80-luvun absurdismi ja itsetietoinen joutilaisuus (Pete Europa: Helsinki 1984)

Syksyllä 2021 ilmestyi Pete Europan (Petri Hakkarainen) teos Helsinki 1984. Yön olennot ja uusi aalto. Syvällisen harkinnan jälkeen päädyin ostamaan sen, koska teoksen laatuun liittyvistä epäilyistä huolimatta halusin lukea teoksen. 

Itselleni Pete Europa tuli aikanaan tutuksi nimeksi 1990-luvun alussa Kauko Röyhkän kappaleesta ”80-luvun absurdismi”. Siinä Röyhkä ymmärtääkseni laulaa 80-luvun Helsingin taide- ja musapiireistä tositapahtumienkin innoittamana. Tekstissä kerrotaan: 

”Joo, Erja muistaa, nukuin sen luukun lattialla, jota käytti myös Floyd ja Pete Europa.”

Parivaljakko Floyd (Tero Isohanni) ja Pete Europa olivat mm. post-punkia soittaneen The Pin-Upsin jäseniä, joskin Floyd muistetaan paremmin The Nights of Iguanasta. 

Toisen kerran Pete Europa tuli vastaan omaperäisestä dokumentista Timanttikoirien vuosi 1984. Siinä itsekeskeinen tekijä kertoo melko kritiikittömästi kiinnostavista kuvioista ja ”uusyksilöllisyydestä” 80-luvun Helsingissä. Tämä kirja on jatkoa saman 80-luvun Helsingin post-punkin tai uuden aallon skenen käsittelylle. Äänessä on Europan lisäksi runsas joukko skenen sisäpiiriä. 

Helsinki 1984 on siis kirja skenestä, jonka rajojen määrittäjänä on tosin tässä tapauksessa vain kirjan tekijä. Löyhästä verkostosta, jonka lonkeroissa tai liepeillä hengaili paljon liiasta vapaa-ajasta kärsineitä luovia ja touhukkaita ihmisiä. Elämästä tuli tehdä taideteos. Se tarkoitti kaikkea muuta kuin agraarisuomen neukkulalta tuoksuvaa elämänasennetta, joka leimasi aikaansa vahvasti. Tyyli ja yksilöllisyys olivat avainsanoja, ikävämmin sanottuna poseeraus ja eskapismi, joka haki käyttövoimansa romantisoidusta kääntöpuolten Euroopasta ja sen suurkaupunkien kuvitellusta dekadenssista (Berliini, Amsterdam, Lontoo), mutta myös Warholin New Yorkista. 

Välillä herää ajatus, että kyse oli rahattomista jupeista, joita ei kiinnostanut yhteiskunnallinen hyvä. Mutta eivät he porvarillista kapitalismiakaan ihailleet. Kirjassa ihannoidaan ihmistä, joka ei tee päivääkään töitä, mutta näyttää hyvältä viettäessään joutilasta aikaa klubilla tai kulloinkin tyylikkyyttä symboloivassa juntteja kavahtavassa kuppilassa. 

Musiikkimielessä kyse oli porukasta, joka oli jättänyt taakseen 70-luvun lopun ja 80-luvun alun punkin sekä rockabillyn, ja vähän myöhemmin nuoremmasta sukupolvesta. Musiikkimielessä skeneä luonnehti post-punk, goottimusiikki, uusromantiikka ja elektropop. Klubitapahtumia järjestettiin aktiivisesti, mutta musiikkia, ainakaan levytettyä sellaista, ei itse tehty paljoakaan. 

Okei, Musta Paraati teki Suomen parhaan goottialbumin Peilitalossa. Myöhemmin kukkaan puhjennut Shadowplay on jonkinlaisessa suhteessa kirjan skeneen. The Nights of Iguana oli skenessä syntynyt, mutta ei ehkä enää sitä määrittävä yhtye. Paajasen soolomateriaali on tärähtäneisyydessään viehättävää, mutta skenen tyyliä se edustaa aika huonosti. (Paajasella oli toki sormensa pelissä esimerkiksi Outi Poppin ja Esa Saarisen musiikillisissa jutuissa. Twiggy Oliver -nimellä tehty materiaali puolestaan vetoaa minun lisäkseni noin viiteentoista suomalaiseen, tai ainakin se 2000-luvulla tehty ”myöhäinen” osa.) Hefty Loadista en ole vähäisellä tutustumisella innostunut. Europan, Floydin ja muiden nopeasti unohtunut post-punk -viritelmä The Pin-Ups on minusta aivan hyvää kamaa. Silti skenen musiikilliset ansiot ovat yllättävän vähäiset. Helsinki 1984 ei ole lopultakaan kirja musiikista. 

Skenen vaikutusta muihin taidemuotoihin en osaa arvioida. Kirjan perusteella se on melko merkittävä. Jotenkin se on luontevaa, jos elämä on taideteos, performanssi, jossa olennaista on näyttää hyvältä ja olla tähti riippumatta siitä, tarvitseeko tähteyden eteen tehdä muuta kuin opetella meikkaamaan ja vaivautua viettämään paljon aikaa klubeilla. Älkää ymmärtäkö väärin: Tyhjäpäitä ydinhenkilöt eivät missään tapauksessa ole tai olleet. Ajatuksia ja näkemyksiä aktiiveilla oli. Muutamista tuli myös akateemisesti tai taide- ja kulttuurialalla ansioituneita. Pete Europa itse on ohjannut musiikkivideoita ja muita juttuja (lyhytelokuvia, tv-ohjauksia jne.). 

Tavallaan on mahdollista allekirjoittaa tai ainakin ymmärtää se taidefilosofinen perustelu, joka kirjassa tuodaan skenen preferenssien tueksi, vaikka kovin syvälliselle tasolle siinä ei mennä. Silti lukijalle jää lähes väistämättä tuntu, että itsekeskeisyyden nimissä itsestään kertovat ihmiset eivät ole riittävä äänten kirjo. Suhtautuminen omiin tekemisiin on pääosin ihannoivaa ja itsekritiikkiä on hyvin pieni ripaus, jos sitäkään. Siksi skeneä kommentoimaan olisi kaivattu myös ulkopuolisia, esimerkiksi sosiologisesti orientoituneita ääniä. 

Olen auttamatta liian nuori kirjan pääasiallisiin tapahtumiin, kuten suuri osa muistakin potentiaalisista lukijoista. Olen kuitenkin tarpeeksi vanha, jotta voin sanoa kokeneeni skenen vaikutuksia suomalaisessa musiikkielämässä sekä muodostaneeni hataran mielikuvan monista kirjan sivuilla seikkailevista hahmoista. Siksi kirjaa ei malttanut laskea montaa kertaa kädestä, vaikka sen ongelmat olivat tiedossa etukäteen, jos on nähnyt Timanttikoirien vuoden.

Stupido Records 30 vuotta

Suomalaisten levy- yhtiöiden historiassa kaikkein kiinnostavin alue on pienet, riippumattomat yhtiöt. Stupido on yksi niistä. Sen ensimmäinen julkaisu ilmestyi 17.3.1989. Se oli virolaisen J.M.K.E:n single ”Tere perestroika”. 30 vuotta myöhemmin yhtiö on julkaissut yli 200 nimikettä. Silti sen maine suomalaisen populaarimusiikin kentässä on mitätön verrattuna esimerkiksi Loveen tai Pokoon.

Myöhempi historiankirjoitus tulee nostamaan Stupidon merkittäväksi suomalaiseksi levy-yhtiöksi. Toistaiseksi sitä ei ole tapahtunut, kenties siksi, että sille levyttäneet tai sen tuotoksia kuunnelleet eivät ole nousseet suomalaisen kulttuurieliitin kermaan (vrt. Love). Toinen syy on se, etteivät sen levyt ole myyneet kultaa (paitsi yksi: Klamydian Los Celibatos) eivätkä artistit ole määrittäneet yhtä genreä tai ilmiötä (vrt. Poko ja suomirock).

Jostain syystä olen itsekin suhtautunut Stupidoon etäisesti, vaikka olenkin seurannut sen toimintaa tarkasti. Se ei ole yhtä cool yhtiö kuin esimerkiksi Bad Vugum. Silti kun katson yhtiön katalogia ja lasken hyllystäni löytyvät tuotteet, niin pääsen noin 60 nimikkeeseen. Suhteellisesti suurin osa näistä on peräisin yhtiön toiminnan ensimmäiseltä viideltä vuodelta, 1989–1994.

