toivovat sen olevan väliaikaista. Koko työuran tilanteena se voi olla elämäntapavalinta, jonka mukana tulee merkittäviä rajoitteita (esimerkiksi asuntolainan ottaminen voi olla suuri riski, jos sitä ylipäätään annetaan).

Vaikka en tässä pyrikään luomaan kriittistä arviota teoksen yksittäisiin teksteihin, vaikka kirjoittaa voisi teoreettisuuden verrattaisesta ohuudesta ja metodologisten pohdintojen vähäisyydestä, en malta olla kommentoimatta yhtä asiaa. Esa Reunasen tekstissä toimittajan poliittisesta identiteetistä on käsitelty kiinnostavasti toimittajien käsityksiä onnistumisesta. Haastatteluihin ja kyselyyn perustuvassa aineistonkäsittelyssä kuitenkin päädytään pohtimaan poliittista identiteettiä. Sen sijaan että oltaisiin rakennettu aiheeseen huonosti sopiva (olkiukkomainen) vastakkainasettelu Jürgen Habermasin rationalistisen ja Chantal Mouffen antagonistisen politiikkakäsityksen välille, kysyn, oltaisiinko voitu vaikkapa kysyä toimittajien puoluekantaa aivan tavallisilla kysymyksillä, kuten ”Mitä puoluetta äänestit viime vaaleissa?” ja ”Jos nyt olisi vaalit, mitä puoluetta äänestäisit?”. Vastaukset näihin olisivat yksistään tuottaneet vähintään yhtä paljon kiinnostavaa tietoa toimittajien poliittisesta identiteetistä kuin artikkeliin päätyneet pohdinnat.

Opiskellessani sivuaineena tiedotusoppia pääsin osallistumaan Hemánuksen luentosarjalle. Tuolloin – vuonna 1995 – hän oli jo eleiltään vanha mies, vaikka olikin 61-vuotias. Hän ei jaksanut luennoida seisaaltaan, mutta sujui se istualtaankin. Miehen pää oli sentään kunnossa. Luentosarjalla käytiin läpi nippu tuoreita suomalaisia tiedotusopillisia teoksia, joita Hemánus kommentoi. Olin vaikuttunut hänen arvioistaan ja kyvystään tuoda ilmi näkökulmia, joilla haastaa teosten sisältöjä.

Yksilöllinen uskonto – porvariston opiaatti?

Vain pieni osa uskontotieteilijöistä on kirjoittanut kapitalismista. Tuore lisä tähän joukkoon on Craig Martinin kirja Capitalizing Religion: Ideology and the Opiate of the Bourgeoisie (Bloomsbury 2014).

Teoksen perusidea on, että tietynlainen uskonto (ja henkisyys) on liberaalin, konsumeristisen keskiluokan näköistä ja siten yleisemmin kapitalismin palveluksessa. Tällaiselle porvariston opiaatille ei sovi yhteiskuntakritiikki. Sille sopii erojen korostaminen, mutta vain niin, etteivät erot ole ristiriidassa kapitalistisen kulutuskulttuurin kanssa.

Martinin lähtökohtana on Durkheimin yhteiskuntateorian suodattaminen siihen malliin, jossa yhteiskunta määrää yksilön valinnoista. Tästä hän pääsee kritisoimaan uskontososiologeja, jotka pitävät yksilöllistynyttä uskontoa ja valinnan vapautta nykypäivän uskonnollisuutta ja henkisyyttä kuvaavana käsityksenä. Näihin käsityksiin sisältyy yleensä jaottelu, jonka mukaan yksilöllinen henkisyys tai uskonto on hyvä asia ja institutionaalinen uskonto on paha asia. Tämän jaottelun taustalla on Martinin mukaan vaikutusvaltaisen William Jamesin uskontoa koskevat käsitykset. Martin jopa kutsuu Jamesin uskontoteoriaa ”kenties keinotekoisimmaksi mahdolliseksi uskontoteoriaksi”.

Empiirisenä aineistona on populaarit teokset, jotka käsittelevät uskontoa ja henkisyyttä sekä tarjoavat lukijoille elämänhallinnallisia ohjeita. Näitä ovat esimerkiksi Echart Tollen The Power of Now, joka lienee tunnetuin. Martin esittää esimerkkiteosten avulla, että niiden ideologinen viesti korostaa mukautumista vallitseviin olosuhteisiin, vetäytymistä yhteiskuntakritiikistä ja kulutuskulttuurin edistämistä.

Periaatteessa suhtaudun erittäin myönteisesti Martinin työhön. Tästä teoksesta voi sanoa jotain kriittistäkin – ja suurimmasta osasta olen keskustellut itse tekijän kanssa jo ennen kirjan ilmestymistä, kun tapasin hänet Uppsalassa viime keväänä.

Ensinnäkin, näkökulma on ehkä turhankin lähellä Jeremy Carretten ja Richard Kingin vuonna 2005 julkaistua teosta Selling Spirituality. Martin myöntää tämän avoimesti, mutta ei käsittele Carretten ja Kingin teokseen kohdennettua kritiikkiä, joka olisi voinut pakottaa myös Martinin pohtimaan joitakin asioita perusteellisemmin.

Toiseksi, Martin kertoo vain vähän siitä, miten analysoidut teokset on valittu. Hän toteaa, että ne on saatavilla peruskaupoista, esimerkiksi Barnes & Noblesista. (Tämä ei kerro paljoakaan eurooppalaisille lukijoille, ja toimii siten esimerkkinä Martinin vaikeuksista astua amerikkalaisen lukijahorisontin ulkopuolelle – asia, joka on selvä myös hänen edellisessä teoksessaan.) Mutta miten teokset ovat löytyneet ja valikoituneet, miten suosittuja ne ovat, miten ne on otettu vastaan – näistä ei lukijalle kerrota juuri mitään.

Kolmanneksi, ja edelliseen liittyen, Martin tyytyy analysoimaan tekstiä ikään kuin relevantit ideologiset vaikutukset ja kytkökset löytyisivät riittävästi siitä. Tätä ongelmaa kutsutaan lähestymistavaksi, jossa luetaan ideologia ”off the surface”. Tällä lähestymistavalla on selvät rajoitteensa, mutta Martin ei luo rajoja oman analyysinsa kattavuudelle.

Neljänneksi, teoksessa viljellään ideologian ja ideologiakritiikin käsitteitä. Tämä ei ole itsessään ongelma, mutta käsitevalikoimalle voidaan esittää kriittisiä kysymyksiä. Vaikka Martin tietää ideologian käsitteen ongelmista, hän käyttää käsitettä. Hänen perustelunsa eivät ole täysin vakuuttavia siksi, että hän voisi yhtä hyvin käyttää diskurssin käsitettä. Juttelin tästä hänen kanssaan, mutta hän totesi, että haluaa korostaa ideologian käsitteellä lähinnä sitä, että tietyt yhteiskunnalliset suhteet tulevat mystifioiduiksi ja naturalisoiduiksi.

Viidenneksi, itse en ole täysin vakuuttunut siitä, onko kapitalismi tosiaan tällainen toimija, joka determinoi sitä, mitä kutsutaan yksilölliseksi uskonnoksi ja henkisyydeksi. Yhdessä kohdassa Martin toteaa väljemmin, ettei kapitalismi ehkä ole determinoiva, mutta kuitenkin tällaisen uskonnollisuuden tai henkisyyden mahdollisuusehto. Tähän liittyen olisin kaivannut kapitalismin historiallistamista. Onko se aina ollut sellaista, mikä hyödyntää teoksessa analysoituja diskursseja samalla tavalla?

Kuudenneksi, olisin kaivannut yksityiskohtaisempaa yhteiskunnallista kontekstualisointia – esimerkiksi perusteellista selvitystä siitä, miten Martinin kirjoista löytämä ”uusi protestanttinen työetiikka” on jo teoretisoitu ilmiö, joka läpäisee yhteiskunnan eikä rajoitu teoksessa käsiteltyyn kirjagenreen. Teoksen argumentti ei vaadi tätä, mutta tämän käsittelyllä se olisi saanut lisää vakuuttavuutta.

Seitsemänneksi, kun korostetaan, miten uskonnollisuus tai henkisyys on kapitalismin ideologinen tuki, olisi kiinnostavaa tietää, onko tekijän mielestä mikään uskonnollisuuden tai henkisyyden muoto antikapitalistista ja jos on, millä tavalla ja millä ehdoilla. Esimerkiksi Paul Heelas on korostanut, että henkisyyden harjoittajat ovat arvoiltaan kevyesti vasemmalla, Gordon Lynch on kirjoittanut progressiivisesta henkisyydestä ja myös Carrette & King korostavat, että heidän analysoimansa kapitalistinen henkisyys on vain yksi ulottuvuus laajemmalla henkisyyden kentällä.

Näistä kommenteista huolimatta pidän teosta erittäin tärkeänä kriittisenä analyysina. Listasta tuli pitkä, mutta ne ovat vain pieniä pohdintoja siitä, miten teoksesta olisi saanut vielä paremman. Se tosin olisi tarkoittanut lisäsivuja. Nyt se on varsin kompakti, juuri alle 180-sivuinen paketti.

Teoksessa on tekijälleen myös lukijaa koskettava henkilökohtainen tarina. Martinin edesmennyt isä oli ihminen, joka luotti elämänhallinnallisten kirjojen sanomaan ja sisäisti yksilökeskeisen ”porvariston opiaatin”, jossa yksilön valinnat selittävät niin menestyksen kuin epäonnistumiset. Pojan viesti on, että isän sosiaalisen liikkuvuuden ylös ja myöhemmin alas aiheuttivat rakenteelliset muutokset.