Menestyksen metsästäjät

Lauantaina 14.5.2011 Manchester City peittosi Stoke Cityn Wembleyllä numeroin 1-0. Se päätti 35:n vuoden pokaalittoman putken. Joukkue voitti Englannin cupin. Valioliigan viimeisellä kierroksella sunnuntaina 22.5.2011 siniset iskivät kaksi maalia Boltonin verkkoon. Näin varmistui kolmas sija ja suora paikka mestareiden liigaan.

Englannissa asuessani tuttavat ja tuntemattomatkin kyselivät jatkuvasti, mitä joukkuetta kannatan. Aluksi vastailin, etten mitään, mutta olen kiinnostunut lajista. Ei mennyt jakeluun. Sitten aloin vastata, etten kannata mitään seurajoukkuetta, vaan Suomen maajoukkuetta. Sitä seurasi yleensä jatkokysymys joukkueen menestyksestä. Täsmennykseni Suomen jalkapallohistoriasta arvokisoissa herätti sääliä siinä määrin, että päätin vaihtaa vastaustani. Aloin vastata, että kannatan Leedsiä siitä yksinkertaisesta syystä, että asun kaupungissa, mutta lisäsin, että käyn silloin tällöin Manchester Cityn peleissä. Leeds kelpasi vastaukseksi, mutta Cityn mainitsemisesta seurasi gloryhunter -syytökset, ellei kysyjä ollut saman joukkueen kannattaja.

Viime vuosina olen tosiaan ryhtynyt seuraamaan entistä tarkemmin Manchester Cityn toilailuja. Totta kai tajusin, että Cityn omistajan rahavarat olivat perusteena syytöksille. Mutta on kai selvää, että todellisen gloryhunterin kannattaisi valita toisin. Miksi vaivautua epätasaisesti pelaavan, joskin nousukiidossa olevan seuran kannattajaksi, kun jo samasta kaupungista saisi paljon varmemman valinnan? United nappasi taas liigamestaruuden ja päätyy mestareiden liigassa vähintään hopealle.

Cityllä on oman kokemukseni mukaan todella vähän kannattajia syntyperäisten manchesterilaisten ulkopuolella. Sen sijaan joka hemmolla on suosikkijoukkueena oman kylän seuran lisäksi joku neljästä suuresta: Manu, Chelsea, Arsenal tai Liverpool. Eikö se ole nimenomaan esimerkki siitä, että valitaan yksi mahdollisista menestyjistä?

Itse asiassa City on Tottenhamin ohella joukkue, joka sekoittaa vuodesta toiseen jatkuneen neljän suuren aikakautta. Eikä tuo pakka ole vieläkään täysin uudistunut: kolme suurta tuntuu olevan piirun verran kahta haastajaa edellä. Myös Liverpool nousi alkukauden tarpomisen jälkeen vauhdilla kärkikamppailun tuntumaan.

Omalla tavallaan Cityn kannattaminen sopii itselleni tavanomaiseen underdog-perinteeseen. Esimerkiksi Uuden Seelannin peli Italiaa vastaan oli yksi MM-kisojen kohokohdista. City ei enää ole underdog koko valioliigaa tarkastellen, mutta se on haastaja nimenomaan neljää suurta kohtaan. Myös kotikaupungissaan se on altavastaaja, kun rinnalla seisoo mahtiseura United. Tässä vertailussa Cityn kannattaja ei ole puhdasverinen gloryhunter.

On muitakin syitä valita City, jos ankkuroi faniutensa Manchesteriin. Kärjistäen, Cityn kannattajien ydinjoukko on Manchesterista, Unitedin Aasiasta. City on Manchesterin joukkue, United Salfordin. Jos Gallagherin veljesten tunnettu rakkaus joukkuetta kohtaan ei vetoa, niin myös legendaarisen The Fallin Mark E. Smithin kanssa voi jakaa kannatuksen kohteen. Hipsteripisteissä City peittoaa Unitedin helposti, joskaan se ei ehkä ole paras peruste faniudelle.

Ja miksipä ei ankkuroisi faniutta Manchesteriin? Asuin Leedsissä melkein kolme vuotta. Suurimman osan tuosta ajasta Leeds United pelasi kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla. Kun peleissä käy Leedsissä 20-30000 ihmistä, ei tunnelmaa voi sanoa väsähtäneeksi alasarjapalloiluksi. Mutta joskus toivoo näkevänsä myös laatua.

Laatupallosta kiinnostuneille oli tuosta sijainnista tarjolla maantieteellisin, taloudellisin ja logistisin perustein useita vaihtoehtoja, muttei parempaa kuin Manchester City. Tunnin bussimatkasta pulitti sopivalla pihtauksella punnan yhteen suuntaan. Junamatkan normaalihintakin on alle 20 puntaa, joten ajallinen ja taloudellinen satsaus oli maltillinen. Lippujen ostaminen ei ole ylitsepääsemättömän vaivalloista. Niitä on ollut myös saatavilla hyvin, mikä ei ole itsestäänselvyys huippujoukkueiden kohdalla. Hinnatkin ovat kohdillaan. Olen maksanut 30-36 puntaa, mikä on tavallinen hinta valioliigassa, pari puntaa enemmän kuin Leedsissä ja parikymmentä puntaa vähemmän kuin paikka Old Traffordin piippuhyllyllä.

Englannin Barcelonaksi kutsutussa Manchesterissa on tarjontaa museoista levykauppoihin, kiinalaiskorttelin roskabuffeteista paikallisiin olutmerkkeihin. Kulku stadionille on vaivatonta esimerkiksi bussilla ja varsinkin pelin jälkeen on mukava kävellä takaisin keskustaan. Tässä City peittoaa Unitedin. Unitedin pelistä on lähdettävä kesken, jotta välttäisi tunnin epämiellyttävän jonotuksen raitiovaunuun. Ja varmistukseksi, jos tosifanin tunnistaa siitä, että seuraa joukkuetta mahdollisimman epämiellyttävissä olosuhteissa, niin jättäydyn mielelläni koko leikin ulkopuolelle.