Nuo vuodet olivat aikaa, jolloin seurasin hyvin tarkkaan suomalaista underground-musiikkia. Gaga Goodies,  Bad Vugum, Hiljaiset Levyt ja Stupido olivat yhtiöitä, joiden jokainen tuotos herätti jonkinlaisen reaktion. Julkaisu näillä ei ollut vielä laadun tae, mutta huomioarvo oli taattu minun maailmassani.

Suhde Stupidoon konkretisoitui, kun epätoivoisesti etsin J.M.K.E:n ensimmäistä singleä, sen jälkeen kun olin jo ihastunut heidän loistavaan debyyttialbumiinsa. Teininä taisin jopa soittaa Stupidolle ja kysyä, onko singleä enää mistään saatavilla. Ei ollut. Myöhemmin sain vaihdettua sen erääseen suomirockabillyn harvinaiseen singleen, jonka olin löytänyt edullisesti divarista.

J.M.K.E:n lisäksi Kumikameli kuului erityisen tärkeisiin yhtyeisiin teininä ja myös yliopisto-opintojen alkuvaiheessa, ja tunnustaudun edelleen faniksi. Yhtiö julkaisi myös Shadowplay’ta ja kavereiden bändiä Rollstonsia. Näiden huippujen lisäksi ostin kaikenlaista yhtiön ulossuoltamaa materiaalia, usein käytettynä tai alennuksesta.

Viimeisen noin 10 vuoden aikana Stupidon tuotannosta olen pitänyt erityisesti Teemu Bergmanin bändeistä Kakkahätä-77 ja Pää Kii, mutta yhtiö on julkaissut muitakin onnistuneita teoksia artisteilta Riitaojasta Nuoriin Marttyyreihin.

Samalla on sanottava, että yhtiö on julkaissut paljon turhaa. Välillä levy-yhtiön tähtäin on ollut vinossa, mutta saman voi sanoa kaikista yhtä monta nimekettä julkaisseesta.

Yhtiö aloitti virolaisen vaihtoehtomusiikin julkaisijana. Joose Berglundin muistelmat käyvät kiinnostavalla tavalla läpi alkuvaiheen, jolloin itänaapurimme oli vielä Neuvostoliitto. Historiallinen murros tulee valotettua yhdestä, harvemmin tässä maassa kuullusta perspektiivistä.

Teos valottaa myös välirikkoa Klamydian kanssa ja havainnollistaa, miten Stupido olikin yhtäkkiä riistoyhtiö vielä pienemmän yksikön näkökulmasta. Samalla se kuitenkin oli esikuva. Teos muistuttaa, miten hankalaa Euroopan markkinoille murtautuminen oli messutapahtumien kautta, vaikka Waltarista tulikin hetkeksi menestynyt yhtye, tosin siinä vaiheessa eri yhtiöllä. 

Teos kuvaa, miten Helsingin pöhinä siirtyi Lepakon ja Kannaksen suunnalta Punavuoreen ja sieltä Kallioon. Teos kertaa erittäin mielenkiintoisesti, miten levy-yhtiö perusti levykaupan ja miten firma lopulta jakautui jonkinlaisten riitojen kautta kahtia. Bisnespuolesta ja musiikkialan pienyrityksen pyörittämisen realiteeteista pienessä maassa olisi toivonut kuulevansa vielä paljon enemmän.

Joose Berglundin Stupido Records 30 vuotta (2019) on nopealukuinen muistelmateos. Itselleni siinä on paljon kulttuurihistoriallista ja omaelämäkerrallistakin sisältöä, mutta sen lisäksi siitä voi lukea palasia bändien tarinoista. Pyöreiden vuosien lisäksi Berglund toteaa, että kirjoittamisen motiivina oli se, ettei kukaan tule kirjoittamaan toista kirjaa Stupidosta. En ole varma. Ei vielä pitkään aikaan, mutta aliarvostetun yhtiön merkitys tullaan vielä tunnustamaan.

Saatan ylitulkita, mutta aliarvostuksesta kielii myös se, ettei juuri synttäripäivänä pidetty musavisa noteerannut Stupidoa laisinkaan kysymyksissään, vaikka muuten valikoidut ajankohtaisuudet kuuluvat visan osaksi. Tässä ilmainen vinkki kysymysten laatijoille.