Kesän lukemistot: 22 kirjaa

Toistaiseksi olen käyttänyt suuren osan kesästäni lukemiseen. Okei, olen ehtinyt saunoa, uida, tavata sukulaisia, nukkua, syödä uusia perunoita, katsoa jalkapalloa livenä ja televisiosta, käydä festareilla, osallistua konferensseihin, istua autossa ja terassilla, vastailla sähköposteihin, tappaa kärpäsiä ja käydä taidenäyttelyssä. Muun ajan olen lukenut. Kesä- ja heinäkuun aikana olen saanut päätökseen 22 kirjaa.

Olen ahminut, enkä aio kirjoittaa jokaisesta perusteellisesti. Mutta aion listata kirjat tähän. Lista sisältää myös kirjoja, jotka olen aloittanut paljon aikaisemmin. Osa on vain jäänyt roikkumaan. Listaan sisältyy kaikenlaista, epäsystemaattisesti valikoitua materiaalia. En ryhmittele niitä, vaan kommentoin lukujärjestyksessä, mikä vain korostaa satunnaisuutta. Tämä oli minun lukulomani, kesä jatkuu kirjoittamisella.

Phil Zuckermanin ja kumppaneiden The Nonreligious (2016) tuli ostettua ja selailtua heti ilmestymisensä jälkeen. Vasta nyt luin sen kokonaan. Esimerkit on otettu enimmäkseen Yhdysvalloista, mutta toisaalta sieltä niitä löytyy enemmän kuin muualta, tutkimushistoriallisista syistä. Tämä on aihepiirinsä – ateismin ja uskonnottomuuden tutkimuksen – ehdotonta peruslukemistoa.

Peter Guralnickin Sweet Soul Music (2006) oli pitkään yölukemisena, mutta amerikkalaisen soulin vaiheita sekavahkosti joskin monipuolisesti käsittelevä teos on vihdoin selätetty. Se on enemmän kirja aikansa musiikkibisneksestä kuin musiikista. Sellaisenaan siinä on paljon kiinnostavaa, mutta lukukokemus oli raskas yksityiskohtaisuutensa vuoksi.

Jaakko Hintikan ja Lauri Routilan toimittama Filosofian tila ja tulevaisuus (1970) ei ehkä vastaa otsikkoaan, mutta sisältää muutamia mielenkiintoisia ajankuvia 1960-luvun filosofian trendeistä analyyttisesta mannermaiseen. Tuossa vaiheessa vielä Derridat ja Foucault’t eivät olleet saavuttaneet teoksen kirjoittajia, mutta muuta melko kiinnostavaa Heideggerista Wittgensteinin kautta analyyttisen filosofian tilanteeseen teos sisältää. Jostain tällainenkin oli hyllyyni tullut. En tiedä mistä.

Futiksen arvokisojen aikaan on syytä lukea yksi pallokirja. Nyt sellaiseksi valikoitui Hannu Itkosen ja Arto Nevalan toimittama Kuningaspelin kentät (2007). Kirjassa käsitellään aika lavealla pensselillä pallopelin ja -kulttuurin eri aspekteja ja se sisältää myös maakohtaisia artikkeleita. Tästä innostuneena bloggasin jo kesän alussa lyhyesti, joten eiköhän se riitä.         

Sosiologi Rogers Brubakeria on tullut luettua ennenkin (esim. melko tuore Trans), mutta ainoa suomennettu teos Etnisyys ilman ryhmiä (2013) odotti lukupinossa pitkään. Siinä on muutama hyvä luku, joissa pohditaan, miten voisimme välttää analyyseissa identiteetin käsitettä ja ryhmä-ajattelua (eli välttää ryhmällä selittämistä, kun pitäisi selittää ryhmien muodostuminen). Tämä sopii erityisesti niille, jotka ovat marinoituneet 90-luvun kulttuurintutkimuksessa.

Who-yhtyeen kitaristi Pete Townshendin muistelmat Kuka olen (2013) odotti pari vuotta hyllyssä, mutta nyt sekin tuli luettua. Paksu teos on välillä piinallisen henkilökohtainen ja se menee varsin syvälle miehen hankkeisiin ja bipolaarisuuden aiheuttamiin elämänvaiheisiin, mutta se on hyvä vastapaino niille puolivillaisille musakirjoille, joiden ainoa tavoite on artistin maineen kiillotus. Kylkiäisenä tuli katsottu dokumentti yhtyeen managereista. Se täydensi hyvin kokonaiskuvaa tarjoamatta mitään tämän kirjan suhteen ristiriitaista informaatioita.

Russell T. McCutcheonin A Modest Proposal on Method (2015) on kokoelma pääosin aikaisemmin julkaistuja tekstejä, joihin on kirjoitettu alkuihin kommentit. Erikoinen rakenne on tavallaan toimiva ja vaikka tekstien teemat vaihtuvat, niissä havainnollistuvat hyvin McCutcheonin näkemykset siitä, mitä uskontotiede voisi olla.

Mikko Lehtosen Maa-ilma: Materialistisen kulttuuriteorian lähtökohtia (2014) käsittelee kaikkea maan ja ilman väliltä. Teemojen käsittely on osaavaa, mutta niistä ei muodostu kovin jäsentynyttä synteesiä siitä, miten kulttuuriteoreettista tutkimusta tehdään. Suosittelen tätä erityisesti abeille tai aloitteleville yliopisto-opiskelijoille, heti sen jälkeen kun ovat lukeneet Zygmunt Baumanin teoksen Sosiologinen ajattelu.

Aaron W. Hughesin Comparison (2017) pohtii, mitä vertaileva uskontotiede voisi tarkoittaa nykypäivänä eli miten vertailu voitaisiin toteuttaa paremmin kuin ennen. Hughes haluaa lopullisesti eroon Eliaden ja Campbellin ei minnekään kohdentuvista maailmanselityksistä ja korostaa kontekstuaalista ja historiallista vertailua, Jonathan Z. Smith esikuvanaan. Ohut kirja on erittäin käyttökelpoinen, vaikka hänen käsittelytapansa on minun makuuni paikoin mustavalkoista, esimerkiksi hänen kritisoidessaan kognitiivista uskontotiedettä.           

Stephen Armstrongin The New Poverty (2017) osoittaa tilastojen ja yksilöiden elämäntarinoiden avulla, miten köyhyys – ja erityisesti työssäkäyvien köyhyys – on lisääntynyt Iso-Britanniassa, lähinnä oikeistolaisen politiikan vuoksi, ja kuvaa, millaista se on. Teos muistuttaa, miten tavalliset ihmiset ovat vain parin askeleen päässä kodittomuudesta (jos siis yksi tai kaksi asiaa menee pieleen elämässä). Yksi hurjimmista esimerkeistä on omatoimisen hammashoidon yleistyminen. Suositellaan Susanna Koskelle ja Kokoomuksen äänestäjille.

Viljami Puustisen kokoaman haastattelukirja This is USA: Hellsinki Rock’n’Roll Underground (2000) käsittelee 90-luvun marginaalista rokkiskeneä, jonka edustajia itse kuuntelin aktiivisesti (ja kuuntelen vieläkin). Kirja tuli luettua heti ilmestyttyä, mutta nyt luin sen uudestaan. Haastattelut on vain hyvin kevyesti editoituja, mutta parasta kirjassa on mahdollisuus hahmottaa kiinnostavien bändien kuvioita, meininkiä ja kytköksiä. Se, että oma elämä sivuaa tapahtumia, tietenkin nostaa kirjan arvoa itselleni.

Runoilija Tapani Kinnusen esikoisromaanin Noustiin kellareista (2014) anti on siinä, että päähenkilön kautta valottuu kiinnostavasti 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun Joensuun musiikki- ja erityisesti punk-skene. Muuten ohut ja nopealukuinen teos on tyyliltään nuorisoromaani, vaikka se taitaakin sopia parhaiten keski-ikäisille punkkareille nostalgianälkään.

Kriitikko Putte Wilhelmssonin osin aikaisemmin julkaistuista teksteistä koostuva Turmio ja perikato (2009) sisältää muutaman briljantin tekstin ja monissa on yksittäisiä pisteliäitä huomioita. Osa teksteistä tosin on ikään kuin kirja-arvioita, joiden seuraamiseen olisi pitänyt lukea itse kirja ja rakentaa mielessään samanlainen ”biiffi” kirjoittajaa vastaan kuin kriitikolla. Tyypillinen maneeri on ottaa kirjoittajalta jokin keskeinen väite, osoittaa se vääräksi ja tehdä kirjoittaja näin naurunalaiseksi. Välillä se on hauskaa, välillä siitä jää omahyväinen fiilis. Jutut käsittelevät enimmäkseen taidetta ja kulttuuria isolla K:lla, mutta myös islam-keskustelua ja kriitikon toimeentuloa.

Kirjailija Hannu Raittila on osittain tuttu ja esseisti Raittila myös. Liikkumaton liikuttaja (2004) on jälkimmäistä. Pidin enemmän varhaisemmasta Rahat tai kolmipyörä -teoksesta kuin tästä, joka käsittelee kirjoittamista, politiikkaa ja kapitalismia. Raittilaa lukee mielellään, vaikka en tee sitä usein. Lasken hänet edelleen kiinnostavien suomalaisten esseistikoiden joukkoon Salménin, Nevanlinnan ja kumppaneiden kanssa.

Juice Leskisen lyhyttä, tuotteliasta ja päihderiippuvaista elämää käsittelee Antti Heikkisen piinallisenkin yksityiskohtainen Risainen elämä (2014). Juicen elämästä on oikein kiinnostavaa lukea ja tuotannosta myös, mutta tiukempi editointi olisi parantanut teosta. Pitkään lukulistalla oleva kirja löytyi vitosella kirjapörssistä, joten se meni mökkilukemistoksi varatun pinon päälle.

Byung-Chul Hanin pamfletti Psychopolitics: Neoliberalism and the New Technologies of Power (2017) päivittää Gilles Deleuzen visionääristä, vuonna 1990 julkaistua lyhyttä kirjoitusta ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin” nykypäivään. Psykopolitiikka on uusliberaalia valtaa, joka vaikuttaa mieleen ja sanoo kyllä sen sijaan että rajoittaisi kielloin ja kohdistuisi ruumiisiin. Kirja sisältää hienoja muotoiluja ja näkemyksiä, mutta kaksi asiaa haraa vastaan: kirjoittaja näkee paljon vähemmän mahdollisuuksia vastarintaan kuin Deleuze tai Foucault ja kirjoittaja on kovin kykenemätön antamaan konkreettisia esimerkkejä psykopoliittisen vallan operaatioista (Facebookin tykkäysnappi ei ihan riitä, kun kirjoittaja ei selitä, miten valta operoi). Silti tämä oli erittäin kiinnostavaa luettavaa.

Kantrilaulajien aateliin kuuluvan Willie Nelsonin elämäkerta Pitkä tie (2016) on mukavaa luettavaa myös sellaiselle, joka ei tunne läpikotaisin miehen tuotantoa. Teos valottaa henkilöä mutta myös musiikkibisnestä. Ehkä tämä ei nouse musiikkikirjojen ehdottomiin klassikoihin, mutta aika tämän kanssa kului oikein mukavasti. Nelsonista saa aika sympaattisen kuvan, vaikka hänen tapansa hoidella ihmissuhteita ei ole esimerkillinen enkä innostu juuri mistään hänelle tärkeästä ulkomusiikillisesta asiasta.

                                                                

Robert Verkaikin Jihadi John (2017) käsittelee ISISin teloitusvideoista tunnetuksi tulleen henkilön radikalisoitumista. Tämä on tutkivaa journalismia parhaimmillaan. Ja vaikka Verkaikin kertaalleen tapaamasta Jihadi Johnista tiedetään rajallisesti, koska hän kuoli ennen kuin jäi kiinni, teos valottaa melko hienosti islamvetoista radikalisoitumiskysymystä laajemmin. 