Stadion on miellyttävä. Siitä puuttuu korkeatasoisen Old Traffordin kliinisyys. Se on palveluiltaan toimivampi kuin kotikutoinen Goodison Park, jossa puoliajan olutjonossa odotetaan tuoppia lisäajan alkuun. Mikä tärkeintä, kaikilta paikoilta olen nähnyt tapahtumat ja kokenut pelin tunnelman. Samaa ei valitettavasti voi sanoa Unitedista, vaikka pehmustetussa penkissä istuisikin.

Edellä kuvatut seikat perustelevat, miksi Cityn kannattaja voi olla ilman pokaalien vonkaajan mainetta. Niiden lisäksi on henkilökohtaisia tarinoita, joista omani alkaa ennen huippupalkattujen pelaajien ostamista.

Ensimmäisen kerran menin peliin vuonna 2007, jolloin korkeimman hintalapun pelaajista oli korkeintaan märkiä unia. Joukkue tahkosi maalittoman tasapelin West Hamin kanssa. Vierasjoukkue oli niskan päällä ja esitys lupaili vain Hammerseilla pisterikasta loppukautta.

Kokonaiselämys pelissä käymisestä oli kuitenkin lämmin. Kun taksikuski toteaa intialaisella aksentilla, että kaupunkiin tullessa tärkeintä on muistaa ottaa sateenvarjo. Kun ensimmäistä sunnuntain näkyä stadionin viheriölle säestää tihkusade ja Morrisseyn Every Day is Like Sunday. Tiedättehän?

Aloin vähitellen innostua Irelandin millintarkoista pystysyötöistä, Wright-Phillipsin pystyjuoksuista ja Petrovin keskityksistä. Tuosta porukasta on jäljellä enää keskimmäinen, hänkin tavallisesti joko vaihtopenkillä tai kokoonpanon ulkopuolella. Syksyllä 2011 kaikki kolme pelaavat muissa seuroissa.

Nykyään kentällä taituroivat suuremmat tähdet. Osa heistä on ostettu ylihintaan. Jo joukkueesta poistunut Robinho ostettiin kalliilla, mutta se oli vain keino sanoa: ottakaa meidät vakavasti. Wayne Bridge, Joleon Lescott ja Kolo Toure taisivat maksaa liikaa. Samoin James Milner, joka on toistaiseksi näyttänyt vain vähän, vaikkei olekaan pelannut kelvottomasti.

Sen sijaan David Silvaa on ollut ilo katsella. Samoin Nigel De Jongin uurastusta – yksi parhaista puolustavista keskikenttäpelaajista, vaikka joskus vahingoittaa vastapelaajaa tarpeettomasti. Carlos Tevez on itsestään selvästi mainio pelaaja, samoin Yaya Toure. Mario Balotelli on väläytellyt muutaman kerran nuorukaisen potentiaalia. Puolustuksessa Vincent Kompanyn huikealla prosentilla onnistuneet taklaukset ovat tärkeä osa joukkuetta.  Henkilökohtainen suosikkini on Adam Johnson, jonka hankkiminen Middlesbroughista on Cityn paras siirto vuosikausiin hinta/laatu -suhteeltaan. Tälle subjektiiviselle mielipiteelle löytyy lisäpontta tilastoista, jos joku on kiinnostunut.

.

Siinä välissä oli hienoja hetkiä, kuten ottelu Sunderlandia vastaan. Paikan päällä tuli todistettua Mark Hughesin viimeistä ottelua Cityn valmentajana. Peli pelattiin kevyessä lumisateessa, ja katsojat olivat tuoneet lämmikkeitä katsomoon. Yksillä termospullo kahvia, toisilla taskumatti jotain muuta. Ottelussa oli säpinää ja luokatonta puolustuspeliä. Siksi katsojia hemmoteltiin maaleilla, lopputuloksena Cityn niukka voitto 4-3. Toisesta rivistä oli hauska seurata, kun kaksi pienen tuopin mittaista pelaajaa, Bellamy ja Sylvinho nalkuttivat toisilleen. Kumpikaan ei ole pelannut enää tällä kaudella Cityssä. Kauden loppusijoitus oli viides, jolla jäätiin mestareiden liigan ulkopuolelle. Se siitä menestyksestä.

Cityn pelaajille maksetaan kovaa palkkaa ja siirtosummat ovat olleet yläkanttiin. Silti gloryhuntereista puhujat voivat miettiä, miten muut menestysjoukkueet on rakennettu. Talkootyöllä? Cityn yksikään pelaaja ei ole maksanut sitä, mitä Torresin siirto Chelseaan (50m£) tai Andy Carrollin lähtö Liverpooliin (35m£).

Faniuteni on kuitenkin pinnallista. En menetä yöuniani, jos miljonäärit pelaavat huonosti. Luultavasti siinä vaiheessa, kun City ottaa kolmannen mestaruuden peräjälkeen, alkaa menestyskin kyllästyttää. Silloin on mahdollista, että vaihdan johonkin altavastaajaan tai väriläiskään.

Toistaiseksi riemastuttavinta on ollut se draama, jota City on tarjonnut maalaamalla harmaansävyisen valioliigan kirkkailla ja kylläisillä väreillä. Tärkeintä on se, mitä tapahtuu kentällä ja miten se näkyy sähköistävän liigaa. Kentän ulkopuolen tapahtumissa on ollut paikoin tragikoominen sävy: esimerkkeinä brittipelaajien ryyppyreissu Newcastleen, Kolo Touren doping-käry, Balotellin typeryydet kentällä ja sen ulkopuolella, Tevezin strateginen kikkailu markkina-arvonsa nostamiseksi ja Dzekon nihkeä aloitus 27 miljoonan punnan siirron jälkeen.

Suomessa lojuville Lontoon pohjoispuolisten joukkueiden futisfaneille on katastrofaalista, että EasyJetin edulliset lennot Helsingistä Manchesteriin päättyvät. Oli sitä gloryhunter tai ei.

Tänään maanantaina Manchesterissa on Cityn paraati. Tarkoitukseni on saapua kaupunkiin illalla, joten ehkä ehdin ilotulitukseen. Tosin ajoitus on vain sattumaa, sillä enhän minä mikään fani ole.

Vaalivalvojaiset 2011

Päätin koota pääosin muttei yksinomaan punavihreiden ihmisten Facebookiin laittamista päivityksistä ja kommenteista pienen  palasen tunnelmia näin historiallisena hetkenä. Jyrki Käteisen johtama Kokoomus on suurin puolue huolimatta paikkojen roimasta laskusta. Tosin kommentit keskittyivät Jabba the Hutin johtamien jytkyjen menestyksen päivittelyyn. Olen anonymisoinut näpistämäni lainaukset ja jos joku FB-kavereistani haluaa, että poistan heidän päivityksensä alla olevasta, niin olkaa hyvä ja ottakaa yhteyttä.

Sekalainen arviointi alkoi vaalituloksen paljastuttua:

Meinasin laittaa linkin Yölinnun Sitä saa mitä tilaa -biisistä, mutta en uskallakaan. ;-)

Ja vaikka Halla-Aho pääsikin eduskuntaan, niin vihreitä naisia ei edelleenkään saa raiskata.

Perussuomalaiset anagrammina: massaulostepieru ja urpo lumisateessa.

Mun persusta tuli jytky

Mutta sitten tuli dagen efter:

Huomenta jytky-Suomi! Hämmentävää olla tämmöisessä punaviher-piipertäjä-taidehiipparivähemmistössä..

Jaahas. Ei se painajainen ollutkaan unta...

Ainoa toivomme on, että perussuomalaiset paljastuvat hallitusvastuussa juuri niin tyhmiksi ja taitamattomiksi kuin miltä he ovat aina vaikuttaneet.

ja minä kun ehdin jo luulla, että darrassa herääminen olisi ollut päivän kamalin jytky.

Piti vähitellen miettiä, että onko se oma maa mansikka vai suuntaavatko punavihreät ulkomaille?:

I always thought it's a bit embarrassing to live in a country governed by the conservatives. Now, I'd take them anytime over the 'true' Finns. Welcome to the UK, Finnish friends...

Aika harvoin ovat Suomen vaalit BBC:n luetuimmissa uutisissa....

Mikä tämä maa oikein on ja asunko oikeasti täällä? Olenko minäkin sitä Suomen kansaa, josta nuo tuolla puhuvat?

I always felt I was slightly exaggerating, when I said Finns are right wing racists. Turns out I was spot on.

Nämä hoitaa evakkojen kahvipannut ja vähän muutakin:

(mainos:) Muutto ulkomaille - Niemen avulla ulkomaille muutto on helppoa!

-Olisinpa tajunnut ostaa Muuttopalvelu Niemi Oy:n osakkeita.

Paluumuuttajankaan osa ei ole helppo:

siis tuonneko mun pitäisi muuttaa!?!??

Kokoomuksen ja Persujen linja alkoi mietityttää:

JAAANA PELKONEN!!!

-Kuka nyt juontaa Euroviisut?

-Ei niitä näytetä enää. Siellähän on ulkomaalaisia.

Mutta eihän hallitusta vielä muodostettu. Hallitusspekulaatiota kuumempi kysymys oli, miksi sitä tulisi kutsua:

miettii, mitä mahtaa olla luvassa neljäksi tulevaksi vuodeksi.

-Paljon punaniskahallitusvitsejä.

-Sini-punaniskahallitus?

-Sinipuna, jossa niska joustaa!

Samalla muistutettiin vaalimenestyjien jargonista. Lässyn lässyn:

"lähes kaikilla politiikan lohkoilla pitää muutoksen toteutua, suomen kansa on näin toivonut... muutoksen aika on nyt... kansa vaatii sitä". siinä sisältöä

Mutta sillä välin nokkelat alkoivat jo varautua tulevan persulandian politiikkaan:

jos remontista jää yhtään ylimääräistä, sijoitan sen postmoderniin tekotaiteeseen. Parempaa en heti keksi tätä koulukiusaajayhteiskunnan paluuta vastustamaan.

Onneksi tuli aikanaan säästettyä markkoja, pitääpä laittaa ne jo valmiiksi lompakkoon.

Mieli palasi takaisin markkojen etsimisestä analyysiin Suomen politiikan tilasta. Osansa sai Varsinais-Suomen bodaava ääniharava:

Kike Elomaa läpi!!!11!

Kike totes radiossa eilen, ettei vielä tiedä mitä BKT tarkoittaa.

arvostaa huumorieduskuntaa

Olisiko Kikkakin nyt kansanedustaja, jos olisi hengissä?

Pettyneet eivät olleet aivan selvillä, pitäisikö passivoitua vai aktivoitua?:

Jos menis nukkuun ja heräis 4 vuoden kuluttua.

Voiko persuudesta eheytyä?

Mikähän olisi paras antipersurantti?

Persut ja oikeisto ei ole mitään. Vastarinnan rakentaminen jatkuu.

Jos tähän tulee, no perkele 50 tykkäystä, lähden ensi kerralla eduskuntavaaliehdokkaaksi.

-x, y, z ja 96 muuta tykkäävät tästä

Siitä huolimatta kansa kyllä tietää, vai ketä nyt syytettäisiin?:

Mä en taidakaan kannattaa demokratiaa...

The best argument against democracy is a five-minute conversation with the average voter." -Winston Churchill

Kansan rivi näyttäis olevan melko syvä...llä?

-juuri näin. ihan persussa

Naapuriakin sopi epäillä ja kysyä, mistä tunnet sä ystävän?:

FB-frendeistäni 1 paljastui perussuomalaiseksi. Aikamoista.

-Jep, samoin. Hmm.

Vai onko kansaa ja fb-kavereita sittenkään syyttäminen? Epäilyt yllättävistä syyllisistä vahvistuvat:

Pitääkö syyttää hipstereitä? Ovat käyneet äänestämässä ironisesti, kun oli niin hyvät pyöräilykelitkin.

Jos ei syyllisiä löydy, niin viina on ihmeellisen toimintavarma lääke jopa vaalitulokseen:

nyt sitä viinaa tänne, ahistaa.

kävi pitkällä lenkillä, tuli kotiin ja on hyvin hämmästynyt. Tämä vaatii kulauksen alkoholia, mutta ainoa mitä kotoa löytyy on ranskal. shamppanja eikä tässä nyt juurikaan ole juhlan tuntua.

Näillä punavihreillä älyköillä oli vaikeuksia ymmärtää yhtälöä, jonka mukaan joka viides suomalainen on persu mutta kukaan ei tunne ketään persua. Yksi kannattaja tuli vastaan vaalien jälkeisenä päivänä:

Tuli kadulla vastaan mummo, joka pysäytti ja osoitti pilven pitsireunusta. "Taivaskin juhlii perussuomalaisten voittoa."

Kaikesta huolimatta nuorisossa on tulevaisuus:

X:n mielestä paras puolue on Piraatit ja toka paras RipuliKakkaPuolue. 10-vuotiaat ei masennu demokratian edessä.

Antaa politiikan jatkua heti vaalien jälkeen eikä vasta neljän vuoden kuluttua.

Journalismikritiikin vuosikirja 2011

Keskiviikkona 13.4.2011 julkaistaan uusi journalismia ja sen kritiikkiä käsittelevä vuosikirja  vuosimallia 2011 ravintola Pullmanissa Helsingissä kello 14 alkaen.

Vuosikirjassa on muutamia teemoja, ja yksi niistä on uskonto. Siinä on myös tekstini ”Uutinen uskonnosta: tyytymättömyyden tae?”. 

Tekstini ei noudata tavanomaista vuosikirjan artikkelityyppiä. Ainakin oman mielikuvani mukaan vuosikirjatekstit ovat usein menneen vuoden uutisointien tapaustutkimuksia. Lisäksi niiden sävy on tyypillisesti kriittinen: yksinkertaistaen ilmaistuna voisi sanoa, että vuosikirjan tekstit kertovat toimittajille ja ylipäätään aiheesta kiinnostuneille, mikä uutisoinnissa meni vikaan.

Tapaustutkimuksen sijaan oma tekstini summaa kokemuksiani ja käsityksiäni. Esimerkkeinä käytän suomalaista ja brittiläistä uskontouutisointia. Erityisesti olen hyödyntänyt sitä, mitä toimittajat, televisio-ohjelmien tekijät, uskonnollisten yhteisöjen edustajat ja aihepiiristä kiinnostuneet tutkijat ovat nostaneet esiin seminaareissa, joissa olen seikkaillut ympäri Englantia viime vuosien aikana.

Artikkelini ei myöskään ole kriittinen sillä tavalla, että siinä vain osoitettaisiin median virheet. Tekstini on sävyltään melko kiltti, rakentava ja median lähtökohtia ymmärtävä, mutta toivottavasti ei hampaaton. Alaotsikko ”tyytymättömyyden tae?” vihjaa uskontojournalismin vallitsevaan tilanteeseen: oikeastaan yksikään osapuoli ei ole tyytyväinen, kaikkein vähiten uskonnolliset yhteisöt.

Kontribuutioni on ehkä ensisijaisesti tutkimukseen perustuva kansalaispuheenvuoro paremman uskontouutisoinnin puolesta. Se on kohdennettu etupäässä uskonnosta kirjoittaville toimittajille, jotka voisivat lukea sen juuri sillä hetkellä, kun heille tulee tarve tai into pohtia oman työnsä tekemisen tapoja. Sellaiseen tilanteeseen sopinee paremmin pohdiskeleva ja syntetisoiva näkökulma kuin yltiökriittinen ja yhteen tapaukseen keskittyvä.

Vuosikirjassa on viisi uskontoa käsittelevää tekstejä ja toki niissä setvitään myös Ajankohtaisen Kakkosen Homoiltaa ja sen herättämää keskustelua. Yhteensä Journalismikritiikin vuosikirja tarjoilee lähes 30 lyhyehköä artikkelia. 

Vuosikirja on luettavissa myös sähköisesti seuraavassa osoitteessa:

http://tampub.uta.fi/J/journalismikritiikin_vuosikirja_2011.pdf

Apatiaa paholaiselle

Joskus musiikkitoimittaja voi olla kuin rokkitähti. Joskus tähän asemaan voi päästä, vaikka ei kirjoittaisi kovin paljon. Nick Kent on tällainen hahmo.

Kentin omaelämäkerrallinen teos Apathy for the Devil (2010) herätti hieman kiinnostusta ilmestyessään. Eniten kutkutti teoksen päähenkilön antisankarius: hintelä ja feminiininen pitkätukka halusi olla joku (ja kyllä hän olikin), mutta käytti suurimman osan valveillaoloajastaan huumeiden etsimiseen ja käyttämiseen.

Englannissa kirjan arviot olivat kuitenkin muikeita. Niiden perusteella päätin olla tutustumatta kirjaan kiireisesti. Kun teos löytyi alehyllystä pian naurettavaan kahden punnan hintaan, tiesin, ettei kyse ole myyntimenestyksestä eikä tulevaisuuden klassikosta. Kun Kentin aikaisempi teos Dark Stuff oli kerännyt kehuja, oli mahdollista, että kriitikoiden rima oli ollut korkealla. En voinut vastustaa kiusausta. Ostopäätös ja kahden punnan sijoitus oli tehty. Ainakin teoksessa on tekijän valikoima lista 1970-luvun kiinnostavasta musiikista, jos ei muuta. Tein Spotify-listan. Nimesin sen omaperäisesti: Nick Kent.

Kriitikoiden rima oli ollut ihan oikeassa kohdassa. Kyse on kohtuullisen apaattisesta kirjasta, joka olisi voinut olla klassikko. Eräs arvioija totesi, että varsinaisesti Kentin maine perustuu kahteen onnistuneeseen raporttiin. Niistä yksi käsittelee Nick Draken kuolemaa ja toinen Beach Boysien Brian Wilsonia.

Muistelmissa on kuitenkin kourallinen viihdyttäviä anekdootteja sekä jonkinlainen kuvaus yhdenlaisesta murroskaudesta. Kentin ura, jos sitä sellaiseksi voidaan kutsua, sijoittuu nimittäin mainiosti punkin tuloon. Mainiosti siksi, ettei hän ole puhdasverinen punkin kasvatti vaan sitä edeltävää aikaa kuvaava touhuilija. Kirja käy läpi tuon murroksen näkökulmasta, jossa punk ei ole puberteetti-ikäisen vuosi nolla. Kentille punk on yksi monista virtauksista, jossa on niin helmiä kuin sikoja.

Muisteluissa kyllä seikkaillaan makoisasti klassisten rock-yhtyeiden kanssa (Led Zeppelin, Rolling Stones jne.). Kent seurusteli Pretendersin Chrissie Hynden kanssa ja tutustui hyvin Iggy Popiin. Morrissey kirjoitteli hänelle fanikirjeitä (joihin Nick ei koskaan vastannut – aihe, jota Morrissey ilmeisesti käsittelee laulussa ”Reader Meets Author”). Kent jopa oli hetken aikaa Sex Pistolsin jäsen ennen John Lydonin astumista remmiin.

Sid ja Nancy -elokuvassa on kohtaus, jossa Pistolsien keikkaa ennen joku huomauttaa, että tuolla on se toimittaja Dick Kent. Sid Vicious kävelee toimittajan luo ja iskee bassolla päähän. Väkivaltaisuus on tosiasia, mutta Kent toteaa iskujen tapahtuneen rautakettingillä. Hän ei ymmärtänyt, miksi näin tapahtui. Myöhemmin hän antoi anteeksi Sidille, joka sitä pyysi. Sitten käytettiin taas huumeita ja kuvaus siitä, miten Sid alkoi ”haista kuolemalle” on kiinnostava. Narkkari tajuaa milloin toinen narkkari on mennyt paluun mahdollistavan pisteen ohi.

Populaarimusiikintutkimuksen ja kulttuuriteorian kannalta on oivaltavaa, että Kent kyseenalaistaa Pistolsien manageri Malcolm McLarenia koskevat analyysit, joissa viitataan innostuneesti situationististen tekniikoiden siirtämiseen uuteen kontekstiin. Vaikka tekniikat olivat sukua situationistien vastaaville, Kentin mukaan McLaren ei koskaan puhunut situationisteista hänelle vuosina 1974 ja 1975 – ja he tunsivat toisensa hyvin. Kent ehdottaa, että strategiat otettiin suoraan 1950-luvun lopun rock’n’roll -manageroinnista ja että McLarenin esikuvana oli Larry Parnes, jonka tallissa olivat esimerkiksi Billy Fury, Georgie Fame ja Marty Wilde.

Yksi parhaista puolista Kentin muisteluissa onkin myyttejä purkava asenne. Hän ei ole systemaattisesti kriittinen kaikkia kohtaan, vaan pyrkii pudottelemaan tarkkaan valikoituja tähtiä. Ongelmana on se, että Kent on viettänyt muistelemansa ajan kamoissa, joten voi kysyä, miten luotettavia ja puolueettomia hänen muistelunsa ja analyysinsa ovat. Välillä syntyy epäilys tulkintojen tarkoitushakuisuudesta. Itseäni kuitenkin kiinnosti paljon lyhyt anekdootti Bob Marleyn tapaamisesta.

Marleysta on tehty kiiltokuvamainen henkinen kapinallinen, mystinen ja jumalallinen rastamies, josta ei puhuta pahaa. Kent kertoo tavanneensa Marleyn ja taustabändi Wailersin vessassa. Nick hermostuu nähdessään mustat miehet virtsaamassa ja vetämässä jointtia rivissä ja menee koppiin. Hermostuneena ja kokaiinipölyissä hän virtsaa kengilleen. Yrittäessään luikahtaa pois vessasta Marley lähestyy Kentiä ja irvistää uhkaavasti, astuu lähemmäksi ja sanoo ”rasclaat”, jonka voisi suomentaa paskiaiseksi. Kent poistuu paikalta ja tulkitsee reaktion johtuvan hänen ulkonäöstään: kevyesti meikattu feminiininen mies ei ollut Bobin mieleen. Kohtaaminen on Kentille osoitus siitä, että Bob oli aivan yhtä urpo ja ennakkoluuloinen kuin me muutkin. Kohtaamista ei tulkita pidemmälle, mutta rastafarien ja yleisesti Jamaikan yhteiskunnan erittäin kielteinen suhde homoseksuaalisuuteen on tunnettua.

Omaan Mark E. Smith diggailuuni on sangen sopivaa, että hänestä Kentillä on tarjottavana vain ylisanoja. Toisaalta, kyse on persoonasta, ei The Fall -yhtyeen musiikista. Varsinkin yhtyeen varhaistuotanto on Kentin mielestä korvia syövyttävää tavaraa.

Kangaskassi on sittenkin parempi

Minä käytän kangaskassia. Tarvittaessa käytän toista kangaskassia. Jos kannan reppua, voin sulloa ostokseni sinne. Välttelen muovikassien ja myös paperikassien ostamista.

