Brittiläisen
The Jamin musiikki on tullut tutuksi palasissa. Yksittäiset biisit, kuten
”Going underground” ja ”Eton rifles” ovat soineet kuuloetäisyydelläni vuosia. Muistan
lainanneeni kirjastosta The Giftin vuosia
sitten vinyylinä ja palauttaneeni sen lähes kuuntelemattomana.
Opiskeluaikana
luin melko paljon populaarimusiikkia ja -kulttuuria käsitteleviä tutkimuksia
joko saadakseni opintosuorituksia tai huvikseni. Niissä The Jam vilahti silloin
tällöin, joko esimerkkinä myöhäisistä modeista tai varhaisista punkeista. Kun
vihdoin ostin Greatest Hits
-kokoelman, sain kunnollisen tuntuman yhtyeeseen. Se muuttui kuriositeetista diggailun
kohteeksi. Tämä tapahtui levypäiväkirjani mukaan alkuvuonna 1999.
Lukiessani
verrattain tuoreesta Uncut-lehdestä Paul Wellerin haastattelua totesin
itsekseni, etten ole edelleenkään kuullut kaikkia The Jamin studioalbumeita.
Olen ollut niin tyytyväinen 15 vuotta sitten ostamaani Greatest Hitsiin, etten ole edennyt paljon pidemmälle. Tosin
Leedsin vuosina kannoin yhtyeen debyyttialbumin kotiini alle kahden punnan
hinnalla. Vaikka bändin neljäs albumi Sound
Affects tuli vastaan erilaisissa alelaareissa, se jäi niihin joka kerta.
In the City (1977) sisältää nimensä
mukaisesti bändin ensisinglen ”In the city”, joka on levyn tunnetuin oma,
b-puolen avaava raita. Lainaversioista tarpeeton ”Batman theme” on toki
tunnetumpi, mutta tärkeää ehkä olikin paikallinen referenssi, se, että myös The
Who ja The Kinks olivat soittaneet samaa kappaletta. Toinen kover on Larry
Williamsin ”Slow down”, jota myös Beatles soitteli. Näin muodostui selvä
viittaussuhde 1960-luvun brittiläisiin popsuuruuksiin. Punkiksi albumia ei
oikein voi luokitella. Se on pikemminkin suoraa ja rujohkoa, melodista
poprokkia, joka lähestyy paikoitellen kömpelöhkösti groovaavaa pubirokkia (”Non-stop
dancing”). Se on lupaava debyytti ja kelvollinen kokonaisuus, joka myös
menestyi aikanaan hyvin, mutta en ihmettele, ettei Parhaat-levylle ole nostettu
debyytiltä muita kuin nimibiisi.
This is the Modern World (1977) alkaa
klassikolla ”The Modern world”. Tällä levyllä bändi alkaa löytää sen ilmaisun,
josta se tultiin muistamaan osana populaarimusiikin kaanonia. Albumi ei tosin
ollut mikään menestys, ehkä siksi, ettei siltä löydy aloitusraitansa lisäksi
muita ilmeisiä hittejä. Silti vaikkapa puolitoistaminuuttisen punkpoprallin ”In
the streets today” voi nostaa esiin, mutta Wilson Pickettin tyylikkään
soulbiisin ”In the midnight hour” esittäminen tuntuu ristiriitaiselta, koska se
vain korostaa omien biisien keskinkertaisuutta. Samoihin aikoihin julkaistua
singleä ”All around the world” ei löydy albumilta, mutta siitä tuli hitti.
Siksi on hyvä omistaa yhtyeen kokoelmalevy, jolle raita oikeutetusti kuuluu.
