Uskontopuhetta tutkimassa

Suunnilleen Helsingin kirjamessujen aikaan ilmestyi uusi teos Uskontopuhetta (2025, toim. M Ubani, P Kuivala & T Hjelm). Se sisältää johdannon ja epilogin lisäksi 17 artikkelia. Yksi artikkeleista on kirjoittamani, ja kun tällä blogialustalla on tullut viime aikoina kerrottua jotain julkaisuistani, niin jatketaan samalla linjalla. 

 

Artikkelini otsikko on ”Mitä hyötyä on olla uskonto? Uskonto luokittelukiistana”. Alaotsikko haluttiin yhdenmukaisuussyistä, joten keksin tuollaisen. Oma-aloitteisesti en sitä sinne tarjonnut. Pääotsikko herätti kysymyksen kustannustoimittajalta. Voisiko sen muotoilla toisin, kun se ei ole aivan tavallista suomea. Ymmärrän. Mutta en lopulta muuttanut. 

 

Yksi kelvollinen ehdotus olisi ollut ”Mitä hyötyä on uskonnon statuksesta?” Ajattelen kuitenkin, että muotoilu tekee liian helpoksi ajatella, että on olemassa uskontoja, jotka sitten saavat uskonnon statuksen tai eivät saa. Oma muotoiluni vie (ehkä, jos lukija ajattelee alkuunkaan siten kuin itse ajattelen) pohtimaan ontologista puolta. En nimittäin tekstin puitteissa oleta, että olisi olemassa uskontoja, jotka sitten myöhemmin nimetään tai ei nimetä uskonnoiksi. Sen sijaan tekstin puitteissa jätän mahdollisuuden ajatella, että nimeäminen on välttämätöntä, jotta jokin voisi olla uskonto (riippumatta siitä, puolustanko viimeiseen asti tällaista kantaa). 

 

Tämä huomio erottaa oman tekstini suuresta osasta muiden tekstejä. Useissa artikkeleissa uskonto on olemassa ongelmattomasti. Sen sijaan pulmat koskevat joillain sitä, onko uskontopuhe keskittynyt uskoon, puuttuuko ”siitä” sukupuolinäkökulma tai miten ”se” on osa yhteiskunnallisia jännitteitä. Uskontopuhetta nämäkin ovat yhtä kaikki, ja monipuolista sellaisen käsittelyä, mutta hieman eri rekisterissä. Joissain luvuissa ”uskonto” kuitenkin on ongelmanasettelussa mukana, kuten Lauri Thurénin tekstissä ”Uskonnoton Jeesus”, jossa pohditaan, missä mielessä voidaan tai ei voida sanoa Jeesuksen olleen uskonnollinen. Ja muissakin, mutta en listaa niitä tähän. Tutustu teokseen! Yksi näkökulma sen lukemiseen on juuri näiden erilaisten rekisterien seuraaminen ja eritteleminen. 

 

Omassa tekstissäni tuon erityisesti muutaman esimerkin avulla esiin, kuka, ketkä tai mitkä tahot hyötyvät siitä, että jotakin luokitellaan uskonnoksi (tai ei luokitella). Esimerkeistä ensimmäinen on koronapandemian aikainen tapaus, kun huomattiin, että kokoontumislain mahdollistamat rajoitteet eivät koske rekisteröityneitä uskonnollisia yhteisöjä (eikä evlut ja ortodoksista kirkkoa). 

 

Toinen esimerkki koskee yleisemmin uskonnolliseksi yhteisöksi rekisteröitymistä, erityisesti Suomessa: mitä hyötyä siitä on, jos hakemus menee läpi? Vielä laajempi kysymys olisi se, mitä valtio hyötyy, mutta artikkelissa katson asiaa enemmän hakijoiden näkökulmasta. 

 

Kolmas koskee esimerkkejä, joissa uskonnoksi luokittuminen on tai olisi haitallista. Tuttujen tapausten (suvivirren laulaminen, krusifiksi luokkahuoneessa eli Soile Lautsin tapaus) lisäksi käsittelen ranskalaista Marian patsaan tapausta, jonka luokittaminen uskonnoksi tarkoitti, että se tulee siirtää julkiselta paikalta, vaikka paikkakunnan pormestari esitti, että kyse on historiallisesta perinnöstä. 

