30 vuotta Wacon piirityksestä

Huhtikuun 19. päivä tuli kuluneeksi 30 vuotta Wacon piirityksen päättymisestä. Nykynuorille tapahtuma ei ole elävä muisto, mutta viranomaisten tekemä isku Daavidin oksan tiloihin jäi itselleni vahvasti mieleen nuoruudestani. Nyt sitä voi muistella myös tuoreen Netflix-dokumentin avulla. 

Wacon lopun ajat (2023) on tehty taidokkaasti vetäväksi, mutta sen sisältö jättää paljon kiinnostavia näkökulmia pois. Sen tulkinta ei ole mielestäni yhtä oivaltava kuin joidenkin aikaisempien aihetta käsittelevien dokumenttien. 

Kirjoitin kymmenen vuotta sitten pienen blogitekstin tapahtumista ja niitä käsittelevistä dokumenttielokuvista ja tutkimuksista. Ajankohtansa vuoksi linkkaan sen tähän.

Uskonto, media ja yhteiskunnallinen muutos

Uskonnon ja median tutkimuksessa on ollut sosiologian mentävä aukko. Vastaavasti uskontososiologiassa on kiinnostuttu vain vähän mediasta ja populaarikulttuurista. Tästä havainnosta lähtee liikkeelle artikkelikokoelma Religion, Media, and Social Change (Routledge 2015). On varmasti liioiteltua väittää, että yksi teos paikkaisi aukon, mutta ainakin se pyrkii tarjoamaan aineksia eteenpäin.

Kirjassa on toimittajien johdannon lisäksi 10 tutkimusartikkelia. Ne käsittelevät aihepiiriä laajasti. Artikkeleissa tutkitaan perinteistä massamediaa, populaarielokuvia ja uusmediaa. Niissä viljellään esimerkkejä useista maista, mutta painopiste on niin sanotuissa länsimaissa. Artikkelit eivät (onneksi) rajoitu yhteen uskontoperinteeseen eivätkä niin sanottuihin maailmanuskontoihin. Teoksen sisällöllinen viesti on, että mediaympäristöllä on entistä suurempi vaikutus uskonnollisten ideoiden, identiteettien ja katsomusten rakentumiseen, mutta se ei väitä, että vaikutus olisi yksisuuntaista.

Oma tekstini käsittelee uskonnottomuutta ja sen käsittelyä mediassa. Jaoin tarkastelun kolmeen tavanomaiseen osa-alueeseen, mediatuotantoon, kulutukseen ja sisältöön.

Mediatuotannon osalta tarkastelen, miten uskonnollisia tai uskonnottomia media-alan ammattilaiset ovat. Keskeinen havainto on, että vaikka mediatyöläiset ovat tilastojen mukaan useissa maissa vähemmän uskonnollisia kuin väestö keskimäärin, uskonnollisista aiheista kirjoittavat ovat selvästi uskonnollisempia ja uskontoon myönteisemmin suhtautuvia kuin muut media-ammattilaiset. Tästä voidaan päätellä, ettei media ei lähtökohtaisesti uskonnonvastainen siinä, miten uskontoa käsitteleviä aiheita lähdetään työstämään. Tietenkin on olemassa monia tuotannollisia tekijöitä, jotka tekevät käsittelystä ongelmallista (rahan puute, myyntitavoitteet, osaamisvaje, aikapula, uutisarvo), mutta joidenkin mielikuvien vastaisesti media ei ole ateistien tyyssija.

Mediakäytön osalta keskityn korostamaan, miten uusmedia on luonut nostetta ateistien ja uskontokritiikin näkyvyydelle. Uusmedia mahdollistaa yhteydenpidon ateistien välillä (”bonding”), mutta satunnaisesti se auttaa myös tuomaan aihioita valtavirran mediaan (”bridging”). 

Mediasisältöjen osalta tarkastelen lähinnä sanomalehtiä, televisiota ja dokumenttielokuvia. Tarkastelun johtopäätös on se, ettei valtamedia suhtaudu uskontokritiikkiin myönteisesti. Se kuitenkin tarjoaa uskontokritiikille kanavan: otetaan aiheita ja kuunnellaan, mutta sen jälkeen kritisoidaan. Toinen viime vuosina suosiota saanut väline on dokumenttielokuva, josta yhtenä esimerkkinä analysoin Bill Maherin isännöimään huumoridokumenttielokuvaa Religulous.

Ylipäätään uskonnottomuus ruumiillistuu mediassa uskontokriittisiin aktivisti-ateisteihin, jotka ovat yleensä luonnontiedettä puolustavia valkoisia miehiä. Ne, jotka mieltävät itsensä uskonnottomiksi mutta suhtautuvat uskontoon jokseenkin välinpitämättömästi tai jopa myönteisesti, eivät näy mediassa. Media on aktiivisessa roolissa määrittämässä sitä, millainen uskonnottomuus ja ateismi saa näkyvyyttä.

Kirja on ilmestynyt vain kovakantisena. Sen hinta ei ehkä houkuttele yksityisasiakkaita, mutta kiinnostuneet ottanevat yhteyttä kirjastoihin.

http://www.routledge.com/books/details/9780415742825/

Tapaus Wilhelm Reich

Tammikuun alussa tuli sivistettyä itseä katsomalla tuore saksalainen elokuva Der Fall Wilhelm Reich (2013), The Strange Case of Wilhelm Reich, joka nimensä mukaisesti keskittyi Wilhelm Reichin (1897–1957) elämään ja ajatteluun. Samassa paketissa oli myös ohjaaja Antonin Svobodan dokumentti vuodelta 2009. Se oli huomattavasti elokuvaa informatiivisempi, koska se ei keskittynyt niin voimakkaasti Reichin viimeisiin vuosiin Yhdysvalloissa.

Itävaltalainen juutalainen pakeni natseja Yhdysvaltoihin Norjasta lähteneellä viimeisellä laivalla. Sitä ennen Reich oli siirtynyt Berliinistä Tanskaan samasta syystä. Muutto Berliiniin oli ollut strateginen, sillä siellä hän katsoi saavansa enemmän vastakaikua tavalleen yhdistää psykoanalyysi marxilaiseen yhteiskunta-analyysiin.

Elokuvan keskiössä on Yhdysvalloissa vietetty aika. Siellä Reichin työn painopiste alkoi olla orgonissa. Reichin mukaan orgon oli energian kaltainen yksikkö, jonka olemassaolosta ja myönteisistä vaikutuksista mies oli vakuuttunut. Myös Einstein kiinnostui aluksi tästä, mutta katkaisi kirjeenvaihdon myöhemmin todettuaan, ettei orgon – tai ainakaan Reichin löydökset – ole tieteellisesti uskottavia. Todellinen reichilainen kuitenkin kääntää tämän kamppailuksi maineesta aikana, jolloin Einsteinin työtä alleviivaava atomienergia löi läpi yhteiskunnassa.

Orgon oli keskeinen Reichin pyrkimyksissä mielen ja ruumiin sairauksien parantamiseen. Käytännössä tämä tarkoitti, että ihmiset menivät istumaan säännöllisin väliajoin orgon-kiihdyttimiin eli metallilaatikoihin, joissa orgonpitoisuus kohosi. Lopulta orgon-kiihdyttimien käyttö kiellettiin ja Reichin kirjoja poltettiin tässä sananvapauden luvatussa maassa – vain muutama vuosi sen jälkeen kun natsit olivat polttaneet samoja teoksia Saksassa.

Reich tuomittiin vankilaan, jossa hän myös kuoli sydänkohtaukseen juuri ennen vapautumistaan. Ruumiinavausta ei koskaan tehty.

Elokuva kertoo mielenkiintoisen, tositapahtumiin pohjaavan tarinan, mutta oikeastaan Reichin varhainen elämä ja ajattelu on vielä kiinnostavampaa, ainakin sikäli, että se kertoo jotain olennaista psykoanalyysin institutionalisoimisesta.

Reich savustettiin psykoanalyyttisista kuvioista ainakin kahdesta syystä. Hän korosti standardoidusta analyysista poiketen ruumiillisuuden merkitystä. Lisäksi hän yhdisti psykoanalyysin poliittiseen (marxilaiseen) yhteiskunta-analyysiin. Jälkimmäinen oli ainakin Reichin puolestapuhujien mukaan koettu uhka, sillä psykoanalyysin vartijan halusivat ylläpitää mielikuvaa poliittisesti neutraalista tieteellisestä analyysista (joka siten menestyisi ja säilyttäisi asemansa myös fasistisessa yhteiskunnassa).

