Kesäisin tulee usein haalittua mökkilukemistoa kirjakauppojen alennusmyynneistä. Niin kävi viime kesänäkin. Mökkiaika ei riittänyt kaikkien lukemiseen. Pinoon jäi odottamaan muun muassa André Swanströmin Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset (2018).
Teoksen vahvuutena on alkuperäislähteisiin perustuva tutkimustyö, joka haastaa aikaisemmin vallinneet käsitykset. Teoksen heikkoutena on monipolvisuus. Kuten alaotsikkokin kertoo, teos käsittelee lähes 500 sivussa vähän kaikkea, mitä aineistosta on saatu irti. Teos sisältää useita henkilökuvauksia, joista muodostuu kokonaisuus, vaikka välillä metsä katoaa puilta.
Vahvuudet kuitenkin peittoavat heikkoudet. Siksi teos on suositeltavaa luettavaa kaikille suomalaisista SS-miehistä kiinnostuneille, erityisesti niille, joita askarruttavat uskontoon ja politiikkaan liittyvät ulottuvuudet.
Merkittävä vahvuus on Mauno Jokipiin Panttipataljoonassa (1968) luoman vakiintuneen käsityksen rikkominen. Toisin kuin on ajateltu, suomalaiset SS-miehet eivät olleet yksinkertaisesti epäpoliittista isänmaallista valiojoukkoa.
Toisin kuin on ajateltu, suomalaiset ovat olleet monin paikoin hyvin tietoisia siitä, miten natsit kohtelevat juutalaisia. Mikä ei tarkoita, että aivan kaikki suomalaiset SS-miehet olisivat olleet erityisen antisemitistisiä. Osa tuki sitä, osaa aihe ei kiinnostanut, osa pystyi sietämään sitä. Sietäjienkin vaakakupissa painoi jaettu nimittäjä, anti-bolsevismi, ja vihollinen, Neuvostoliitto sekä utopia Suur-Suomesta.
Toisin kuin on ajateltu, moni suomalainen SS-mies kannatti avoimesti fasismia. Swanströmin mukaan noin puolet, mikä on yli tuplat Jokipiin väittämään. Sodanjälkeinen fasismileiman häivyttäminen mahdollisti SS-miesten sujuvan asettumisen takaisin osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Osa heistä nousi johtaviin asemiin ilman sen suurempia nikotteluja. Mitään systemaattista kritiikkiä tai ”vainoa” SS-miehiin ei kohdistettu. Tätä voi ja ehkä pitääkin pöyristellä.
Kristinuskolla oli keskeinen sija suomalaisten SS-miesten mielenmaisemassa. Toki samaa voidaan sanoa keskimääräisistä tuon ajan suomalaisista, mutta yhteys on vahvempi. SS-miesten rekrytoinnissa IKL oli keskeisesti esillä, ja IKL:n parissa kristinuskolla oli tärkeä asema – huomattavasti selkeämmin kuin saksalaisessa fasismissa. Suomalaisessa fasismissa johtajan aseman takasi Jumala. Erityisesti herännäisyyden kannattajakunnassa oli vetoa SS-joukkoihin selvemmin kuin muissa kristillisissä suuntauksissa.
Hyvin uskonnolliset suomalaiset SS-miehet pitivät saksalaista natsiaatetta jopa kristinuskon vastaisena tai ainakin siihen etäisesti suhtautuvana. Suomalaiset saivat kuitenkin osallistua jumalanpalveluksiin ja ylläpitää sotilaspastorin tehtävää. Ja sotilaspastoreita oli myös muiden kuin suomalaisten parissa, vaikka kristillisesti sävyttynyt tulkinta on toista väittänyt.
Himmler otti kielteisen kannan kristinuskoon ja elvytti muinaisgermaanista esoteriaa, mutta kentällä suhtautumisessa oli huomattavasti enemmän sävyjä. Pakkaan mahtui myös kristillis-kansallissosialistinen Deutsche Christen -liike ja jopa imaameja.
Ehkä voisi sanoa, että suhde oli pragmaattinen niin kauan kuin se ei häirinnyt puhtaaksiviljeltyä ajatusta kansallissosialistisesta aatteesta, johon kuului myös Jumalausko. Tuo Jumala ei kuitenkaan manifestoitunut kristinuskossa, eikä varsinkaan katolisessa kirkossa (yksilöpainotteisempi protestantismi sopi paremmin yhteen kansallissosialismin kanssa). Ateismia kansallissosialismissa ei julistettu, vaikka moni nykykristitty niin haluaisikin uskoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti