Studioalbumit osa 115: Voivod

En ole koskaan kuunnellut aktiivisesti Voivodia. Lapsena nauhoitin c-kasetille yhden albumin. Siihen se kuuntelu jäi. Jotenkin kanadalaisesta metalliyhtyeestä on kuitenkin välittynyt mielikuva kokeellisesta, osin myös räävittömästä, ehkä jopa älykkäästä ja hauskastakin yhtyeestä. 

15 studioalbumin kuuntelun alkaessa en usko tästä tulevan kovin yksityiskohtaista tai tietävää katsausta. Enemmän olen kiinnostunut vain selvittämään, voisiko Voivod olla tulevaisuudessa aktiivisemmassa kuuntelussa. 

War and Pain (1984) on kotikutoisen ja suttuisen kuuloista, mutta ajankohtaansa nähden melko rankkaa ja omaperäistä. Jostain syystä lapsena tämä albumi meni ohi, mutta esiteininä tämä olisi saattanut purrakin. Räävitöntä metallihauskaa finninaamoille, jotka kuuntelevat varhaista Metallicaa ja thrash-metallia, eivätkä kauhistu hc-punkin vaikutteista. Ei ehkä sellaista klassikkotasoa, joka pitäisi nostaa aktiiviseen kotikuunteluun, mutta en valita. 

Rrröööaaarrr (1986) ei ole tuhansien kilometrien päässä debyytin äänimaailmasta, mutta tässä on hitusen vähemmän hc-punkia ja saman verran enemmän progressiivisia elementtejä. Silti kokonaisuus on edelleen brutaalia tuhnutrashia. Tätä ei yleisesti pidetä yhtyeen vahvimpana teoksena. 

Killing Technology (1987) on soundillisesti kliinisempi kuin edeltäjänsä. Biisit ovat pidempiä ja progressiiviset elementit ovat enemmän esillä. Nyt tämä alkaa kuulostaa omaperäiseltä, kypsemmältä bändiltä, mutta ei kuitenkaan löysältä. Kriitikkosivustojen arviot ovat paremmat kuin aikaisemmilla. Minulle tämä jää kuitenkin klassikkoalbumeista seuraavaan luokkaan, innokkaiden harrastelijoiden ”salaiseksi” suosikiksi. Siitä puuttuu jokin, mikä nostaisi sen alansa korkeimmalle huipulle. Ehkä biisimateriaali ei on riittävän vahvaa. 

Dimension Hatröss (1988) on ollut yli 30 vuotta c-kasetille nauhoitettuna, mutta ei koskaan kovin intensiivisessä kuuntelussa. Toiselle puolelle tällätty The Exploitedin Horror Epics on ollut selvästi mieluisampi tapaus. Myynnillisesti kasvua on tapahtunut tasaisesti alusta alkaen ja kriitikkoarvioinneissa tämä meni niukasti myönteisen vastaanoton saaneen edeltäjänsä ylitse. Sisältönsä puolesta tämä kirkastaa edeltäjänsä idean. Progempaa mutta ei ylihinkattua, vähemmän thrashia, puhtaampaa laulua, tiukempaa soittoa, asialliset soundit ja vähintään yhtä paljon scifi-teemaa. Tätä kuuntelee uteliaisuudella, mutta vahvaa henkilökohtaista suhdetta en edelleenkään saa muodostettua. Silti jos joku tulee hehkuttamaan tätä, en voi kuin nyökytellä ja kuunnella, mitä fanilla on sanottavaa. 

Nothingface (1989) on tuttu kanneltaan jo nuoruudesta, mutta itse sisältöä en ole aikaisemmin kuunnellut. Se on yhtyeen menestynein albumi. Se on myös 80-luvun progemetallin merkkiteos, jonka lainaraita kertoo olennaisen: Pink Floydin debyytin ”Astronomy Domine”. Ja hyvä tulkinta onkin. Yleisemminkin tämä taitaa olla valintani, jos yksi Voivod lähtisi aktiivikuunteluun sen rispaantuneen Dimensionin sisältävän kasetin lisäksi. 

Angel Rat (1991) on eräänlainen krapulalevy. Menestysteoksen seuraaja, jolla haetaan uutta ilmettä altsurockin suunnalta. Rässiä tämä ei ole, vaan progressiivisesti orientoitunutta altsua. Toisille se upposi, toisille ei. Itse kuulun siihen porukkaan, jolle levy on melko yhdentekevä – ainakin näin 30 vuotta myöhemmin, kun en sitä kuullut ilmestymisaikana. Ei oikein innosta, mutta ei myöskään ärsytä, paitsi siinä mielessä, että kiemurtelen yrityksessäni ymmärtää, kenelle tämä on tehty. Herran vuonna 1991 tehtiin kuitenkin kohtuullisen hyvä määrä klassikkoaseman saaneita altsulättyjä (Nevermind, Trompe le Monde, Loveless, Screamadelica, Badmotorfinger, Blue Lines, Gish, Green Mind, Just for a Day, Bandwagonesque...). Kun siihen joukkoon isketään albumillinen ihan kivaa ja oikein valittuna ajankohtana hitusen kutkuttavaakin, se muuttuu aika latteaksi. Tai kenties avarakatseiset Rush-fanit ovat toista mieltä. 

The Outer Limits (1993) on kevyempää kuin keskimääräinen Voivod tätä ennen. Hard rockia enemmän kuin metallia, mutta progella ryyditettynä tietenkin. Albumi jäi laulaja Denis Bélangerin viimeiseksi, ennen kuin hän palasi ruotuun vuonna 2002. Mitä sitten sisällöstä voisi sanoa? Mukana on Pink Floyd -laina ”The Nile Song”, joka on, yllättävää kyllä, hitusen alkuperäistä kevyempi. Kriitikot jakautuivat: toiset ylistivät albumia, toiset korostivat, että yhtyeen kulta-aika on aikaisemmassa tuotannossa. Ehkä se aikanaan on voinut toimia niille, joille YUP on liian villiä, Rush turhan kaukana grungesävelistä, perinteisen kasarimetallin malja täyttynyt ja aikaisempi Voivod liian raskasta. Ensimmäistä kertaa vuonna 2023 kuunneltuna se jättää etäiseksi ja kylmäksi. Teos ei ole nolo eikä kammottava, mutta siitä ei ainakaan tällä kuuntelulla löydy tarttumapintaa. Kansikuvasta lisäpisteitä. 

Negatron (1995) on irtiotto yhtyeen proge-ulottuvuudesta sekä rässimetallista. Siinä kuuluu aikansa industrial, erityisesti Ministry ja vähän myös Killing Joke. Siitä kuitenkin puuttuu verrokkiensa hetkittäinen oivaltavuus. Vaikka Voivod kuinka vaihtaa tyyliä ja kokeilee rohkeasti, se tuntuu enemmän näillä main tasapaksulta perässähiihtäjältä kuin edelläkävijältä. Tämäkään ei ole huono levy, mutta jotain siitä puuttuu. Mietitään esimerkiksi sitä, että pari kuukautta tämän jälkeen, tammikuussa 1996, ilmestyi Ministryn mestariteos Filth Pig (älä anna kriitikoiden hämätä: Negatronin vastaanotto oli hitusen myönteisempi). Vokaalisuorituksista vastaa uusi jäsen, basisti Eric Forrest, jonka ääni on raaempi ja repivämpi kuin edeltäjänsä. 

Phobos (1997) jatkaa karkeasti ottaen samaa linjaa, vaikka soitto on enemmän metallia kuin industrialia. Tällekin löytyy puolustajia – ehkä metalliskribenteistä löytyy ihmisiä, joille Voivod suoltaa vain kultaa – mutta ei tästäkään kotikuuntelun voimasoittoon ole. Albumin Eurooppa-painoksen päättää asiallisesti jytisevä mutta lopulta yllätyksetön versio King Crimsonin tunnetusta biisistä ”21st Century Schizoid Man”. Jos olisi aikakone, niin Voivodille suosittelisin vähän mielikuvituksellisempia kovereita: esimerkiksi jo mainittu Ministry teki näihin aikoihin Dylanin ”Lay Lady Lay”-kappaleesta omintakeisen tulkinnan. 

