Amerikkalaiset keksivät ranskalaisen teorian

Yhtenä iltana lueskelin sängyssä myöhään, kun tuli vastaan viite François Cusset’n teokseen French Theory: How Foucault, Derrida, Deleuze & Co. Transformed the Intellectual Life of the United States (2008, alkuteos 2003). Nousin sängystä ja laitoin kirjan tilaukseen. Eikä maksanut paljon.

Cusset’n teoksessa ”ranskalainen teoria” ei tarkoita mitään yhtenäistä ajattelutapaa, vaan se on amerikkalainen keksintö. Se on termi, jota alettiin käyttää aktiivisesti Yhdysvalloissa. Sillä viitataan erilaisiin ajattelijoihin. Kirjan nimessä mainittujen lisäksi erityisesti Baudrillardia ja Lyotardia käsitellään laajahkosti. Amerikkalainen keksintö tarkoittaa myös sitä, että ranskalaiset teoreetikot valjastettiin vastaamaan leimallisesti yhdysvaltalaisiin kysymyksiin 1980- ja 1990-luvuilla – aikana, jolloin kyseiset ajattelijat menettivät merkitystään ja suosiotaan Ranskassa.

Lisäksi amerikkalainen keksintö tarkoittaa Cusset’n mukaan sitä, että kysymys kirjoittamisesta vaihtui kysymykseen lukemisesta. Kysymys kapitalismista vaihtui kysymykseen kulttuuri-identiteetistä. Kysymys mikropolitiikasta muuttui kysymykseksi symbolien konflikteista.

Ilmiön alkupisteenä – jos sellaista voi edes määrittää – pidettäneen vuonna 1966 Johns Hopkins yliopistossa järjestettyä konferenssia, johon osallistuivat muiden muassa Barthes, Derrida ja Lacan. Deleuze ei tullut paikalle, mutta hänen paperinsa luettiin in absentia. Pian jo perustettiin uusia lehtiä, kuten Diacritics, SubStance, Glyph, Semiotext(e) ja Social Text, joka julkaisi Sokalin huijaustekstin vuonna 1996.

Cusset dokumentoi erittäin yksityiskohtaisesti, miten ranskalainen teoria ei ollut vain akateeminen ilmiö, vaan se kytkeytyi vastakulttuuriseen ilmapiiriin niin politiikan kuin taiteen tasoilla. Siksi se on akateemisille lukijoille varsinainen kuriositeettien aarrearkku, jossa kerrotaan vaikkapa siitä, kun Deleuze ja Guattari tapasivat Bob Dylanin ja siitä, miten Baudrillard romutti oman kulttisuosionsa hyökkäämällä sanallisesti New Yorkin taidepiirejä vastaan. Samasta syystä teos on kulttuurihistoriallisesti merkittävä. Se kuitenkin käy läpi ranskalaisten ajatusten vastaanottoa ja muovaantumista niin yksityiskohtaisesti, että lukijalta vaaditaan aitoa kiinnostusta jälkistrukturalismiin, filosofiaan sekä kirjallisuus- ja kulttuuriteoriaan.

Teos osoittaa, miten merkittävästi Baudrillardin ja Derridan reissailu Yhdysvaltoihin kasvatti heidän suosiotaan verrattuna esimerkiksi jo vuonna 1984 kuolleeseen Foucault’hon ja vain kerran jenkkilässä käyneeseen Deleuzeen. Se näyttää, miten erityisesti Derridasta ja Foucault’sta tuli tekstitulkinnan eksperttejä – aivan muuta, mitä he olivat Ranskassa. Se kertoo, miten Spivakin käännöstyö nosti Derridan dekonstruktion parrasvaloihin, miten ”Yalen koulukunta” muokkasi Derridansa sopivaksi omaan epäpoliittiseen ja kulttuurikonservatiiviseen muottiin ja miten queer-teoria ja postkolonialismi toivat esiin toisenlaisen Derridan.

Yksi keskeinen osa teosta on amerikkalaisen kulttuurintutkimuksen kiertyminen vähemmistöjen  identiteettipolitiikan ympärille. Tässä ranskalaista teoriaa keksittiin uudelleen, mutta siitä tuli myös alusta, jolla se kukoisti. Tätä käsitellään parin luvun verran. Sen jälkeen esitellään amerikkalaisia superstaroja (Butler, Fish, Jameson, Rorty, Said, Spivak), jotka hyödynsivät ja hyödyntävät omassa työssään ranskalaista teoriaa. Mutta jälleen teos ulottuu laajemmalle pohtiessaan, miten dj:t innostuivat aiheesta ja miten elokuvantekijät ammensivat Baudrillardilta ja kumppaneilta.

Lopputulema Cusset’n käsityksessä on, että vaikka ranskalainen teoria on teoksessa käsitellyssä muodossa amerikkalainen keksintö, se muutti rajusti yhdysvaltalaista intellektuaalista ilmapiiriä monissa konteksteissa. Sen uutuusviehätys hiipui, mutta se ei tarkoittanut tappiota: se rutinoitui ja normalisoitui. Tämän jälkeen tekijä pohtii vähemmän yksityiskohtaisesti, miten ranskalaista teoriaa on keksitty muualla maailmassa sekä luo katsauksen nykytilaan Ranskassa.

French Theory on opettavainen teos, jossa yhdistyy teoreettinen keskustelu ja kulttuurihistoriallinen ote. Sen lukeminen antoi myös mahdollisuuden peilata muistikuvia ja kokemuksia, joita itsellä oli näistä ajatusvirtauksista, kun niihin 1990-luvulla opiskelujen tuoksinassa ensimmäisen kerran tutustui.

Turun underground

Jokin aika sitten kävelin ruokakauppaan, joka olikin remontissa. Jatkoin matkaani pitkästä aikaa Sammakon kirjakauppaan, jossa oli perinteisiä kesäalennuksia. Mukaan tarttui kuusi kirjaa. Yksi niistä käsitteli turkulaista (lähinnä 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun) undergroundia.

Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen kirjoittama U:n aurinko nousi lännestä. Turun undergroundin historia (2009) ei ollut täysin tuntematon teos. Muutamia vuosia sitten istuin Kallion kirjastossa lukemassa ja kirjoittamassa. Lukupaikan vieressä oli kyseinen opus, joten päätin selata sen läpi. Luin valitut palat pikaisesti. Nyt, vuosia myöhemmin, sain luettua sen kokonaan futiksen mm-kisojen seuraamisen lomassa, kun vitosella tuli kaupat.

Turun underground viittaa lähinnä siihen, mitä Markku Innon ja Jarkko Laineen kaltaiset tyypit touhusivat kavereineen muutaman vuoden aikana 1960-luvun lopulla. Tunnetuin yksittäinen undergroundia leimaava ja määrittävä teos on musiikkialbumi Suomen Talvisota 1939–1940: Underground-rock, joka ilmestyi vuonna 1970. Siinä on mainittujen heppujen lisäksi mukana M. A. Numminen, Badding ja tukku muita virittelijöitä.

Kirjassa käsitellään Yhdysvaltain vastakulttuuria, suomalaista kulttuuria ennen 60-luvun undergroundia, suomalaisia undergroundista vaikutteita saaneita artisteja Juicesta Tuomariin sekä turkulaista musiikki- ja runokulttuuria undergroundin jälkeen.

Kirja ei itsessään ole mestariteos, mutta en haluakaan kirjoittaa mitään perusteellisen kriittistä arviota. Se on tietokirja, jossa on haettu informaatiota tutkimuksista, mutta lisäksi on luettu sanomalehtiartikkeleita ja tehty haastatteluita. Se on hyvää luettavaa, jos yksittäiset henkilöt, taiteilijat, yhtyeet ja tietyn ajan ilmiöt kiinnostavat, mutta sen perusteella ei saa paljoakaan selvyyttä siihen, mikä yhdistää Harro Koskisen Sikamessiasta ja MC Nikke T:n listaräppiä. Molempia kuitenkin käsitellään kirjassa, jossa yhtäältä kerrotaan Innosta, Laineesta, Nummisesta ja kumppaneista ja toisaalta melkein mistä tahansa myöhäisemmästä turkulaisesta taiteellisesta toiminnasta. Valikointiperusteet jäävät melko mielivaltaisiksi. Siitä huolimatta oli viihdyttävää lukea esimerkiksi Turun ja Helsingin runoilijoiden 1990-luvun vastakkainasettelusta, joka jo silloin tuntui ulkopuolisesta käsittämättömältä, vaikka ystäväni Ilkka Koponen sitä Turkuun muutettuani pitkään ja hartaasti kuvailikin. Turun tapahtumista tietämättömille tuskin syntyy valtavaa kateutta, että olisi pitänyt olla paikalla.