Stefan Collinin Speaking of Universities (2017) on jatkoa hänen aikaisemmalle teokselleen What Are Universities For? Tämä on kooste pääosin aikaisemmin julkaistuista teksteistä, jotka käsittelevät yliopiston ideaa, tulevia suuntia ja käytäntöjä. Yliopiston ideasta ja yliopistopolitiikasta kiinnostuneille tässä on paljon asia ja ajateltavaa, joskin yksityiskohtien ymmärtämiseksi on tunnettava jonkin verran brittisysteemiä. Vaikka teos keskittyy britteihin, sillä on annettavaa myös suomalaiseen keskusteluun.                         

Edward O. Wilsonin Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee? (2016) käsittelee kaikkea muuta kuin otsikon lupaamaa asiaa. Teos on sekalainen kooste Wilsonin evoluutioteoreettisia tekstejä. Niissä popularisoidaan tiedettä vaihtelevalla menestyksellä. Vaikka Wilson korostaa ihmistieteiden merkitystä muutamassakin tekstissä, ei hänellä ole niistä mitään substantiaalista sanottavaa. Oikeastaan kiinnostavinta antia on aitososiaalisia lajeja käsittelevät osiot, jotka auttavat hahmottamaan myös ihmistä biologisena olentona.                    

Asad Haiderin Mistaken Identity: Race and Class in the Age of Trump (2018) on lyhyt ja pääosin vakuuttava rotuun keskittyvän identiteettipolitiikan ongelmakohtien analyysi. Lääkkeeksi tarjotaan luokan ja rodun yhteisanalyysia (ei luokkareduktiota tai luokan ensisijaistamista, kuten moni marxisti ehdottaa). Teoreettisen diskurssin lisäksi siinä on kiinnostavia omakohtaisia esimerkkejä siitä, miten politiikka menee pieleen, jos rotu ja rasismi nostetaan erillisteemaksi, jota voi ajaa vain sillä ihonvärillä, mitä kulloinenkin kamppailu koskee. Trumpin aikakaudesta siinä ei ole kuin pintasilaus, joten alaotsikko on hämäävä. Kirjoittaja itse on ”ruskea”, mikäli se on tärkeä tieto. Suositellaan piikiksi niille, joita kiinnostaa antirasismi tai feminismi ilman laajempaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden analyysia.

Tommi Uschanovin Suuri kaalihuijaus: Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010) ei muodosta kovin tarkkarajaista ja jäntevää kokonaisuutta, mutta esseistisessä tietokirjassa on herkullisia osioita ja yksityiskohtia yhteiskunnalliseen tietämättömyyteen liittyen. Moni pointti ei ole vanhentunut yhtään, mutta muutamat suomalaista politiikkaa käsittelevät näkemykset ovat (mm. perussuomalaisten nousu tapahtui pian kirjan ilmestymisen jälkeen, ja mikäli se olisi ollut tiedossa, muutamat kohdat olisi muotoiltu toisin). Myös kirjoittajan into selvittää välejä edellisen teoksen kriitikoiden kanssa tuntuu turhalta sivupolulta. Suositellaan niille, joiden mielestä kansa tietää.

Tällaista tuli luettua. Se oli hyvin käytettyä aikaa.

Opetus loppui ja loma alkoi (ei tod.)

Opiskelijan mielikuva yliopiston henkilökunnasta saattaa olla tämä: opetus loppui ja loma alkoi. Tähän käytännössä jokaisen vastaus on ”Ei tod.” Mitä yliopistolaiset siis tekevät, kun opetus päättyy?

Opetukseni painottui päättyvänä lukuvuonna syksyyn. Keväällekin sitä oli riittämiin. Graduseminaari jatkui syksystä, proseminaari jatkui ja tutkijaseminaari jatkui. Niiden lisäksi oli kaikenlaisia vierailuja muiden pitämille kursseille. Viimeinen varsinainen luento oli 25.4, samana päivänä kun Suomen Akatemialla oli deadline eräälle hakuprosessille, joten toukokuusta tulisi leppoisa, eikö niin?

Toukokuun alussa vielä kommentoin muutamia kanditöitä, koska opiskelijat jättivät ne kuun ensimmäisen viikon päätteeksi. Maisteriopiskelijoista  yksi lähetti gradukäsikirjoituksensa ja kirjoitti haluavansa kommentteja. Gradun palautukseen oli aikaa viikko. Samalla viikolla pohdittiin kansainvälisten maisteriohjelmien markkinointia työpajassa. Sitten oli toukokuun kalenterissa opetuskokousta, uskontotieteellisen seuran kokousta, kahden maisteriohjelman kokoukset ja kotimaisen konferenssin suunnittelua.

Sitten toimittiin kustoksena (eli puheenjohtajana) väitöstilaisuudessa. Vähän piti varmistella etukäteen, että vastaväittäjällä ja väittelijällä on hyvät oltavat. Samalla toki tuli lukea väitöskirja läpi. Toinen väitöskirjan käsikirjoitus oli juuri saatu luettua ja kommentoitua, jotta se lähtisi esitarkastukseen. Kolmas koko käsikirjoitus tuli sitten heti perään, ja taas erittäin tiukalla aikataululla. Ja sitten vielä piti ehtiä kommentoimaan kahta lukua yhden väitöskirjaohjattavan käsikirjoituksesta. 

Toukokuun alussa oli myös jatko-opiskelijoiden haku. Sitä varten tuli kommentoida suunnitelmia ja kirjoittaa lausuntoa hakemuksen tueksi. Samaan aikaan pyöri normaalit apurahojen hakemusrumbat, joihin kirjoiteltiin väitöskirjantekijöille suosituksia.

Graduja jätettiin aikamoinen nippu. Niistä minun kontolleni tuli peräti seitsemän gradun arviointi. Aikaa muutama viikko. Yhden olin lukenut etukäteen käsikirjoitusvaiheessa, muutama viikko sitten. Eikä siinä kaikki. Valmiita kanditöitä tuli arvioitavaksi noin kymmenen. Deadline arvioinneille kuun loppu.

Myös graduntekijät heräsivät. Tekstejä kommentoitiin ja tekijöitä ohjailtiin mitä ehdittiin. Siinä sivussa annettiin kokonaismerkintöjä syventävistä opinnoista (Tarkista lomakkeet! Allekirjoita! Skannaa! Lähetä rekisteröitäväksi!), luettiin kevääksi valmistuneita esseitä ja tarkistettiin kirjatentti. Pitipä vielä tutustua uuteen järjestelmään, johon syötetään työtunnit seuraavalle lukuvuodelle. Systeemistä oli tehty entistä monimutkaisempi, mutta jonnekin ne tunnit sijoitettiin. Yhtään työtuntia ei taaskaan allokoitu työtuntien syöttämiselle.

Soittivat radiostakin kesken oppiainekokouksen, että tulisinko seuraavana aamuna höpisemään. Lupasin ja menin. Puhuin muutaman minuutin, mutta järjestelyihin meni melkein puoli päivää.

Sitten muistin, että Temenos-lehden kirja-arviot pitää saada kielentarkistukseen. Check! Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssi on kesäkuussa ja johtoryhmän jäsenenä pitäisi valmistella muutama asia konferenssiin. Ne ehtii hoitaa loppukuusta (ja oma esitelmä tehdään vasta kesäkuussa). Ja elokuun Oslon konferenssiin piti hoitaa matkajärjestelyt: hotelli, konferenssimaksu, lennot, matkapyyntö – asia kunnossa. Esitelmä kirjoitetaan lomalla.

Ja tovi meni myös siihen, että saatiin rahaa tiedekunnalta kutsua syksyllä yksi ulkomainen tutkija vieraaksemme. Nyt alkaa käytännön järjestely. Ohjeissa sanottiin, että ne voi tehdä esimerkiksi tutkimusavustaja. No eipä ole sellaisia näkynyt.

Juuri painosta ulos saatu Uskontososiologia-teos näytti hyvältä. Mutta piti kirjoittaa myös tiedote ja miettiä kustantajan kanssa, mihin sitä tiedotetta tuuppaisi.

