Kriittisen teorian kartoitus

Kapeassa merkityksessä kriittisellä teorialla viitataan 1930-luvulla alkunsa saaneeseen Frankfurtin koulukuntaan, jonka ajatuksena oli kritisoida ja muuttaa yhteiskuntaa kokonaisuutena. Laveammassa merkityksessä termi kattaa kulttuuri-, yhteiskunta- ja talousteoriat, joiden lähtökohtana on pohtia ja avata toisenlaisen todellisuuden mahdollisuuksia analysoimalla nykyisiä valtasuhteita. Ranskalainen Razmig Keucheyan tarjoaa yhdenlaisen kartan kriittisen teorian nykytilaan teoksessaan The Left Hemisphere: Mapping Critical Theory Today (Verso 2014).

Ostin kirjan sisällysluettelon perusteella. Päätökseen vaikutti myös hinta, sillä Verso myi kirjojaan puoleen hintaan viime vuoden lopussa. Teos on lukemisen arvoinen.

Kriittisiä lähestymistapoja esittelevät teokset ovat ennestään tuttuja. Niitä on kirjoitettu paljon ja usein kirjoittajina ovat olleet brittiläiset ja yhdysvaltalaiset tutkijat. Se, että tässä kirjoittajana on ranskalainen, on etu. Teos ei rajoitu perinteisten kriittisten koulukuntien ja ismien esittelyyn angloamerikkalaisten linssien läpi. Siinä on huomattavasti globaalimpi ote. Eikä se rajoitu lyhyisiin esittelyihin; se rakentaa sosiaalista ja historiallista kontekstia vasemmistolaisen teorian ympärille.

Teoksen lähtökohta on suunnilleen se, että kriittinen teoria laveastikin ymmärrettynä tarkoittaa marxilaisuutta ja kapitalismikriittisyyttä. Nykyinen kriittinen teoria on sosialismin ja marxilaisuuden tappion jälkeistä teoretisointia. Vaikka teoksessa sivutaan kysymyksiä moninaisista alistusmuodoista, joista vain osassa talous on keskiössä, tekijän kiinnostus on kapitalismissa ja taloudessa.

Käsiteltävien teoreetikkojen juuret ovat 1960- ja 1970-lukujen poliittisissa koordinaateissa – työväenliikkeen kriisissä ja kulttuurisessa murroksessa. Suurimmalla osalla on varhaiseen marxilaisuuteen ja sosialismiin verrattuna vain vähän kytköksiä konkreettisiin poliittisiin prosesseihin. Lisäksi tekijä ehdottaa, että kriittisen teorian maantieteellinen painopiste on siirtynyt osin pois Euroopasta ja myös Yhdysvalloista, korostaen näin ”kolmannen maailman” merkitystä nykyisen kriittisen teorian tuottajana.

Keucheyan käsittelee ilmeisiä valintoja, kuten Zizek, Badiou, Ranciere, Agamben, Negri, Laclau, Jameson, Butler, Spivak ja Haraway. Hänellä on myös vähemmän tunnettuja valintoja, kuten ”kolmannen maailman” Wang Hui, Álvaro Linera ja Achille Mbembe. Myönteisesti yllättää myös se, että mukana on nykyistä kapitalismianalyysia kulttuuriteorian ulkopuolelta tarkastelevia teorianikkareita (esim. Robert Brenner, Giovanni Arrighi ja ekologisia aspekteja mukaan tuova Elmar Altvater).

Pidin erityisesti siitä, että tekijä kirjoittaa melko pitkästi ja ymmärrettävästi italialaisesta Operaismosta, jonka tunteminen on välttämätöntä, jos haluaa tajuta esimerkiksi Hardtin ja Negrin kirjoituksia imperiumista (empire) ja väestä (multitude). Lisäksi tekijän kiinnostus ajattelijoihin, jotka ovat marxilaisuuden keskiössä, tulee hienosti näkyviin. David Harvey saa keskeisen osan – häntä Keucheyan pitää suuressa arvossa. Andersonin veljesten – Benedictin ja Perryn – näkemykset tulevat hyvin esitellyiksi.

Kuten kaikissa kartoituksissa, yksinkertaistaminen on välttämätöntä. Yleisesti arvioiden sitä ei ole liikaa. Teoksessa on myös haastetta, mutta joissain tapauksissa tila ei riitä ajatusten perusteelliseen esittelyyn. Tekijä jättää oman arvionsa monien kohdalla esittämättä. Yhtäältä se luo onnistuneesti mielikuvan siitä, että nyt vain yritetään artikuloida selkeästi ajattelijan perusideat. Toisaalta sitä kaipaisi selkeämpää omien korttien paljastamista. Tämä on kartoittajien ikuinen ongelma, mutta Keucheyan onnistuu hyvin erittäin haastavassa tehtävässä.

Starbucks – kahviloiden Walmart?

Starbucks on maailman suurin kahvilaketju. Se on kuin Walmart ja sitä tulee vastustaa, jos on hyvien puolella. Vai voiko siellä sittenkin juoda kahvia verrattain tyytyväisenä?

Starbucks perustettiin Seattlessa vuonna 1971. Koska yhtiö on yhtäältä onnistunut laajenemaan markkinajohtajaksi ja toisaalta herättänyt paljon vastustusta, päätin lukea kirjan. Ostin Taylor Clarkin teoksen Starbucked (2007) finanssikriisin aikaan yhdellä punnalla, mutta en löytänyt aikaisemmin tarpeeksi aikaa tai kiinnostusta tutustua siihen. Nyt tartuin siihen kesälukemistona.

Yhtiötä on kritisoitu esimerkiksi tuottajahintojen polkemisesta, työntekijöiden oikeuksien rajoittamisesta ja ylipäätään maailman yhdenmukaistamisesta. Näistä työntekijöiden kohtelu on selvimmin ongelmallinen, jos asiaa arvioidaan Clarkin teoksen perusteella. Yksi itseäni kiinnostavista aspekteista on Starbucksin vaikutus paikallisympäristöihin. Naomi Klein käsittelee asiaa No Logossa kritisoiden Starbucksin laajentumisstrategiaa siitä, että yhtiö on tarkoituksellisesti avannut toimipisteensä suosittujen yksityisten omistajien kahviloiden läheisyyteen. Yhtiö on myös savustanut kahviloita pois tarjoamalla vuokranantajalle jopa kolminkertaista vuokraa tilasta, jossa yksityinen kahvila on toiminut.

Taylor Clark tuo esiin nämä samat seikat. Ne ovat kelvollisia syitä juoda kahvi muualla kuin Starbucksissa. Toisaalta menettelytapaa voidaan pitää osana kapitalistista kilpailua, vaikka se koettelee hyvien tapojen rajoja.

Clark kuitenkin päättelee, että usein pienet kahvilat hyötyvät Starbucksin läheisyydestä. Hän ei osoita tätä täysin vakuuttavasti. Clark kertoo ylimalkaisia anekdootteja, joissa paikallinen yritys menestyy paremmin Starbucksin tultua lähistölle.

Kun syksyllä 2012 kävi ilmi, että Starbucks harjoitti veronkiertoa Britanniassa (jälleen yksi syy vastustaa sitä, mutta samoin perustein pitäisi boikotoida Amazonia), kahvilan läheisyydessä olevan kuppila mainosti oven pielessä ”Tule kahville: me maksamme verot.” Vaikuttiko se lopulta, sitä en tiedä. Kuitenkin Clarkin väitteessä on jotain perää.

Jos verrataan esimerkiksi Walmartiin, Starbucksin läsnäolo on hyvin toisenlaista: Walmart kykenee kokonsa vuoksi myymään tuotteita huomattavasti kilpailijoitaan alempaan hintaan. Lisäksi Walmart on avoinna joitain kilpailijoita pidempään ja sen tuotevalikoima on laajempi.

Sen sijaan Starbucks ei ole halvempi kuin muut kahvilat. Aukioloajat eivät ole poikkeavia eikä tuotevalikoima ole merkittävästi erilainen (ellei halua kikkailla jollain erityisen monimutkaisella kahvijuomalla, jota jokin toinen kahvila ei tarjoa). Näistä syistä Starbucksia ei voi täysin onnistuneesti rinnastaa Walmartiin. Starbucksin suosio täytyy selittää toisin – tehtävä, jossa Clark ei yrityksestään huolimatta onnistu.

Vaikka Clarkin asenne Starbucksiin on verrattain varauksellinen, teos ei päädy kriittisiin arvioihin. Valitettavasti en luota kirjoittajaan, joka saa Reilun kaupan tuotemerkin näyttämään suuremmalta pahantekijältä kuin rehelliset kapitalistisen vapaakaupan jätit.

Clarkin kirjan lähtökohtana on oletus Starbucksin kaikkiallisuudesta. Sellainen löytyy jopa Guantanamo Baysta. Suomalaiselle lukijalle tämä ei ole kaikkien iskevin ratkaisu, koska yhtiö on rantautunut vain lentokentälle. Tosin keväällä 2013 tiedotettiin, että Starbucks avaa syksyllä kahvilan Akateemisen kirjakaupan tiloissa. Kuten laajentumisstrategiaan kuuluu, siinä on kilpailija yläkerrassa toimivalle Café Aallolle. Mutta kun tässä tekstissä nimetyistä yrityksistä suurimmalla osalla ei ole mitään merkittävää asemaa Suomessa, voidaan myös todeta, ettei globalisaatio ole ainakaan toistaiseksi tehnyt maailmasta täysin yhdenmukaista. Silti kulttuurisessa monimuotoisuudessa on monille (myös minulle) jotain itseisarvoista, mikä on kelvollinen syy välttää Starbucksia.

Itse en ole boikotoinut Starbucksia samalla tavalla kuin muutamia muita jättiyrityksiä. Voin juoda kahvini siellä, jos mitään houkuttelevampaa ei ole tarjolla. Sen sijaan suhteeni McDonaldsiin on selvemmin kielteinen. Tosin niissä on jokin yhdistävä tekijä: vaikka en boikotoisi McDonaldsia, en silti söisi siellä, koska tuotteet ovat kammottavia. Starbucksissa on jotain samaa: en osta muffinsseja enkä juo mielelläni tuopillista lämmitettyä ylihintaista maitoa, ja espresso on piirun verran huonompaa kuin vaikkapa Costassa, jossa käyn oikeastaan aina kun olen Briteissä. Olen suurten kahvilaketjujen asiakas siinä missä pientenkin, mutta en useinkaan Starbucksin.

Suurten kahvilaketjujen todellinen nerokkuus on siinä, että niissä voi olla rauhassa yksin ihmisten ympäröimänä tunteja. Jostain syystä pienet ja sympaattiset kahvilat eivät aina pysty tarjoamaan samaa. Toinen etu on se, että niistä tietään saavansa kelvollisen espresson verrattain nopeasti. Silti pienissä yksityisissä kahviloissa käy mielellään, jos tietää tuotteen olevan laadukas.