Toinen mielenkiintoinen seikka Reichissa on hänen ylösnousemus 1960-luvun lopun vastakulttuurin ajattelijana. Hän oli julkaissut jo vuonna 1933 teoksen fasismin massapsykologiasta (Die Massenpsychologie des Faschismus) ja kirjoittanut seksuaalisen vapautumisen merkityksestä tavalla, joka puhutteli 60-luvun kulttuurivallankumousta. Kerrotaan, että mielenosoittajat heittelivät poliiseja Reichin teoksilla Pariisissa keväällä ’68. (Tai saatan muistaa tarinan väärin, mutta se jääköön tarkistettavaksi.)

Monin paikoin Reichin varhaiset ajatukset liippaavat läheltä Gilles Deleuzen & Félix Guattarin kirjoituksia, erityisesti Anti-Oidipusta, joka julkaistiin vuonna 1972 ja joka monin paikoin heijastelee aikansa vastakulttuuria. Kysymys siitä, miksi ihmiset halusivat fasismia, yhdisti heitä ja Reichia. Samoin pohdinnat ruumiillisuudesta ja poliittisuudesta, jotka institutionalisoitunut psykoanalyysi sivuutti.

Deleuze ja Guattari pohtivatkin suhdettaan Reichiin. Ehkä suurin ero oli siinä, että Deleuzen & Guattarin mukaan halu syntyy sosiaalisessa kanssakäymisessä eikä se ole olemassa yksilössä sitä ennen, jonakin alkuperäisenä vaikuttavana voimana. Toisin sanoen Reichilla säilyi ajatus yksilön ja sitä tukahduttavan yhteiskunnan välisestä dualismista.

Harmi vain, että elokuva ei pahemmin keskity näihin Reichin uran varhaisvaiheen kiinnostuksiin.

Yksi Reichin viimeisten vuosien keksinnöistä oli cloudbuster, sateentekijä, jonka oletettua mekanismia en edes yritä selittää tässä. Se toi kuitenkin mieleeni Kate Bushin musiikkivideon ”Cloudbusting”, jonka näin ensimmäisen kerran noin 11-vuotiaana. Aloin pitää kappaleesta vasta myöhemmin, mutta video herätti kiinnostusta jo pienenä. Nyt opin, että biisi ja video perustuvat Wilhelmin pojan Peter Reichin muistelmiin Book of Dreams (1973). Kirja myös vilahtaa videolla.

Žižek: The Pervert’s Guide to Ideology

Perjantaisin voi esimerkiksi syödä sipsejä ja juoda olutta kavereiden kanssa. Kun siihen lisätään Slavoj Žižekin puhetta elokuvista ja ideologiasta kaksi tuntia ja vartti, voi siitä kirjoittaa blogiin.

Vuonna 2012 julkaistu, mutta parhaillaan monilla elokuvafestivaaleilla kiertävä dokumentti The Pervert’s Guide to Ideology on sekalainen kooste Žižekin juttuja eri elokuvien tiimoilta. Dokumentissa käsitellään yli kahtakymmentä elokuvaa, ja lisäksi mukana on analyysia esimerkiksi arabikeväästä, Breivikistä ja Lontoon mellakoista.

Teoksen on ohjannut Sophie Fiennes, joka on Astra Taylorin tavoin erikoistunut akateemisten teoreetikkojen ajatusten levittämiseen audiovisuaalisin keinoin. Fiennes ohjasi myös The Pervert’s Guide to Cineman (2006), jossa Žižekin painopiste oli nimensä mukaisesti elokuvassa. Ideology on tavallaan jatko-osa, jossa painopisteeksi on valittu ideologia, ei elokuva.

Siinä missä Cinema sisälsi kohdennettuja keskusteluja elokuvista, seuraajassa elokuvat ovat entistä selvemmin vain esimerkkejä siitä, miten psykoanalyyttiset käsitteet naitetaan marxilaisen ideologiakritiikin kanssa osaksi nykyajan analyysia. Aina ei kuitenkaan ole selvää, mistä ja millä tavalla valitut kohtaukset ovat esimerkkejä, sillä teosta luonnehtii Žižekin kirjoituksillekin ominainen poukkoileva tyyli, jossa yksi asia johtaa toiseen ja heti perään kolmanteen. Silti minianalyyseissa on oivalluksia ja pohdittavaa runsaasti enemmän kuin dokumenteissa keskimäärin.

