torstai 11. marraskuuta 2021

Studioalbumit osa 109: The Zombies

1960-luvun alussa toimintansa aloittanut englantilainen The Zombies on jäänyt itselläni katveeseen. Pari tunnettua biisiä olen minäkin kuullut, mutta syvempi tutustuminen on tekemättä. Yhtyeen kosketinsoittaja Rod Argentin myöhemmästä yhtyeestä Argentista olen kirjoittanut täällä aikaisemmin (studioalbumit osa 78). Kun kuuntelin podcastin, jossa käsiteltiin The Zombiesin toista albumia, ajattelin, että eiköhän kuunnella se ja muutkin yhtyeen tuotokset. 

Begin Here (1965) on hyvin tavallista 60-luvun rockia. Se ei mene garagerockin laitaan niin, että sitä voitaisiin pitää protopunkkina. Se ei mene myöskään vahvasti bluesin suuntaan, kuten Yardbirds, Cream, Rolling Stones ja moni muu. Ehkä siksi sitä kutsutaan beat-musiikiksi. Itse kuulijana asetun äärilaitojen diggariksi, joten pientä köhinää kurkussa on tätä kuunnellessa. Albumin avaa laimea versio ”Road Runnerista” ja päättää yhtä ponneton versio kappaleesta ”I Got My Mojo Working”. Siinä välissä on sekä kiinnostavaa että keskinkertaista. Ensimmäinen oma biisi tällä albumilla, basisti Chris Whiten ”I Can’t Make Up My Mind”, on erittäin hienoa poppia. Ehkäpä oma suosikkini koko lätyltä. A-puolen päättää kosketinsoittaja Rod Argentin ”She’s Not There”, joka on kahden tunnetuimman oman biisin joukossa (se toinen on seuraavalla albumilla). Myös Argentin ”I Remember When I Loved Her” on hieno hidastempoinen pohdiskelu, ja Whiten “What More Can I Do” ujelluttaa koskettimia mukavan riipivästi muutenkin toimivan teoksen osana. Ajalleen tyypillisesti levyllä on tarpeettoman paljon lainoja, joista ei oikein muodostu mielekästä kokonaisuutta. Yhtyeen tulkinnat eivät ole ikimuistoisia, joten herää kysymys, miksei luotettu oman sävelkynän terävyyteen. Tosin omien sävellysten taso vaihtelee laadullisesti yhdentekevästä erinomaiseen. Myös tyylillinen vaihtelu on sen verran suurta, että debyytin perusteella arvioituna The Zombies olisi pikemminkin singlebändi kuin albumeita väsäävä yhtye. Joka tapauksessa yhtyeen oma tuotanto on monin verroin kiinnostavampaa kuin laimeat lainat. 

Odessey and Oracle (1968) on kunnollinen bändialbumi, tarkoituksellisesti väärin nimetty. Siinä ei ole yhtään lainaraitaa (en sinänsä vastusta kovereita). Siitä on haluttu tehdä tyylillisesti ja soundillisesti yhtenäinen, mukaan lukien kansitaide. Täältä löytyy myös yhtyeen tunnetuin tai toiseksi tunnetuin biisi, albumin päättävä ”Time of the Season”. Mutta mutta. Onko tämä kuitenkaan mestariteos? Jostain syystä vertailukohdakseni nousee Loven Forever Changes, joka on tämän tavoin hehkutettu teos. Forever Changesin kohdalla kaikki kehut ovat paikallaan, tämän osalta en ole aivan vakuuttunut. Hyvä kyllä, mutta että oikein mestariteos? Enpä tiedä. Vähän kuin yrittäisi pitää vettä kupin muotoon laitetussa kädessä, sormien välistä se neste valuu. Tämä ei ole rockia, garagea, poppia, eikä oikein psykedeliaakaan. Onko tämä sitten barokkipoppia (tai kamaripoppia)? Ehkä. Pidän äänimaailmasta, tunnelmastakin, mutta en saa otetta biiseistä, mikä ei ole pelkästään kielteinen asia. 

R.I.P (2000, äänitetty 1968) piti olla kolmas studioalbumi, mutta julkaisu peruttiin. Lopulta se ilmestyi yli 30 vuotta myöhemmin. Osa raidoista nauhoitettiin teosta varten (A-puoli), kun taas jälkipuolisko perustuu aikaisempiin ottoihin ja b-puoliin. Osa raidoista jatkaa edeltäjänsä tunnelmaa (A-puoli), kun taas osa menee aika tavalla eri suuntaan (B-puoli). Edellisiin kuuluu ”Imagine the Swan” ja ”Smokey Day”. Oma suosikkini on tällä tutustumisella ”I Could Spend the Day”, joka tuo mieleen 90-luvun kitarapopin, joka ammensi näistä 60-luvun sävelkynistä. Mutta kyllä b-puoleltakin pilkistää taito silloin tällöin, esimerkiksi ”Don’t Cry for Me” on taidokasta menopoppia. 

Lienee selvää, että The Zombiesin maine perustuu yhteen albumiin. Ilman sitä ainoastaan tynnyrin pohjien kaapijat sauhuaisivat yhtyeestä. Itse jään johonkin limboon. Odessey and Oracle ei kuulu suuresti rakastamiini albumeihin, mutta ei siihen kielteisestikään voi suhtautua. Muut albumit eivät muodosta koherentteja kokonaisuuksia, mutta niilläkin hehkuu lahjakkuus ja pop-sensibiliteetti siellä täällä.

Ei kommentteja: