Studioalbumit osa 37: Serge Gainsbourg

Serge. Kaikkihan miehen laulut tuntevat. Vai tuntevatko sittenkään? Itse ryhdyin kuuntelemaan Gainsbourgin lauluja aktiivisesti joskus 1990-luvun lopulla. Tuolloin ohjenuorana oli kokoelma, jonka sanoituksia suomentelin välttävällä ranskan kielen taidollani.

Jo aikaisemmin olin tutustunut Nick Caven aisaparina ja sidekickinä parhaiten tunnetun Mick Harveyn soololevyihin, joista kaksi ensimmäistä sisältävät vain Gainsbourgin kappaleita (Intoxicated Man vuodelta 1995 ja Pink Elephants vuodelta 1997).

Vuoden 2014 Primaverassa Barcelonassa Harvey esiintyi auditoriossa soittaen vain Gainsbourgin kappaleita. Osittain tästä innostuneena päätin kuunnella kaikki Gainsbourgin levyt, jotka sain käsiini. Tässä auttoi kirjastosta lainattu L’Essentiel des Albums Studio, neljätoista artistin studioalbumia sisältävä paketti. Jossain kohdassa piti koukata Spotifyn puolelle.

Du Chant à la une!… (1958) alkaa lipunmyyjän tarinan kertovalla klassikolla ”Le Poinçonneur des Lilas”, jonka viimeksi kuulin livenä Mick Harveyn keikalla Barcelonassa. Muita ikivihreitä albumilla ei ole, mutta ihan vakuuttavasta tai vähintään lupaavasta, jazzahtavasta debyytistä on kyse.

No 2 (1959) ilmestyi seuraavana vuonna. Sen viihdyttävä ja viihteellinen ”La Nuit d’Octobre” nousee omaksi suosikikseni. Muutenkin albumi on jonkinlaista viihdejatsia, jota kantaa laulajan ääni. Se ei ole huono, mutta ei lähelläkään Sergen parhaimmistoa.

L’Étonnant Serge Gainsbourg (1961) on melko tasapaksu, lukuun ottamatta erittäin raikasta Gérard de Nervalin runoon sävellettyä kappaletta ”Le Rock de Nerval”. No toinen kohokohta on levyn päättävä ”Le Sonnet d’Arvers” saksofonitööttäyksineen.

No 4 (1962) on edeltäjiänsä tummempi ja kohtalokkaampi. Heti aloitusraita ”Les Goémons” menee vakavampaan mutta myös idiosynkraattisempaan osastoon kuin aiempien sinänsä toimivat opitut croonerjatsit. Toisin sanoen Serge alkaa löytää omaa ilmaisuaan. Tämä sisältää myös kappaleen ”Intoxicated Man”, josta tuli Mick Harveyn ensimmäisen Serge-kovereita sisältävän levyn nimi.

Confidentiel (1963) on albumi, jota ei löydy Spotifysta eikä lainaamastani Sergen studioalbumien boksista.

Percussions (1964) on nimensä mukainen. Biisejä kantaa congarummut ja sen suomat afrikkalaiset rytmitykset. Mukana on pari klassikkoa, kuten huvittava ”New York USA” ja tyylikäs ”Couleur Cafe”.

Bonnie & Clyde (1968) jää myös kuulematta kokonaisuutena. Siinä Serge laulelee kimpassa Brigitte Bardotin kanssa tuttuja kappaleita. Osa biiseistä oli jo tuttuja artistin aikaisemmasta tuotannosta, joten ei tätä nyt ihan normaaliksi studioalbumiksi tarvitse edes laskea. Nimikkobiisi, ”Comic Strip” ja ”Docteur Jekyll et Monsieur Hyde” ovat kaikki klassikoita.