Teosta olisi jäntevöittänyt jonkinlainen rakenne tai jäsennellympi käsikirjoitus. Nyt vaikuttaa siltä, että kohtaukset voisi katsoa missä järjestyksessä tahansa, eikä kokonaisuus muuttuisi käytännössä miksikään.

Katsomiskokemus on varmasti riippuvainen ensinnäkin siitä, mitä Žižekistä ylipäätään ajattelee. Toiseksi siihen vaikuttaa, kuinka paljon on lukenut hänen teoksiaan. Omalla kohdallani vastaus ensimmäiseen on: melko myönteinen, vaikka en olekaan opetuslapsi. Vastaus toiseen: melko paljon viimeisen viidentoista vuoden aikana, vaikka en kaikkia teoksia olekaan lukenut (hyllystä löytyy yli kymmenen).

Tällä kerralla tulkinnoissa oli yllättävänkin vähän uutta, mutta sen saattaa selittää se, että Žižekin kommentit vaikkapa viimeaikaisista kansannousuista ja levottomuuksista on tullut luettua aikaisemmin. Cinemaa katsoessa (vuonna 2008) jotkut tulkinnat ja oivallukset olivat itselleni uusia ja avartavia. Nyt niitä ei ollut riittävästi, jotta puhkeaisin suoranaisiin ylistyksiin. Välillä tulkinnat kierrättivät vanhoja ajatuksia, toisinaan uuden esimerkin yhteydessä.

Yksi esimerkki on Full Metal Jacket, jonka yhteydessä Žižek korostaa, miten armeijan toimivuus on riippuvainen ironisesta etäisyydestä; yli-identifikaatio romahduttaisi koko kuvion. Saman tulkinnan hän on esittänyt neuvostokommunismista: sen mahdollisti se, ettei ihmiset todella uskoneet kaikkeen kuorrutukseen. Jos ihmiset olisivat todella ottaneet kaiken ideologisen sanoman vakavasti, systeemi olisi romahtanut paljon nopeammin.

Jos Cinemaa katsoessa oppi melko paljon elokuvista, nyt oppi vain vähän uutta Žižekin tavasta hahmottaa, miten ideologia toimii nykyaikana (tai ylipäätään).

Yllä olevat, ehkä liikaakin puutteisiin keskittyvät huomiot eivät kuitenkaan kerro koko totuutta mieltymyksistäni: jos olisi olemassa uusi jatko-osa, olisin valmis katsomaan sen nyt ja heti, kestosta riippumatta.

Miehen maneerit ovat Ideologyssa – mikäli mahdollista – entistä vahvemmin läsnä: jatkuva niiskutus, nenän koskettaminen käsillä ja perusargumentti: ”…and so on, and so on.”

Valioliigan muslimit

Viime vuoden lopulla kirjoitin lyhyen blogitekstin uskonnosta jalkapallossa. Siinä mainitsin erityisesti Newcastlen esimerkkinä futisjoukkueesta, jonka muslimeista on uutisoitu muutaman kerran, mutta kuitenkin harvoin. Sen jälkeen brittimedia on herännyt käsittelemään aihetta. Keskiössä on ollut pikavippifirma Wongan sponsoridiili, jota Newcastlen pelaajista erityisesti Papiss Cisse on vastustanut esittämällä, ettei hän halua pitää paitaa, jossa on kyseisen yrityksen mainos, koska se on hänen uskontonsa vastaista.

Cissen tapausta – ja ylipäätään Britanniassa futaavia muslimeita – on käsitelty enimmäkseen tabloideissa. Niin sanottu laatumedia astui kuvaan kunnolla sunnuntaina seitsemäs heinäkuuta, kun BBC näytti puolen tunnin ohjelman nimeltä The Muslim Premier League.

Olen odottanut jo pitkään, milloin valioliigan muslimeista ruvetaan kirjoittamaan enemmän. Kuten BBC:n ohjelmassa todettiin, parikymmentä vuotta sitten Englannin pääsarjassa pelasi tiettävästi kaksi muslimia. Nyt niitä on noin 40.

Tabloidit ovat käsitelleet aihetta esimerkkinä ongelmasta, konfliktista tai erimielisyydestä, mutta islam ja muslimit eivät ole olleet syytettyinä. Siinä mielessä ei voida sanoa suoraan, että media antaisi tarkoituksellisen huonon kuvan muslimeista. Voidaan kuitenkin otaksua, että muslimeille lienee haitallista, että heistä kirjoitetaan useimmiten ongelmien yhteydessä.

BBC:n lähestymistapa oli toisenlainen. Televisio-ohjelmassa mainittiin hyvin pikaisesti sponsoriasia, mutta sitä ei käsitelty kunnolla. Kyse oli enemmän ohjelmasta, jonka tarkoituksena oli lisätä suvaitsevaisuutta ja integraatiota. Jalkapallo tuo ihmiset yhteen ja ylittää rodulliset ja uskonnolliset erot – ainakin jos kyse on maltillisesta, riittävästi brittiläistyneestä muslimista. Siinä mielessä ohjelma oli paikoitellen jopa imelä.

Dokumentti saattaa olla avartava tavalliselle futisfanille, mutta silti kasvatuksen kohteena olevat voivat tulkita vastakarvaan toteamalla, että tämä on tilanne valioliigassa, mutta se ei muuta mitenkään suhtautumista paikallisiin ongelmiin. Muutama julkkismuslimi ei välttämättä muuta mitään paikallistasolla. Vasta sitten kun naapurilähiön muslimi on kaupungin normaali asukas siinä missä muutkin, vikoineen ja kykyineen, voidaan puhua onnistuneesta yhteiselosta monimuotoisessa yhteiskunnassa.

On selvää, että tällainen suvaitsevaisuus- ja integraatiokehyksessä tuotettu puolituntinen on parempi vaihtoehto kuin toisinaan tekaistuihin todistusaineistoihin perustuvat tabloidien hyökkäykset islaminuskoisia kohtaan.

Jos ohjelmaa katsoo kriittisin silmin, sitä on helppo moittia lankeamisesta tavanomaisiin uskonnollisuuden representaatioihin. Uskonto kuvataan uskomuksina, kieltoina ja sääntöinä. Jos ohjelmaa olisi uskominen, jokainen muslimi rukoilisi viisi kertaa päivässä, paastoaisi ramadanin aikana, antaisi almuja ja kieltäytyisi alkoholista. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Lisäksi, tällaisissa kuvauksissa uskonto olemuksellistetaan ja yhtenäistetään. Poissa on käytäntöjen kirjavuus.

Kun valioliigassa on noin 40 muslimia, he tulevat eri puolilta maapalloa. He eivät ole yhdenmukainen joukko ihmisiä vain siksi, että he pitävät itseään muslimeina. Miten tämän voisi ottaa huomioon ohjelmaa tehdessä on haaste, jota BBC:n tuotos ei ota vakavasti.

20 vuotta Wacon piirityksestä

Huhtikuun 19. tuli kuluneeksi 20 vuotta Yhdysvalloissa tapahtuneen pisimmän piirityksen päättymisestä. Helmikuun 28. vuonna 1993 viranomaiset pyrkivät Daavidin oksana tunnetun yhteisön tiloihin, koska he epäilivät tiloissa olevan laittomia aseita ja räjähteitä. Piiritys Mount Carmelissa, Wacon lähellä Texasissa päättyi väkivaltaisesti melkein kaksi kuukautta myöhemmin.

Daavidin oksan jäsenistä kuoli yli kahdeksankymmentä. Niiden mukana oli ryhmän johtaja, 33-vuotias David Koresh. Koresh, aikaisemmalta nimeltään Vernon Howell, oli karismaattinen johtaja, joka haki inspiraationsa ilmestyskirjasta. Hänen ryhmänsä oli erkaantunut adventisteista erilliseksi yksiköksi.

Muistan seuranneeni etäisesti tapahtumaa parikymmentä vuotta sitten, joskin silloin taisi olla muita prioriteetteja. Nyt päätin katsoa uudelleen aihetta käsittelevän dokumentin Inside Waco ja tutustua aihetta käsittelevään kirjaan Why Waco? Cults and the Battle for Religious Freedom in America vuodelta 1995 (kirjoittajina James D. Tabor ja Eugene V. Gallagher).

Jos tragediasta jäi jotain opittavaa, se lienee seuraava: tilanteen eskaloitumiseen vaikutti molempien osapuolten toiminta. Koresh ei päästänyt viranomaisia tiloihin eikä myöhemmin pitänyt lupauksiaan neuvottelutilanteessa. Viranomaiset puolestaan eivät ymmärtäneet Koreshin Raamattu-puheesta juuri mitään.

Jos Koreshin toimintaa yritetään ymmärtää, on tiedettävä, että hän oletti maailmanlopun saapuvan. Hän piti itseään Jeesuksen toisena tulemisena, ja lopun taistelussa ympäröivä yhteiskunta, Yhdysvallat, oli pahan ruumiillistuma. Automaattiaseiden hallussapidon ja niiden käytön harjoittelun taustalla oli tämä visio. Hän oli vakuuttunut, että ryhmä tulee kuolemaan Raamatullisen profetian mukaisesti.

Parempaakaan selitystä ei ole tarjottu niissä lähteissä, joihin olen tutustunut.

Viranomaisilta voi kysyä, miksi Koreshia ei voitu pidättää yhteisön rakennuksen ulkopuolella. Lisäksi, heidän olisi kannattanut vetäytyä miettimään siinä vaiheessa, kun yllätysisku yhteisön tiloihin paljastui ennen aikojaan (ja sai aikaan piiritystilanteen, joka ei ollut viranomaisten suunnitelmissa). Piiritystilanteen jatkuessa heidän olisi kannattanut pitää yllä neuvotteluvaihetta ja lykätä voimatoimiin siirtymistä. Samoin heiltä voi edelleen kysyä, eivätkö he ymmärtäneet Koreshin teologista visiota. Yksi omituisimmista yksityiskohdista on se, että viranomaiset pitivät piiritystä aluksi panttivankitapauksena. Tämä tapahtui siitäkin huolimatta, ettei Koresh missään vaiheessa uhkaillut eikä esittänyt vaatimuksia tai deadlineja. Viranomaiset eivät ilmeisesti ymmärtäneet, että yhteisön jäsenet olivat siellä vapaaehtoisesti.

Myös media olisi voinut toimia toisin. Se kuitenkin demonisoi yhteisön ”kultiksi”, jota johtaa ”syntinen messias”. Eihän media voi vastustaa, jos yhteisössä on valtakulttuurista poikkeavat seksuaaliset säädökset.

Yhdysvalloissa tapaus on toisinaan nostettu perusteluksi sille, että uskonnolliselle lukutaidolle on yhteiskunnassa kysyntää. Vaikka viranomaisilla olisi ollut käytettävissä uskonnon asiantuntijoita, ei konfliktilta olisi vältytty. Sen sijaan olisi voitu säästää ihmishenkiä konfliktin ratkaisemisessa.

Dokumentti Inside Waco (ensimmäinen osa): http://www.youtube.com/watch?v=t0jTEzyf1yc

Toinen osa: http://www.youtube.com/watch?v=qYtYbNtPFtQ

Lehdenjakajan pyyntö

Matleena Jäniksen ja Emilia Lehtisen dokumenttielokuva Kohtaamisia Jeesuksen kanssa valmistui ilmeisesti jo 2010, mutta näin sen vasta tänä keväänä. Siinä joukko ihmisiä kertoo suhteestaan Jeesukseen. Aihe sinänsä on tavallinen, maltillisesti kiinnostava. Teoksessa kuitenkin esiintyi lehdenjakaja, joka varasti show’n.

Dokumentin alussa lehdenjakaja kertoo pyytäneensä Jumalalta tai Jeesukselta tupakkaa, kun omat olivat loppu. Pian mies löysi pienen askin vihreää Smartia. Sattumoisin kyse oli miehen vakiomerkistä, tosin aski sisälsi vain kymmenen savuketta. Se kuitenkin riitti: pyyntöön oli vastattu.

Ensiksi ajattelin, että jaaha, nyt on löydetty joku humoristinen laitapuolen kulkija. Toisin kävi.

Uskontokeskustelussa, erityisesti uskontokritiikissä, on tapana nähdä uskonnolliset ihmiset uskomustensa kautta. Ihminen uskoo jotain ja siksi hän toimii tietyllä tavalla. Tämä kaava mielestäni ylikorostaa jäsenneltyjen uskonnollisten uskomusten roolia inhimillisessä toiminnassa. Se sivuuttaa sen pragmatistisen näkemyksen, jonka mukaan oikea kysymys ei ole, uskooko joku todella noin, vaan ”millaisia tarkoitusperiä silmällä pitäen jollekin on käyttökelpoista hyväksyä jokin uskomus?” (Richard Rorty). Tämä ei tarkoita niinkään kalkylointia, vaan sitä, että tämän kannan mukaan meillä on tapana omaksua uskomuksia, jotka ovat meille hyväksi arkisessa toiminnassamme.

