Katsomuslukutaito ja media

Maailmalla on pitkään keskusteltu uskonnosta ja sen lukutaidosta aivan kuten muistakin lukutaidoista (esim. medialukutaito). Päädyin pyynnöstä toimittamaan Teologia.fi-sivustolle teemanumeron, jossa lähtökohtana oli keskittyä median uskontolukutaitoon. 

Päädyimme puhumaan kokonaisuuden otsikkotasolla katsomuslukutaidosta, jonka ajattelen olevan uskontolukutaitoa laajempi käsite, sillä se ei rajaudu uskonnollisiin katsomuksiin vaan kattaa periaatteessa millaisia katsomuksia tahansa. Yksittäisillä kirjoittajilla oli kuitenkin mahdollisuus valita parhaana pitämänsä käsite. 

 

Teemanumero löytyy täältä ja kokonaisuudesta saa alustavan käsityksen lukemalla pääkirjoitukseni täältä. Kokonaisuudesta tuli ehkä liian uskontotiedekeskeinen. Mutta näin projektit usein menevät: kutsutaan kirjoittajia laajemmalla skaalalla, saadaan alustavista suostumuksista sopiva paketti, ja deadlinen lähestyessä tulee joitain peruutuksia. Lopuksi mennään sillä, mitä valmistui. Kovin suurta pahoittelua painotus tuskin vaatii, pienen selityksen kuitenkin. 

Itse olisin toivonut tähän kokonaisuuteen erityisesti (media- ja uskonto)historiallista näkökulmaa sekä toimittajan itsereflektiota. Nyt mentiin ilman niitä, vaikka yritystä oli. Hassumpi ei olisi ollut uskonnollisten toimijoiden näkökulma, mutta silloin olisi pitänyt ratkaista, millä periaatteella kirjoittajia kutsutaan. Tähän ei nyt lähdetty. Kenties myös sosiaaliseen mediaan keskittynyt teksti olisi ollut toimiva mukana olevan populaarikulttuurin käsittelyn rinnalle. Siitä keskusteltiin ja muistaakseni ehdotin, mutta toimituskunta piti silloista valikoimaa toimivana. Nyt kokonaisuus jakaantuu enimmäkseen erilaisten katsomusten tai instituutioiden varaan (luterilainen kirkko, islam, ortodoksisuus, uushenkisyys, politiikka, uskonnottomuus/ateismi). Lukijoiden toivon keskittyvän niiden sisältöihin eikä kokonaisuudesta puuttuvien elementtien pitkäkestoiseen ruotimiseen, vaikka toivomuksillani ei paljon painoarvoa olekaan. 

Oma kontribuutioni toimitustyön ja pääkirjoituksen lisäksi keskittyy kysymään, miksi uskonnottomuus ja ateismi eivät kiinnosta suomalaista mediaa. Aiheesta voi lukea lisää täältä.

Uskonto pohjoismaisissa sanomalehdissä

Muistaakseni vuonna 2010 ehdotin ensimmäisen kerran parille kollegalle Torontossa, että voitaisiin tehdä johonkin tieteelliseen aikakausjulkaisuun teemanumero, jossa käsiteltäisiin uskontoa pohjoismaisessa mediassa pitkän aikavälin aineistoilla. Siinä voisi olla esimerkiksi artikkelit jokaisesta pohjoismaasta. Yhdeksän vuotta myöhemmin jotain tämänsuuntaista julkaistiin.

Uusin, avoimesti verkosta saatavilla oleva Temenos: Nordic Journal of Comparative Religion sisältää viisi artikkelia, joista yksi johdattelee uskonnon tutkimiseen pohjoismaisissa sanomalehdissä ja neljä käsittelee pitkällä aikavälillä yhtä pohjoismaata. Norja (Knut Lundby), Ruotsi (Mia Lövheim), Suomi (Teemu Taira) ja Tanska (Henrik Christensen) ovat tarkastelun kohteita. Islannin osuuteen emme löytäneet sopivaa kirjoittajaa, joten jätimme sen pois.

Teemanumero venyi kaikkien kirjoittajien kiireiden ja muiden velvoitteiden vuoksi. Se meni hyllylle hetkeksi parikin kertaa, mutta pullahti sieltä nopeasti takaisin keskusteluihin. Varhaisia analyyseja esiteltiin niin Turkissa kuin Englannissa uskonnon ja median tutkimuksen konferensseissa. Jotain näistä teemoista pohdittiin myös Ruotsissa pidetyissä tapaamisissa.

Yhdessä välissä olimme tekemässä toimitettua teosta, mutta päädyimme lopulta tarjoamaan teemanumeroa aikakausjulkaisuun. Hyvä puoli tässä ratkaisussa on se, että tekstit ovat avoimesti saatavilla verkossa. Pohjoismaisella kohdennuksella toimitettu teos olisi todennäköisesti ilmestynyt vain hintavana kovakantisena, kustantajien miettiessä, miten he saisivat markkinoitua analyysia amerikkalaisille opiskelijoille.