Initials B. B. (1968) on Sergen paras levy. Siltä löytyvät kaikki yllä mainitut tunnetuimmat Bonnie & Clyden biisit ja sen lisäksi loistava nimiraita, ”Ford Mustang” ja ”Qui est in qui est out” nostavat jo puolet raidoista ehdottomien helmien joukkoon Sergen tuotannossa. Myös levyn hupsuttelevammat kappaleet, kuten ”Torrey canyon” ja ”Sho ba do ba loo ba” soljuvat mukavasti osaksi kokonaisuutta. Levyn päättävä, poppaava ”Marilu” oli uusi, oikein myönteinen tuttavuus.

Jane Birkin / SG (1969) on vahva jatko edeltäjälleen. Serge eli 1960-luvun jälkipuoliskolla musiikillista huippukauttaan – Brigitte Bardot’n aikaan ja hänen vaihduttua Jane Birkiniin. Albumin avaa kaikkien tuntema ”Je t’aime… moi non plus”. (Suosittelen myös humoristista käännöstä, jonka Seitsemän seinähullua veljestä teki nimellä ”Söteem” muistaakseni 1970-luvun lopulla. Samoin Cat Powerin ja Karen Elsonin versio on loistava kuin myös Mick Harveyn soololevyltä löytyvä tulkinta. Sen sijaan Donna Summerin ja Giorgio Moroderin 15-minuuttinen näkemys on tappavan tylsä.) ”Jane B.” tuli tutuksi teininä, kun suomalainen Garbagemen teki siitä upean garageversion, joka on samalla uskollinen alkuperäiselle. Nämä ovat minulle henkilökohtaisesti tärkeimmät kappaleet, mutta mukana on korkeaa laatua riittämiin. Testatkaa vaikkapa ”L’anamour”, ”Sous le soleil exactement”, ”Les Sucettes”, ”Manon” ja miksei myös ”69 Année érotique”. Tämänkin levyn hupsuttelukappale ”Orang outang” toimii hienosti.

Histoire de Melody Nelson (1971) on lolitahenkinen konseptialbumi, jolla Rolls Roycella ajeleva kertoja törmäilee pyöräilevään Melodyyn. Romanssihan siitä syntyy. Tätä moni kai pitää Sergen jäntevimpänä albumikokonaisuutena. Toki kyse on kompaktista 28-minuuttisesta teoksesta, mutta minusta levyllä ei ole järjestelmällisesti Sergen parhaita biisejä. ”Ballad de Melody Nelson” on tietenkin upea. Se on ymmärrettävästi eniten koveroitu albumin kappaleista. Toinen kuriositeetti on se, että levyn avaava ”Melody” tarjosi Massive Attackin ”Karmacomaan” bassokuvion.

Vu de l’extérieur (1973) ajoittuu aikaan, jolloin Serge sai ensimmäisen sydänkohtauksen 45-vuotiaana. Itse albumin avaa takuuvarma, sydänkohtauksesta toipumisen jälkeen kynäilty ”Je suis venu te dire que je m’en vais”, josta esimerkiksi Jarvis Cocker ja Kid Loco on tehnyt englanniksi alkuperäiselle uskollisen, hienon version ”I just came to tell you that I’m going”. Muuten albumin tekstit vuorottelevat ulostamisen ja piereskelyn välillä, yhdistettynä rauhallisiin ja kauniisiin sävellyksiin. Kyse on hallitusta kokonaisuudesta, mutta avausraidan lisäksi biisimateriaali ei yllä aivan miehen parhaisiin.

Rock Around the Bunker (1975) alkaa hupsuttelulla ”Nazi rock” ja muukin levy koostuu aiheista, jotka liikkuvat juutalaisen lapsen kokemuksissa toisen maailmansodan aikaan. Musiikillisesti albumi on konventionaalista ja tylsähköä rokkia ja rollia, jota mikä tahansa ruotsinlaivaorkesteri soittaa suunnilleen yhtä svengaavasti. Toki musiikki sopii teemalevyn kokonaisuuteen, mutta ei tätä jaksa kovin monta kertaa kuunnella.

L’Homme à tête de chou (1976) on neljäs peräkkäinen konseptialbumi. Tällä kerralla kuullaan tarinaa keski-ikäisestä miehestä, joka rakastuu vapaamieliseen nuoreen naiseen, tuntee mustasukkaisuutta, tappaa naisen ja menettää järkensä. Se alkaa upealla nimibiisillä ja jatkuu… reggaella ”Marilou reggae”. Loppupuolen helmi on lähes kahdeksanminuuttinen ”Variations sur Marilou”, joka tarinassa sijoittuu parin eroottisten leikkien vaiheeseen. Teos seisoo enemmän tarinansa ja sitä myötäilevän musiikin varassa kuin yksittäisissä biiseissä.

Aux armes et cætera (1979) äänitettiin Jamaikalla reggaemuusikoiden kanssa, ja sitä se sisältökin on. Levy on vaisu, mutta Sergestä tuli näin ensimmäinen valkoinen muusikko, joka on levyttänyt reggaeta Jamaikalla. Muuta merkittävää albumissa ei ole. Kuuntelen mieluummin jamaikalaisten reggaeta. Yhtä lailla minun olisi vaikea innostua ajatuksesta, että reggaetähdet laulaisivat chansoneita. No ehkä he ovat sen jo tehneet.

Mauvaises nouvelles des étoiles (1981) ja reggaella jatketaan. Hyllystäni löytyy yli 50 Trojan-yhtiön levyä ja sopiva nippu muuta reggaeta, joten kyse ei siitä, ettenkö pitäisi genrestä, mutta Gainsbourg ei ole minulle kyseisen genren laulaja. ”Shush shush Charlotte” taitaa olla Sergen laulu lapsellensa, ja minulle se uppoaa näistä muita paremmin. Onhan siellä myös klassikko ”Evguenie Sokolov”, jossa mennään taas äänellisesti flatulenssiosastolle. Sen taustana on albumia edeltävänä vuonna ilmestynyt Sergen kirjoittama samanniminen kirja fiktiivisestä petomaanista. En tiedä, johtuuko helpotuksesta, mutta levyn päättävää nimikappaletta ”Bad news from the stars” kuuntelee mielellään.

Love on the Boat (1984) on tyylillinen täyskäännös kohti uutta aaltoa. Soundillisesti ollaan toki lähempänä uuden aallon diskolaitaa kuin punkkia. Sen tunnetuimpiin ja eittämättä parhaimpiin kuuluu 12-vuotiaan Charlotte-tyttären kanssa laulettu kontroversiaalinen mutta tehokas ”Lemon incest”. Muuten levy on aika tylsä, vaikka innostuinkin jo pelkästä ajatuksesta kuunnella taas erilaista Sergeä parin tylsän levyn jälkeen. Jopa sergemäisen humoristisesti nimetty ”Harley David Son of a Bitch” saa aikaan lähinnä haukotuksia.

You’re Under Arrest (1987) jatkaa edellisestä vähän ronskimman funkin suuntaan, mutta rauhallisemmat kappaleet tuovat mieleen (80-luvun) Leonard Cohenin. Jos sattuu olemaan Gainsbourgin ystävä, niin tätäkin kuuntelee, mutta biisimateriaali on alle (Sergen) keskitasoa.

Vaikka Serge Gainsbourg sai onnistumisia läpi uransa, hänen kultakautensa ajoittuu 1960-luvun loppuun, jolloin hän oli löytänyt omintakeisen taiteellisen äänensä. Tämä ei tarkoita, ettei hän olisi edeltävinä vuosina tai myöhemmin levyttänyt hienoja kappaleita.

Useimmat kuuntelevat Sergensä kokoelmilta, mutta se on jokseenkin outoa, koska artistilla oli esimerkiksi neljä peräkkäistä konseptialbumia. Toisaalta mies levytti paljon hienoja yksittäisiä biisejä, joten sikäli kokoelmavetoisuus on ymmärrettävää. Silti tällainen rupeama asettaa palikoita oikeaan järjestykseen. Suosittelen muillekin, erityisesti niille, jotka ovat toistaiseksi nauttineet Sergensä kokoelmalevyiltä.