Lopussa mies palaa kameran eteen. Hän toteaa seuraavasti:

”Jotkut niinku sanoo että onko sitä Jeesusta edes olemassakaan, niin loppujen lopuks niin tota niin, mitä sillä on väliä, että kyllähän sen sitten aikanaan näkee perillä, että onko se vai ei, mutta… Mun kohdalla ainakin toimii se, että todellakin niinku on vuorovaikutusta, että on tulevinaan vastauksia, niin, kun on kysymyksiä tai hätää, niin, eikös se ole pääasia, että asiat hoituu.”

Tällainen vastaus turhauttaa niitä, joiden mielestä uskomukset voidaan hyväksyä vain jos ne ovat yhtäpitäviä todellisuuden kanssa. Lehdenjakajan kanta on kuitenkin täysin ymmärrettävä pragmatistisen lähestymistavan kanssa. Hänelle usko Jeesukseen auttaa suoriutumaan arjessa, pitämään elämän kasassa: ”pääasia, että asiat hoituu”.

On huomattava, että lehdenjakaja ei kalkyloi. Hän ei Smartia imiessään iske silmää ja sano, että tämä on tällaista wittgensteinilaista kielipeliä.  Hän uskoo, mutta uskon oikeuttavana perustana on se, että se toimii. Uskomuksen todenmukaisuus ei häntä suuremmin huoleta, sillä sen näkee sitten perillä, oliko uskomus tosi vai ei. Hänelle kyse on win-win tilanteesta. Hän voittaa nyt ja voittaa lisää myöhemmin, jos uskomus osoittautuu todeksi.

Ajattelen, että lehdenjakajan näkemys ei ole ollenkaan harvinainen. Harvinaista sen sijaan on kuulla jonkun artikuloivan tuon kannan.

Jumalan palomies

Saku Pollarin ohjaama dokumentti Markku Koiviston johtamasta karismaattisesta kristillisestä Nokia Missio Church -liikkeestä esitettiin Suomen televisiossa tammikuussa. Sielunpelastajat tuli katsottua ammatillisista syistä – ja miksei myös yleisestä mielenkiinnosta – vaikka karismaattisten kristillisten liikkeiden tutkimus ei olekaan keskeisintä alaani. Sen sijaan että yrittäisin antaa jotenkin kattavan kuvan liikkeestä tai sen kuvaamisesta, pyrin nostamaan esiin muutaman itseäni kiinnostaneen hajahuomion.

Dokumentti on kritiikitön. Se voi olla keino tuoda julkisuudessa parjatun liikkeen inhimillinen puoli esiin. Syynä voivat olla myös lupakysymykset: antaisitko sinä luvan kuvata viiteryhmääsi läheltä ja pitkään, jos siitä tehtäisiin kielteinen dokumentti? Dokumentissa ei taustoiteta kunnolla liikkeen konfliktia valtakirkon kanssa, vaikka siihen viitataankin. Siksi ehkä kiinnostavampaa on pohtia, mitä dokumentin avulla voidaan oppia.

Nokia Missio Church on läpiamerikkalainen fantasia. Jo ryhmän virallinen nimi kertoo, miten tärkeää on kuulostaa amerikkalaiselta, vaikka pääasiallinen operatiivinen kieli on Suomi. Erilaisten markkinointistrategioiden, teologian, tunnekeskeisyyden ja sanan levittämisen tekniikoiden imitointi rapakon toiselta puolelta on selviö. Samoin keskeistoimijoiden jatkuva puhe uskonnosta ja viiteryhmästään brändinä (joka sinänsä on ymmärrettävää, sillä liikkeen on löydettävä keinot rahoittaa toimintaansa). Myös muutamissa kohdissa esiin pilkahtava Israelin ihannointi on vahvempaa Yhdysvaltain kuin Euroopan konservatiivikristityillä. Näiden lisäksi amerikkalaisuus tulee esiin dokumentissa huvittavillakin tavoilla.