Se taisi olla Etelä-Koreassa kesällä 2016, kun istuimme kirjoittajaporukalla alas pohtimaan, miksi venytämme projektia jatkuvasti. Totesimme, että nyt kaikki sitoutuvat siihen. Päätimme tarjota aihetta Temenokseen ja päivittää analysoitavat materiaalimme nykypäivään niin, että olisimme samanaikaisesti menneeseen katsovia että ajankohtaisia. Omalla kohdallani aineiston keruun ja koodaamisen jatkaminen vuodesta 2010 eteenpäin tuli mahdolliseksi, kun sain Katariina Björkmanin tutkimusassistentiksi muutamaksi kuukaudeksi syksyllä 2018.

Suurin osa työskentelystä hoitui vuoden 2016 tapaamisen jälkeen sähköpostitse, mutta meille tarjoutui vielä mahdollisuus tavata asian tiimoilta. Syksyllä 2018 isännöin Henrik Christensenin vierailua Helsingin yliopistoon. Yhtenä vierailun ohjelmista oli työstää teemanumeroa. Samalla viikolla myös Mia Lövheim ja Knut Lundby vierailivat Helsingissä, joten vietimme yhden aamupäivän teemanumeroa suunnitellen ja hioen. Tuossa vaiheessa kaikilla oli jo jonkinlainen versio omasta tekstistään. Loppu oli viimeistelyä.

Viime vuosina on ilmestynyt jonkin verran artikkeleita, jotka käsittelevät samaa teemaa. Tässä on kuitenkin pyritty ”tiheämpään”, yksityiskohtaisempaan ja kattavampaan analyysiin kuin aikaisemmissa hankkeissa. Artikkeleissa yhdistellään laadullisia ja määrällisiä menetelmiä. Niissä keskustellaan nykypäivän asioista, mutta painotetaan pitkän aikavälin mahdollisia muutoksia.

Johdantoteksti luo yleiskatsauksen pohjoismaiseen uskontomaisemaan ja mediaan sekä uskonnon ja median tutkimukseen. Lisäksi siinä kartoitetaan käsitteitä, joiden avulla kunkin maan sanomalehtiaineistoa peilataan. Näin saadaan muodostettua selkeä keskusteluyhteys maakohtaisten artikkelien välille, vaikka niissä onkin analysoituna hieman eri vuodet hieman erilaisin otantamenetelmin.

En sano, että teemanumero on jotenkin merkittävämpi kuin muut aihepiiristä julkaistut tekstit. Sen voin kuitenkin todeta, että tämä paketti täydentää merkittävällä tavalla aikaisempia julkaisuja. Seuraavat pitkäaikaistutkimukset uskonnon käsittelystä pohjoismaisessa mediassa tulevat melko varmasti reagoimaan tavalla tai toisella näihin teksteihin. Se, milloin seuraavat pitkäaikaistutkimukset tehdään, on ennustuskykyni ulkopuolella.

Muiden puolesta en voi puhua, mutta itselleni oli tärkeää saada tämä aineisto analysoitua ja paketoitua johonkin kuosiin. Aloin kerätä ja työstää materiaalia jo vuonna 2006, ja olen kirjoittanutkin sen pohjalta useita artikkeleita, mutta tällaista melko kattavaa yleisesitystä en ole aikaisemmin tehnyt.

Kokonaisuutena materiaalia on niin paljon, ettei kaikkea kiinnostavaa ole mahdollista nostaa esiin yhdessä tekstissä. En kuitenkaan juuri tällä hetkellä suunnittele kirjoittavani uutta artikkelia aineiston pohjalta. Se ei tarkoita, ettenkö jossain vaiheessa voisi palata materiaalin pariin, mutta ensiksi on toteutettava muita jäähyllä olleita ideoita.

Lukemisto löytyy linkistä:

https://journal.fi/temenos/issue/view/5375

Luterilaisuus on edelleen normi Suomessa

Uskontososiologi Linda Woodhead on esittänyt, että uskonnottomuudesta on tullut Briteissä ”uusi normaali”. Se tarkoittaa, että lähtökohtainen oletus ihmisen katsomukselle on uskonnottomuus. Muita täytyy selittää enemmän tai vähemmän.

Suomessa suunta on sama. Silti olemme ainakin osittain erilaisessa tilanteessa. Ateismin julistamista karsastetaan, mutta uskonnottomuutta ei kummastella.  Julkisessa keskustelussa lähdetään siitä, että Suomi on katsomuksellisesti moninainen maa. Silti kristinuskolla ja ennen kaikkea luterilaisuudella on edelleen vahva ote.

Siitä tuli kutkuttava esimerkki populaarimusiikin maailmasta. Kuulin jutun Samuli Suonpäältä, kun odottelimme myöhässä ollutta äänimiestä Pasilan mediatalon käytävillä. Nyt luin jutun viikkohesarista.

