Laiska blogivuosi – kootut selitykset

Kesä alkaa olla lopuillaan ja uusi lukuvuosi yliopistossa alkaa. Blogin osalta tämä on ollut laiskin tai melkein laiskin vuosi yli kymmenen vuoden historiassa. Vain vuosi 2011 oli yhtä hiljainen, kun muutin Briteistä takaisin Suomeen. Syksystä on tulossa tyypillisen kiireinen, joten blogin päivittäminen saattaa olla edelleen hidasta. Laitetaan tähän kuitenkin kootut meriselitykset siitä, miten näin on päässyt käymään.

Keväällä kirjoittelin täysin oman mielen mukaan. Kesän alussa huomasin, että hiljaista on ollut. En kuitenkaan ryhtynyt kiirehtimään blogisisältöä. Otin päinvastaisen strategian: antaa blogin olla hetki rauhassa, jos ei luontevasti löydy aikaa ja intoa kirjoittamiseen. Eikä sitä löytynyt. Mutta muuta olen tehnyt, vaikka olen lomaillutkin.

Kesällä ilmestyi yksi vuoden alkupuolella viimeistelty artikkeli, ”Suvivirsi ja kristinuskon ’kulttuuristuminen’ katsomuksellisen monimuotoisuuden aikana”. Se löytyy uusimmasta Uskonnontutkija-lehdestä, eli täältä: https://journal.fi/uskonnontutkija/article/view/83000

Aiheen tiimoilta ilmestyy myös juttu Kotimaa-lehdessä.

Keväällä viimeistelty uskontoa James Bond -elokuvissa käsittelevä artikkeli ei ole vielä ilmestynyt, mutta se on hyväksytty julkaistavaksi. Se on saatavilla myöhemmin tämän vuoden puolella avoimesti julkaisussa Journal for Religion, Film and Media.

Keväällä ja kesällä olen kirjoittanut tai viimeistellyt useita artikkeleita, jotka käsittelevät uskontoa suomalaisessa mediassa, uskonnollisten auktoriteettien asemaa eurooppalaisessa journalismissa, median roolia uskonnoista irtaantumisessa, mediaa uskontotieteen tutkimuksessa, internetin ja sosiaalisen median asemaa ateismissa, ateismia ”Jumalan paluun” aikana ja uskontotieteen tapoja kuvitella uskonto. Osa näistä on suomeksi, osa englanniksi.

Vielä pitäisi viimeistellä yhteisartikkeli ateismista Pohjoismaissa ja Baltiassa sekä artikkeli ateistisista dokumenttielokuvista asap, kuten akateemisen deadlinet joskus menevät. Yksi itsestäni riippumattomista syistä talviunilla ollut uskontoa mediassa tavallisena päivänä käsittelevä kirjahankekin saattaa viimein liikahtaa eteenpäin ja ehkä pian saadaan myös uskonnottomuutta Suomessa käsittelevä yhteisartikkeli lähetettyä arvioitavaksi.

Näitä ennen on kuitenkin valmisteltava esitys Saksan uskontotieteen järjestön konferenssiin Conceptualising Religion. Menen sinne syyskuun alussa kutsuvieraana puhumaan uskontotieteen opettamisesta tavalla, jossa pyritään problematisoimaan uskonnon kategoriaa.

Tässä sekasotkussa blogin päivittäminen ei ole ollut ykkösprioriteetti. Kun jonglööraa (liian) monella pallolla, joku putoaa maahan. Pitää vain yrittää kontrolloida, mikä pallo voi pudota menemättä rikki ja vakuuttua, että se pompahtaa vielä takaisin. Blogi on ollut valitsemani pallo. Saman voi sanoa Twitteristä, jossa olen viettänyt enimmäkseen hiljaisuutta kesäkuun jälkeen.

Lähes perinteinen konferenssiraportti Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssistakin jäi tekemättä. Konferenssi pidettiin kesällä Tartossa. Itse järjestin kaksi paneelia, joissa pohdittiin liki 20 vuotta sitten ilmestyneen Timothy Fitzgeraldin The Ideology of Religious Studies (2000) -teoksen argumenttien arvoa ja vaikutushistoriaa. Näistä on lähtenyt keriytymään julkaisuhanke. Tavoitteena on saada aiheeseen liittyvä Implicit Religion -lehden tuplanumero ulos vuoden 2020 lopussa. Sen suunnittelu on kuitenkin vienyt hyvän palasen heinä- ja elokuusta.

Varsinkin kesän lopussa opetusvalmistelut ja tutkimushankkeiden suunnittelu vievät aikaa ja energiaa. Opetusvalmistelut alkavat olla pääosin valmiina syyskuussa alkaviin kursseihin, mutta tutkimushankkeiden suunnittelu päättyy yleensä vasta hakemusten jättämiseen.

Ehkä suurin syy blogitekstien vähäisyyteen kesäkuukausina on kuitenkin uuden kirjahankkeen suunnittelu ja testailu mökillä riippumatossa makoillen. Olen ryhtynyt hahmottamaan, millainen tietokirja syntyisi, jos aiheena olisi uskonto populaarimusiikissa. Siihen liittyen luin kesällä melko ison kasan aiheeseen liittyviä kirjoja. Samalla aloin kirjoittaa kirjaa, vaikka tässä vaiheessa en ole edes udellut, olisiko joku kustantaja kiinnostunut tällaisesta. Lukuvuoden alku ja muut kirjoitustehtävät pistävät hankkeen tauolle, mutta onpa tässä nyt julkisesti sanottu, että jotain tämänsuuntaista on suunnitteilla. Valmista ei ole syytä odottaa vielä hetkeen aikaan, sillä tämä vaatii syventymistä ja tarkkuutta.

Musiikin kuuntelu on painottunut kesällä yllä mainitun hankkeen suunnitteluun ja ostolevyihin, joten edes studioalbumisarjaa ei ole tullut päivitettyä Elviksen lisäksi. Festivaaliraportitkin jäivät kirjoittamatta, vaikka osallistuin isoista tapahtumista Sidewaysiin, Pori Jazziin ja Flow’hun.

Sellaisia selityksiä.

Jumalan paluu 2000-luvulle

Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura järjesti marraskuun lopulla symposiumin otsikolla Jumalan paluu 2000-luvulle. Osallistuin siihen kutsuttuna puhujana. Jos minut kutsutaan puhujaksi, pyrin osallistumaan koko tilaisuuteen. Niin tein tälläkin kerralla. Se kannatti.

Tapahtuman puheenvuorot olivat aihepiireiltään hyvin erilaisia, mutta jotenkin itselleni tuli olo, että kaikkiin sai jonkinlaisen tulokulman ja että yhdessä ne lopulta muodostivat kokonaisuuden. Ainakin niistä jokainen käsitteli jollain tavalla omia kiinnostukseni kohteita.

Tilaisuus alkoi Atte Kalevan alustuksella siitä, miten radikaalimuslimit tulkitsevat tiettyjä islamin käsitteitä muslimien enemmistöstä poikkeavalla tavalla. Heti perään Elina Kahla selvitti, miten uskonto on osa Venäjän politiikkaa. Ehkä kaikkein eniten kiinnostusta herättänyt detalji koski muslimien suurta määrää ja erityistä rooli – esimerkiksi erityistehtävissä – Venäjän armeijassa.

Johanna Vuorelma pohti, miten uskoa koskeva retoriikka on osa suomalaista nykypolitiikkaa. Erityisesti taloutta koskeva puhe sisältää paljon uskoa, vaikka paikoin termin käyttö olisikin synonyyminen ilmaisulle ”Olen sitä mieltä”. Itselleni tämä ei vaikuttanut uudelta ilmiöltä, sillä 1990-luvun lamassa talous oli päättäjien puheiden perusteella suvereeni olio, jonka käsittely vaati (uskolle ja uskonnollisuudelle tavanomaista) erityistä suhtautumista. Taloutta ei hallita tai ohjata, sitä pyritään miellyttämään, jotta se pysyy tyytyväisenä. Vaikka Vuorelma ei niin väittänyt, itselleni tuli mieleen Vanhan testamentin Jumala. Alustus palautti mukavasti mieleen oman väitöskirjani ja sen aikaiset ajatukset.

Tämän perään Lauri Kemppainen alusti luonnollisen lain keskustelusta ja sen kytköksistä politiikkaan, käsitellen erityisesti David Bentley Hartin provokatiivisia näkemyksiä. Sami Pihlström selvitti jumalatodistusten nykytilaa ja päätyi ehdottamaan, että vaikka jumalatodistukset ovat saaneet jonkin verran uutta puhtia, niiden vahva paluu on hyvin epätodennäköistä: ihmiset voivat olla teistejä, mutta se ei perustu jumalatodistuksen vakuuttavuuteen. Samaa mieltä.

Olli-Pekka Vainio selvitti, miten uskontokritiikki on ollut osa populaarikulttuuria muutaman sadan vuoden ajan, Rabelais’n Pantagruelista nykypäivän videopeleihin. Esitelmässä eriteltiin kiinnostavia esimerkkejä, joskaan en hahmottanut, oliko mukana jokin vahva väittämä tai argumentti. Ainakin kävi selväksi, että populaarikulttuuri on ollut ennenkin uskontokriittistä, mutta ei välttämättä ateistista.

Omassa alustuksessani käsittelin ateismia osana Jumalan paluuta koskevaa intellektuaalista kertomusta. Esitin, että kertomus Jumalan paluusta alkaa muodostua 1990-luvulla korvaamaan Jumalan kuoleman kertomusta. Se vakiintuu 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä, mutta samalla vuosikymmenellä syntyy vastareaktiona uskontokriittinen ateismin paluu. Yhdenlainen ”synteesi” tästä on vasemmistolainen ateistinen Jumalan paluu, mikä tarkoittaa uskonnon käyttämistä vasemmistolaisten utopioiden elvyttämisen resurssina.

Pekka Varje pohti työkulttuurin muutosta käyttämällä erityisesti STS-pankkia esimerkkinä. Tämäkin toi mieleen vahvasti oman väitöskirjani, joten ehkä joku yrittää sanoa jotain. Varje sovelsi uskontotematiikkaa työpaikkojen johtamiskulttuuriin. Hänen väitöskirjansa ilmestyy tuota pikaa, joten siitä voi katsoa tarkemmin, miten ihannetyöntekijän ja työkulttuurin malli on muuttunut Suomessa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana.

Päivän viimeinen alustus käsitteli sukupuolta. Jaana Hallamaa osoitti, miten misogynistisen manosfäärin näkemykset naisen paikasta korreloivat tiettyjen (erityisesti konservatiivisten) kristillisten naisten näkemysten kanssa.

Tilaisuuden pohjalta ollaan ilmeisesti kokoamassa teosta, joten artikkeleiksi muokatut alustukset voi lukea sitten myöhemmin.

Uskonnottomuudentutkijat Oslossa

Jostain syystä kaksi kesän matkoista suuntautui Osloon. Elokuun alussa kaupungissa järjestettiin pohjoismainen tapahtuma, joka kokosi yhteen uskontososiologeja. Vähän yli kuukautta myöhemmin pidettiin hyvin pienen porukan konferenssi Formatting Nonreligion.

Kun paikalla on alle 40 ihmistä, välttyy tunteelta siitä, että on hukkunut johonkin massaan, jossa ei ehdi näkemään ja tapaamaan ketään. Nyt vietimme pari päivää yhdessä rakennuksessa kuunnellen esitelmiä ja keskustellen. Vanhojen tuttujen ja uusien ihmisten tapaamisen lisäksi tapahtumassa oli itselleni kolme erityisen antoisaa asiaa.

Ensiksi esitelmien kirjo kattoi useita eri maita. Näin oli mahdollista kuulla alustuksia, jotka kohdentuivat esimerkiksi Kreikkaan, Belgiaan, Unkariin, Viroon, Slovakiaan, Englantiin, Skotlantiin, Norjaan, Romaniaan, Saksaan, Yhdysvaltoihin, Italiaan ja Portugaliin. Lyhyistä esitelmistä ei ehkä muodostunut yhtä selkeää linjaa, koska lainsäädäntö, käytännöt ja perinteet vaihtelevat maasta toiseen. Selväksi kuitenkin tuli taas se, että esimerkiksi Euroopan tilanteiden ymmärtämiseksi on välttämätöntä tutustua alueellisiin ja valtiollisiin historioihin. Yleinen puhe ”eurooppalaisesta modernisaatiosta” kätkee väistämättä merkittävät alueelliset erot.

Toinen antoisa asia oli oma Suomea käsittelevä esitelmä. Löydösten esittely ja näkemysten testailu ei ainakaan herättänyt vastalauseita, vaan vahvisti sitä, että artikkelisuunnitelmassa ollaan oikeilla linjoilla.

Kolmas kohokohta oli pieni osa kanadalaisen Lori Beamanin esitelmästä. Lori käsitteli nipun tapauksia, joissa tiettyä symbolia tai käytäntöä on neuvoteltu ”uskonnollisesta” ”kulttuuriseksi”. Meillä näistä tunnetuin taitaa olla ”Lautsi case”, Italian krusifiksitapaus, jossa suomalaisen Soile Lautsin kanteen vuoksi kouluista piti poistaa krusifiksit ennen kuin päätös pyörrettiin korkeammalla taholla. Beaman käsitteli myös samankaltaista tuoreempaa tapausta Mouvement laïque québécois v Saguenay (City), josta voi lukea lisää vaikka Wikipediasta tai Beamanin artikkelista “The Inclusion of Nonreligion in Religion and Human Rights” (Beaman, Steele & Pringnitz, lehdessä Social Compass 1/2018). Suomessa Suvivirsi toimisi riittävän samankaltaisena esimerkkinä.

Beamanin vahvuus oli siinä, että hän esitti tapausten toistuvat piirteet: kristillinen konteksti, valittajat ovat tyypillisesti ateisteja (harvoissa tapauksissa juutalaisia), valittajat ignoroidaan aluksi, myöhemmin julkinen keskustelu räjähtää käsiin, siinä valittajat leimataan ylireagoijiksi tai mielenterveydeltään häilyviksi, päätökset ovat usein myönteisiä symbolin tai käytännön jatkumiselle, korostetaan ettei ketään pakoteta osallistumaan.

Neuvotteluissa useimpien uskonnollisena pitämä symboli tai käytäntö määrittyy ”kulttuuriperinnöksi”, ”perinteeksi”, ”perustaksi, johon ei voida koskea”, ”universaaliksi arvoksi”. On huomattavaa, että tulos voi olla samanaikaisesti jotain, mikä on puolustajien mielestä universaalia, kaikkien hyväksymää (risti edustaa universaaleja arvoja) sekä oleellinen osa juuri meidän paikallista kulttuuriperintöä.

Siinä missä esimerkiksi sosiologi Christian Joppke on pitänyt kristinuskon ”kulttuuristumista” esimerkkinä sekularismin voittokulusta, Beamanin kanssa olemme sillä kannalla, että kyse on tavasta, jolla kristillinen valtakulttuuri pitää kiinni hegemonisesta asemastaan. Siksi Beaman käsittelee näitä tapauksia usein uskonnonvapauden kehyksessä nimenomaan uskonnottomien oikeuksien kannalta.

Esitelmän kuuntelu ja keskustelu Beamanin kanssa inspiroi palaamaan muutama vuosi sitten kirjoitettuun suomalaista suvivirsikeskustelua käsittelevään artikkeliluonnokseen. Ehkä kuulette siitä joskus enemmän.

Uskonto, politiikka ja rajat: uskontososiologit Oslossa

Pohjoismaiset uskonto-sosiologit ovat kokoontuneet omaan konferenssiinsa jo 24 kertaa. Tapahtuma järjestetään joka toinen vuosi paikan vaihdellessa maasta toiseen. Itse olen ollut mukana muistaakseni vain parissa aikaisemmassa – 2008 Turussa, kun olin yksi järjestäjistä, ja 2014 Kööpenhaminassa. Vuonna 2006 jouduin perumaan osallistumiseni viime hetkellä ja useina vuosina muut konferenssit tai oleilut ulkomailla ovat osuneet liian lähelle tätä. Tänä vuonna tapahtuma järjestettiin Oslossa.

Mukana on käytännössä aina tutkijoita muualtakin kuin Pohjoismaista, mutta tapahtumassa on mahdollista saada hyvä läpileikkaus siitä, mitä kaikkea alalla tutkitaan täälläpäin maailmaa. Lisäksi keynote-puhujat kertovat konferenssin erityisteemaan liittyvistä aiheista.

Tällä kerralla keynote-sessioita oli neljä. Ensimmäisessä esittäytyi NOREL-tutkimushanke, jonka lopputuotos on vihdoin julkaistu: Inger Fursethin toimittama Religious Complexity in the Public Sphere: Comparing Nordic Countries (Palgrave 2017). Hanke keskittyi kaikkien Pohjoismaiden uskontotilanteeseen erityisesti suhteessa julkisuuteen. Sessiossa käytiin läpi tiivistetysti teoksen kaikki pääosat yleisestä uskontotilanteesta valtion ja uskonnon, politiikan ja uskonnon sekä median ja uskonnon suhteisiin ja vuorovaikutuksiin. En lähde tässä toistamaan teoksen keskeisiä löydöksiä. Suosittelen tutustumaan tärkeään kirjaan, johon tullaan viittaamaan useita vuosia, kun puhutaan uskonnosta Pohjoismaiden julkisuudessa. Tosin vain harvojen lompakko kestää sen hinnan.

Toisessa keynote-sessiossa alusti maailmankuulu uskonnon ja väkivallan tutkija Mark Juergensmeyer. Tämä taisi olla kolmas kerta vähän yli 10 vuoden aikana, kun kuulen Markin alustavan. Hänen tapansa pitää puheita on kuin jotkut Tarantinon elokuvat: jos alun ja lopun liimaa yhteen, niin kelan voi leikata mistä kohdasta tahansa, pistää pyörimään, eikä tilanne juuri muutu. Hän ei rakenna argumenttia systemaattisesti, kerro aikaisemmasta tutkimuksesta eikä viivy pitkään yhdessäkään tapauksessa. Hän jutustelee omista kokemuksistaan, siitä, mitä hän sai irti haastatellessaan sitä tai tätä terroristia. Näistä anekdooteista saa paljon irti ja lennokasta jutustelua on mukava kuunnella, mutta ote on ehkä turhan journalistinen. Toki hän kertoi hyvin selkeästi, miten ISISin kehittyminen selittyy osaltaan Yhdysvaltojen poliittisilla ratkaisuilla Irakin jälleenrakennuksen aikana. Hän myös totesi, etteivät asetelmat shiiojen ja sunnien välillä ole muuttuneet, vaikka ISISin valta onkin murentunut. Juergensmeyer nostaa toistuvasti esiin sen, miten uskonnolliset terroristit ympäri maailman ja yli uskontorajojen puhuvat käynnissä olevasta globaalista kosmisesta sodasta, johon erityisesti Yhdysvallat ovat vastanneet myöntävästi.

Kolmas pääpuhuja oli Line Nyhagen, joka keskittyi enimmäkseen normatiiviseen viestiinsä, siihen, että feminismin tulisi olla uskontomyönteisempää. Hän puolusti pehmeää sekularismia uskontokielteistä kovan linjan sekularismia vastaan. Esitelmässä ei ollut paljoakaan uutta, sillä hyvinkin kiinnostavat tapausesimerkit feministisistä järjestöistä ja niiden kannanotoista uskontoaiheisiin jouduttiin menemään läpi pikakelauksella.

Viimeinen pääpuhuja oli kanadalainen Lorne Dawson, joka on siirtynyt uusien uskonnollisten liikkeiden tutkimuksesta radikalisoitumisen tutkijaksi. Siinä välissä hän on tutkinut myös uskontoa internetissä. Dawsonin alustus oli oppinut esitys radikalisoitumistutkimuksen erilaisista väittämistä. Hän hyödynsi vierastaistelijoiden haastattelumateriaalia, jonka hän on kerännyt Amarnath Amarasingamin kanssa (joka sattuu olemaan minulle tuttu ateismin tutkimuskentältä – Amar keksi itsensä uudelleen, kun hänelle olikin enemmän käyttöä radikalisoitumisen tutkijana). Heillä on ainutlaatuista materiaalia, sillä vierastaistelijoita on hankala haastatella ja moni haastatelluista on sittemmin kuollut.

Dawson korosti, että uskonnolla ja ideologialla on merkitystä, eikä niitä pidä vähätellä. Konflikteilla on taloudellisia, sosiaalisia, ympäristöllisiä syitä, mutta ne eivät yksin riitä selittämään uskonnollista terrorismia. Samalla hän korosti, ettei kyse ole koskaan vain uskonnosta. Oikeastaan kiinnostavin kohta esityksessä oli se, kun hän kritisoi lyhyesti ranskalaisen Olivier Royn teosta Jihad and Death (josta olen kirjoittanut täällä aikaisemmin).

Olen Dawsonin kanssa samaa mieltä siitä, että Royn soundbite ”radikalisoitumisen islamisoitumisesta” (ei siis islamin radikalisoitumisesta) on karkea yksinkertaistus ja osin harhaanjohtava. Kun kysyin Dawsonilta, voisiko hän sanoa myös jotain siitä, mistä hän on samaa mieltä Royn kanssa – ja viittasin empiirisiin vierastaistelijoita koskeviin löydöksiin, joita Roy esittelee belgialaisen ja ranskalaisen materiaalin avulla – hän totesi, ettei pidä Royn empiiristä aineistoa vahvana. On kuitenkin huomattava, että Dawsonin esittämä lista omista löydöksistään sisältää useita samoja löydöksiä kuin Royn teos. Itselleni jäi olo, että Dawson nostaa omaa oletettua ainutlaatuisuuttaan sivuuttamalla nämä yhtäläisyydet. Muuten pidin Dawsonin otetta vakuuttavana.

Muissa esitelmäsessioissa vietin suurimman osan ajasta uskonnon kategoriaa ja valtion kontrollia pohtivien esitelmien parissa. Yhteensä 12 tutkijaa (minut mukaan lukien) alusti aiheen tiimoilta, suurimman osan keskittyessä Pohjoismaihin. Näin sai erittäin hyvän katsauksen siihen, miten uskonnon kategoriasta neuvotellaan esimerkiksi rekisteröimisprosesseissa tai työvoimatoimistossa.

Ehdin myös käydä kuuntelemassa uskontoa ja medioituneita konflikteja käsittelevän Pohjoismaisen hankkeen löydöksistä. Knut Lundbyn toimittama teos Contesting Religion (De Gruyter 2018) on ladattavissa ilmaiseksi kustantajan sivuilta.

Seuraavan kerran tapahtuma järjestetään Ruotsissa vuonna 2020. Oma osallistumiseni riippuu melko suoraan siitä, lähdenkö uskontotieteen maailmanjärjestön (IAHR) konferenssiin Uuteen-Seelantiin. Tapahtumat järjestetään ajallisesti niin lähellä toisiaan, ettei molempiin ole mahdollista venyä.

Uskontotieteilijöiden kokoontumisajot Bernissä

Kesän konferenssikausi tuli avattua Euroopan uskontotieteen järjestön vuosittaisella tapahtumalla. Se järjestettiin tällä kerralla Bernissä, Sveitsissä. Tapahtuma on kiertänyt maasta toiseen, mutta Sveitsin se on kiertänyt ennen tätä vuotta. Itsellenikin tämä oli ensimmäinen matkani käkikellojen, juuston, suklaan ja Nespresson maahan.

Konferenssin teemana oli Multiple Religious Identities. Kuitenkin tällaisissa yleiskonferensseissa teeman seuraaminen on aika väljää. Osa esityksistä kosketteli sitä läheisesti, osa ei ollenkaan. Järjestäjien mukaan konferenssissa oli 561 osallistujaa ja 538 akateemista alustusta.

Omalta osaltani konferenssi alkoi järjestövelvoitteilla. Kolmivuotinen kauteni järjestön johtokunnassa tarkoittaa tapahtuman aloittamista neljän ja puolen tunnin kokouksella, jossa päätetään järjestön asioista. Sitä seurasi avajaisluento, jonka piti Reinhard Schulze. Yksi kiinnostava näkemys jäi mieleen. Schulze argumentoi, ettei kysymys persoonallisesta identiteetistä ollut esimodernina aikana relevantti samalla tavalla kuin modernina aikana. Esimerkiksi kysymys siitä, kuka on muslimi (tai onko joku muslimi), liittyi pääosin lainsäädännön alueelle. Tämän jälkeen oli tarjolla purtavaa ja juotavaa.

Illalla Sveitsi pelasi avausottelunsa Brasiliaa vastaan. Kansaa oli kokoontunut aukioille ja terasseille katsomaan peliä. Yölliset autojen tööttäykset kertoivat, että paikalliset olivat tyytyväisiä tasapeliin.

Ensimmäinen täysi konferenssipäivä alkoi paneelillani, jossa käsiteltiin uskonnottomuutta Euroopassa. Yksi esitelmä pohti Viron tilannetta ja oma alustukseni käsitteli Suomea. Kirjoitan Suomen tilanteesta enemmän sitten, kun saamme kollegojen kanssa tekstin valmiiksi. Tämä oli ensimmäinen versio, jota tullaan kehittelemään kesän lopulla pidemmälle. Virossa uskonnottomat ovat enemmistö, mutta heillä on yllättävän paljon kaikenlaisia käsityksiä, jotka menevät instituutioiden ulkopuolisen uskonnollisuuden alaan. Selväksi kuitenkin tuli se olettamus, että kansalliset ja alueelliset historiat ovat merkittäviä tekijöitä, jos haluamme ymmärtää uskonnottomuuden variaatioita.

Iltapäivällä oli toinen sessio, jossa pohdittiin ensiksi Puolan uskonnottomien tilannetta. Siellä uskonnottomat ovat marginaaliasemassa. Usein heidän uskonnottomuutensa tarkoittaa ”en ole katolilainen”. Buddhalaisuus on puolalaisten uskonnottomien suosikkiuskonto. Uuspakanallisuus tulee hyvänä kakkosena. Lopuksi kuulimme vielä etnografisen analyysin brittiläisistä uskonnottomista, joista moni vierailee katedraaleissa ja sytyttelee kynttilöitäkin, ollen jotain kristillisten uskonnollisten vieraiden ja turistien välimaastosta.

Sessioiden välissä Grace Davie piti luennon, jonka osasia on tullut kuultua aikaisemminkin. Olennaisesti jäi mieleen slogan, jonka mukaan puhumme yhä enemmän siitä mistä tiedämme vähemmän. Tämä tarkoittaa, että uskonto on esillä julkisuudessa, mediassa ja puheissamme pitkälti kasvavan monimuotoisuuden vuoksi, mutta samalla maallistuminen etenee tehden meistä yhä vähemmän lukutaitoisia mitä uskontoon tulee. Monimuotoisuus ja uskonnollisuuden heikkeneminen ovat selkeitä eurooppalaisia trendejä, mutta en ole varma, että uskonnollinen identiteetti on tae uskontolukutaidosta, kuten Davie näyttää olettavan.

Loppuillasta kuuntelin vielä neljä alustusta alkuperäiskansojen uskonnoista. Mieleen jäi erityisesti Bjørn Ola Tafjordin kommentti Väli-Amerikan Talamancoista, joille ”alkuperäisuskonto” tarkoitti heidän nykyistä Baha’i-uskontoaan. Heille tradiciones indigenas ei liittynyt mitenkään uskontoon. Tämän session jälkeen Milda Alisauskiene luennoi Itä-Euroopan ja Balkanin maiden uskontotilanteesta. Sitten oli aika siirtyä etiopialaiseen ravintolaan syömään ja sen jälkeen maistui tuoppi terassilla, jossa oli mahdollisuus katsoa Englannin peliä Tunisiaa vastaan.

Seuraavan aamun käytin lepäämiseen ja tuttujen tapaamiseen. Konferenssiohjelma jatkui mainiolla paneelilla, jossa käsiteltiin uskonnottomuutta ja ateismia muslimimaissa. Esitykset Indonesian, Turkin ja Egyptin tilanteista avasivat hienosti niitä vaaroja ja mahdollisuuksia, joita mediateknologiat tuovat mukanaan niille, jotka haluavat ilmaista julkisesti ateisminsa. Tästä sain paljon ideoita ja esimerkkejä ateismia ja internetiä käsittelevään artikkeliin, jonka olen luvannut kirjoittaa.

Päivä jatkui järjestön yleiskokouksella, johon tuli osallistuttua. Siellä esiteltiin tulevien vuosien konferenssipaikkoja. Ensi vuonna tapahtuma on Tartossa. Siitä siirryttiin opastetulle Bernin vanhan kaupungin kierrokselle. Sen jälkeen alkoi barbeque, josta halukkaat siirtyivät läheiseen baariin tanssimaan ja jatkamaan turisemista. Akateemiset eivät tarvitse paljon ohjelmaa – kunhan on seuraa, ruokaa, juomaa ja tila, jossa hengailla, niin ihmisillä ei tunnu käyvän aika pitkäksi.

Seuraava päivä alkoi osaltani henkisyys-paneelilla, jossa oli neljä alustusta. Siitä siirryin seuraavaan paneeliin, jossa Pew Research Centerin numeroidenmurskaaja Conrad Hackett löi lukuja tiskiin uskonnollisten tuplaidentiteettien harvinaisuudesta. Linda Woodhead käsitteli brittikontekstia valikoitujen kyselyaineistojen avulla, mutta se oli pääosin tuttua, joten kiinnostavin muistutus koski ”monouskonnollisia identiteettejä”. Woodhead painotti, etteivät monouskonnolliset identiteetit ole mitenkään luonnollisempia kuin muutkaan. Ne ovat relevantteja, koska yhteiskunta tukee niitä. Ne ovat siis käyttökelpoisia ihmisille. Tämä on Woodheadin mukaan rakoilemassa, mutta ei kadonnut.

Illan viimeisessä sessiossa käytiin läpi uskonnottomien käsityksiä useissa eri lokaatioissa ja erilaisten teoreettisten viitekehysten kautta. Jesse Bering alusti uskonnottomien kuolemanjälkeisyyteen liittyvistä käsityksistä psykologisesta näkökulmasta. Niitä on, uskokaa pois. Sara Rahmani kertoi mindfulness-etnografiastaan ja David Herbert johdatteli kuulijat tuoreen tutkimushankkeen pariin, jossa uskonnottomuutta tarkastellaan muistaakseni kuudessa eri maassa. Hän korosti, että uskonnon näkyvyydellä näyttäisi olevan jonkin verran vaikutusta uskonnottomuuden julkisten ilmausten voimistumiseen.

Viimeinen konferenssipäivä jäi väliin, koska lentokentälle tuli lähdettyä sen verran aikaisin. Tämänkertainen EASR-konferenssi koostui kolmesta elementistä: 1) järjestöasiat, 2) paneelien sisällöt ja 3) vapaa ajatustenvaihto kollegojen kanssa. Ensimmäinen on tavallaan velvollisuuteni tässä tilanteessa. Kokouksissakin oppii asioita, vaikka ne voivat olla myös puuduttavia. Toinen oli tällä kerralla yllättävänkin antoisaa, koska keskityin uskonnottomuuden teemaan. Sain ideoita tuleviin teksteihin. Kolmas kasvaa yhä suurempaan rooliin. Kyse ei ole vain tuttujen kanssa hengailusta, vaan monipuolisesta ajatustenvaihdosta – siitä, millaista uskontotiede on eri maissa ja yliopistoissa; siitä, mihin ala on menossa ja siitä, millaisia tutkimuksellisia ja opetuksellisia yhteistyömuotoja voitaisiin kehittää.

Horoskooppi ei ole uskon asia

Palasin juuri konferenssimatkalta Soulista, Etelä-Koreasta. Siellä järjestettiin International Society for Media, Religion and Culturen kerran kahdessa vuodessa pidettävä tapahtuma.

Omassa esitelmässäni argumentoin viimeisen kymmenen vuoden aikana tekemieni tapaustutkimusten pohjalta, että laajalle levinnyt käsitys valtavirtamedian uskonnonvastaisuudesta on yleinen mutta väärällä tavalla yleistävä käsitys. Sen sijaan valtavirtamedia suhtautuu varsin suopeasti maltilliseen, paikoin liberaaliin uskonnollisuuteen, erityisesti vakiintuneisiin kirkkoihin, jotka ovat usein olleet tärkeässä roolissa kansallisen identiteetin rakentamisessa. Vastaavasti ateistisiin, sekularistisiin ja uskonnonvastaisiin näkemyksiin ja organisaatioihin suhtaudutaan verrattain penseästi. Näin on siitä huolimatta, että median ammattilaiset ainakin länsimaissa ovat vähemmän uskonnollisia kuin kansa keskimäärin.

Sen sijaan että kirjoittaisin laveasti konferenssin annista, kirjoittelen tässä muista kokemuksista. Matkalla oli onneksi hieman aikaa tutustua maahan. Vierailut maailman suurimmassa helluntailaiskirkossa The Yoido Full Gospel Churchissa oli yksi matkan kohokohdista. Miellyttävää oli myös vierailla Korean vanhimmassa buddhalaisessa luostarissa, jossa söimme lounasta munkin johdolla, mietiskelimme ja kävimme läpi teeseremonian.

Koreassa tuli käytyä myös ensimmäistä kertaa baseball-ottelussa. Se oli huomattavasti hauskempaa kuin oletin. Koska tämä ei ole ruokablogi, niin jätän Korean rikkaan ruokakulttuurin vähemmälle huomiolle. Siitä saa visuaalisia maistiaisia, jos olet Facebook-kaverini.

Yksi kiinnostavimmista oivalluksista tapahtui National Folk museon edessä (miten tuo käännetään? Kansallinen kansanmuseo?). Siellä on patsaita, jotka kuvaavat korealaisia horoskooppimerkkejä. Ihmiset käyvät ottamassa kuvan omaa merkkiänsä esittävän patsaan kohdalla.

Korealainen horoskooppi määräytyy syntymävuoden mukaan. Yksittäinen merkki toistuu joka kahdestoista vuosi. Näin horoskooppimerkkiä kysymällä saadaan selville ihmisen syntymävuosi. On toki mahdollista, ettei ole varma, onko ihminen syntynyt 1974, 1986 vai 1998, mutta merkin tietäminen tarkoittaa melko suurella todennäköisyydellä toisen iän tietämistä.

Iän tietäminen on kungfutselaisesti värittyneessä Koreassa erittäin tärkeää, koska se tarjoaa informaatiota siitä, miten ihmisen tulee toimia sosiaalisessa tilanteessa. Vanhempi ihminen on hierarkiassa korkeammalla.

Näin ollen horoskooppi ei ole uskon asia. Korealaiset eivät ole irrationaalisia kysellessään toisen horoskooppia. Se ei ole edes viihdettä, kuten Suomessa usein ajatellaan. Se tarjoaa riittävän tiedon siitä, miten käyttäydytään kulttuuristen odotusten mukaisella tavalla.

Tietenkin on mahdollista pohtia, miksi korealaiset eivät kysy ikää suoraan. Tämä onkin haastava juttu. Jostain syystä vaikuttaa olevan niin, että kulttuurisia koodeja ei saa paljastaa suoraan. Kaikki tietävät ne, mutta niitä ei tuoda esiin arkisessa kanssakäymisessä.  Vähän kuin Suomessa papin ei tarvitse uskoa Jumalaan, mutta sitä ei saa toitottaa ääneen.

Jos siis jotakuta kiinnostaa tietää, minkä ikäinen olen, niin voi kysyä korealaista horoskooppiani. Se on tiikeri. Tosin sillä tiedolla ei Suomessa määritetä sosiaalisten tilanteiden kulkua. Sen sijaan Etelä-Koreassa horoskooppi ei ole uskon asia, vaan keino päästä käsiksi tietoon, jonka avulla vältetään sosiaalisten sääntöjen rikkominen.

Uskontotieteellisiä työpajoja Montrealissa

Kanadassa on jo muutaman vuoden ajan ollut käynnissä isohko hanke, jossa tarkastallaan uskontoa ja monimuotoisuutta. Olen osallistunut yhteensä kolme kertaa Religion and Diversity -projektin kokoontumisiin. Yleensä tapahtumat on järjestetty Ottawassa. Tällä kerralla oli vuorossa naapurikaupunki Montreal.

Projektin varsinaisen tapaamisen yhteydessä on yleensä myös väitöskirjantekijöille tarkoitettu kaksipäiväinen työpaja. Ne keskittyvät vuorotellen tutkimukseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Olen pitänyt yhdessä Kim Knottin kanssa tutkimuspainotteisen työpajan. Nyt minut kutsuttiin pitämään yhteiskunnallisen vaikuttamisen työpaja. Aiheen sai keksiä itse – johtolankana oli yleisempi ajatus siitä, että nuoret tutkijat pääsevät tutustumaan pidemmälle ehtineisiin tutkijoihin.

Työpajassa keskityttiin mediasuhteisiin, niin perinteiseen valtavirran mediaan (televisio, radio, sanomalehdet) kuin niin sanottuun sosiaaliseen mediaan (Twitter, blogit, Facebook, Academia.edu, Linkedin ja niin edelleen) erityisesti uskontoteeman osalta.

Palaute oli kiittelevää, mutta ei siitä sen enempää. Itselleni kiinnostavinta oli se, miten paljon epäröintiä osalla osallistujista oli mediaa kohtaan – myös sosiaalista mediaa kohtaan. Osalla puolestaan oli kokemusta asiantuntijakommentoinnista esimerkiksi sanomalehdissä. Se, että pohdimme yhdessä hyvin käytännönläheisesti erilaisia riskejä ja mahdollisuuksia tuntui avaavan ja purkavan ainakin joitakin huolia ja ennakkoluuloja.

Toinen, akateemisesti korkealentoisempi työpaja sisälsi projektiin liittyviä alustuksia, mutta mukana oli tavalliseen tapaan myös muiden tutkimushankkeiden esittelyä. Yksi hurjimmista sessioista käsitteli brittiläisten professoreiden Adam Dinhamin ja Chris Barkerin hanketta, joka keskittyy uskonnon ja poliittisten suhteiden uudelleen kuvitteluun.

Hankkeen lähtökohtana on 18 asiantuntijahaastattelua. Tunnetuilta tutkijoilta kysyttiin, miten he näkevät oman tieteenalansa kautta uskonnon tutkimuskohteena. Mitkä ovat nousevia kysymyksiä ja tutkimuskohteita? Tämän pohjalta Dinham ja Barker esittelivät eri alojen asiantuntijoiden näkemyksiä. On varmasti älyllisesti hauskaa ja mielenkiintoista haastatella tunnettuja tutkijoita. On myös hyödyllistä kuulla heidän näkemyksiään.

Itselleni jäi epäselväksi, mihin tästä edetään. He tuskin pyrkivät selittämään, miksi asiantuntijat näkevät asiat tietyllä tavalla. Pikemminkin he pyrkivät haastattelujen kautta identifioimaan keskeisiä teemoja ja rakentamaan siltoja tieteenalojen välille ja tuomaan näkemyksiä yhteiskunnallisiin käytäntöihin.

Esityksen toinen osio antoi mahdollisuuksia kommentointiin. Se olikin vilkasta, hämmentynyttä ja kriittistä. Viimeisessä osiossa Dinham ja Barker pyrkivät selvittämään, missä mennään. Tämä osio oli itselleni erikoinen kokemus, erityisesti Barkerin puhe. Hän käytti termiä ”great reconnection”, jolla hän halusi luoda kokonaisvaltaisen synteesin asiantuntijaosaamisen ja yhteiskunnan välille. Minusta koko homma kuulosti Monty Python -teorialta uskonnon asemasta nyky-yhteiskunnassa (erityisesti Britanniassa).

Monty Pythonit kehottivat aina katsomaan elämän valoista puolta, ja sitä Barkerin esitys todella oli. Yritys nähdä vain uskonnollisille yhteisölle tuleva etu uusliberaalissa Britannian koalitiohallituksen ”suuren yhteiskunnan” politiikassa. Toisin sanoen hän sulki silmänsä niiltä poliittisilta olosuhteilta, joiden myötä uskonnollisten yhteisöjen paikallinen aktiivisuus tulee tärkeämmäksi yhteiskunnassa. Yhteisöt tulevat paikkaamaan niitä aukkoja, joita oikeistolainen politiikka tuottaa rajulla yksityistämis- ja leikkauspolitiikalla. Analyysi, joka keskittyy vain niihin puoliin, jotka parantavat uskonnollisten yhteisöjen tilannetta ja johtopäätös, joka perustuu vain tähän ulottuvuuteen, on mielestäni auttamattoman naiivi.

Emme ehtineet keskustelemaan tästä puolesta, joten en tiedä kovin tarkkaan, miten muut suhtautuivat. Yksi maailmanluokan tutkija, jonka nimen jätän tässä mainitsematta, totesi kuiskaten pöytäämme, että hän oli kieltäytynyt haastattelusta. Hän kuvasi projektia termillä ”utterly mad”.

Projekti on toki keskeneräinen, joten vasta julkaisujen jälkeen tiedetään, millaiseksi se lopulta muotoutui.

Muut alustukset ja paneelit olivat huomattavasti vähemmän kontroversiaalisia. Ne käsittelivät uskonnollista monimuotoisuutta ja painottuivat etnografisiin tapaustutkimuksiin, lainopillisiin kysymyksiin ja uskonnonopetukseen.

Vapaa-aikaakin oli. Montrealista löytyi pienellä vaivalla muutamia järkevästi hinnoiteltuja kirjadivareita, joissa oli kelvollinen akateemisen kirjallisuuden valikoima. Myös levykaupoissa käytettyjen hintataso oli sopiva, joten ostoksilta ei säästytty.

Kaupunkia värittävät selkeästi ravintolat, bistrot ja kahvilat. Joko kadun kivijaloissa on niitä tai asuntoja. Juuri muuta ei kaduilta jää mieleen. Ruokaa tarjoavia pieniä tiloja toisensa perään. Kaupunki ei jätä nälkäiseksi, joskin se tarjoaa myös irvokkaan puolensa. Yhden kodittoman kerjäläisen vakiopaikka oli tuoretta, herkullisen näköisiä ja valtavia lihakimpaleita myyvän kaupan edessä.

Mount Royalille en tällä kerralla kiivennyt, koska olen käynyt siellä aikaisemmin. Sen sijaan kävin McGillin yliopiston kampuksella, jossa on myös ilmainen luonnonhistoriaan (ja etnologiaankin) keskittyvä Redpath-museo.

Työpajat pidettiin hotellissa, jota pyörittävät opiskelijat (kuva on hotellihuoneeni parvekkeelta). Muuten kaikki meni hyvin, mutta ravintolassa tuli pieniä kömmähdyksiä. 

Viimeisellä aamiaisella odottelin ensiksi yli kymmenen minuuttia tarjoilijan kontaktia. Viimein sain tilattua haluamani lämpimän aamiaisen. Sitten tarjoilija tuli pahoittelemaan, ettei minulta ole otettu tilausta ja sopersi jotain vuoron vaihtumisesta. Vastasin, että tilasin kyllä, puoli tuntia sitten. Tarjoilija hätkähtyi: ”Ai, ilmeisesti minulta?” Vastasin myöntävästi. Tarjoilija lupasi tuoda tilaukseni välittömästi. Pian sain annoksen, joskin tässä vaiheessa pöytäni ympärillä oli kolme työntekijää. Totesin, että tämä on väärä annos. Tilasin uppomunia, lautasellani on munakas. Taas pahoittelua. Tässä vaiheessa oli jo nälkä ja kiire päivän ohjelmaan, joten totesin syöväni munakkaan. Ei mennyt opiskelijoiden aamuvuoro aivan täydellisesti.

Monikasvoinen sekularismi

Sekularismin käsite on ainakin yhdessä suhteessa ihan tavallinen: sitä käytetään yhteiskunnallisessa keskustelussa sujuvasti, mutta vain harvoin pysähdytään miettimään, mitä sillä oikein tarkoitetaan. Vai tarkoitetaanko mitään?

Syksyllä 2013 ostin eräästä konferenssista kustantajan tarjoamaan erikoishintaan Anders Berg-Sørensenin toimittaman teoksen Contesting Secularism (2013).  Se odotteli pitkään hyllyssä lukuvuoroaan. Nyt kävin sen läpi.

Olin kiinnostunut teoksesta jo siksi, että osallistuin vuonna 2007 Kööpenhaminassa järjestettyyn seminaariin, jonka muutamien pääpuhujien alustukset muodostavat kirjan rungon. Sen lisäksi mukana on muutama muu teksti. Yhteensä teoksessa on yhdeksän artikkelia ja toimittajan onnistunut johdanto.

Teos jakautuu kahteen osaan: ensimmäinen on normatiivinen ja toinen empiirinen tai deskriptiivinen. Ensimmäisessä osassa pohditaan, millainen sekularismi olisi toimivin vai tarvitaanko mitään. Toisessa osassa on enemmän tapaustutkimuksia siitä, millaista sekularismi on käytännössä eri maissa.

Ensimmäisessä osassa Rajeev Bhargava puolustaa intialaisen sekularismin mallia samaan tapaan kuin livenä vuonna 2007. Veit Baader kritisoi kaikkia sekularismin malleja ehdottaen, että liberaalin demokratian puolustus on riittävä. Molemmat kuitenkin käyttävät uskonnon ja sekulaarin käsitteitä analyyttisesti eivätkä varsinaisesti problematisoi tai analysoi niitä.

Tariq Modood puolustaa maltillista sekularismia, jonka oudon yksipuolisena tavoitteena on suojella muslimeja. Tästä syystä hän ei problematisoi uskonnon käsitettä ja sen rajoja: kun esimerkiksi Englannilla on vihdoin lakeja, jotka suojelevat ”uskontoja” tai käytäntöjä ”uskonnollisin” perustein, muslimit ovat sen sisällä. Modoodin normatiivinen ”maltillinen sekularismi” saattaisi näyttää hyvin toisenlaiselta, jos hänen lähtökohtana olisi suojella vaikkapa pakanaryhmittymiä.

Osion päättää laajalti luettu Rosi Bradottin artikkeli post-sekulaarista henkisyydestä. Teksti on inspiroinut monia, mutta itse en pidä tätä yleensä niin briljantin Braidottin vahvimpana osaamisalueena. Jo termi post-sekulaari saa niin monia attribuutteja, että on vaikea tietää, mitä Braidotti itse sillä tarkoittaa.

Empiirisessä osiossa Rogers M. Smith käsittelee Yhdysvaltoja ja esittää listaamalla tolkuttoman määrän lakitapauksia, että vaikka uusi kristillinen oikeisto on saanut voittoja, voitot ovat pieniä. Siksi niiden menestyksestä ei tarvitse kantaa huolta.

Linda Woodhead tarkastelee Isoa-Britanniaa ja ehdottaa, ettei maa ole uskonnollinen eikä sekulaari. Hänen tilastoaineistoille rakentuva kuvauksensa on uskottava. Se sopii pääosin myös Suomeen. Woodhead lopettaa artikkelinsa normatiivisiin väittämiin. Siinä hän puolustaa (Tariq Modoodin tavoin) nykyistä mallia, jossa Church of England on ”jäänteenomainen”, joskin kulttuurisesti ja lain suojassa etuoikeutettu ”established” kirkko, eräänlainen valtiokirkko – siis samoin kuin Suomessa, joskin yksityiskohdiltaan poikkeavalla tavalla.

John R. Bowenin kohteena on Ranska. Hän osoittaa, että ranskalainen sekularismi on aivan muuta kuin mitä julkisuudessa usein kuvitellaan. Ensiksi hän näyttää, miten la laïcité -periaatetta ei sellaisenaan ole olemassa yhtenäisenä ideaalina ja käsitteenä, on vain tilannekohtaisia ja ristiriitaisiakin tulkintoja ja kompromisseja siitä, mitä se käytännössä on. Toiseksi Bowen tuo esiin niitä tapoja, joilla Ranskan valtio kontrolloi ja tukee uskonnollisia yhteisöjä ja käytäntöjä ja joilla yhteisöt itse voivat kiertää joitakin tiukkoja säädöksiä. Esimerkiksi Suomeen verrattuna Ranska on joiltain osin vähemmän tai ei ainakaan enemmän sekulaari valtio: se tukee aktiivisesti uskonnollisia kouluja, rahoittaa sunnuntaisen jumalanpalveluksen televisiointia ja maksaa uskonnollisten spesialistien toiminnan sairaaloissa, vankiloissa, armeijassa ja lentokentillä.

Shakman Hurd käsittelee Turkin ja Iranin tilanteita. Turkin osalta hän esittää, että islamilainen poliittinen identifikaatio ei ole paluuta vakiintuneeseen islamilaiseen perinteeseen, vaan yhdenlaista neuvottelua suhteessa Kemalismin perinteeseen. Turkkia pidetään sekulaarina muslimienemmistöisenä valtiona, mutta taas kerran ”sekulaari” kuvaa vajavaisesti käytäntöjä: esimerkiksi Turkin valtio kontrolloi moskeijoja ja työllistää niiden imaamit sekä erittelee ne islamin suunnat, joita se tukee ja joita ei. Iranin vallankumousta Hurd kuvaa yritykseksi kääntää vallitseva valtiojohtoinen sekularismi tarkoittaen, ettei se ollut vain paluuta islamiin, vaan osa modernia politiikkaa.

Teoksen päättävässä tekstissä Thomas Blom Hansen pohtii Intian kontekstissa, miten sekularismia koskeva keskustelu sopii huonosti yhteen sen kanssa, että monet uskonnolliset ja poliittiset kiistat liittyvät voimakkaisiin tunteisiin. Toisin sanoen hän pyrkii tuomaan intohimon ja tunteet osaksi sekularismia koskevaa teoretisointia.

Yksi erikoinen puoli kirjassa on se, että iso osa materiaalista on julkaistu aikaisemmin. Bhargavan teksti on laitettu kasaan kahdesta ennestään julkaistusta artikkelista. Baderin teksti on lyhennelmä hänen kirjansa yhdestä luvusta, Modoodin teksti on julkaistu kahdessakin paikassa ennen tätä, Braidottin kirjoitus on aikaisemmin julkaistu sellaisenaan sekä tiivistetysti hänen The Posthuman -kirjassaan, John Bowenin tekstin sisältö on pääosin tuttua hänen Why the French Don’t Like Headscarves -kirjasta ja Elizabeth Shakman Hurdin artikkeli on julkaistu kirjassa The Politics of Secularism in International Relations. Jos on lukenut nämä teokset, ei Contesting Secularism tarjoa lukijalle kuin pari uutta tekstiä.

Hyvin toisenlaisen näkökulman sekularismiin tarjoaa Timothy Fitzgeraldin teos Religion and Politics in International Relations (2011), sillä siinä hylätään kaikki analyyttiset erottelut uskonnon ja sekulaarin välillä ja analysoidaan kansainvälisen politiikan tutkijoiden tekemiä erotteluja. Yhtenä kohteena on tähänkin kirjaan kirjoittanut Hurd. Contesting Secularism sisältää kiinnostavia lukuja, mutta se olisi vahvempi, jos siinä otettaisiin huomioon Fitzgeraldin kritiikki.

Contesting Secularism on julkaistu samassa Ashgaten sarjassa kuin yhteiskirjoittamani Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred (2013). Siihen nähden on varsin osuvaa, että myös kirjassamme on luku, jossa käsitellään sekularismin käsitteen käyttöä ja ymmärrystapaa brittimediassa. Oma tulkintani tiivistyy huomioon, jonka mukaan brittimediassa sekularismi on ulkomailla toivottu asia mutta kotimaassa ahdas ja aggressiivinen. Ulkomailla se suojelee islamilta, juutalaisuudelta ja hindulaisuudelta, mutta kotimaassa sen nähdään estävän ”normaali” kristillinen elämänmeno. Termin erittely tarjoaa lisätodisteen, jonka mukaan brittimediassa puolustetaan tietynlaista, Church of England -tyyppistä kristinuskoa. Media ei siis ole puhtaasti eikä edes yleisesti ottaen uskonnonvastainen, mutta se erottelee erilaisia uskontoja ja uskonnon muotoja rakentaen hierarkioita niiden välille.

Media, uskonto ja kulttuuri -konferenssi

Joka toinen vuosi järjestettävä median, uskonnon ja kulttuurin tutkimuksen seuran konferenssi pidettiin tänä vuonna Englannissa, Canterburyssa. Osaltani tämä oli kolmas vastaava tapahtuma: ensimmäinen minulle oli Toronto 2010 ja toinen Eskisehir 2012. Kuten aina, käteen jäi paljon käyttökelpoista ja jonkin verran nupistavaa.

Puitteet konferenssille olivat hienot. Canterburyn katedraalialueella, itse katedraalin vieressä, on Cathedral Lodge, jossa tapahtuma pidettiin. Järjestelyt toimivat moitteettomasti tai oikeastaan täydellisesti. Alle 150 osallistujaa tarkoitti myös kompaktia porukkaa, jossa ei pääse kadottamaan kaikkia. Jokaista esitelmää ei ehdi kuunnella, mutta mukana oli kiinnostavaa tutkimusta tekeviä ihmisiä, joiden kanssa oli ilo jutella tauoilla ja iltaisin varsinaisen ohjelman päätyttyä.

Oman tutkimukseni kannalta keskeisin anti oli oma paneeli, joka koostui neljästä esitelmästä. Niissä käsiteltiin maakohtaisesti sitä, miten uskonto on läsnä pohjoismaisessa mediassa. Paneeli vei eteenpäin julkaisusuunnitelmiamme niin, että nyt tiedämme hieman paremmin, mitä yhtenäisyyksiä ja eroja Suomen, Ruotsin, Tanskan ja Norjan välillä on. Samoin tiedämme, millaisten kysymysten ja jaettujen teemojen varaan yhteisjulkaisua voi rakentaa.

Toinen erityisen mielenkiintoinen sessio käsitteli uskonnosta uutisoinnin käytäntöjä klikkijournalismin aikakaudella. Mukana oli, kuten kuvasta näkyy vasemmalta oikealle, pari amerikkalaista akateemista julkkista, Anthea Butler ja Diane Winston, Pohjois-Irlannin BBC:llä työskentelevä William Crawley sekä 25 vuotta Timesin uskontoreportterina työskennellyt Ruth Gledhill (kirjoittaa nykyisin katoliseen viikkolehteen The Tablet). Heidän julkkis-statuksesta kertonee yhteenlaskettujen Twitter-seuraajien määrä – melkein 80000. Sessio toi mieleen vuodet, jolloin asuin Leedsissä ja osallistuin melko usein samansisältöisiin tapahtumiin. Tuntui kuin olisi kenttätöissä, vaikka paneelissa oli myös akateemista sisältöä.

