Syksyllä 2021 ilmestyi Pete Europan (Petri Hakkarainen) teos Helsinki 1984. Yön olennot ja uusi aalto. Syvällisen harkinnan jälkeen päädyin ostamaan sen, koska teoksen laatuun liittyvistä epäilyistä huolimatta halusin lukea teoksen.
Itselleni Pete Europa tuli aikanaan tutuksi nimeksi 1990-luvun alussa Kauko Röyhkän kappaleesta ”80-luvun absurdismi”. Siinä Röyhkä ymmärtääkseni laulaa 80-luvun Helsingin taide- ja musapiireistä tositapahtumienkin innoittamana. Tekstissä kerrotaan:
”Joo, Erja muistaa, nukuin sen luukun lattialla, jota käytti myös Floyd ja Pete Europa.”
Parivaljakko Floyd (Tero Isohanni) ja Pete Europa olivat mm. post-punkia soittaneen The Pin-Upsin jäseniä, joskin Floyd muistetaan paremmin The Nights of Iguanasta.
Toisen kerran Pete Europa tuli vastaan omaperäisestä dokumentista Timanttikoirien vuosi 1984. Siinä itsekeskeinen tekijä kertoo melko kritiikittömästi kiinnostavista kuvioista ja ”uusyksilöllisyydestä” 80-luvun Helsingissä. Tämä kirja on jatkoa saman 80-luvun Helsingin post-punkin tai uuden aallon skenen käsittelylle. Äänessä on Europan lisäksi runsas joukko skenen sisäpiiriä.
Helsinki 1984 on siis kirja skenestä, jonka rajojen määrittäjänä on tosin tässä tapauksessa vain kirjan tekijä. Löyhästä verkostosta, jonka lonkeroissa tai liepeillä hengaili paljon liiasta vapaa-ajasta kärsineitä luovia ja touhukkaita ihmisiä. Elämästä tuli tehdä taideteos. Se tarkoitti kaikkea muuta kuin agraarisuomen neukkulalta tuoksuvaa elämänasennetta, joka leimasi aikaansa vahvasti. Tyyli ja yksilöllisyys olivat avainsanoja, ikävämmin sanottuna poseeraus ja eskapismi, joka haki käyttövoimansa romantisoidusta kääntöpuolten Euroopasta ja sen suurkaupunkien kuvitellusta dekadenssista (Berliini, Amsterdam, Lontoo), mutta myös Warholin New Yorkista.
Välillä herää ajatus, että kyse oli rahattomista jupeista, joita ei kiinnostanut yhteiskunnallinen hyvä. Mutta eivät he porvarillista kapitalismiakaan ihailleet. Kirjassa ihannoidaan ihmistä, joka ei tee päivääkään töitä, mutta näyttää hyvältä viettäessään joutilasta aikaa klubilla tai kulloinkin tyylikkyyttä symboloivassa juntteja kavahtavassa kuppilassa.
Musiikkimielessä kyse oli porukasta, joka oli jättänyt taakseen 70-luvun lopun ja 80-luvun alun punkin sekä rockabillyn, ja vähän myöhemmin nuoremmasta sukupolvesta. Musiikkimielessä skeneä luonnehti post-punk, goottimusiikki, uusromantiikka ja elektropop. Klubitapahtumia järjestettiin aktiivisesti, mutta musiikkia, ainakaan levytettyä sellaista, ei itse tehty paljoakaan.
Okei, Musta Paraati teki Suomen parhaan goottialbumin Peilitalossa. Myöhemmin kukkaan puhjennut Shadowplay on jonkinlaisessa suhteessa kirjan skeneen. The Nights of Iguana oli skenessä syntynyt, mutta ei ehkä enää sitä määrittävä yhtye. Paajasen soolomateriaali on tärähtäneisyydessään viehättävää, mutta skenen tyyliä se edustaa aika huonosti. (Paajasella oli toki sormensa pelissä esimerkiksi Outi Poppin ja Esa Saarisen musiikillisissa jutuissa. Twiggy Oliver -nimellä tehty materiaali puolestaan vetoaa minun lisäkseni noin viiteentoista suomalaiseen, tai ainakin se 2000-luvulla tehty ”myöhäinen” osa.) Hefty Loadista en ole vähäisellä tutustumisella innostunut. Europan, Floydin ja muiden nopeasti unohtunut post-punk -viritelmä The Pin-Ups on minusta aivan hyvää kamaa. Silti skenen musiikilliset ansiot ovat yllättävän vähäiset. Helsinki 1984 ei ole lopultakaan kirja musiikista.
Skenen vaikutusta muihin taidemuotoihin en osaa arvioida. Kirjan perusteella se on melko merkittävä. Jotenkin se on luontevaa, jos elämä on taideteos, performanssi, jossa olennaista on näyttää hyvältä ja olla tähti riippumatta siitä, tarvitseeko tähteyden eteen tehdä muuta kuin opetella meikkaamaan ja vaivautua viettämään paljon aikaa klubeilla. Älkää ymmärtäkö väärin: Tyhjäpäitä ydinhenkilöt eivät missään tapauksessa ole tai olleet. Ajatuksia ja näkemyksiä aktiiveilla oli. Muutamista tuli myös akateemisesti tai taide- ja kulttuurialalla ansioituneita. Pete Europa itse on ohjannut musiikkivideoita ja muita juttuja (lyhytelokuvia, tv-ohjauksia jne.).
Tavallaan on mahdollista allekirjoittaa tai ainakin ymmärtää se taidefilosofinen perustelu, joka kirjassa tuodaan skenen preferenssien tueksi, vaikka kovin syvälliselle tasolle siinä ei mennä. Silti lukijalle jää lähes väistämättä tuntu, että itsekeskeisyyden nimissä itsestään kertovat ihmiset eivät ole riittävä äänten kirjo. Suhtautuminen omiin tekemisiin on pääosin ihannoivaa ja itsekritiikkiä on hyvin pieni ripaus, jos sitäkään. Siksi skeneä kommentoimaan olisi kaivattu myös ulkopuolisia, esimerkiksi sosiologisesti orientoituneita ääniä.
Olen auttamatta liian nuori kirjan pääasiallisiin tapahtumiin, kuten suuri osa muistakin potentiaalisista lukijoista. Olen kuitenkin tarpeeksi vanha, jotta voin sanoa kokeneeni skenen vaikutuksia suomalaisessa musiikkielämässä sekä muodostaneeni hataran mielikuvan monista kirjan sivuilla seikkailevista hahmoista. Siksi kirjaa ei malttanut laskea montaa kertaa kädestä, vaikka sen ongelmat olivat tiedossa etukäteen, jos on nähnyt Timanttikoirien vuoden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti