Kristityt suomalaiset SS-miehet

Kesäisin tulee usein haalittua mökkilukemistoa kirjakauppojen alennusmyynneistä. Niin kävi viime kesänäkin. Mökkiaika ei riittänyt kaikkien lukemiseen. Pinoon jäi odottamaan muun muassa André Swanströmin Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset (2018). 

Teoksen vahvuutena on alkuperäislähteisiin perustuva tutkimustyö, joka haastaa aikaisemmin vallinneet käsitykset. Teoksen heikkoutena on monipolvisuus. Kuten alaotsikkokin kertoo, teos käsittelee lähes 500 sivussa vähän kaikkea, mitä aineistosta on saatu irti. Teos sisältää useita henkilökuvauksia, joista muodostuu kokonaisuus, vaikka välillä metsä katoaa puilta. 

Vahvuudet kuitenkin peittoavat heikkoudet. Siksi teos on suositeltavaa luettavaa kaikille suomalaisista SS-miehistä kiinnostuneille, erityisesti niille, joita askarruttavat uskontoon ja politiikkaan liittyvät ulottuvuudet. 

Merkittävä vahvuus on Mauno Jokipiin Panttipataljoonassa (1968) luoman vakiintuneen käsityksen rikkominen. Toisin kuin on ajateltu, suomalaiset SS-miehet eivät olleet yksinkertaisesti epäpoliittista isänmaallista valiojoukkoa. 

Toisin kuin on ajateltu, suomalaiset ovat olleet monin paikoin hyvin tietoisia siitä, miten natsit kohtelevat juutalaisia. Mikä ei tarkoita, että aivan kaikki suomalaiset SS-miehet olisivat olleet erityisen antisemitistisiä. Osa tuki sitä, osaa aihe ei kiinnostanut, osa pystyi sietämään sitä. Sietäjienkin vaakakupissa painoi jaettu nimittäjä, anti-bolsevismi, ja vihollinen, Neuvostoliitto sekä utopia Suur-Suomesta. 

Toisin kuin on ajateltu, moni suomalainen SS-mies kannatti avoimesti fasismia. Swanströmin mukaan noin puolet, mikä on yli tuplat Jokipiin väittämään. Sodanjälkeinen fasismileiman häivyttäminen mahdollisti SS-miesten sujuvan asettumisen takaisin osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Osa heistä nousi johtaviin asemiin ilman sen suurempia nikotteluja. Mitään systemaattista kritiikkiä tai ”vainoa” SS-miehiin ei kohdistettu. Tätä voi ja ehkä pitääkin pöyristellä. 

Kristinuskolla oli keskeinen sija suomalaisten SS-miesten mielenmaisemassa. Toki samaa voidaan sanoa keskimääräisistä tuon ajan suomalaisista, mutta yhteys on vahvempi. SS-miesten rekrytoinnissa IKL oli keskeisesti esillä, ja IKL:n parissa kristinuskolla oli tärkeä asema – huomattavasti selkeämmin kuin saksalaisessa fasismissa. Suomalaisessa fasismissa johtajan aseman takasi Jumala. Erityisesti herännäisyyden kannattajakunnassa oli vetoa SS-joukkoihin selvemmin kuin muissa kristillisissä suuntauksissa. 

Hyvin uskonnolliset suomalaiset SS-miehet pitivät saksalaista natsiaatetta jopa kristinuskon vastaisena tai ainakin siihen etäisesti suhtautuvana. Suomalaiset saivat kuitenkin osallistua jumalanpalveluksiin ja ylläpitää sotilaspastorin tehtävää. Ja sotilaspastoreita oli myös muiden kuin suomalaisten parissa, vaikka kristillisesti sävyttynyt tulkinta on toista väittänyt. 

Himmler otti kielteisen kannan kristinuskoon ja elvytti muinaisgermaanista esoteriaa, mutta kentällä suhtautumisessa oli huomattavasti enemmän sävyjä. Pakkaan mahtui myös kristillis-kansallissosialistinen Deutsche Christen -liike ja jopa imaameja. 

Ehkä voisi sanoa, että suhde oli pragmaattinen niin kauan kuin se ei häirinnyt puhtaaksiviljeltyä ajatusta kansallissosialistisesta aatteesta, johon kuului myös Jumalausko. Tuo Jumala ei kuitenkaan manifestoitunut kristinuskossa, eikä varsinkaan katolisessa kirkossa (yksilöpainotteisempi protestantismi sopi paremmin yhteen kansallissosialismin kanssa). Ateismia kansallissosialismissa ei julistettu, vaikka moni nykykristitty niin haluaisikin uskoa.