Kirjan aihepiiristä edes jonkin verran tietävälle kirjan kaksi ensimmäistä osiota – Yhdysvaltojen vastakulttuuria ja 1950-luvun Suomea käsittelevät osiot – tuovat vähän uutta. Teoksen pihvi on se 70 sivua (yli kolmestasadasta), joka käsittelee erityisesti 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun Turun undergroundia, eikä jotain sitä edeltänyttä tai seurannutta. Kyse oli muutaman aktiivin tekemisistä, joilla ei ollut mitään merkittävää ideologista sisältöä. Kyse oli touhuamisesta, jolla haluttiin saada jokin reaktio pysähtyneisyyden tuntua ja vallitsevia rakenteita vastaan. Mikä se reaktio oli, sillä ei tuntunut olevan suurta merkitystä. Mutta kaikkea kivaa kulttuuria jäi elämään, ja se ansaitsee käsittelynsä ja muistelunsa.

Kenties kirjan suurin yksittäinen ansio on lopulta siinä, että se saa kuuntelemaan vuonna 1970 ilmestyneen ST 39–40 albumin uudelleen. Albumi on ehdoton klassikko, oman aikansa tärkeä repäisy, mutta musiikillisesti se on aina kuulostanut laimealta.

Itselleni kirjasta tuli vastaan myös pieni mutta kiinnostava detalji. Turkulaisen AD-yhtyeen junakomppipunkista olen pitänyt ja omistan yhden vinyylinkin, mutta en tiennyt, että Kauko Röyhkän Kaksi koiraa levyn päätösraita "Vladivostok" – yksi levyn suosikeistani – on alun perin AD:n levyttämä kappale, vaikka se onkin Röyhkän sävellys. En tosin edelleenkään tiedä, mitä tekemistä AD:llä on Turun 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun undergroundin kanssa, mutta haitanneeko tuo, sillä luen mielelläni Turun ja sen lähiympäristön populaarimusiikin historiasta.

http://www.youtube.com/watch?v=REaZnaN2h2s

Tapaus Wilhelm Reich

Tammikuun alussa tuli sivistettyä itseä katsomalla tuore saksalainen elokuva Der Fall Wilhelm Reich (2013), The Strange Case of Wilhelm Reich, joka nimensä mukaisesti keskittyi Wilhelm Reichin (1897–1957) elämään ja ajatteluun. Samassa paketissa oli myös ohjaaja Antonin Svobodan dokumentti vuodelta 2009. Se oli huomattavasti elokuvaa informatiivisempi, koska se ei keskittynyt niin voimakkaasti Reichin viimeisiin vuosiin Yhdysvalloissa.

Itävaltalainen juutalainen pakeni natseja Yhdysvaltoihin Norjasta lähteneellä viimeisellä laivalla. Sitä ennen Reich oli siirtynyt Berliinistä Tanskaan samasta syystä. Muutto Berliiniin oli ollut strateginen, sillä siellä hän katsoi saavansa enemmän vastakaikua tavalleen yhdistää psykoanalyysi marxilaiseen yhteiskunta-analyysiin.

Elokuvan keskiössä on Yhdysvalloissa vietetty aika. Siellä Reichin työn painopiste alkoi olla orgonissa. Reichin mukaan orgon oli energian kaltainen yksikkö, jonka olemassaolosta ja myönteisistä vaikutuksista mies oli vakuuttunut. Myös Einstein kiinnostui aluksi tästä, mutta katkaisi kirjeenvaihdon myöhemmin todettuaan, ettei orgon – tai ainakaan Reichin löydökset – ole tieteellisesti uskottavia. Todellinen reichilainen kuitenkin kääntää tämän kamppailuksi maineesta aikana, jolloin Einsteinin työtä alleviivaava atomienergia löi läpi yhteiskunnassa.