Esko Valtaojan (TS 15.3.2011) mukaan tämä kertoo vain katsomuksellisesta valinnasta. Mikään vaihtoehto ei ole ekologisempi. Valinnalla ole juuri mitään vaikutusta maailman tilaan.

Käyttämällä kangaskassia säästän rahaa, mielikuvissani myös luontoa. Kyse on jossain määrin katsomuksellisesta ratkaisusta. Ehkä ratkaisu on myös tyylillinen: kuka haluaa kulkea kaduilla supermarkettien mainokset käsissään? Lisäksi, en ole koskaan vakuuttunut siitä, että vaikka en ostaisi yhtään muovi- tai paperikassia, panokseni luonnon kokonaiskuormitukseen vähenisi merkittävästi.

Mutta mietitään vielä. Jos kannan tavarat kaupasta kangaskassilla, enkö silloin kuluta vähemmän muovi- tai paperikasseja? En, sanoo Esko, sillä täytyyhän käyttäjän keksiä jostain roskapussinsa.

Hyvä huomio, mutta siinä on yksi iso virhe. Jos unohdetaan kokonaan roskapussien laatuvaihtelut, niiden kulutus ei ole sama kuin kaupasta kannettavien tuotteiden tilavuus. Paitsi jos jättää ruuat syömättä.

Pakkaukset laitetaan roskiin tyhjinä ja useimmiten, toivottavasti, myös taiteltuna siten, ettei roskiin kanneta tyhjää ilmaa. Siis absoluuttinen pussien kulutus pienenee, jos käyttää kangaskassia.

Joko minä tai Esko on väärässä. Luulen, etten se ole minä, mutta ehkä jotain on jäänyt huomaamatta. Kangaskassista en kuitenkaan luovu.

Kulttuurintutkimus uusmaterialismilla ja ilman

Kulttuurintutkija Lawrence Grossbergin kirjat kypsyvät hitaasti. Niitä saa odotella joskus useampia vuosia. Vuoden 1992 jälkeen hän julkaisi kaksi artikkelikokoelmaa vuonna 1997. Seuraava teos putkahti markkinoille kahdeksan vuoden jälkeen 2005. Tuorein ilmestyi vuoden 2010 lopussa.

Grossberg täyttää tänä vuonna 64-vuotta. Jos tahti on jatkossa sama, voidaan odottaa vielä ainakin yhtä kirjaa, toivottavasti useampia. Tuorein, Cultural Studies in the Future Tense, on kuitenkin eräänlainen päätepiste. Se keskittyy tekijänsä suosikkiaiheeseen, siihen, mitä kulttuurintutkimus – ja vielä yleisemmin intellektuaalinen toiminta – on ja mitä se voisi olla. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta. Oikeastaan suurin osa tuotannosta on kosketellut samaa teemaa, jopa siinä määrin, että välillä toivoisi hänen pohtivan väittämiään jonkin empiirisen aineiston parissa ja näyttävän, miten työkalut laitetaan toimimaan käytännössä. Mutta hän ei ole erityisen kiinnostunut empiirisestä maailmasta, kuten hän itse puolitosissaan on sanonut.

Teoksessa jäsennetään kulttuurintutkimuksen projektia ja sen uudelleen keksimisen tarvetta sekä kirjoittajalle tyypillisin iskulausein että historiallistaen. Tavoitteena on maailman muuttaminen intellektuaalisen työn avulla. Tätä Grossberg hahmottelee keskusteluttamalla modernisaatioteorioita ja etsimällä vaihtoehtoisia modernisaatioita. Lisäksi hän tarttuu kolmeen keskeisteemaan, talouteen, kulttuuriin ja valtaan, jotka kaikki tulisi käsitteellistää kulttuurintutkimuksen projektin osaksi ja kautta.

Teos on tärkeä intellektuaalinen voimannäyte, joskin muutamissa kohdissa lukijalta vaaditaan aikamoista tietämystä voidakseen seurata argumentin kulkua. Grossbergilla on usein terävä näkemys asioista, mutta hän ei aina ole taitava viestinsä ymmärrettäväksi tekemisessä.

Tämä ei ole kirja-arvio, joten nostan esiin vain muutaman itseäni kiinnostavan seikan.

Vuonna 2005 osallistuin työpajaan, jossa Grossberg kommentoi papereitamme. Työpajassa ja sen jälkeen tamperelaisessa kapakassa käydyt keskustelut näyttävät olevan hyvin luettavissa kirjan sivuilta. Monet huomiot perustuvat ideoihin, jotka hän esitti tuolloin ja teoksiin, joita hän oli kertomansa mukaan juuri lukemassa. Tässä ei ole mitään yleisesti kiinnostavaa, mutta henkilökohtaiseen lukukokemukseen se tuo sävyä ja syvyyttä.

Mainitussa työpajassa paperini käsitteli Grossbergin affektiteoriaa tai pikemminkin hänen moninaisia tapojaan luonnehtia ja käyttää affektin käsitettä. Myöhemmin julkaisin lyhyehkön artikkelin aiheesta otsikolla ”Energian ja emootion välissä: affekti ja kulttuurintutkimus” (Niin & näin, 2/2007).

Tuoreessa teoksessa Grossberg palaa aiheeseen. Hän täsmentää affektikäsitystään yleisesti ja erityisesti suhteessa nykyiseen, pieneksi akateemiseksi trendiksi nousseeseen materialistiseen ja ontologiseen affektiteoretisointiin. Seminaarin pohjalta tulkitsin Grossbergin paikantavan affektin energian ja emootion välimaastoon, erotuksena sekä ontologis-materialistisesta että niistä, joissa affekti samastetaan sosiaalisesti koodattuihin tunteisiin. Tällä kerralla Grossbergin vastaus ei ole täysin sama kuin hänen suullinen selontekonsa, mutta hänen ajatteluaan teoksessa esitettävät pohdinnat affektista täsmentävät.

Grossberg kehittelee uutta välittymisen teoriaa, sellaista, jossa välittyminen koskee reaalista eikä vain kulttuuria. Hänen paluunsa reaaliseen ei ole uusi välittömyyden teoria, vaan teoria virtuaalisen aktualisoitumisesta. Hän hyväksyy ajatuksen, jonka mukaan affekteissa on kyse intensiteetistä ja energiasta, mutta pitää tuosta näkökannasta ponnistavia analyyseja pakona ontologiaan ja teoriaan (ja joskus tieteeseen ja biologiaan) ikään kuin ne voisivat korvata konjunktuureja koskevan analyysin. Grossberg erottelee kolme affektin ulottuvuutta: virtuaalisen (puhdas kyky vaikuttaa ja vaikuttua), aktuaalisen (liikkeessä olevat ruumiit ja niiden vaikutukset) ja moninaisen välittymisen tietyt modaliteetit (affektiiviset koosteet).

Yksi kiista Grossbergin ja hänen kriitikoidensa affektikäsityksessä koskee affektin organisoituneisuutta / organisoitumattomuutta. Esimerkiksi Massumi on puhunut affektin autonomisuudesta (organisoitumattomuudesta). Grossbergin mukaan affekti on organisoitumaton vain ensimmäisessä ulottuvuudessa, muissa se organisoituu osana diskursiivisia ja kulttuurisia apparaatteja. Erityisesti kolmannella ulottuvuudella affekti on kuulumista ja sitä, millä on väliä, sitä, miltä tuntuu olla tietyssä tilanteessa. Tällöin ”affektiiviset koosteet” ovat subjektivoivia (tunne, fiilis, huomio, orientaatio) ja sosiaalistavia (affiliaatio, kuuluminen, välittäminen, merkityksellisyys). Grossbergin mukaan ensimmäisen ulottuvuuden sovelluksista tehdään usein analyysi, jossa kolme ulottuvuutta sekoittuu tai jossa toisen ja kolmannen ulottuvuuden erityisyyttä ei teoretisoida (esimerkkeinä mm. Patricia Clough ja Brian Massumi).

Suhteuttaessaan käsityksiään ontologis-materialistiseen affektiteoriaan Grossberg pohtii ”uusmaterialismia” yleisemminkin. Hän haluaa nähdä sen hedelmät osana kulttuurintutkimuksen projektia, mutta samanaikaisesti hän esittää varauksia lähilukemalla muutamia analyyseja.

Lyhyesti neljä ongelmakohtaa, jotka Grossberg nostaa esiin:

Ensinnäkin, analyyseissa ei kyetä vastaamaan, miksi valta epäonnistuu jatkuvasti. Niissä vallan nähdään tunkeutuvan yhä syvemmälle yhä tehokkaammin (suoraan ruumiiseen, somaattiselle tasolle jne.).

Toiseksi, analyyseissa sivuutetaan jatkuvuudet ikään kuin yhteiskunta olisi kauneustuotteiden mainontaan verrattava asia, jossa voidaan tehdä tarkka ”ennen ja jälkeen” -raja. Tietysti uuden ylikorostamisella voi olla strategisia tavoitteita ja se voi olla retorinen keino korostaa ilmaantuvia tendenssejä, mutta Grossberg näkee mainittujen analyysien olevan liiaksi sidoksissa kaksinapaiseen ajatteluun, jossa menneen jatkuvuus unohdetaan.

Kolmanneksi, analyysit perustuvat toisinaan hyvin ohuelle empiiriselle työlle. Grossberg muistuttaa, että esimerkiksi Foucault’n uusi empirismi piti sisällään teoriavetoisuudesta ja filosofisuudesta huolimatta paljon arkistotyötä historiallisten aineistojen parissa.

Neljänneksi, uuden käsitteen piiriin sopivia ilmiöitä löytyy kaikkialta. Jos tutkii poikkeustilaa, hallintavaltaa, biopolitiikkaa tai uusliberaalia subjektiutta, analyytikon silmä näkee sitä joka puolella. Ongelmana on käsitteen erityisyyden ja rajojen määrittäminen ja erityisissä konjunktuureissa vaikuttavan vallan kompleksisuuden redusoiminen yhteen avainkäsitteeseen.

On huomattava, että kritiikki ei perustu merkittäviin ontologisiin erimielisyyksiin, vaan jaetut käsitykset nimenomaan pakottavat artikuloimaan erimielisyydet yksityiskohtaisesti. Erimielisyyksissä on kyse myös kiinnostuksen kohteesta. Grossbergia kiinnostaa konjunktuurien analyysi, ja siinä tehtävässä kritiikin kohteena olevat analyysit ovat hänen mukaansa puutteellisia.

Kulttuurintutkimus ei Grossbergin visiossa seuraa uusmaterialistista trendiä, varsinkin kun hänen visionsa ei koskaan ole ollut sitä, mitä kulttuurintutkimus kriitikoiden mukaan on. Mutta kulttuurintutkimus ei myöskään ole uusmaterialismista erillinen tai sen vastainen. Kulttuurintutkimus jakaa paljon yhteistä, mutta pitää kiinni konjunktuurien analyysista, jonka tekemiseen tarvitaan sitä sun tätä työkalua.

Pohjanmaan gootit

1980-luvun suomalaista goottimusiikkia on koottu levylle ”Eilisen jälkeen: suomalaista postpunkia 1981–1987”. Ei sitä ollut paljon tarjolla, kun yhdelle levylle mahtuu kolme kappaletta Mustaa Paraatia. Olisi sinne voinut tietysti laittaa myös varhaiset Pyhät Nuket ja Mana Manaa edeltäneen Silmienvaihtajat, jonka ”Paniikki on ekstaasin veli” on Mana Manan saman kappaleen levytykseen verrattuna todella lähellä aikansa suomalaisia goottibändejä (joo joo, löytyy YouTubesta). Levyn kuunteleminen vei kuitenkin matkalle lapsuusmaisemiin, mutkan kautta.