Uskontososiologian käsikirja

Jotkut hankkeet muodostuvat pitkiksi, mutta tärkeintä on saada ne päätökseen. Uskontososiologia-kirja on ensimmäinen suomenkielinen ja suomalaiseen yhteiskuntaan keskittyvä uskontososiologian käsikirja. Sen väsääminen vei huomattavasti enemmän aikaa ja energiaa kuin kuvittelin. Mutta se saatiin päätökseen.

Muutamia vuosia sitten aloimme Tuomas Martikaisen kanssa pohtia mahdollisuutta järjestää tapahtuma, jossa uskontososiologia alalla tavalla tai toisella touhuavat kokoontuisivat yhteen pohtimaan, mitä suomalaisessa tutkimuksessa oikein tapahtuu. Ennen asioiden etenemistä olimme jo ryhtyneet suunnittelemaan kirjan toimittamista ja pyytäneet Kimmo Ketolan mukaan.

Toimitetussa teoksessa suomalaiset tutkijat käsittelevät uskonnon ja yhteiskunnan suhteita uskontososiologian näkökulmasta. Nyt julkaistu kirja päivittää uskonnon yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin liittyvää suomalaista keskustelua ja johdattaa lukijan 2010-luvun kansainvälisiin näkökulmiin.

Kyseessä on hakuteos ja käsikirja, jonka avulla pääsee tutustumaan tuoreisiin ja klassisiin keskusteluihin. Sen avulla saa selville perusasiat ja löytää myös aihetta syventäviä kirjallisuusvinkkejä. Kansainvälisistä käsikirjoista puuttuvat suomalaista yhteiskuntaa koskevat sovellukset ja pohdinnat. Siksi tämä on ainutlaatuinen käsikirja suomalaiselle lukijalle.

Toimittajina mietimme, mikä on kirjan lähin ”sukulainen” ja mieleen tuli Juha Pentikäisen toimittama, vuonna 1986 ilmestynyt teos Uskonto, kulttuuri ja yhteiskunta: kirjoituksia uskontososiologian alalta. Sen lisäksi että teos on yli 30 vuotta vanha, se koostuu enimmäkseen kansainvälisten klassikkotekstien käännöksistä eikä valota erityisesti suomalaista keskustelua. Se on edelleen käypää luettavaa, mutta se ei täytä tarpeita.

Nyt ilmestynyt teos koostuu johdantotekstistä ja yli kahdestakymmenestä lyhyestä katsauksesta uskontososiologian keskeisiin teorioihin, teemoihin ja keskustelunaiheisiin. Yksittäiset luvut tarjoavat kartan kansainväliseen ja suomalaiseen keskusteluun valikoiduista aiheista.

Kirjassa on kaikkiaan 27 kirjoittajaa, jotka ovat erilaisten uskontososiologisten teemojen ja keskustelujen asiantuntijoita. Siinä käsitellään klassisia kysymyksiä maallistumisesta uskonnon erilaisiin rooleihin nyky-yhteiskunnassa. Lisäksi teoksessa pureudutaan kysymyksiin sosiaalisten muuttujien, kuten iän, sukupolven, luokan ja sukupuolen merkityksestä uskonnollisuudessa. Perinteiset kysymykset uskonnollisista yhteisötyypeistä päivitetään vastaamaan nykytilannetta. Myös nousevat uskontososiologian keskustelut median, uusnationalismin, populaarikulttuurin sekä ympäristötietoisuuden suhteesta uskontoon ja uskonnollisuuteen tulevat käsitellyksi.

Näin monen kirjoittajan projektiin tulee väistämättä pientä hajanaisuutta ja aina voi pohtia, mikä aihe olisi pitänyt saada mukaan ja miten jotain tiettyä aihetta olisi voitu käsitellä toisin. Siksi ei ole syytä olettaa, että teos olisi ongelmaton. Toimittajan näkökulmasta sitä on liiankin hyvin tietoinen monista mahdollisista, toteuttamatta jääneistä ratkaisuista. Jossain määrin onkin mielenkiintoisempaa ajatella, millaisena teoksen antamaa kuvaa suomalaisista tutkimuksellisista keskusteluista pidetään siinä vaiheessa, kun sen ilmestymisestä on kulunut saman verran kuin Pentikäisen toimittamasta teoksesta. Sitä ennen toivon, että puutteista huolimatta sitä tullaan käyttämään ”sisäänheittäjänä” erilaisiin uskontososiologisesti relevantteihin aiheisiin.

Mainostetaan nyt vielä sen verran, että kirjan normaali hinta on vain 25 euroa (+ postikulut), kun sen tilaa kustantajalta. Ja jäsenhinta 15 euroa.

Tilaukset ja arvostelukappaleet: eetos-til@lists.utu.fi

Tietoa kirjasta päivittyy kustantajan sivulle vähän ajan kuluttua: https://eetos.org/

Kimmo Ketola, Tuomas Martikainen & Teemu Taira (toim.) (2018). Uskontososiologia. Turku: Eetos.

