Vuosisadan kaksintaistelu? Peterson vastaan Žižek

Pääsiäisen järjestettiin keskustelutilaisuus, jossa vastakkain olivat Jordan Peterson ja Slavoj Žižek. Otsikkona oli Happiness: Capitalism vs. Marxism. Minäkin käytin kaksi ja puoli tuntia elämästäni Torontossa järjestetyn tilaisuuden katsomiseen, ja nyt vähän lisää pienen kommentin kirjoittamiseen.

Debatista on jo kirjoitettu netti täyteen, joten sieltä voi poimia kommentteja ja analyyseja tapahtuman eri vaiheisiin ja yksityiskohtiin. En lähde tässä referoimaan niitä muutamia, jotka olen lukenut, vaan tyydyn nostamaan esiin omat huomioni.

Aluksi molemmat saivat puoli tuntia alustukseen. Sen jälkeen molemmilla oli 10 minuutin kommenttivuoro, jonka jälkeen oli noin 45 minuuttia keskusteluun.

Lähtökohdista sen verran, että hyllystäni löytyy pikaisella laskennalla 23 Žižekin kirjaa. Petersonin kirjoja ei löydy laisinkaan, enkä ole lukenut niitä. En ole myöskään katsonut hänen tube-videoita. Žižekistä olen kirjoittanut jonkin verran myönteistä ja jonkin verran kriittistä, mutta lähtökohtaisesti keskustelussa on epäsuhta. Yhdellä puolella on sofistikoitunut ja ansioitunut, joskin kontroversiaalinen filosofi, toisella intellektuaalinen nobody, jolla tosin sattuu olemaan hitosti opetuslapsia.

Petersonin alustus käsitteli Marxin ja Engelsin kommunistista manifestia. Hän kritisoi Marxia ja korosti kapitalismin olevan paras, joskaan ei ongelmaton järjestelmä. Alustuksessaan hän osoitti, ettei tunne Marxin eikä Žižekin ajattelua yhtään. Katsojana minua nolotti.

Žižekin alustus oli vain hitusen parempi. Se oli kokoelma kommentteja, joita hän on käsitellyt teoksissaan. Siinä ei sanottu mitään uutta, mutta ei kovin koherentisti edes niitä vanhoja juttuja. Olennaisinta lienee se, mitä hän ei sanonut: hän ei käsitellyt alustuksessaan Marxia juuri ollenkaan, mutta nosti esiin muutaman kapitalismikriittisen huomion – tosin sekin kohdentui Kiinan malliin, jossa kapitalistinen talousjärjestelmä yhdistyy autoritarismiin eikä demokratiaan.

Kommenttipuheenvuorot eivät tuoneet paljon lisää ja keskusteluun jäi se, mitä vuosisadan kaksintaistelusta jää käteen. Ei jäänyt paljon.

Žižekin strategiana oli sanoa omat pointtinsa eikä suinkaan haastaa Petersonia. Ehkä tämä oli osoitus siitä, ettei Petersonissa ole paljon haastettavaa. Muutamissa kohdissa Žižek ikään kuin opetti Petersonille Marxista, viestittäen, ettei tubettaja ole tehnyt kotiläksyjänsä.

Käytännössä vain yhdessä kohdassa Žižek kysyi painokkaasti, keitä ovat nämä ”postmodernit uusmarxilaiset”, joita Peterson kritisoi. Noloa mutta odotettavaa oli, ettei Peterson osannut antaa yhtään nimeä. Se siitä ”kulttuurimarxismin” kritiikin tasosta, jonka ovat ostaneet Suomessakin muutamat (erityisesti nuoret miehet).

Keskustelijat olivat toki yhtä mieltä siitä, että poliittinen korrektius on haitallista. Žižek vain halusi puhdistaa marxilaisuuden tästä.

Žižekin ongelmana on, että hän tekee itse samaa olkiukkojen rakentamista hövelisti ja tässä keskustelussa hän kritisoi lyhyesti Foucault’n ajattelua. Itse en ole törmännyt missään Žižekin teoksessa perusteelliseen ja paneutuneeseen Foucault’n ajattelun käsittelyyn. Hänen Foucault-kritiikkinsä on aina ollut pinnallista.

Toinen keskustelijoiden jakama käsitys oli kristillisen perinteen kulttuuris-poliittinen merkitys, vaikka he perustelevat sitä eri tavalla ja heidän yleisönsä ovat tässäkin hyvin erilaisia. Erimielisiä he selvästi olivat siitä, onko sosiaalinen vai yksilö ensisijainen. Peterson korosti itseapupuheelle ominaiseen tapaan yksilökeskeistä muutosta, joka ei paneudu ongelmien sosiaalisiin lähtökohtiin. Oma pesä pitää laittaa kuntoon. Žižek muistutti, että usein oma pesä ei ole kunnossa, koska yhteiskunnalliset kehityskulut ovat tuottaneet asiantilan, joka pesän sotkee.

Lopultakin keskustelussa Peterson osoittautui yhtä epäkiinnostavaksi kuin olin odottanutkin. Žižek puolestaan oli mysteeri, jota jäin miettimään. Nimittäin hän oli tietyissä asioissa hyvin toisenlainen kuin mitä hänen monista luennoistaan ja kirjoistaan tulee esiin. Hän ei kertonut, että kommunismi tulee voittamaan, vaan puolusti demokraattista kapitalismia ja korosti kapitalismin suitsimista vallankumouksen sijaan.

Oman tulkintani mukaan Žižek ei puhunut omalle yleisölleen vaan Petersonista kiinnostuneille ihmisille. Hän on varmasti tiennyt, että tämä keskustelu kerää kuulijoita, jotka eivät muuten katsokaan Žižekin suuntaan. Hän toisti monta perusjuttuaan ja pointtiaan (eli ei yrittänytkään sanoa mitään uutta hänen ajatteluansa tunteville) eikä yrittänyt puolustaa marxismia tai mitään versiota kommunismista. Hänen sisäiskuulijansa oli pohjois-amerikkalainen ja hän ikään kuin viesti tälle yleisölle, että jotain teidänkin kannattaa tehdä, jotta maailma muuttuisi paremmaksi. Mistään vallankumouksesta hän ei puhunut, joten yksi arvaus on, että kyse voisi olla strategiasta suostutella ihmisiä Bernie Sandersin taakse.

Mihin Žižek tässä lopulta pyrki, sitä en tiedä. Uskoisin kuitenkin, että voimme lukea siitä hänen tulevista teoksistaan, mikäli hänellä vielä riittää terveyttä.

”Vuosisadan kaksintaistelu” oli tietenkin mainoslause, jota ei kenenkään itseään kunnioittavan ajattelijan tulisi ottaa vakavasti. Idean tasolla siinä oli sirkushuveja paljon ja pieni pala leipää. Itse toteutuksessa leipä oli vähissä eikä sirkushuvejakaan ollut kylliksi.

Humanismi, tiede ja tekniikka – von Wright kulttuurifilosofina

Filosofian opinnoissani en tutustunut sen kummemmin suomalaisiin filosofeihin. Se on jäänyt yleisen harrastuneisuuden piiriin. Yksi inspiroivimmista kirjoittajista – suurista varmaankin kaikkein kiinnostavin – on Georg Henrik von Wright.

Suomalaisen filosofian tunnetut nimet ovat kirjoittaneet esimerkiksi logiikasta ja tieteellisen realismin puolesta. Von Wrightillä kuitenkin on teoreettisen filosofian lisäksi hyvä määrä tekstejä, joita voisi kutsua kulttuurifilosofisiksi esseiksi. Vuonna 1981 ilmestynyt Humanismi elämänasenteena on teos, joka kokoaa yhteen tekstejä 1940-luvulta 1980-luvun alkuun. 

Oma kiinnostukseni von Wrightiin niin tässä teoksessa kuin yleisemminkin perustuu kahteen seikkaan: ajattelun tyyliin ja teemoihin.

Ajattelun tyyli von Wrightillä on maltillisen pohdiskeleva. Se poikkeaa niistä, joille kaikki on räjähtelevää dynamiittia. Se poikkeaa niistä, jotka osaavat kirjoittaa vain logiikasta. Se poikkeaa niistä, joille viitteet esimerkiksi mannermaiseen filosofiaan tai antirealismiin ovat vain ihmeteltäväksi ja nopeasti hylättäväksi nostettuja pintaraapaisuja. Marxilaisuuden viitekehyksen ulkopuolelta kirjoitetut esseet Marxista ja marxilaisuudesta ovat hyvä esimerkki von Wrightin pyrkimyksestä saada tolkkua itselle vieraasta.

Von Wrightin teemat seilailevat erityisesti näissä ”kulttuurifilosofisissa esseissä” länsimaisen aatehistorian laajassa spektrissä antiikista nykyaikaan, ekologisesta kriisistä ideologiakritiikkiin, tieteestä elämänmuotona humanismin eri muotoihin. Tämän Von Wright tekee paremmin kuin kukaan muu suomalainen tähtifilosofi.

Humanismi elämänasenteena löytyi divarista vitosella, joten siitä tuli mökkilukemistoa. Siihen on koottu monenlaisia tekstejä, mutta neljä teemaa nousee ylitse muiden. Ensinnäkin von Wright käsittelee tiedon myyttejä juutalais-kristillisestä paratiisimyytistä Prometheukseen ja Faustiin. Toiseksi hän käsittelee tieteellis-teknisen vallankumouksen kulttuuria. Nämä liittyvät läheisesti toisiinsa. Kolmanneksi hän käsittelee myös Marxia ja marxilaisuutta sekä neljänneksi humanismia – sen muuttuneita merkityksiä ja tehtäviä.

Osa käsittelystä on vanhentunutta, mutta kokonaisuus on edelleen viehättävää ja ajatuksia herättävää luettavaa. Jotenkin minulle tulee von Wrightistä mieleen Frankfurtin koulukunnan kulttuurikritiikki lievästi laimennetussa muodossa. No, ainakin etäisesti.

Jotain omasta suhtautumisestani von Wrightin tuotantoon kertoo se, että hyllystäni löytyy häneltä vain näitä esseekokoelmia. Humanismi elämänasenteena lisäksi hyllyssä on Ajatus ja julistus (1961), johon on painettu muutamia samoja tekstejä. Sitten on vielä Tiede ja ihmisjärki (1987), jonka luin Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian pääsykokeisiin vuonna 1994.

Tiede ja ihmisjärki oli silloin erityisen vaikuttava teos (jopa siinä määrin, että sain pääsykokeista ja varsinkin tuota kirjaa koskevista kysymyksistä erinomaiset pisteet, jotka oikeuttivat opiskelupaikkaan). Sen sisältämät pohdinnat tieteellis-teknisen elämänmuodon tai kulttuurin tarkoituksenmukaisuudesta ja sen rajoista ovat läsnä myös teoksessa Humanismi elämänasenteena. Tässä yhteydessä von Wright on minusta edelleen kiinnostavampi kuin tiedeoptimistiset luonnontieteilijä-julkkiksemme. Tuomiopäivän pasuunaa von Wrightistä ei kuitenkaan saa, mikä vain tekee hänestä kiinnostavamman juuri monipuolisena pohdiskelijana.