 

Artikkelini otsikkoon vastaan yleisesti: uskonnoksi määrittymisestä seuraa usein materiaalisia ja symbolisia etuja, joita muilla ei ole. Jos uskonnolliseksi määrittymisestä seuraa symbolin tai käytännön kielto, alkaa kuulua ehdotuksia määrittää ne kulttuurisiksi tai osaksi perinnettä. 

 

Mistä siis puhumme, kun puhumme uskonnosta? Tekstissä vastaan näin: ”Puhumme kategoriasta, joka rakentuu ja myös muuttuu historiallisesti yhteiskunnan diskursiivisissa käytänteissä. Historiallisesti muodostuneet käsitykset, yhteiskunnallinen keskustelu, instituutioiden rakenteet ja lainsäädäntö vaikuttavat omilla painoarvoillaan siihen, millaiseksi uskonnon kategorian sisältö ja rajat muodostuvat kussakin yhteiskunnassa ja miten tavoiteltavaa uskonnoksi luokittuminen on.” Näitä prosesseja ja erityisesti luokittelukiistoja tarkastelemalla voidaan ymmärtää paremmin yhteiskunnallisia valtasuhteita (vaikka sinänsä yhteiskunnallisia valtasuhteita voidaan ja pitääkin tarkastella monilla muillakin tavoilla).

Hämeenlinnan 1500 euroa

Lokakuussa 2024 Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta teki päätöksensä tapauksesta, jossa hakija oli pyytänyt lautakuntaa suosittamaan, että vastaaja maksaa 1000 euron hyvityksen häneen kohdistuneesta syrjinnästä. 

 

Syrjintätapauksen ytimessä oli seuraavat seikat: 

 

”Hakijan koulussa on keväällä 2023 järjestetty konsertti, jonka on oletettu olevan kaikille soveltuva uskontoon tai vakaumukseen katsomatta. Konsertti on kuitenkin osoittautunut tunnustukselliseksi. Koulussa on lisäksi muun muassa syksyllä 2023 järjestetty konsertti, jonka ohjelmistoon on alun perin kuulunut virsi, sekä 2024 seurakunnan kuoron esitys, jonka yhteydessä on esitelty seurakunnan kuorotoimintaa.” 

 

Lautakunnan johtopäätös oli seuraavanlainen: 

 

”Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta katsoo, että hakijaan on vastaajan ylläpitämän oppilaitoksen menettelyn johdosta kohdistunut välitöntä syrjintää uskonnon tai vakaumuksen perusteella, ja kieltää vastaajaa uusimasta syrjintää. Lautakunta suosittaa vastaajaa maksamaan hakijalle 1 500 euron hyvityksen. Lautakunta katsoo lisäksi, että vastaajan ylläpitämä oppilaitos on laiminlyönyt velvollisuutensa edistää yhdenvertaisuutta siltä osin kuin se ei ole varmistunut yhteistyötahonsa järjestämän konsertin soveltuvuudesta kaikille sekä siltä osin kuin se ei ole tiedottanut järjestäneensä kuoron esiintymistä yhteistyössä seurakunnan kanssa ja kun tilaisuudessa on mainostettu seurakunnan toimintaa. Lautakunta velvoittaa oppilaitoksen ryhtymään toimenpiteisiin yhdenvertaisuuden edistämiseksi.” 

 

Suurin ongelma oli koulussa järjestetty (herätyskristillisenä tunnetun artistin) gospel-konsertti, jonka luonne oli hakijan ja lautakunnan tulkinnan mukaan uskonnollinen. Konserttia ei järjestetty vahingossa. Koulun rehtori oli konsultoinut toisen koulun rehtoria, joka oli ohjeistanut, ”että tilaisuus ei voi olla tunnustuksellinen, ellei sille ole vaihtoehtoista ohjelmaa”. Rehtori oli ehdottanut, että tilaisuuden näkökulmaksi otettaisiin kansainvälisyys ja että esiintyjä kertoisi esimerkiksi työstään ulkomailla, eroista ja yhtäläisyyksistä sekä esittäisi eri maiden lauluja. Näin se ei olisi ”tunnustuksellista”. Tapahtuman ydin kuitenkin käytännössä oli artistin gospel-musiikki, jossa ylistetään Jumalaa, Jeesusta ja niin edelleen. 

 

Vaihtoehtoista ohjelmaa ei järjestetty, mutta ymmärrettiin, että kyse on riskitapauksesta, joten opettajia ohjeistettiin sallimaan oppilaiden jääminen pois tapahtumasta. 