Muistelmia viidennestä herätysliikkeestä

Viidennellä herätysliikkeellä tarkoitetaan suomalaista herätyskristillisyyttä, jonka synty ajoittuu neljän 1800-luvun herätysliikkeen (herännäisyys, rukoilevaisuus, evankelisuus, lestadiolaisuus) ja toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Viidesläisiä arvioidaan olevan noin 20000. Luku on arvio, koska kyse ei ole yhtenäisestä liikkeestä, vaan nimitys erilaisille pienorganisaatioille, joita yhdistävät esimerkiksi kokemuksellista uudestisyntymistä painottava julistus ja henkilökohtainen evankeliointi, käsitys Raamatusta uskonelämän normina ja Raamatun historiallisesta paikkansapitävyydestä, Jeesuksen toisen tulemisen odotus, viimeisen tuomion korostaminen ja yleisen pappeuden periaate.

Viidesläisyyteen liitetään esimerkiksi Suomen Raamattuopisto, Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys ja Kansan Raamattuseura. Termin kehitti ilmeisesti Aimo T. Nikolainen vuonna 1960. Viidesläiset ovat ainakin perinteisesti olleet evankelisluterilaisen kirkon jäseniä, mutta suhde on ollut ambivalentti. Yhtäältä kirkossa heillä on mahdollisuus vaikuttaa paljon itseään ja järjestöään suurempiin asioihin, toisaalta kirkkoa on pidetty harhaoppisena, liberaalina ja pystyyn kuolleena laitoksena, jossa pyhä henki ei saa tehdä työtänsä.

Tampereella pistäydyin pikaisesti kirjakaupassa, jossa oli tarjouksessa Eero Junkkaalan teos Viides herätysliike (2016). Kyse on yhden sisäpiiriläisen muistelmateoksesta. Kun aiheesta ei ole ajanmukaista tieteellistä teosta eikä kirjan hinnalla olisi saanut edes tuplaespressoa, niin päätin ostaa sen.

Teoksen jutusteleva sävy tekee siitä nopealukuisen. Sisältöä ei ole kovin paljon ja välillä yksityiskohtia huonosti tunteva lukija kaipaisi vähän taustoitusta. Kuitenkin teoksessa muistutetaan itseäni kiinnostavalla tavalla, miten lähetystyötä korostava viidesläisyys on alkanut painottaa mediateknologiaa lähetystyön muotona. Siinä myös havainnollistetaan, miten tärkeää naispappeuden vastustaminen on viidesläisille – näyttää siltä, että ”tolkun” kantaa edustava Junkkaala jää hengellisen kotinsa jalkoihin tässä asiassa. ”Tolkun” kanta on siis se, että naispappeutta vastustetaan, mutta suostutaan työskentelemään naispappien kanssa.

Itselleni kaikkein kiinnostavinta antia on kuitenkin Suomen teologisen instituutin käsittely. Vuonna 1988 perustetun järjestön tavoitteena on koko ajan ollut vaihtoehtoisen teologisen opetuksen tarjoaminen. Vaihtoehto tarkoittaa tietysti vaihtoehtoa tieteelliselle, teologisen tiedekunnan opetukselle. STI:n lähtökohtana on se, että opetuksen pitää olla ”Raamatulle uskollista” ja uskoa vahvistavaa sekä sellaista, jolla on käyttöä kristillisen seurakunnan opetuksessa ja julistuksessa. STI haki tilansa yliopiston vierestä, jotta opiskelijoiden olisi helpompi tulla tilaisuuksiin. Junkkaala itse oli pitkään aktiivinen STI:n toiminnassa.

Yhtenä tekijänä STI:n perustamisen taustalla oli Heikki Räisäsen liberaaleja tulkintoja koskevat mielenpahoitukset. Junkkaala muisteleekin omia tunteitaan Räisäsen kurssien ajalta ja tekee tiliään ystävälliseen sävyyn Räisäsestä, joka kuoli pari vuotta sitten.

Muistelut eivät antaneet itselleni niin paljon kuin olisin toivonut. Niissä ei nähdä metsää puilta. Yhteiskuntahistorialliset tekijät ovat minimissään – viidesläisyys on leimallisesti nuorten kaupunkilaisten herätysliike – mutta erilaisten pienorganisaatioiden syntyä ja keskinäisiä suhteita teos valottaa kelvollisesti. Muistelmien tehtävänä on tietenkin kertoa myös muistelijasta: Junkkaala asemoi itsensä valtavirran luterilaisuuden ja viidesläisyyden äärilaidan väliin, eräänlaiseksi sillanrakentajaksi. Hänen teologiansa on patakonservatiivista, mutta samalla hän korostaa tarvetta suvaitsevaisuuteen ja asialliseen keskusteluun kaikkien kanssa.