Levyllä on Hiljaa -yhtyeen kappale, jossa laulaa Filppulan Jaska. Filppula kirjoittaa jo pari vuotta sitten ilmestyneessä jokseenkin omaelämäkerrallisessa romaanissa ”Me ei oltu valtaosaa” kasvamisesta Koskenkorvalla. Luin sen pyrkimyksenäni oppia jotain alueen 1980-luvun ilmapiiristä ja yrityksenäni muistella, oliko Pohjanmaalla mitään gootteja. Siis: kotiseutukirjallisuutta!

Olen Filppulaa 9 vuotta nuorempi, joten ne puitteet, joihin hän romaaninsa ripustaa, ovat tapahtuneet näkökulmastani suurimmaksi osaksi liian aikaisin. 9 vuotta on nuorena iso ero. En myöskään kasvanut Koskenkorvalla, maaseudulla, vaan Seinäjoella, pienessä kaupungissa, maakunnan keskuksessa. Toisaalta osa teoksesta sijoittuu Seinäjoelle ja olin melko nuoresta pitäen aktiivinen musiikkielämän seuraaja, joten teoksessa on paljon tuttua.

Mainitulla levyllä on kolme pohjalaista yhtyettä: Syyskuu, Geisha ja Hiljaa. Filppulan Hiljaa (Joy Divisionin Still – tiedättehän) ei koskaan kantautunut korviini, vaikka he Seinäjoen nuorisotalolla treenasivatkin. Myös Geisha jäi melko tuntemattomaksi. Syyskuu sentään on tuttu, mutta ei sitäkään omasta hyllystäni löytynyt, vaan kaverin isoveljen. Yhtyeet olivat toiminnassa niin pienen hetken, että ne olivat lopettaneet toimintansa ennen teini-ikääni. Mutta Filppulan kirjassa yhtyeet ovat esillä.

Vaikka en kasvanut Koskenkorvalla, sen ummehtuneen ilmapiirin kuvaaminen ja halu paeta omaan musiikkikuplaansa tuntuvat tutulta. Kotiseutunäkökulmasta keskityin kuitenkin pitkälti epäolennaiseen.

Teoksessa vieraillaan tupakkakaupassa. Sen myyjä nimetään ”käheäksi äijäksi” ja kuvataan pahansuovaksi, porttikieltoja nappuloille jakelevaksi pihisijäksi, jonka repertuaarista löytyi tekokakka ja kutituspulveri. Muistan hyvin miehen, tekoulosteen ja pulverin. Miehen nimi oli muistaakseni Allan ja ulosteita ja pulvereita lähinnä ihailtiin. Häneltä käytiin ostamassa minipommeja, hieman myöhemmin Korkeajännityksiä sekä heviyhtyeiden rintanappeja, kankaisia hihamerkkejä ja ”selkälippuja”.

Musiikkielämään liittyi tietysti Kemu (Kehittyvän musiikin yhdistys), jonka aktiivit eivät ole turhan suopeita kirjan päähenkilön taiteellisille ambitioille. Yhdistys kuitenkin tarjosi harjoitustilat ja sopuhintaisen diilin demon tekemiseen. Demon äänitti Matti Bergström, jonka muistan hyvin ja takapiruna toimi läänintaiteilija Veltto Virtanen, jonka kaikki skidit tiesivät. Samoissa tiloissa Velttokin muistaakseni treenasi, ainakin olin todistamassa kun joku keskenkasvuinen virtsasi hänen kitaransa päälle.

Kirjan päähenkilö käy tietenkin myös Provinssirokissa vuonna 1984, jolloin Smiths esiintyi siellä. Tässä olen auttamattomasti nuori. Ensimmäinen provinssini oli vasta vuonna 1987, jolloin näin ensimmäisen kerran Eppu Normaalin. Provinssissa päähenkilö juttelee järjestysmiehelle, joka futaa Törnävän Pallossa. Pelaaja piti töissäkin sinivalkoraidallista pelipaitaa… Hetkinen! Kyllä TP:n värit olivat jo tuolloin oranssi ja musta. Sininen ja valkea olivat Sepsin, ja siten myös minun.

Myös pariin otteeseen romaanissa mainittu Epon pubi tuli tutuksi aikuisten puheista, mutta sinne, kuten kaikkialle, olin liian nuori. Ja kun olin tarpeeksi vanha, ei pubista ollut jäljellä kuin asiakkaiden muistot.

Kirjassa käydään läpi Rockin SM-kisat vuodelta 1982, jolloin Seinäjoella voittajaksi selviytyi 22-pistepirkko. Itse seurasin kisoja kunnolla vasta 1984, jolloin Peer Günt anasti tittelin. Ajan muuttumista kisojen muistelut kuvaavat hyvin, sillä tärkeästä ponnahduslaudasta tuli teini-ikäni jälkeen tarpeeton tapahtuma. Muuttaessani Turkuun menin kisapaikalle, mutta ainoa syy siihen oli tapahtuman yhteydessä esiintynyt 22-pistepirkko. Voittajaksi selviytyi lahtelainen Rytke, josta toivottiin parin viikon verran uutta Sleepy Sleepersiä. Tuotos löytyi pian Anttilan alelaarista ja levy-yhtiön pomon kengänjäljet soittajien takamuksista.

Filppulan kirjan perusteella Pohjanmaalla oli gootteja juuri sen verran kuin on jo lueteltu. Rokkareita siellä oli, samoin punkkareita ja HC-ihmisiä. Mutta ei siellä montaa goottia ollut, ainakaan myöhäisgootteja. Tai sitten ne liikkuivat vain öisin.