 

Lautakunta katsoi, että syrjintää on tapahtunut. Se piti 2000 euron hyvitystä oikeudenmukaisena suhteessa teon vakavuuteen. Summaa kuitenkin laskettiin, koska kohtuullistavana seikkana otettiin huomioon, että oppilaitos oli ”esittänyt pyrkineensä varmistumaan tilaisuuden soveltuvuudesta kaikille oppilaille”. 

 

Tätä seurasi mediasekoilu, jota kiihdytti merkittävästi Kirkkonummella sijaitsevan koulun rehtorin päätös perua barokkikonsertti uutisoinnin alkamisen jälkeen. Jätän sen käsittelyn tästä pois. 

 

Muutaman hiljaisemman päivän jälkeen tuli uusi uutinen: Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunta päätti olla maksamatta summaa. Perusteluna oli asian ennakkotapauksellinen luonne. Tästä käytiin äänestys ja päätös oli tiukka: 6-5. 

 

Mediajutuissa oli korostettu, miten tapaus on Suomessa ensimmäinen. En ole varma, mikä tässä on ensimmäistä – koulukontekstiko? Meillä on kuitenkin hyvin rinnasteisia aikaisempia tapauksia varhaiskasvatuksesta. Esimerkiksi vuonna 2022 Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevan päiväkodin katsottiin syyllistyneen syrjintään, koska se ei tarjonnut vaihtoehtoista ohjelmaa uskonnolliseksi tulkitulle pääsiäispolulle. Korvaussumma oli tällöinkin 1500 euroa. 

 

Näissä tapauksissa on paljon tutkimuksellisesti mielenkiintoista. Itse olen käsitellyt tämäntyyppisiä tapauksia, mukaan lukien suvivirttä koskeva keskustelu, erityisesti luokittelun politiikan näkökulmasta. Olen välttänyt suoria normatiivisia kannanottoja enkä ole pöyristynyt kuin korkeintaan joidenkin tavasta pöyristyä siitä, että uskonnottomillakin voi olla oikeuksia, tässä tapauksessa vaihtoehtoiseen tilaisuuteen (ei kuitenkaan gospel-konsertin peruuttamiseen). Tapauksissa ei ole kyse siitä pölhöpopulistisesta mantrasta, että uskonnottomien ei saisi viettää joulua. Tai että uskonnottomilla ei voisi olla tuplaliksaa pyhäpäivinä. 

 

Nyt kuitenkin pöyristyin Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunnan päätöksestä haistattaa pitkät Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätökselle. 

 

Ajattelen, että näissä asioissa viranomaislinjaukset ovat melko hyviä. Ne ovat myös melko selkeitä. Ongelma on se, että tapahtumien ”uskonnollisen” ja ei-uskonnollisen ”kulttuurisen” luonteen rajalle ei ole tieteellisesti vedenpitäviä määritelmiä. Siksi koulut ja rehtorit voivat olla hiukan hukassa, mutta toisaalta erilaisten aikaisempien tapausten ja lausuntojen (esim. apulaisoikeusasiamies) perusteella on realistista odottaa rehtorien pystyvän toimimaan viranomaissuositusten mukaisesti. Asiaan perehtynyt rehtori ei kovin helposti tee vahingossa viranomaislinjauksista poikkeavaa päätöstä siitä, onko vaihtoehtoinen tapahtuma tarpeen. 

 

Uskonnottomien syyttäminen ja syyllistäminen, jota mediakeskustelussakin on paikoin esillä, on halpa temppu. Mediakeskustelussa on kyselty myös Opetushallituksen ohjeiden mahdollisesta sekavuudesta sekä Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan agendasta. Tulkintani mukaan näiden tapausten ”hankalat tyypit” ovat muualla. Tuoreimman uutisen ”hankala tyyppi” on Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunta, joka ratkaisullaan murentaa Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan toimintaa.

Uskonnottomuudentutkijat Oslossa

Jostain syystä kaksi kesän matkoista suuntautui Osloon. Elokuun alussa kaupungissa järjestettiin pohjoismainen tapahtuma, joka kokosi yhteen uskontososiologeja. Vähän yli kuukautta myöhemmin pidettiin hyvin pienen porukan konferenssi Formatting Nonreligion.