Olin suunnitellut kirjoittavani yhden kansainvälisen tutkimusartikkelin toukokuussa. Deadline oli puolivälissä. Samana päivänä olin kokouksessa tulevan teoksen toisen toimittajan kanssa. Kokouksen päätteeksi sanoin, etten lähetä tekstiä tänään. Siitä on yli puolet kirjoitettu, mutta vielä tarvitaan aikaa tekstin viimeistelyyn.

Tässä vaiheessa ajattelin, että blogiakin pitäisi päivittää välillä jollain muulla kuin musiikkiaiheisella jutulla.

Sarjakuvat kuuluvat kesään

Kesällä pyrin käyttämään muutamia päiviä sarjakuvien lukemiseen. Se ei tarkoita, ettei sarjakuvat kuuluisi myös muihin vuodenaikoihin samalla tavalla kuin uiminen, jäätelö, mansikat, festarit ja vaikkapa perunat. Jostain syystä sarjakuvien lukeminen painottuu kuitenkin enimmäkseen kesään.

Toista oli ennen. Vielä 2000-luvun alussa olin mielestäni melko hyvin perillä sarjakuvien maailmasta. En ollut asiantuntija, mutta satunnaista lukijaa tietäväisempi harrastaja. Kun kulttuurihistorian seminaareissa muutamat sarjistutkijat tekivät töitään Spiegelmanista, Eisnerista ja muista tunnetuista, olin kärryillä. Kun alennushyllyssä oli monentasoisia tekeleitä, erotin nopeasti jyvät akanoista. Nyt olen palannut satunnaisen lukijan kastiin. Silloin tällöin toivon, että sarjakuville löytyisi enemmän aikaa.

Tosin ennenkin sarjakuvat olivat osittain kesäjuttu. Varsinkin sadepäivinä tapanani oli hakea nippu kirjastosta ja käyttää päivä lukemiseen. Tänä kesänä kolmiosainen sarjishetkeni meni tutuilla raiteilla.

Kirjastosta lainaamassani nipussa oli eri piirtäjien ja Pauli Kallion käsikirjoituksiin perustuva albumi Noin seitsemän taidetta (2015). Se toi mieleen samalla konseptilla toteutetun albumin Pieniä tapauksia keskikokoisen ihmisen elämästä (1992), jonka lukeminen oli aikanaan vaikuttava kokemus. Se löytyy myös hyllystäni. Muutenkin Pauli Kallion työ on tavallaan tae laadusta. Esimerkiksi Kramppeja ja nyrjähdyksiä olisi helppo nimetä henkilökohtaiseksi suosikikseni. Se on niitä harvoja sarjoja, joita ostan hyllyyni.

Toinen osa oli paluu lapsuuteen. Kun pienenä luettiin Pahkasikaa, esimerkiksi Pahkeinen ja Hyvät herrat olivat sopivaa täytettä odotellessa kakun kirsikoita, kuten Jurpoa, Peräsmiestä, Miihkalia ja Hemmo Paskiaista. Seinäjoen kirpparilla olleesta kustantajien poistohyllystä löytyi Pahkeinen: Arkistojen aarteita 1982–2006 (2009) huokeaan kahden euron hintaan. Sen luettua voi todeta, että Heikki-Pekka Miettisen Pahkeinen oli nyt arvioituna parasta Pahkasiassa säännöllisesti julkaistua sarjakuvaa (vaikka sitä toki julkaistiin muuallakin).

Loppuunhiotumpaa ”born loser” -hahmoa, joka on samalla hetkellä voittaja omalla persoonallaan, tuskin löytyy mistään taiteenlajista. Paikoitellen oivallukset ovat vähän kankeita ja muutama strippi jää avautumatta, mutta enimmäkseen Pahkeinen on tunnelmaltaan vangitsevan nuivaa nerokkuutta. Se toimii melko hyvin jopa haastavalla metatasolla, kun Pahkeinen kommentoi sarjakuvallisuuttaan. Yleisesti hahmoa kuvaa parhaiten usein toistuva tilanne, jossa lintu ulostaa miehen baskeriin. Tilanne toistuu variaatioineen niin monta kertaa, että 96 sivun albumimitassa se alkaa ensin ärsyttää ja sen jälkeen rytmittää lukukokemusta.

Kolmas osa oli paluu opiskeluaikoihin. Silloin innostuin belgialaisen Benoit Sokalin luomasta tarkastaja Ankardon hahmosta. Pitkään takkiin pukeutuva ankka on yksityisetsivä, jonka suussa roikkuu sikari tai rööki. Jonkinlainen alkoholi-ongelma hänellä on. Naisia Ankardo ei iske, vaan naiset iskevät hänet. Koko olemusta sävyttää kaiken nähnyt ja kokenut kyynisyys, jonka lomasta pilkahtaa välillä lämpimämpi tunne jos toinenkin. Tarinat vievät Ankardon eri puolille maailmaa lähinnä Jumalan selän taakse mitä hurjimpiin lääviin ja järjestäytyneistä valtioista poikkeaviin paikkoihin. Selkein vertailukohta löytyy film noir -elokuvista, jotka tosin sijoittuivat yleensä yhdysvaltalaisiin kaupunkeihin.

Suomeksi Ankardo-albumeita on julkaistu 23. Taso vaihtelee hiukan loistavasta keskinkertaiseen, mutta suurin osa on erittäin onnistuneita. Tutustuin Ankardoon kirjaston kautta. Alelaareista ostin muutaman kotiini. Vielä 2000-luvun alussa ostin uuden albumin heti kun huomasin sen ilmestyneen. Muutaman vuoden tauko seuraamisessa tarkoitti nyt sitä, että luin peräti kuusi viimeisintä suomeksi julkaistua, paitsi aivan tuorein, Kuolema järvellä (2015) on edelleen lukematta. Jälleen taso vaihteli. Esimerkiksi sinänsä toimiva Ankkavanhus ja meri (2014) yhdistyy verrattain löyhästi muuhun sarjaan. Edelleen tämän ankan seikkailut kuuluvat ehdottomaan kärkikastiin omassa sarjismaussani.

Nykyään kun kesäisin viettää pari päivää sarjakuvien parissa alkaa pohtia kahta asiaa. Ensiksi miettii, vieläkö löytyisi aikaa ja tilaa elämästä sen verran, että muuttuisi satunnaisesta lukijasta edes jonkintasoiseksi asiantuntevaksi harrastajaksi. Kun realisti minussa toteaa, ettei näin taida tapahtua, alkaa miettiä, milloin olisi seuraava sarjakuvien seurassa vietetty paripäiväinen. Ehkä jo ennen ensi kesää?

Mitä yliopistolaiset tekevät kesällä?

Alexander Stubb kommentoi, että aikoinaan professorilla oli kolme syytä olla professori – kesäkuu, heinäkuu ja elokuu. Lausahduksessa ”aikoinaan” tarkoitti ”tähän päivään asti”. Jos unohdetaan hetkeksi lausahdukseen sisältyvä halventava oletus, että professorit eivät tekisi työtään sen itsensä vuoksi vaan oletetun kolmen kuukauden kesäloman vuoksi, niin selvennetään vähän, mitä ihan tavallinen yliopistonlehtori tekee kesällä.

Kesäkuussa lähdin viikoksi Espanjaan. Tätä voi kutsua lomamatkaksi, mutta siellä ollessa hoitelin työasioita. Vastailin verrattain kiireellisiin sähköposteihin, jotka liittyivät heti juhannuksen jälkeen järjestettävään konferenssiin.

Sen jälkeen kävin läpi yhden gradukäsikirjoituksen ja kommentoin sen. Samalla olen organisoinut kirjakustantajien kanssa heidän aikataulujansa konferenssiin liittyen. Olen osallistunut tulevaa konferenssia koskevaan kokoukseen ja tulevaa tutkintouudistusta järjestelevään kokoukseen. Olen kirjoittanut kollegoiden kanssa ehdotuksen yhden tieteellisen aikakauslehden teemanumeroksi. Lisäksi olen vihdoin päässyt kirjoittamaan tutkimusta, johon ei opetusviikkoina ole juurikaan aikaa, lukemaan tutkimuksen etenemiseen tarvittavia tekstejä ja editoimaan omia tekstejäni. Ja vielä, olen valmistellut yhden konferenssiesitelmän.