Voivod (2003) ilmestyi pidemmän tauon jälkeen. Välissä tuli kokoelmaa ja livelevyä, mutta studioalbumeiden väli venähti kuuteen vuoteen. Nyt Denis ”Snake” Bélanger tuli takaisin vokalistiksi ja basistiksi Jason Newsted, jonka säveltämä kappale löytyi jo Phoboksen Eurooppa-versiolta. Mutta mitäs tämä on syönyt? Ei kai ole väärin sanoa tätä grungeheviksi? Ei tämä ainakaan rässiprogea ole. Eikä industrialia. Aika eri bändi kuin ysärillä. Ei inspiroi, ei minun kakkupala, taas kerran on päivitetty soundia vastaamaan oman aikansa kysyntää. Joudun siis vahventamaan tulkintaani Voivodista perässähiihtäjänä. Voivoi. Minä kun olisin halunnut pitää bändistä enemmän kuin mihin tällä kuuntelulla pystyn. Jos haluat lukea albumia ylistävän arvion, niin suuntaa pikaisesti AllMusic-sivustolle. 

Katorz (2006) on yhdestoista studioalbumi ja neljästoista Voivod-julkaisu, mihin nimi viittaa. Suurempi asia oli kitaristi Piggyn kuolema paksusuolen syöpään. Kitararaidat olivat demottuina, joten niitä lähdettiin käyttämään. Arviot olivat myönteisiä ja ”The X-Stream” löysi tiensä myös Guitar Hero II -peliin. Itse sisältö on tymäkkää rokkia, Voivod-mittareilla suoraviivaista. Sisältö tuskin karkottaa kapeakatseisia metallipäitä, mutta puhuttelee potentiaalisesti avaramielisiä kitararockin ystäviä. En oikein keksi mitään erityisen kielteistä sanottavaa, mutta en myöskään myönteistä. Biisit eivät ole surkeita, mutta en usko kuuntelevani tätä tulevaisuudessa ainakaan aktiivisesti. 

Infini (2009) rakentuu pitkälti edesmenneen Piggyn kitarariffeille, joten hän on myös kreditoitu soittajalistassa. Biiseissä on vaihtelua, mutta yleisilme on metallisempi. Tämäkin sai melko myönteiset arviot, mutta en ole ihan varma miksi. No, ei taaskaan kuulostaa hassummalta, ”Global Warning”, ”Treasure Chase”, ”Volcano” ja muutama muu toimii moitteettomasti, mutta tunnin kestoa en osaa perustella. Jos kysyn itseltäni, soiko tämä jatkossa kotioloissa, vastaus on melko selvä. Tuskinpa. 

Target Earth (2013) ei enää sisällä Piggyn riffejä eikä Jason Newstedt ole enää messissä. Rumpali Michel Langevinin mukaan albumi on siirtymä takaisin progressiiviseen thrash metalliin, pois stoner-punk -metallista. Ja siltä se kuulostaakin, vaikka thrash-elementit ovat maltillisia. Tuoko siirtymä laatua ja kiinnostavuutta – se onkin hankalampi asia. Minua teos ei inspiroi, mutta tottahan tämäkin ymmärtäjänsä löysi. Yksille tämä oli paluuta Nothingfacen kulta-aikaan, toisille liian pitkä progenysväys. 

The Wake (2018) on sekin kerännyt kiitosta metallipiireissä. Niissä kuvioissa Voivod ei ilmeisesti voi epäonnistua. Moniosaista ”progemetallia”. Ihan kiva juu. Mitään kielteistä ei huvita kirjoittaa, mutta ei tämä lähde. Ei mene voimasoittoon. Gimme perusproge, anytime, ennen tätä. Sen jälkeen voin harkita vaihteluksi. Sanotaan kuitenkin, että kiinnostavimmillaan albumi on loppupuoliskolla, yhtyeen kuulostaessa velmuilupussin kadottaneelta toppatakkien aikaiselta metallivaihdetta silmään pistäneeltä YUP:ltä. 

Synchro Anarchy (2022) kuulostaa aivan raikkaalta. Onkohan syynä se, että tämä on pitkän rupeaman viimeinen albumi. Tämän jälkeen ei tarvitse heti laittaa Voivodia soimaan. Metalliaviiseissa teosta on kehuttu, kuten lähes kaikkia bändin teoksia. Albumista ei tule musiikillisesti mieleen Killing Joke, mutta jos vertaa toiseen pitkän linjan bändiin, joka on hionut ja säätänyt linjaansa ajan mukana, niin itselleni Joke on relevantimman kuuloinen. Ja iskevämpi. Silti Voivod kuuluu bändeihin, jotka pystyvät tekemään asiallisia albumeita vuosikymmenestä toiseen muuttumatta itsensä tribuuttibändiksi. Se vain ei ole teekuppini, näin kai voi tässä vaiheessa sanoa. 

Sellaista tervanjuontia oli Voivodin kuunteleminen. Käsitykseni bändistä muuttui uteliaan innostuneesta melko tympääntyneeksi. Suunnannäyttäjän sijaan Voivod on ollut pitkän uransa aikana suureksi osaksi perässäjuoksija. Tiedän, että Voivodilla on sitoutuneita faneja. Luulen kuitenkin, että ydinjoukko on hypännyt bändin kelkkaan 80-luvun lopulla teini-ikäisenä. 

On tunnustettava, että muserruin taakan alle. Kun urakka lähti käyntiin, se muuttui nopeasti nihkeäksi. En odottanut innolla taas uutta Voivod-albumin kuunteluhetkeä. Siksi projekti kesti pitkään. Ehkä itselleni sopivampi tapa ihastua yhtyeeseen on yhden ja saman levyn pyörittäminen silloin tällöin. 

Joskus voi tulla kypsä aika, jolloin innostun yhtyeestä. Oikein odotan, että myöhemmin luen, miten saatoinkaan kirjoittaa jotain tällaista. Epäilen kuitenkin sellaisen ajan tuloa tämän elämän aikana. Tai ehkä ensi kesän keikka Helsingissä kääntää pään. Satuin nimittäin voittamaan pääsyliput Hellsinki Metal Festivaalille, jossa myös Voivod esiintyy. Jos nyt edes pääsen osallistumaan tapahtumaan, aion katsoa Voivodin ja pitää mielessä kaiken sen, mitä tässä kirjoitin.

Podcastit tutkimuksen popularisoijina

Kun tutkija julkaisee, kiinnostuneet lukijat voivat tutustua teokseen. Niinhän se menee. Vai meneekö? Nykyään tuntuu, että ei mene. Kun tutkija julkaisee, hän tekee parit podcast-haastattelut. Ja kukaan ei tutustu teokseen. Tai jotkut tutustuvat, jos joutavat. 

Itse kuuntelen tutkijoiden haastatteluja, erityisesti niitä, joissa he kertovat kirjoistaan. Se on tapa pysyä kärryillä aiheista, joista ei ehdi lukea, tai aiheista, joista lähtee valikoimaan luettavaa. Kuuntelen myös haastatteluja, jotka perustuvat lukemaani kirjaan. Näin voi saada lisätietoa tai muodostaa uudenlaisen ymmärryksen siitä, mitä tutkija on itse halunnut tehdä. 

Minäkin olen ollut aktiivinen julkaisuihini perustuvien haastattelujen antaja. New Books Network (NBN) teki viime vuonna haastattelun teokseni Taking ”Religion” Seriously: Essays on the Discursive Study of Religion pohjalta. Haastattelu löytyy täältä. 

Saman sivuston toinen haastattelija nauhoitti tallenteen liittyen toimittamaani teokseen Atheism in Five Minutes. Viime vuoden lopulla tehty haastattelu löytyy täältä. 

Sitten on vielä podcast nimeltänsä Kirkko kiinni?, jota toimittaa Marjo Kiljunen. Kun vuoden 2023 alkupuolella ilmestyi toimitettu teos Millenniaalien kirkko (löytyy avoimesti täältä), sen pohjalta olin Björn Wikströmin kanssa vieraana podcastissa keskustelemassa artikkeliemme pohjalta. Oma artikkelini oli yhteisteksti Tiina Parkkisen kanssa ja se käsitteli uskonnottomien helsinkiläismillenniaalien uskontosuhdetta. Keskustelu löytyy täältä. 

Yli kymmenen vuotta toimineen The Religious Studies Projectin vieraana olen ollut useamman kerran. Tuorein osallistumiseni, tutkijahaastattelu kirjani pohjalta, julkaistiin 20. helmikuuta. Minun ja Andie Alexanderin keskustelu Navigating the Discursive Study of Religion löytyy täältä. 

Kun haastatteluja mainostetaan sosiaalisen median kanavissa, ne voivat löytää niitäkin, jotka eivät muuten olisi tutkimusjulkaisuun törmänneet. Suoraa yksityistä palautetta tulee melko harvoin, somessa tulee lähinnä kannustavaa palautetta tutuilta ja puolitutuilta, mutta esimerkiksi monografiaani perustuvan NBN-haastattelun perusteella tuli yhteydenotto ennestään tuntemattoman tutkijan taholta ja kutsu kirjoitushankkeeseen. En aikataulullisista syistä pystynyt hyppäämään siihen mukaan, mutta se on konkreettinen esimerkki, että joku (muukin) näitä kuuntelee ja joku voi jopa innostua niissä esitetyistä näkökulmista. 

Jossain määrin tutkimus on siirtynyt podcastien aikakauden mukana uuteen aikaan. Tutkimusjulkaiseminen ei siirry (ainakaan vielä) podcasteihin, vaan on tutkijalle lisätyötä, josta ei erikseen makseta. Toisinaan se on mielekästä ja kannattavaa lisätyötä.

Dosentin nimikkeen englanninkielisestä käännöksestä

Suomen Dosenttiliitto on esittänyt opetus- ja kulttuuriministeriölle, että dosentin arvon viralliseksi englanninkieliseksi käännökseksi vahvistetaan ”Associate Professor”. Tieteentekijät on esittänyt kannattavansa esitystä. 

Saman tien somessa sikisi keskustelu siitä, miten käännös on väärä. Uusia käännösehdotuksia ei näkynyt, mutta ”Adjunct Professorille” löytyi tukea vailla perusteluja sen erinomaisuudesta. Perusteluja oli vain ”Associate” termiä vastaan. 

Jostain syystä koulutetut ja sivistyneet ihmiset eivät näytä ymmärtävän, millaisia ongelmia ja pätevyystason alentamista ”adjunct”-termiin sisältyy. 

Hanne Appelqvist kirjoittaa ongelmista eräässä Facebook-keskustelussa seuraavasti: 

”Adjunct professor tarkoittaa esim. USAssa vaikkapa jatko-opiskelijaa, joka on palkattu opettamaan joitakin kursseja ja jolla ei ole pysyvää affiliaatiota yliopistoon. Dosentuuri taas viittaa suht. tarkasti määriteltyyn ja osoitettuun pätevyyteen ja on sidoksissa sen myöntäneeseen yliopistoon. Associate Professor olisi siinä mielessä parempi vaihtoehto, että kun suomalainen dosentti hakee työtä ulkomailta, tämän pätevyys samastettaisiin muiden (esim. anglo-) hakijoiden pätevyyteen. (Associate Professor -tasolla pätevyysvaatimukset tulevat lähelle dosentuurin vaatimuksia.)” 

Ihmiselle, joka on kilpailemassa akateemisista positioista tai tutkimusrahoituksista kansainvälisessä kontekstissa, Adjunct Professor on huono, pahimmassa tapauksessa hyvin haitallinen nimike. Joka tapauksessa se on osin harhaanjohtava käännös: se kertoo, ettei henkilöllä ole vakituista työpaikkaa yliopistolla, mutta ei kerro pätevyystasoa ja useimmissa konteksteissa kommunikoi sen väärin. 

Suurelle osalle kommentoijista ehdotettu nimike tuntuu olevan ongelma siksi, että heidän päässään asiat menevät sekaisin, kun englanniksi apulaisprofessori on Associate Professor. Sitten välillä jotkut professorit huolestuvat, että pian kaikista tulee professoreita. Heidän tulisi suunnata energiansa työelämäprofessuurien (engl. Professor of Practice) sekä Professor-uistinten vastustamiseen. Tai sitten todellinen käännösongelma leimataan dosenttien tittelinkipeydeksi, kuten pari professoria asian typisti (Acatiimi 1/2022). Heitä ei näytä paljoa kiinnostavan dosenttien pätevyyden downgreidaaminen kansainvälisessä kontekstissa. 

Muistaakseni joku ehdotti vuosi tai pari sitten käännökseksi ”Adjunct Associate Professor”. Se ei ole kaikkein kaunein, mutta se kertoo, ettei ole vakkariduunissa (Adjunct) ja tason (Associate professor). Pelkkä Adjuct ei kerro tasoa, koska Adjunct on usein maisteri (tai voi olla jopa kandi). 

Vastalause tälle käännökselle ei ole se, että Adjunct Professor olisi onnistunut. Se ei ole. Sen sijaan ongelma on siinä, että Adjunct viittaa usein määräaikaisiin opetustehtäviin, eikä se siten kommunikoi dosenttien asemaa onnistuneesti. Tämä on mielestäni pienempi ongelma kuin Adjunct Professorin tuomat ongelmat. Keskustelussa tuli vastaan myös nimike Honorary Associate Professor.  Adjunct Associate Professor tai Honorary Associate Professor olisivat parempia kuin Adjunct Professor ja ehkä myös helpommin sulateltavia niille, jotka eivät voi hyväksyä Associate Professor -käännöstä. 

Suomessa on muitakin englanninkielisiä akateemisia nimikkeitä, jotka eivät kommunikoi tasoa kovin hyvin: university teacher (käytännössä usein nykyään dosenttitasoisia, jopa professoritasoisia, mutta voi olla alemmalla tasolla), university lecturer (vastaa useimmiten Englannin senior lectureria tai readeria), professor of practice (ei vaadi edes dosenttitasoa). Suomalaisen yliopistomaailman tulisi päästä eroon pätevyyttä alentavista nimikkeistä. Siksi kannatan lämpimästi dosentin käännöksen muuttamista. Se, mikä käännös on paras, on minusta vielä avoin asia, mutta se ei ole Adjunct Professor.

Viisi 2000-luvun indie-aktia, joita et tunne, mutta joihin kannattaa tutustua

Tällä vuosituhannella nähtiin indievetoisen popin valtavirtaistuminen ja sen uusi marginalisoituminen. Viileimmät festarit olivat hetken täynnä pinnalle nousseita indieakteja, kunnes ne vaihtuivat listapoppiin. Vai pitäisikö sanoa, että hipsterikansan maku muuttui indiepopista listapopiksi, Beach Housesta Siaan? 

Itse taisin elää osan tuosta 2000-luvun kultakaudesta Leedsissä. Tuona aikana (2007–2010) tutustuin lukuisiin indiebändeihin – livenä, suoratoistopalvelujen kautta ja fyysisiltä äänitteiltä. Suuri osa itseäni miellyttäneistä yhtyeistä jäi historian hämärään, eikä ainakaan toistaiseksi niitä ole ”löydetty” uudelleen. Ehkä osa yhtyeistä saakin jäädä unholaan, mutta muutamien soisi saavan vielä uusia kuulijoita. Tässä niistä viisi, joiden arvelen olevan monille indieaktiiveillekin tuntemattomia. 