Orgon oli keskeinen Reichin pyrkimyksissä mielen ja ruumiin sairauksien parantamiseen. Käytännössä tämä tarkoitti, että ihmiset menivät istumaan säännöllisin väliajoin orgon-kiihdyttimiin eli metallilaatikoihin, joissa orgonpitoisuus kohosi. Lopulta orgon-kiihdyttimien käyttö kiellettiin ja Reichin kirjoja poltettiin tässä sananvapauden luvatussa maassa – vain muutama vuosi sen jälkeen kun natsit olivat polttaneet samoja teoksia Saksassa.

Reich tuomittiin vankilaan, jossa hän myös kuoli sydänkohtaukseen juuri ennen vapautumistaan. Ruumiinavausta ei koskaan tehty.

Elokuva kertoo mielenkiintoisen, tositapahtumiin pohjaavan tarinan, mutta oikeastaan Reichin varhainen elämä ja ajattelu on vielä kiinnostavampaa, ainakin sikäli, että se kertoo jotain olennaista psykoanalyysin institutionalisoimisesta.

Reich savustettiin psykoanalyyttisista kuvioista ainakin kahdesta syystä. Hän korosti standardoidusta analyysista poiketen ruumiillisuuden merkitystä. Lisäksi hän yhdisti psykoanalyysin poliittiseen (marxilaiseen) yhteiskunta-analyysiin. Jälkimmäinen oli ainakin Reichin puolestapuhujien mukaan koettu uhka, sillä psykoanalyysin vartijan halusivat ylläpitää mielikuvaa poliittisesti neutraalista tieteellisestä analyysista (joka siten menestyisi ja säilyttäisi asemansa myös fasistisessa yhteiskunnassa).

Toinen mielenkiintoinen seikka Reichissa on hänen ylösnousemus 1960-luvun lopun vastakulttuurin ajattelijana. Hän oli julkaissut jo vuonna 1933 teoksen fasismin massapsykologiasta (Die Massenpsychologie des Faschismus) ja kirjoittanut seksuaalisen vapautumisen merkityksestä tavalla, joka puhutteli 60-luvun kulttuurivallankumousta. Kerrotaan, että mielenosoittajat heittelivät poliiseja Reichin teoksilla Pariisissa keväällä ’68. (Tai saatan muistaa tarinan väärin, mutta se jääköön tarkistettavaksi.)

Monin paikoin Reichin varhaiset ajatukset liippaavat läheltä Gilles Deleuzen & Félix Guattarin kirjoituksia, erityisesti Anti-Oidipusta, joka julkaistiin vuonna 1972 ja joka monin paikoin heijastelee aikansa vastakulttuuria. Kysymys siitä, miksi ihmiset halusivat fasismia, yhdisti heitä ja Reichia. Samoin pohdinnat ruumiillisuudesta ja poliittisuudesta, jotka institutionalisoitunut psykoanalyysi sivuutti.

Deleuze ja Guattari pohtivatkin suhdettaan Reichiin. Ehkä suurin ero oli siinä, että Deleuzen & Guattarin mukaan halu syntyy sosiaalisessa kanssakäymisessä eikä se ole olemassa yksilössä sitä ennen, jonakin alkuperäisenä vaikuttavana voimana. Toisin sanoen Reichilla säilyi ajatus yksilön ja sitä tukahduttavan yhteiskunnan välisestä dualismista.

Harmi vain, että elokuva ei pahemmin keskity näihin Reichin uran varhaisvaiheen kiinnostuksiin.

Yksi Reichin viimeisten vuosien keksinnöistä oli cloudbuster, sateentekijä, jonka oletettua mekanismia en edes yritä selittää tässä. Se toi kuitenkin mieleeni Kate Bushin musiikkivideon ”Cloudbusting”, jonka näin ensimmäisen kerran noin 11-vuotiaana. Aloin pitää kappaleesta vasta myöhemmin, mutta video herätti kiinnostusta jo pienenä. Nyt opin, että biisi ja video perustuvat Wilhelmin pojan Peter Reichin muistelmiin Book of Dreams (1973). Kirja myös vilahtaa videolla.