All Mod Cons (1978) ilmestyi seuraavana
vuonna, mutta tässä välissä yhtye julkaisi jo ikivihreäksi muodostuneen
singlensä ”News of the world”, joka ei ole albumiraita. All Mod Consilta löytyy sentään singlenäkin julkaistu Kinks-kover
”David Watts” sekä sen toisella puolella julkaistu, Clashin varhaisvaiheet
mieleen tuova ”A Bomb in wardour street”, mutta levyn ehdoton kohokohta on sen
päättävä ”Down in the tube station at midnight”. On todettava pienoisena
pettymyksenä, että aikaisempien tavoin noin puolet materiaalista on
keskinkertaista. Ei huonoa, mutta ei sellaista, jota olisi pitänyt ujuttaa
sille omistamalleni Greatest Hits
-levylle. The Jamin tarinassa on tosin edetty kypsään vaiheeseen, jossa oma
ilmaisu hallitsee ja vaikutteet ovat vain vaikutteita.
Setting Sons (1979) ei ole hittikimara,
mutta se on todella tasapainoinen teos. Levyn ehdoton kohokohta on ”Eton
rifles”, yksi bändin parhaista biiseistä, joka julkaistiin singlenä ennen
albumia ja nousi brittilistalla kolmanneksi. Levyn päättää Martha and the
Vandellasin alun perin esittämä ”Heatwave”, joskin The Jam on luultavasti saanut
innoituksensa The Wholta, joka levytti kappaleen 1960-luvulla. Tähänastisista Setting Sons on yhtyeen paras
albumikokonaisuus. Tämän ja edellisen albumin välissä yhtye julkaisi taas hienoja
singlejä, ”Strange town” ja ”When you’re young”, jotka eivät päätyneet
albumeille, mutta ne löytyvät useaan kertaan mainitsemaltani kokoelmalta.
Sound Affects (1980) sisältää parikin
tunnettua biisiä, ”That’s entertainment” ja ”Start!”. En oikeastaan ymmärrä,
miksi en ole ostanut sitä, vaikka se on tullut vastaan niin monta kertaa
edulliseen hintaan. Albumilla on vain omia sävellyksiä. Tyylillisesti se on
maltillinen irtiotto aikaisemmasta suorasta ilmaisusta ”kypsempään” suuntaan.
Kuulemma yhtenä vaikuttimena oli Michael Jacksonin Off the Wall. Lisäksi levyllä kuullaan torvia, funkahtavaa
bassottelua ja post-punkiksi luokiteltavia elementtejä. Albumi on erilainen
kuin mikään muu yhtyeen tuotos, mutta kokonaisuus on ihan yhtä laadukas kuin Setting Sons.
The Gift (1982) jäi yhtyeen viimeiseksi
albumiksi. Se sai vaihtelevan vastaanoton mutta kipusi brittilistan ykköseksi. Albumilla
on vielä edeltäjäänsä enemmän funkbassoa ja wah-wah -kitaraa. Sen ainoa suuri
hitti on ”Town called Malice”. Yhtye oli ajautunut jo kauas varhaisvaiheen sekoituksesta
pubirokkia ja punkkia – kuuntele esimerkiksi ”Precious”. Omasta mielestäni
yhtye ajautuu liian kauas edeltävistä levyistä, eikä The Gift yllä yhtyeen parhaimpien albumikokonaisuuksien tasolle,
vaikka hittinsä lisäksi vaikkapa ”Just who is the 5 o’clock hero?” on The Jamia
parhaimmillaan.
The
Jam tiivisti jotain tärkeää aikansa Englannista. Lyriikoissa tuntuu sekä The Kinksin
kaltainen englantilaisen elämänmenon havainnointi että The Clashin ja muiden
punkkien kanavoima turhautuminen, vihaisuus ja levottomuus.
Yhtyeen
studioalbumeissa ei kuitenkaan ole yhtään sisältönsä puolesta todellisen klassikon
aseman ansaitsevaa kokonaisuutta. Yksittäisiä klassikkobiisejä bändillä toki
oli. Edelleen se sama Greatest Hits
on ensisijainen valintani, kun haluan kuunnella The Jamia. Siinä ei heikkoja
hetkiä olekaan.
Paul
Wellerin muita hankkeita ja soololevyjä tulee kuunneltua satunnaisesti, mutta
toistaiseksi muiden studioalbumien systemaattinen läpikäynti saa odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti