Kristityt suomalaiset SS-miehet

Kesäisin tulee usein haalittua mökkilukemistoa kirjakauppojen alennusmyynneistä. Niin kävi viime kesänäkin. Mökkiaika ei riittänyt kaikkien lukemiseen. Pinoon jäi odottamaan muun muassa André Swanströmin Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset (2018). 

Teoksen vahvuutena on alkuperäislähteisiin perustuva tutkimustyö, joka haastaa aikaisemmin vallinneet käsitykset. Teoksen heikkoutena on monipolvisuus. Kuten alaotsikkokin kertoo, teos käsittelee lähes 500 sivussa vähän kaikkea, mitä aineistosta on saatu irti. Teos sisältää useita henkilökuvauksia, joista muodostuu kokonaisuus, vaikka välillä metsä katoaa puilta. 

Vahvuudet kuitenkin peittoavat heikkoudet. Siksi teos on suositeltavaa luettavaa kaikille suomalaisista SS-miehistä kiinnostuneille, erityisesti niille, joita askarruttavat uskontoon ja politiikkaan liittyvät ulottuvuudet. 

Merkittävä vahvuus on Mauno Jokipiin Panttipataljoonassa (1968) luoman vakiintuneen käsityksen rikkominen. Toisin kuin on ajateltu, suomalaiset SS-miehet eivät olleet yksinkertaisesti epäpoliittista isänmaallista valiojoukkoa. 

Toisin kuin on ajateltu, suomalaiset ovat olleet monin paikoin hyvin tietoisia siitä, miten natsit kohtelevat juutalaisia. Mikä ei tarkoita, että aivan kaikki suomalaiset SS-miehet olisivat olleet erityisen antisemitistisiä. Osa tuki sitä, osaa aihe ei kiinnostanut, osa pystyi sietämään sitä. Sietäjienkin vaakakupissa painoi jaettu nimittäjä, anti-bolsevismi, ja vihollinen, Neuvostoliitto sekä utopia Suur-Suomesta. 

Toisin kuin on ajateltu, moni suomalainen SS-mies kannatti avoimesti fasismia. Swanströmin mukaan noin puolet, mikä on yli tuplat Jokipiin väittämään. Sodanjälkeinen fasismileiman häivyttäminen mahdollisti SS-miesten sujuvan asettumisen takaisin osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Osa heistä nousi johtaviin asemiin ilman sen suurempia nikotteluja. Mitään systemaattista kritiikkiä tai ”vainoa” SS-miehiin ei kohdistettu. Tätä voi ja ehkä pitääkin pöyristellä. 

Kristinuskolla oli keskeinen sija suomalaisten SS-miesten mielenmaisemassa. Toki samaa voidaan sanoa keskimääräisistä tuon ajan suomalaisista, mutta yhteys on vahvempi. SS-miesten rekrytoinnissa IKL oli keskeisesti esillä, ja IKL:n parissa kristinuskolla oli tärkeä asema – huomattavasti selkeämmin kuin saksalaisessa fasismissa. Suomalaisessa fasismissa johtajan aseman takasi Jumala. Erityisesti herännäisyyden kannattajakunnassa oli vetoa SS-joukkoihin selvemmin kuin muissa kristillisissä suuntauksissa. 

Hyvin uskonnolliset suomalaiset SS-miehet pitivät saksalaista natsiaatetta jopa kristinuskon vastaisena tai ainakin siihen etäisesti suhtautuvana. Suomalaiset saivat kuitenkin osallistua jumalanpalveluksiin ja ylläpitää sotilaspastorin tehtävää. Ja sotilaspastoreita oli myös muiden kuin suomalaisten parissa, vaikka kristillisesti sävyttynyt tulkinta on toista väittänyt. 

Himmler otti kielteisen kannan kristinuskoon ja elvytti muinaisgermaanista esoteriaa, mutta kentällä suhtautumisessa oli huomattavasti enemmän sävyjä. Pakkaan mahtui myös kristillis-kansallissosialistinen Deutsche Christen -liike ja jopa imaameja. 

Ehkä voisi sanoa, että suhde oli pragmaattinen niin kauan kuin se ei häirinnyt puhtaaksiviljeltyä ajatusta kansallissosialistisesta aatteesta, johon kuului myös Jumalausko. Tuo Jumala ei kuitenkaan manifestoitunut kristinuskossa, eikä varsinkaan katolisessa kirkossa (yksilöpainotteisempi protestantismi sopi paremmin yhteen kansallissosialismin kanssa). Ateismia kansallissosialismissa ei julistettu, vaikka moni nykykristitty niin haluaisikin uskoa.

Sinimusta suomenusko?

Sinimustan liikkeen julkistettua nyt puolueohjelmansa jokainen voi halutessaan käydä tutustumassa sen sisältöön. Itse käsittelen sitä ainoastaan uskontopolitiikan osalta. Siinä erityistä mielenkiintoa herättää suomenuskon mainitseminen. 

Ohjelma esittää aluksi tukevansa luterilaista kirkkoa: 

”Historiallisista ja kulttuurillisista syistä puolueemme kokee suomalaisen uskonelämän rakentuvan erityisesti luterilaiselle kansalliselle kirkolle, jonka jumalanpalveluselämä toteutetaan suomeksi ja jonka oppia tulisi tulkita tunnustuskirjojen ja kristillisen perhe-elämän näkökulmasta.” 

Sen jälkeen nostetaan esiin suomenusko: 

”Puolueemme tunnustaa myös esikristilliset juuremme, ja haluaa tukea suomenuskon tutkimista, tulkintaa ja harjoittamista siltä osin, kuin se on katkenneiden perinteiden jälkeen mahdollista. Puolueemme haluaa sisällyttää suomenuskon osaksi kouluissa järjestettävää uskonnonopetusta, jotta suomalaiset lapset ja nuoret voisivat hyödyntää kansallisista myyteistämme kumpuavaa symboliikkaa ja opetuksia oman identiteettinsä rakennusaineena.” 

Lopuksi otetaan suoran kielteinen kanta tiettyihin uskonnollisesti perusteltuihin käytäntöihin, kuten ympärileikkaukseen ja rituaaliteurastukseen, oletetaan joidenkin uskonnollisten liikkeiden olevan uhka ”suomalaiselle elämäntavalle” ja maan edulle sekä vastustetaan moskeijoita ja minareetteja: 

”Puolueemme suhtautuu kielteisesti niihin uskonnollisiin liikkeisiin, jotka muodostavat uhan suomalaiselle elämäntavalle ja kansallisille intresseille. […] Vastustamme myös vieraiden uskontojen näkyvää läsnäoloa julkisessa tilassa, emmekä siksi hyväksy moskeijoiden ja minareettien rakentamista maahamme.” 

Muut osaset olivat täysin arvattavissa, mutta suomenuskon verrattain vahva puolustus oli pieni yllätys. Ei se täysin outoa ole, kyllähän kuviteltujen kansallisten perinteiden ja valikoitujen kristillisten elementtien yhdistelmä on tuttu historiasta, myös natsi-Saksasta. 

Kiinnostavaa on se, että suomenusko-termiä on käyttänyt käytännössä kaksi yhteisöä, vuonna 2007 perustettu Taivaannaula ry ja vuonna 2013 uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitynyt Karhun kansa. Kummallakin on ambivalentti suhde termiin. Taivaannaula luopui termin käytöstä muutama vuosi sitten. 

Näin he itse kuvailevat ratkaisua verkkosivullaan: 

”Suomenusko-sanan sijaan puhumme Taivaannaulassa mieluummin kansanuskosta ja kansanperinteistä, tai perinnekulttuurista ja henkisistä perinteistä. Pitkä vastaus: Suomenusko-sana on osa Taivaannaulan historiaa ja olemme olleet aktiivisesti mukana tuomassa kyseistä uudissanaa osaksi julkista keskustelua. Vuosien saatossa, perinnetiedon karttuessa ja toiminnan kehittyessä olemme kuitenkin kokeneet sanan ongelmalliseksi.” 

Kuvaus jatkuu: 

”Suomenusko-sanalla ei ole koskaan viitattu kansallismielisyyteen tai Suomen valtioon, mutta nämä asiat siitä tulevat monelle mieleen. Perinteet eivät jakaudu nykyaikaisten valtionrajojen mukaan ja siksi on harhaanjohtavaa ja jopa loukkaavaa puhua vaikkapa karjalaisesta perinteestä ”suomenuskona”. Lisäksi uuden ja varsin epämääräisen suomenusko-sanan alle mahtuu Suomessa monenlaista toimintaa, joka ei aina vastaa Taivaannaulan luonnetta ja tavoitteita. Tämä on johtanut välillä väärinkäsityksiin ja olemme joutuneet avaamaan toimittajille omaa tulkintaamme sanan merkityksestä jopa kyllästymiseen asti. Näistä syistä johtuen päätimme luopua suomenusko-sanasta järjestömme viestinnässä keväällä 2017.” 