Etunenässä Koivisto mutta myös muut keskeistoimijat käyttävät jatkuvasti anglismeja. Joku mätsää hyvin, joku markkeeraa jotain ja jollain on momentum. Kun Koivisto kirjoittaa nimensä NMC:n perustamisasiakirjaan, hän tokaisee ”It’s done”. Pohjoisamerikkalaiset kontaktit ovat liikkeelle tärkeitä, mutta kun Koiviston englanti on muuten niin suomalaista, anglismien viljely alkaa huvittaa.

Kun perustamisasiakirjaa ollaan allekirjoittamassa, Koivisto vertaa tilannetta – yllätys, yllätys – Yhdysvaltain perustuslain allekirjoittamiseen. Hän toteaa, että nykyisin ihmiset etsivät suvuista linjoja, jotka johtaisivat näihin merkkihenkilöihin. Hän antaa ymmärtää, että NMC:n allekirjoituksissa voi olla kyse hieman samankaltaisesta historiallisesta hetkestä. Joko Koivistolla on uskomattoman ylevä huumorintaju tai sitten miehen suhteellisuudentaju on jäänyt matkan varrelle. Jotenkin haluaisin uskoa edelliseen, mutta uskonnollisilla johtajilla ei yleensä ole ollut paras mahdollinen suhteellisuudentaju arvioitaessa heidän omaa historiallista merkitystään.

Myös liikkeen toiminnanjohtaja haaveilee amerikkalaisesta kaupunkisuunnittelusta Nokialle. Kun NMC:n käyttämä halli aiotaan myydä, liike alkaa haaveilla sen ostamisesta. Toiminnanjohtajan mukaan siihen voisi tulla Hesburger, Starbucks ja paikka, jonne jättää lapset hoitoon siksi aikaa, kun aikuiset shoppailevat ja rukoilevat. Haaveena on siis ostoskeskuksen ja palvontapaikan sekoitus. Ja yritykset: turkulaislähtöinen amerikkalaista pikaruokakulttuuria jäljittelevä hampurilaisketju sekä laadultaan keskinkertaisia juomia tarjoava kahvijättiläinen, jonka leviämisstrategioiden ja muiden toimintaperiaatteiden kuvaukset eivät ole pelkästään kaunista luettavaa. Eikö olisi hienompaa, jos nokialainen Sirkku tai Martta leipoisi pullat ja Pirkko tai Jorma keittäisi kahvit? Tuskin Nokia kaipaa Amerikkaa enemmän kuin paikallista hyvinvointia.

Tämä nostalginen toivomukseni paikallisuudesta toimii siltana ehkä kiinnostavimpaan kohtaukseen dokumentissa. Koivisto juttelee amerikkalaisen saarnaajan kanssa erilaisista toimintaperiaatteista pyytäen neuvoja. Amerikkalainen saarnaaja korostaa, että hän pyrkisi luomaan mukavan ja toimivan yhteisön eikä perustaisi suoraan seurakuntaa. Hän toteaa, ettei tarvitse tehdä suurta eroa uskovien ja uskonnottomien välillä tai yrittää pelastaa ihmisiä helvetin tulelta. Tärkeämpää on auttaa ihmisiä pelastumaan niiden tämänpuoleisesta helvetistä ja tehdä jotain mielekästä yhdessä – käydä elokuvissa, grillata lohta tai pelata koripalloa. Siten ihmiset tulevat ymmärtämään Jeesuksen esimerkin vaikutuksen omassa elinympäristössään ja mahdollisesti saamaan kokemuksen täydestä elämästä.

Kaikki mitä saarnaaja sanoo, on enemmän tai vähemmän vastakkaista Koiviston omalle profiilille. Keskustelun päätteeksi Koivisto kysyy, millaisena työläisenä saarnaaja itsensä näkee. Koivisto ehdottaa: Jumalan sotilas, palomies… Ei, sanoo saarnaaja. Hän ajattelee olevansa lähempänä taiteilijaa, joka yrittää maalata kauneimman mahdollisen kuvan jokaisen ihmisen elämästä.

Lyhyt keskustelu tuskin romahdutti jumalan palomiehen amerikkalaista fantasiaa, mutta yksi vaihtoehtoinen näkökulma Amerikan kristillisyydestä siihen mahdollisesti tuli.