Artisti Robin esittää Jussi Hakulisen kynäilemän ja Yö-yhtyeen esittämän kappaleen ”Rakkaus on lumivalkoinen” ilman viimeistä säkeistöä. Siinä lauletaan ”Pihamaalla katson miten kaunis voikaan olla maa / vaikkei ole Jumalaa”. Robin tulee esittämään kappaleen ilman tuota tekstiä.

Eikä siinä vielä kaikki.

Hakulinen kuulemma pyysi 10000 euroa laulun käytöstä, mutta halusi 15000, jos ”vaikkei ole Jumalaa” jätetään pois. Ylimääräinen viisi tonnia maksettiin mukisematta. Muuten Robinin imago kärsisi ja teineille olisi vaikeampaa myydä hänen puhtoista täydellisyyttään.

Toki on eri asia olla uskonnoton kuin sanoa, ettei ole Jumalaa. Mutta eihän tässä ole kyse kuin laulun teksteistä. Lisäksi kyse on kaikkien tuntemasta laulusta, jonka sanomaa kukaan tuskin sekoittaa Robinin persoonaan.

Se, joka väittää uskonnottomuuden olevan ”uusi normaali” Suomessa, voi miettiä viittä tuhatta euroa.

Luterilaisuus on edelleen normi Suomessa, vaikka tiettyihin normipoikkeamiin suhtaudutaankin olankohautuksella.

Miten selittää ateismin (epä)suosiota ja monimuotoisuutta?

Pari viikkoa sitten julkaistiin miniartikkelini ”Do National Histories Matter? Explaining the Diversity of Atheism”. Se oli osa ateismin näkyvyyttä ja monimuotoisuutta käsittelevää blogikirjoitusten sarjaa. Julkaisijana toimi hollantilainen The Religion Factor, jonka seuraamista suosittelen lämpimästi.

Omassa tekstissäni väitän, että vaihtelevat kansalliset historiat ovat merkittävä konteksti, mikäli haluamme selittää, miksi ateismi on monimuotoista.  Havainnollistan tätä vertaamalla Suomen ja Ruotsin merkittävää eroa ateististen identiteettien suosiossa. Vaikka molemmat maat muistuttavat yhteiskuntarakenteeltaan toisiaan – molemmat ovat esimerkkejä pohjoismaisesta hyvinvointivaltiomallista – ja vaikka molemmissa maissa uskonnollisuus ei ole erityisen voimakasta, ne poikkeavat toisistaan huomattavasti, kun tarkastellaan ateismia.

Yksinkertaistaen: Ruotsissa ateistiksi identifioituminen on tavallista, Suomessa poikkeuksellista. Tilanne voi muuttua nopeastikin, sillä historian painolasti on kevyempi nuorten kohdalla. Silti kun verrataan kyselyjä, joissa on kysytty samat kysymykset samoilla vaihtoehdoilla, kuvio on selkeä.

Selitykseni tälle on se, että Venäjän osana ja Neuvostoliiton naapurina Suomessa on totuttu assosioimaan ateismi uhkana pidettyyn kommunismiin ja Neuvostoliittoon, joka oli virallisesti ateistinen ja käytännössä uskontokriittinen valtio. Siksi ateismi viittaa ikään kuin suomalaisuuden vastaisuuteen. Tätä merkitystä on ollut rakentamassa myös luterilainen kirkko, sillä se on kriisiaikoina ollut vahva kansallista identiteettiä muokkaava toimija. Taas yksinkertaistaen, ateismi ei ole perinteisesti kuulunut normaaliin hyvään suomalaisuuteen. Tämä ei ole tarkoittanut, että pitäisi uskoa kuten kirkko opettaa, vaan että verrattain myönteinen suhtautuminen kirkkoon ja sen jäsenyyteen on ollut – ja on osittain edelleenkin – keskeinen osa sitä, mitä pidetään tavallisena suomalaisuutena. Ruotsilla sen sijaan ei ole ollut samankaltaista ”merkitsevää ateistista toista”.

Esimerkki osoittaa, että ilman kansallisten historioiden tuntemusta on vaikea esittää tyydyttäviä selityksiä ateististen identiteettien suosion vaihtelulle ja ateististen identiteettien erilaisuudelle.

Blogin konsepti ateismiaiheiden osalta on mielenkiintoinen esimerkki tutkimuksen ja opetuksen nivomisesta. Groningenin yliopiston kurssille osallistuvat lukevat aiheeseen liittyvät blogitekstit ennen kurssin alkamista. Kurssin pitäjät kirjoittivat ensimmäisen, kolme kutsuttua kirjoittajaa seuraavat ja lopuksi kurssin pitäjät tekijät yhteenvedon. Blogi antaa hyvä alun kurssille.

Alkuperäinen teksti löytyy täältä: http://religionfactor.net/2015/11/13/do-national-histories-matter-explaining-the-diversity-of-atheism/