Arrah & the Ferns. Folkia ja twee-poppia yhdistelevän, Arrah Fisherin johtaman Philadelphiasta ponnistavan bändin ensilevy Evan Is a Vegan (2006) löytyi muistaakseni Last.FM-sivuston kautta. Verkosta sen sai fyysisenä esineenä edullisesti, joten pian se soi kotistereoissa toistuvasti. Bändi teki albumin myös 2010 ja cd-r:n 2013. Niitä en ole kuullut. Allmusicin kuvaus: ”songs feature a unique combination of Wurlitzer organ, "banjolin" (half violin, half mandolin), and tender vocals.” Hienoa nössöindietä, mutta tästä listasta itselleni vähiten merkittävä. Biisisuositus: “Skylark” ja “Apple for Evan” 

Bodies of Water. Los Angelesista kotoisin oleva yhtye oli aktiivinen levyttäjä 2007–2011 ja sitten tuli tauko, uusia bändivirityksiä (lähinnä indie-Abbaa muistuttava Music Go Music), kunnes bändi taas aktivoitui, ja levytti 2017 ja 2021. Kolme ensimmäistä albumia ovat kaikki hienoja, paluulevyt hieman erilaisia ja keskitasoa. Livenä näin bändin asuessani Leedsissä. Keikalla oli korkeintaan 40 henkilöä, mutta kokemus oli upea. Jätän tähän täkyksi lainauksen Pitchforkin arviosta bändin debyyttiä koskien: ”And after you accept the wall of vocals into your heart, you've still got to deal with arrangements equal parts Ennio Morricone, Godspell, classic punk, and Ben-Hur soundtrack.” Biisisuositus: ”Under the Pines” (tai melkein mikä tahansa albumilta A Certain Feeling [2008]). 

Ganglians. Pastoraalista indie-psykedeliaa Sacramentosta. “Valiant Brave” oli yhdellä’ Uncut-lehden kokoelmalla. Sen perusteella ostin muutamalla eurolla koko levyn Monster Head Room (2007). Still Living ilmestyi 2011. Biisisuositus: ”Valiant Brave” 

Secret Cities. Pohjois-Dakotan Willistonista tulevan Marie Parkerin liidaama yhtye teki kolme albumia 2010–2014. Niistä kaksi ensimmäistä on itselleni tärkeitä. Kuulin bändiä Jumbo-levykaupassa Leedsissä, ja pian oli tutustuttava lisää. Pink Graffitista (2010) tuli hetkeksi arjen soundtrack. Herkkää ja haurasta. Biisisuositus: ”Boyfriends” 

Waters. Loistavan Port O’Brienin keulahahmon, Kalifornian suunnalta tulevan Van Pierszalowskin (myös Van William) seuraava projekti oli WATERS, joka teki kolme albumia. Niistä ensimmäinen, Out in the Light (2011) on erityisen hieno teos. Vähän rokimpaa, jos Port oli folkimpaa. Lainaus yhdestä arviosta: “The frontman's voice is largely clear and earnest with grit where necessary and a dash of Neil Young's nasal falsetto, the kind of delivery just begging for a listener's impassioned sing-along.” Biisisuositus: “Take Me Out to the Coast” ja “Mickey Mantle”.

Levyvuosi 2022

Vuoden 2021 levysatoa ihmetellessäni totesin, että olen pudonnut kärryiltä musakriitikoiden ja ehkä kuuntelijoidenkin suurista suosikeista. Vuosi 2022 ei tuo siihen poikkeusta. 

Toki olen kuunnellut monta esimerkiksi Uncutin vuoden parhaista, varsinkin kun olen ostanut jokaisen numeron ja pyöritellyt siinä samassa tulevia cd-levyjä. En kuitenkaan ostanut yhtään tuoretta albumia niiden perusteella. Useina vuosina olen löytänyt paljon kiinnostavaa ostettavaa. Nyt löysin vain kivaa musiikkia, ostosteni suuntautuessa muualle. 