Kuvauksen lopussa ei nimetä yksittäisiä toimijoita, mutta todetaan, että termin alle mahtuu ”monenlaista toimintaa” ja että yhdistys itse on joutunut selventämään omaa tapaansa käyttää termiä, mikä tarkoittanee tätä: haluamme erottua tietyistä seikoista, joita toiset termiin liittävät. Ei tarvitse olla mikään supertulkki olettaakseen, että tässä puhutaan etnonationalismista ja ylipäätään siitä, että yhdistys ei halua tulla yhdistetyksi äärioikeistolaiseen kansallismielisyyteen, johon ”suomenusko” toisinaan assosioidaan. 

Taivaannaulan ratkaisun jälkeenkin Karhun kansa on käyttänyt suomenuskon käsitettä. Kuitenkin viime syksynä, kun vierailin Docventures-lähetyksessä, keskustelin ennen ohjelmaa Karhun kansan kuulumisista yhteisössä aktiivisessa roolissa alusta pitäen olleen Miika Vanhapihan kanssa. Hän kertoi, että Karhun kansakin on luopumassa suomenuskon käsitteestä. Kyselin myös syytä tai syitä ja pyysin vielä Vanhapihaa lähettämään perustelut sähköpostilla, jonka julkaisemiseen hän antoi luvan. 

Vanhapiha kirjoittaa: 

”Käytännössä yhdyskuntana olemme jättäneet termin ”suomenusko” käytöstä pois jo pari vuotta sitten. Tämä tulee heijastumaan uudistettuun ja tarkennettuun yhdyskuntajärjestykseen, joka on ollut oikeastaan valmiiksi hiottuna jo jonkin aikaa.” 

Hän jatkaa, että termi koetaan hankalaksi seuraavista syistä: 

”’Suomenusko’ tarkoittaa karjalaisalueilla vanhastaan luterilaisuutta. Sana ”Suomi” liittyy ihmisten mielissä satavuotiseen valtioon, eikä perinteellämme ole lyhytikäisten valtioprojektien kanssa mitään tekemistä. ”Suomi” yhdistetään ”suomalaisuuteen”, eikä sitä taas voi äkkiseltään määritellä muuten kuin kansalaisuuden (Suomen passi) tai kansallisuuden (etnisiteetti) kautta. Molemmat ovat uskomusperinteemme kannalta haasteellisia tapoja ”suomalaisuuden” tarkasteluun. […] Hyvä myös muistaa, että uskomusperinteemme on pitkälti yhteneväistä laajemmalla itämerensuomalaisella alueella, eikä ”Suomen” toitottaminen vaikkapa virolaisten tai inkeroisten näkökulmasta ole tässä yhteydessä välttämättä kivaa.” 

Lopuksi hän nimeää yhdeksi syyksi sen, mitä nyt luemme sinimustien puolueohjelmasta: 

”Pyrimme välttämään äärikansallismielisten pyrkimyksiä perinteemme käsitteiden kaappaamiseen. Etnonationalistit vaanivat käsitteiden ”Suomi” ja ”suomalaisuus” takana, ja siten myös ”suomenusko” voi olla turhan altista riistaa kulttuurisodissa.” 

Liittämällä suomenuskon puolueohjelmaansa sinimustat toivat ”etnonationalismille” erävoiton. Käsite alkaa mahdollisesti yhdistyä entistä vahvemmin etnonationalismiin ja fasismiin. Tällä hetkellä yksikään ”perinneyhdistys” tai ”uskonto” ei tietääkseni identifioi itseänsä suomenuskoiseksi. Termi on yksittäisten ihmisten käytössä – ja nyt myös sinimustan liikkeen puolueohjelmaansa omaksuma nimike. 

Toki suomenuskossa on aina ollut etnonationalistinen klangi, joten ei käsitteen kaappaaminen aivan tyhjästä synny. Silti suomenuskoiseksi on itsensä katsonut monenlaisia poliittisia kantoja kannattavia ihmisiä. Onko termi nyt lopullisesti äärioikeistolaistunut vai onko seuraavia peliliikkeitä tulossa, jää nähtäväksi. Voi olla, että harvat haluavat enää yrittää uudelleen artikuloida suomenuskoa toisenlaiseen politiikkaan, koska selittelytyötä joutuu tekemään enemmän kuin aikaisemmin. 

https://sinimustaliike.fi/ohjelma/uskontopolitiikka/