Studioalbumit osa 1: Black Sabbath

Aloitin uuden ”projektin”: tarkoituksena on kuunnella tiettyjen yhtyeiden tai artistien albumit tiukan kronologisessa järjestyksessä. Keskityn studioalbumeihin ja rajoitteita asettaa lähinnä saatavuus. Koska en ole levyhyllyni lähettyvillä, tukeudun pääosin Spotifyn tarjontaan. Artistien valintaperuste on hämärän peitossa. Selvää on, että en valitse yhtyeitä, jotka tunnen läpikotaisin. Tuskin myöskään valitsen yhtyeitä, jotka eivät jo kiinnosta jollain tavalla. Haluan yhdistää tutun ja tuntemattoman.

Ensimmäisenä valitsin Black Sabbathin. Tutustuin yhtyeeseen lähes 30 vuotta sitten. En ole koskaan ollut suuri fani sitten puberteettia edeltävien vuosien, mutta olen aina arvostanut yhtyettä. Pikkupoikana ostin Live at Lastin, jolla laulaa Ozzy, mutta tuolloin enemmän sytytti Ronnie James Dion aikainen Sabbath. Mob Rules ja Live Evil soivat vanhempieni olohuoneessa vinyyliltä ennen kuin sain oman soittimen. Gillanin vokalisoima Born Again soi c-kasetilta, kuin myös Ozzyn aikainen Paranoid. Sabbath Bloody Sabbathin ostin vasta pari vuotta sitten sen ilmestyessä remasteroituna viiden punnan versiona.

Kuuntelin nyt 14 studioalbumia. Kuusi ensimmäistä albumia julkaistiin vuosien 1970 ja 1975 välisenä aikana. Yhtyeen jatkuva arvostus perustuu niihin. Ne ovat loistavia levyjä. Osaa niistä en ole kuunnellut aikaisemmin kuin osana kokoelmalevyjä.

Klassikoiden jälkeen ilmestyi vielä kaksi albumia, joissa Ozzy lauloi. Technical Ecstasy (1976) ja Never Say Die! (1978) eivät istu yhtyeen parhaimmistoon, vaikka Hipgnosiksen suunnittelemat kannet ajan henkeen kuuluivatkin.

Dion laulamat levyt kuulostivat paremmalta kuin odotin. Jotkut lapsuuden hevisuosikit ovat pahoja pettymyksiä, jos on kulunut vuosia niiden kuuntelemisesta. Heaven & Hell (1980) sekä Mob Rules (1981) ovat edelleen kurantteja: edellisen Die Young ja jälkimmäisen Country Girl ovat vain esimerkkejä esipuberteettisen ajan suosikeista, jotka eivät ole menettäneet koko tehoaan.

Born Again (1983) on ainoa yhtyeen studioalbumi, jolla laulaa Ian Gillan. En täysin ymmärrä levyn heikkoa arvostusta Sabbath-kaanonissa, mutta ymmärrän hyvin, miksi kantta on Scorpionsin Lovedriven jälkeen pidetty yhtenä huonoimmista tai mauttomimmista (kuvassa).

Tämän jälkeen yhtyeen albumit menevät kirjanpidossani alamäkeä. Seventh Star (1986),  joka on käytännössä Tony Iommin soolo, on likimain kuuntelukelvotonta 1980-luvun hömppäheviä. Samoin Eternal Idol (1987). Myöhemmistä sain kuunneltua vain siedettävästi jytisevän Dehumanizerin (1992), jolla laulaa jälleen Dio.

Black Sabbathia on koveroitu runsaasti. Erityisesti olen ollut ilahtunut kahdesta. Kotimainen indiepop-yhtye Poverty Stinks versioi Paranoidin tyylikkään hitaaksi sovitukseksi. Yhdysvaltalainen Alice Donut puolestaan sisällytti trumpettivetoisen instrumentaaliversion War Pigsistä mainiolle albumilleen Revenge Fantasies of the Impotent.

Seuraavassa osassa, jos sellainen joskus valmistuu, on vuorossa jotain aivan muuta: Sparks.