Olen ehtinyt myös katsomaan jalkapallon EM-kisoja.

Juhannuksen jälkeen alkaa Helsingissä Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssi. Sinne osallistuu noin 500 ihmistä. Aktiivinen järjestelytoimikunta koostuu erityisesti Helsingin mutta myös muiden yliopistojen uskontotieteen henkilökunnasta ja muista tutkijoista. Heille kesäkuu ei ole lomakuukausi. Kaukana siitä. Kirjoitan tätä matkalla Helsinkiin, jossa järjestelemme asioita valmiiksi ensi viikkoa varten. Ensi viikolla vietän konferenssiasioissa maanantaista lauantaihin, aamusta iltaan. Se on työtä, vaikka se tulee olemaan myös kivaa, kun näkee kollegoja eri puolilta maailmaa.

Konferenssin jälkeen on lomankaltaista aikaa. Tarkoitukseni on mennä viikoksi mökille. Sinne otan mukaan yhden työn. Olen lupautunut toimimaan yhden väitöskirjan esitarkastajana. Lausunto pitäisi saada tehtyä elokuun aikana. Koska en välttämättä ehdi paneutumaan siihen elokuussa, teen työn lomalla. Tästä huolimatta aion myös rentoutua mökillä.

Heinäkuussa on ainakin kaksi muuta työtä. Ensinnäkin pyrin viemään tutkimustani eteenpäin. En aio tappaa itseäni työllä, mutta haluan, että tutkimus etenisi jonkin verran heinäkuussa, sillä en voi olettaa sen etenevän merkittävästi tulevan syksyn aikana. Toiseksi on valmisteltava yksi konferenssiesitelmä. Lähden nimittäin konferenssimatkalle Souliin heinäkuun lopussa. Konferenssi ja sinne tehtävän esitelmän valmistelu on työtä, vaikka Etelä-Koreassa aion katsoa ympärilleni hetkisen myös lomalaisen näkökulmasta.

Siinä se loma varsinaisesti oli. Elokuussa on jo kiire valmistella syksyn opetusta. Osin hallituksen leikkausten ja osin yliopistokohtaisten päätösten vuoksi opetusvelvollisuuteni kasvaa roimasti. Viime vuoteen verrattuna – jolloin opetusmäärä vastasi muiden yliopistojen kollegoiden tuntimääriä – tulee niin paljon kasvua, että valmisteltavana on neljä uutta kurssia ja tuplatunnit kahteen aikaisemmin pitämääni kurssiin. Näitä ei ole mahdollista viedä läpi lyhyellä valmistelulla. Elokuussa aion tehdä kurssit suunnilleen valmiiksi, mutta se on mahdollista vain siksi, että olen oikeasti aloittanut suunnittelun jo helmikuussa.

Ai niin, melkein jo unohdin, että olen tiedekunnan edustajana yhden väitöskirjan arviointilautakunnassa elokuussa. Sitä varten on luettava väitöskirja, osallistuttava väitöstilaisuuteen ja arvioitava vastaväittäjän kanssa työn laatu. Tämä kaikki tapahtuu elokuussa.

Lupauduin eilen kommentoimaan yhden oppikirjan käsikirjoitusta. Elokuussa.

Kuvittelen myös tekeväni tutkimusta elokuussa.

Elokuun jälkipuoliskolla alkavat kokoukset, elo-syyskuun taitteessa on jo uusien opiskelijoiden vastaanottamista ja syyskuun toisella viikolla alkaa opetus. Sitä seuraava loma on jouluna.

Varmasti yliopistoon mahtuu monenlaisia kesäkuukausia. En kuitenkaan usko, että oma kesäni – melko paljon töitä ja välillä kevyttä lomailua – on erityisen poikkeuksellinen. Siksi ei ole ihme, että moni piti Stubbin kommenttia loukkaavana ja tietämättömänä.