Yksi suurimmista seuran varjopuolista on sisäänlämpiävyys ja tietynlainen harkittu eristyneisyys. Tämä näkyi konferenssissa muutamilla tavoilla. Kaikki pääpuhujat olivat yhdysvaltalaisia, joiden aiheet keskittyivät omaan maahansa ja jotka eivät tehneet kovin perusteellisia laajempia teoreettisia linkityksiä tai yleistyksiä. Itselläni on tietty mielikuva siitä, millainen on hyvä keynote-esitelmä. Tässä konferenssissa olin pettynyt.

Jos järjestetään konferenssi Englannissa, niin totta kai siellä tulisi olla edes yksi englantilainen pääpuhuja, joka kertoisi konferenssin aiheeseen liittyvistä kysymyksistä kyseisen maan kontekstissa. Lisäksi tämä olisi ollut upea mahdollisuus saada mukaan niitä brittejä, jotka tutkivat uskontoa mediassa mutta jotka eivät ole osallistuneet seuran tapahtumiin. Tältä osin konferenssi oli menetetty mahdollisuus.

Kirjoitin aikaisemmin tuoreesta Jeffrey Mahanin kirjasta Media, Religion and Culture: An Introduction (Routledge 2014) ja totesin, että siitä on paneeli konferenssissa. Pohdin, nouseeko kirjoitukseni kriittisistä kommenteista mikään esiin paneelissa. Ei noussut. Panelistit tekivät kiinnostavia huomioita kirjan kompositiosta ja tekoprosessista, mutta mitään kritiikkiä ei esitetty. Se  jäi minun vastuulleni. Valitsin kirjoituksestani pari mielestäni keskeisintä pointtia, jotka esitin sessiossa. Mahanin vastaus oli omituinen. Hieman oiottuna se kuului: ”En ole eri mieltä kuvauksestasi.” Session jälkeen muutama läsnäolija tuli kiittämään kommentistani todeten jakavansa käsitykseni. Samoin muutamat ihmettelivät Mahanin haluttomuutta vastata kritiikkiini. Jotenkin sitä toivoisi, että asioista voisi keskustella kriittisesti säilyttäen sen hyvin ystävällisen hengen, joka tapaamisissa on aina ollut.

Konferenssi-illallisen aikana kuultiin seuran kantavan voiman Stewart Hooverin juhlapuhe (seuran historian ensimmäinen ”Presidential Address”). Siinä katsottiin tutkimusalaa taakse- ja eteenpäin. Puheenvuoro oli tarpeellinen, koska se auttaa hahmottamaan, millaisesta seurasta on kyse. Esimerkiksi Toronton konferenssissa ei ollut keynote-esitelmiä laisinkaan, joten se saattoi jäädä monille akateemisesta tutkimushistoriasta irralliseksi konferenssiksi. Hoover esitti, että tutkimuskentän on oltava enemmän kuin osiensa summa, sen on tarjottava jotain takaisin niihin emotieteisiin, joista osallistujat tulevat. Yksi ohjenuora, jota hän painotti, oli historiallistaminen.

Olen aikaisemminkin todennut, että vaikka tällä alueella on useita uskontotieteilijöitä, mediatutkimus muodostaa ensisijaisen emotieteen. Hooverin puheessa tämä oli päivänselvää: kaikki viitteet konkreettisiin tilanteisiin, joissa tutkimusalaa on vakiinnutettu olivat mediatutkimuksen konferensseja tai alan suurten tieteellisten seurojen toimia.  Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta se on tiedostettava, kun pohditaan, mikä näitä konferensseja järjestävä organisaatio oikein on ja millaiset keskustelut, toiveet ja konteksti ohjaavat konferensseja.

Seuraava konferenssi järjestetään Koreassa vuonna 2016. Nähtäväksi jää, onko itsellä mitään mahdollisuuksia osallistua sinne.

Uskonnon kategorian tutkimusverkosto

Vähän aikaa sitten julkaisin lyhyen blogikirjoituksen The Critical Religion Associationin sivuilla. Siinä pyrin havainnollistamaan esimerkin kera, että sen tutkiminen, mitä ”uskonnon” kategorialla tehdään nyky-yhteiskunnan eri instituutioissa, on keskeinen osa uskonnon tieteellistä tutkimusta. Samoin se on yksi tapa osoittaa uskontotieteen yhteiskunnallinen relevanssi tavalla, joka on elimellisesti sidoksissa tutkimukseen. Näin myös minut laitettiin ”virallisesti” osaksi verkostoa, jonka sivuille lisättiin lyhyt kuvaus tutkimusprofiilistani.

Uskonnon kriittinen tutkijaverkosto kuvaa tehtäväkseen tutkia ”uskontoa” osoittaakseen, miten avoin uusille tulkinnoille ja uusille käsitteellistyksille uskonnon kategoria on nykypäivän intellektuaalisissa keskusteluissa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Lisäksi se pyrkii tekemään tämän tavalla, joka tunnistaa käyttämämme kielen rajoitteet niin, että voisimme myös päästä yli rajoittavista termeistä ja käsitteistä.

Tästä kuvauksesta ensimmäinen osa on se, jonka allekirjoitan varauksetta: olen itse kiinnostunut pohtimaan, miten ”uskonnon” kategorialla operoidaan yhteiskunnan eri osa-alueilla. Toinen osa on epäselvempi: se ehdottaa, että uskonnon käsitteestä pitäisi päästä yli, mutta ei täsmennä, mitä se konkreettisesti tarkoittaisi. Tähän kuitenkin perustuu verkoston halu nähdä itsensä radikaalina toimijana. Itselleni verkosto on ensisijaisesti yksi tapa pitää yhteyttä joihinkin kiinnostaviin tutkijoihin.

Vaikka olen vasta nyt näkyvillä verkoston nettisivulla, olen osallistunut sen toimintaan alusta asti. Vuoden 2008 alussa kävin Stirlingissä, Skotlannissa, verkoston varsinaista perustamista edeltävässä seminaarissa. Osallistuin hulppeissa British Academyn tiloissa Lontoossa saman porukan järjestämään tapahtumaan vuoden 2010 alussa. Myöhemmin kirjoitin (vielä julkaisua odottavan) artikkelin kirjaan, jota verkoston perustajat toimittavat. Toissa vuonna, kun olin Edinburghissa vierailevana tutkijana, sain kutsun myös Stirlingiin, jossa esitelmöin muutamille tämän verkoston organisoijille. Tänä keväänä vierailin Uppsalassa, jossa järjestettiin verkoston tutkijatapaaminen.

Blogin seuraaminen on yksi tapa pysyä kärryillä verkostoon kuuluvien ajatuksista ja varsinkin väitöskirjantekijät ovat olleet aktiivisia kirjoittamaan. Tosin se tarjoaa vain pieniä räpsyjä siitä perustavammasta työstä, jota erityisesti verkoston alkuun saattajat (esim. Timothy Fitzgerald) ovat tehneet. Se, että verkoston sivuille lisätään vain blogiin kirjoittaneiden profiilit sitouttaa ihmiset osallistumaan myös blogitekstien tuottamiseen, mutta samalla se kätkee sen tosiasian, että verkosto on käytännössä huomattavasti laajempi kuin mitä verkkosivun tutkijalistaus antaa ymmärtää.

Vaikka on hyödyllistä olla selkeärajaisten tutkimuskohteiden mukaan rajattujen verkostojen toiminnassa mukana – itselleni tällainen on ollut uskonnottomuuden, sekularismin ja ateismin tutkimukseen keskittyvä Nonreligion and Secularity Research Network – tässä esitellyssä verkostossa on mielestäni jotain ekstraa: verkoston toiminnassa pääsee tutustumaan eri alueisiin, kulttuureihin, traditioihin ja yhteiskunnallisiin instituutioihin, joiden tarkastelua ei yhdistä yksi perinne tai katsomus, vaan kysymykset, joita niille esitetään.  

Verkoston verkkosivu:

http://criticalreligion.org/

Blogitekstini:

http://criticalreligion.org/2014/07/21/the-category-of-religion-in-organizing-contemporary-societies/

Tutkimusprofiilini verkoston sivulla:

http://criticalreligion.org/scholars/university-of-turku-finland/teemu-taira/