Ruokkiiko
media islamofobiaa? Vai estääkö media sen kehittymistä? Tällaisista
kysymyksistä rakentui yksi päivä Tukholmassa, Södertörnin yliopistossa. Vierailevina
puhujina oli kolme osaajaa.
Ensimmäinen
puhuja oli yhdysvaltalainen John L. Esposito, joka tunnetaan monista islamia
käsittelevistä kirjoista. Hän korosti, ettei 9/11 ole avaintapahtuma
islamofobian tai islamilaisen ”triplauhan” rakentumisessa. Hänen mukaansa
1970-luvun lopun Iranin islamilainen vallankumous sysäsi käyntiin prosesseja,
jotka saivat tutkijat puhumaan sivilisaatioiden välisestä törmäyksestä jo
1980-luvun alussa. Islamista tuli poliittinen, ”sivilisationaalinen” ja
demografinen uhka. 9/11 ja Huntingtonin popularisoima sivilisaatioiden
törmäyspuhe oli pikemminkin uusi momentti tässä laajemmassa tapahtumaketjussa.
Populaarikulttuurissa
”muslimilta näyttävästä” henkilöstä tuli tyypillinen toiseutta edustava hahmo
ja media tarjosi alustan, jossa islaminvastaisia näkemyksiä oli mahdollista
esittää. Tämä johti mediadiskurssiin, jossa islam on poikkeustapaus:
Yhdysvalloissa tiettyjä asioita ei voi sanoa juutalaisista eikä tummaihoisista,
mutta islamia nämä rajoitteet eivät koske. Myöhemmin uusmedia vaikutti
asetelmaan mahdollistamalla organisoidun islamofobisen verkoston, joka on hyvin
jäsentynyt ja taloudellisesti resurssoitu. Yhdysvalloissa keulahahmoihin
kuuluvat esimerkiksi Robert Spencer ja Pamela Geller, jonka blogista tuli
ensiksi suosittu. Sittemmin hänestä tuli julkkis myös valtavirtamediassa.
Yksi
Espositon mainitsemista ongelmista on se, että yhdysvaltalaisessa populaarikulttuurissa
korostuvat juonirakenteet, joissa muslimit ovat osallisia maansisäisessä
terrorismissa. Toinen on se, että uutisoinnissa muslimiääniä on Yhdysvalloissa
esillä vähemmän vuonna 2011 kuin 2001.
Kaikkein
kiinnostavin näkemys oli kuitenkin se, että Esposito kritisoi tarvetta antaa
ääni vastapuolelle tasapuolisuuden nimissä. Hän kysyi, tarvitsemmeko tosiaan
aina kaksi puolta tarinasta. Silloinkin, kun toinen on selvästi virheellinen
tai kun toinen on muille ihmisille erityisen haitallinen. Kuinka usein
esimerkiksi juutalaisia käsittelevissä uutisjutuissa otetaan mukaan uusnatsien
antisemiittinen ääni balanssin vuoksi?
Suomessa
tämä balanssikysymys ei ole noussut esiin niinkään islam-uutisoinnin kohdalla.
Suomessa esimerkiksi kansanedustaja Juha Eerola (ps) esitti vakavalla naamalla,
että äärioikeistoa pitäisi kuulla tilaisuuksissa, joissa alustetaan suomalaista
äärioikeistoa käsittelevästä kirjasta.
Balanssikysymystä
uutisoinnin kannalta yleisemmin ovat käsitelleet esimerkiksi D Edwards & D
Cromwell teoksessa Newspeak in the 21st
Century. Siinä kirjoittajat esittävät, ettei toisen osapuolen kuulemiseen
ja ilmaisen mainostilan antamiseen ole aina aihetta, jos todistusaineisto on
riittävän vankka osoittamaan näkemykset virheellisiksi tai haitallisiksi.
Toinen
puhuja oli Sarah Joseph. Hän on valkoinen, muslimiksi kääntynyt britti, joka on
islamilaisen lifestyle-lehden Emel päätoimittaja. Tutustuin lehteen tauolla, ja
se on kuin lentoyhtiöiden mainoslehdet mutta islamilaisella painotuksella. Siis
ei minun ensisijaista lukemistoani paitsi ammatillisessa mielessä. Lehden yksi
tehtävä on tuoda korsi kekoon, joka muuttaa muslimeista kerrottua, usein
kielteisesti sävyttynyttä tarinaa. Pyrkimyksenä on siis normalisoida ja
arkistaa muslimien elämän kuvaukset.
Valitettavasti
Joseph ei kuitenkaan puhunut juuri mitään luotsaamastaan lehdestä. Sen sijaan
hän kertoi, miten kielteisesti kaikki muut uutisoivat islamista Briteissä. Hän
referoi tutkimuksia, jotka osoittavat islam-uutisoinnin lisääntyneen
2000-luvulla ja jotka näyttävät, miten islam liitetään terrorismiin.
Joseph
esitteli nipun esimerkkejä huonosta uutisoinnista. Ei ollut yllätys, että
suurin osa esimerkeistä oli kahdesta lehdestä: Daily Express ja Daily Star,
jotka ovat konservatiivisia ja erityisen kristillismielisiä. Tätä Joseph ei
kuitenkaan maininnut, vaan antoi ymmärtää, että brittimedia on tasaisen
islamofobinen. Muutenkin esitys oli analyyttisesti ontto, vaikka hänen
pääasiallinen viesti – se, että islamia koskevassa uutisoinnissa asiat eivät
ole parhaalla mahdollisella tolalla Briteissä – olikin täysin ymmärrettävä.
Tilastojen mukaan peräti 66% briteistä vastaa, että he saavat islamia koskevan
tietonsa mediasta. Jos mediakuva on kielteinen, ei ole yllättävää, että
muslimeille koituu ongelmia media vuoksi.
Kolmannen
luennon piti Mattias Gardell, joka käsitteli ruotsalaista islam-kuvastoa
pitkällä aikavälillä. Kuten Suomessa, myös Ruotsissa on totuttu kertomaan
tarinaa etnisesti ja kulttuurisesti homogeenisesta maasta, vaikka sellaista ei
ole koskaan oikeastaan ollut. Mutta siihen on pyritty.
Luennossa
mainittiin kiinnostavia virstanpylväitä ruotsalaisen homogeenisuuden
rakentamisessa ja murtumisessa. Vuoteen 1860 saakka ruotsalaiset, jotka
kääntyivät katoliseen uskoon, menettivät kansalaisuutensa. Vuoteen 1859 asti
juutalaiset lapset eivät saaneet käydä ruotsalaista koulua. Mustalaiset saivat
kansalais- ja äänioikeuden vasta 1960-luvulla. Tuolloin pääasiallisen toiseuden
viittaa kantoivat ”mustapäät” (svartskallar), eivät muslimit. Muslimit, jos
heitä oli olemassakaan omana kulttuurisena ryhmänä, jakautuivat irakilaisiin,
kurdeihin, tataareihin, turkkilaisiin ja niin edelleen. Sittemmin puhe siitä,
”mitä ja miten muslimit ovat” normalisoitui. Enää tätä keskustelua ei käydä
tummaihoisista, katolisista tai juutalaisista, mutta muslimeista käydään. Puhe
muslimien ”luonteesta” tai ”mielestä” ei ole tavatonta. Näin erot
essentialisoidaan.
Historiallisen
kehystyksen lisäksi Gardell nosti esiin pari kiinnostavaa seikkaa. Ensimmäinen
on kysymys siitä, mitkä islamiin kytkeytynet termit jätetään kääntämättä
uutisoinnissa. Jihad, Sharia, Allah? Mitä implikaatioita näillä
journalistisilla ratkaisuilla on? Neutraaleja ne eivät ole. Tässä on hyvä
tutkimusaihe.
Toinen
on populaarikulttuurin vaikutus. Jos Yhdysvalloissa evankelikaalinen
konservatiivikristitty sanoo jotain vaikkapa homoista, tiedämme, ettei kyse ole
koko maata edustavasta kannasta. Miten? Vaikka emme olisi koskaan käyneet
Yhdysvalloissa, kuulemme muuta uutisointia sieltä ja seuraamme
populaarikulttuuria. Voimme päätellä, että ei kanta ole edustava, kun
Frendeissä, Seinfeldissä tai Sinkkuelämää-sarjassa annetaan aivan toisenlainen
kuva. Meillä ei ole samaa vertailukohtaa Egyptistä, Pakistanista tai Irakista.
Tapahtuma
oli paikoitellen liiankin voimakkaasti moralisoiva keskittyessään kielteisiin
uutisiin, vaikka en ole eri mieltä sen sanomasta. On kuvaavaa, että ainoastaan
Gardell antoi yleisen määritelmän islamofobialle, vaikka kaikki puhuivat
aiheesta vuolaasti. Kukaan ei nostanut esiin myönteistä uutisointia tai
eritellyt parannusehdotuksia perusteellisesti. Sikäli tapahtuma tarjosi hyvin
vähän valaistusta kysymykseen, voisiko media nakertaa katteettoman kielteisen
ja virheellisen islam-kuvan kestävyyttä.
Lisäksi
osa analyysista oli varsin heikosti kontekstualisoitua. Islamofobia ei
mielestäni selitä juuri mitään sellaisenaan. Se on osa laajempaa kontekstia,
jossa tulee selvittää, millaiset toimijat ja liittoumat hyötyvät tietynlaisesta
mediakuvastosta. Usein onkin niin, että kohteena on vasta toissijaisesti
muslimit. Esimerkiksi brittimediassa suuri osa viime vuosien kielteisestä
islam-uutisoinnista on perustunut konservatiivisten lehtien pyrkimykseen
kritisoida työväenpuoluetta, jonka luomana ongelmana monikulttuurisuus,
maahanmuutto ja islamilaiset ääri-ilmiöt halutaan esittää.
Oli
mielenkiintoista kuulla, että Södertörnissä journalismia opiskelevat joutuvat
suorittamaan myös uskontoa käsittelevät kurssin. Onko vastaavaa kukaan edes
ääneen pohtinut Suomessa?
The Role of the Media in the Shaping of European and US Muslim
Identities, Södertörnin
yliopisto, Tukholma. 12.3.2013
1 kommentti:
Ihan liian intellektua tekstiä...
Ei vaiskaan, hyvin kirjoitettu ja syvä perspektiivi, kiitos tästä.
Lähetä kommentti