Kun paikalla on alle 40 ihmistä, välttyy tunteelta siitä, että on hukkunut johonkin massaan, jossa ei ehdi näkemään ja tapaamaan ketään. Nyt vietimme pari päivää yhdessä rakennuksessa kuunnellen esitelmiä ja keskustellen. Vanhojen tuttujen ja uusien ihmisten tapaamisen lisäksi tapahtumassa oli itselleni kolme erityisen antoisaa asiaa.

Ensiksi esitelmien kirjo kattoi useita eri maita. Näin oli mahdollista kuulla alustuksia, jotka kohdentuivat esimerkiksi Kreikkaan, Belgiaan, Unkariin, Viroon, Slovakiaan, Englantiin, Skotlantiin, Norjaan, Romaniaan, Saksaan, Yhdysvaltoihin, Italiaan ja Portugaliin. Lyhyistä esitelmistä ei ehkä muodostunut yhtä selkeää linjaa, koska lainsäädäntö, käytännöt ja perinteet vaihtelevat maasta toiseen. Selväksi kuitenkin tuli taas se, että esimerkiksi Euroopan tilanteiden ymmärtämiseksi on välttämätöntä tutustua alueellisiin ja valtiollisiin historioihin. Yleinen puhe ”eurooppalaisesta modernisaatiosta” kätkee väistämättä merkittävät alueelliset erot.

Toinen antoisa asia oli oma Suomea käsittelevä esitelmä. Löydösten esittely ja näkemysten testailu ei ainakaan herättänyt vastalauseita, vaan vahvisti sitä, että artikkelisuunnitelmassa ollaan oikeilla linjoilla.

Kolmas kohokohta oli pieni osa kanadalaisen Lori Beamanin esitelmästä. Lori käsitteli nipun tapauksia, joissa tiettyä symbolia tai käytäntöä on neuvoteltu ”uskonnollisesta” ”kulttuuriseksi”. Meillä näistä tunnetuin taitaa olla ”Lautsi case”, Italian krusifiksitapaus, jossa suomalaisen Soile Lautsin kanteen vuoksi kouluista piti poistaa krusifiksit ennen kuin päätös pyörrettiin korkeammalla taholla. Beaman käsitteli myös samankaltaista tuoreempaa tapausta Mouvement laïque québécois v Saguenay (City), josta voi lukea lisää vaikka Wikipediasta tai Beamanin artikkelista “The Inclusion of Nonreligion in Religion and Human Rights” (Beaman, Steele & Pringnitz, lehdessä Social Compass 1/2018). Suomessa Suvivirsi toimisi riittävän samankaltaisena esimerkkinä.

Beamanin vahvuus oli siinä, että hän esitti tapausten toistuvat piirteet: kristillinen konteksti, valittajat ovat tyypillisesti ateisteja (harvoissa tapauksissa juutalaisia), valittajat ignoroidaan aluksi, myöhemmin julkinen keskustelu räjähtää käsiin, siinä valittajat leimataan ylireagoijiksi tai mielenterveydeltään häilyviksi, päätökset ovat usein myönteisiä symbolin tai käytännön jatkumiselle, korostetaan ettei ketään pakoteta osallistumaan.

Neuvotteluissa useimpien uskonnollisena pitämä symboli tai käytäntö määrittyy ”kulttuuriperinnöksi”, ”perinteeksi”, ”perustaksi, johon ei voida koskea”, ”universaaliksi arvoksi”. On huomattavaa, että tulos voi olla samanaikaisesti jotain, mikä on puolustajien mielestä universaalia, kaikkien hyväksymää (risti edustaa universaaleja arvoja) sekä oleellinen osa juuri meidän paikallista kulttuuriperintöä.

Siinä missä esimerkiksi sosiologi Christian Joppke on pitänyt kristinuskon ”kulttuuristumista” esimerkkinä sekularismin voittokulusta, Beamanin kanssa olemme sillä kannalla, että kyse on tavasta, jolla kristillinen valtakulttuuri pitää kiinni hegemonisesta asemastaan. Siksi Beaman käsittelee näitä tapauksia usein uskonnonvapauden kehyksessä nimenomaan uskonnottomien oikeuksien kannalta.

Esitelmän kuuntelu ja keskustelu Beamanin kanssa inspiroi palaamaan muutama vuosi sitten kirjoitettuun suomalaista suvivirsikeskustelua käsittelevään artikkeliluonnokseen. Ehkä kuulette siitä joskus enemmän.