Uusien levyjen ostamisessa on tapahtunut pudotus. Vuonna 2022 ostin kaikkiaan 296 albumia. Niistä vain yhdeksän on julkaistu vuonna 2022. Viisi ulkomaista ja neljä kotimaista: 

Marcel Bontempi: Crawfish, Troubles, Cats & Ghosts (kooste 2015-20, ilm. 2022) 

Brian Jonestown Massacre: Fire Doesn’t Grow on Trees 

Built to Spill: When the Wind Forgets Your Name 

Pixies: Doggerel 

Watain: Agony & Ecstasy of Watain 

Hal Peters Trio: Takes on Carl Perkins

Katujen äänet: Kaiken jälkeen (ilm. 2021 mutta vinyyli 2022)

Teini-pää: Maailma kyllä odottaa 

Ydinperhe: Kymmenen välivuotta 

Näistä valitsen parhaaksi levyksi Built to Spillin. 

Vuoden ostoksissani on valtava määrä erilaista juurimusiikkia: bluesia, rockabillyä, psychobillyä (no, ei se nyt ihan rootsia ole), rock’n’rollia, vähän kantria ja dub-reggaeta, hitunen jopa swingiä. Mukana on sopivasti kotimaista rokkia, tarkasti valikoitua black metallia sekä krautrockia. On siellä kohtuullinen otos punkkia, psykedeliaa, progea, indietä ja jazziakin. Classic Rockin kokoelmaa täydensin erityisesti Kinksin studioalbumeilla. Suurin löytö oli Robert Wayattin Rock Bottom (1974). Vaikka olen Wyattia kuunnellut aikaisemminkin, tämä albumi iski yllättävän lujaa. Can ja Amon Düül II ovat soineet ahkerammin kuin koskaan aikaisemmin. 

Uutuuksista ostamatta on toistaiseksi ainakin Luke Hainesin & Peter Buckin uusi albumi, Spiritualized ja Beach House – siis niistä, jotka normaalisti ostaisin saman tien, mikäli hinnat eivät olisi kohonneet pilviin. 

Vuoden kotimainen biisi voisi olla Tuomo Mannosen ”Somertonin mies”; ulkomaisista Pink Mountaintopsin ”Lights of the City”, jos en lähde taas Built to Spilliä tarjoamaan. Molempia olen ihmetellyt erityisesti kävellessäni Helsingin kaduilla. 

Tänä vuonna ei ole aikaa tehdä listausta kaikesta siitä vuoden 2022 musiikista, mihin tulen palaamaan seuraavan vuoden aikana. Alkavalta vuodelta en osaa odottaa mitään. Haluan löytää aikaa kuunnella jo ostamiani levyjä. Lisäksi haluan löytää jotain uutta innostavaa. Asiaan kuuluu, etten vielä tiedä, mitä se voisi olla.

Vapaa-ajattelun historiaa pääkaupunkiseudulla

Viime aikoina olen lueskellut muutamia järjestöhistoriikkeja. Vähän aikaa sitten ilmestyi Erno Vanhalan historiikki Uskontojen uhrit UUT ry:stä, nimeltänsä UUT – 30 vuotta tukea uskontojen uhreille. Heti perään luin nyt jo iäköityneen teoksen, Arto Tiukkasen Vapaa-ajattelu Helsingissä. Helsingin Vapaa-ajattelijat ry. 1936–1996 (1998). 

Edellisestä tein muistiinpanot. Jälkimmäisestä suunnittelin tekeväni, mutta päätin rustata ne tänne blogitekstin muotoon. 

Vapaa-ajattelun suomalaiset järjestöhistorian juuret ovat 1800-luvun lopulla, kun Viktor Heikel (1842–1927) pyrki perustamaan ”vapaauskoisten” ruotsinkielisten liberaalien kanssa Suomen uskonnonvapaus- ja suvaitsevaisuusyhdistyksen. Senaatti ei kuitenkaan vahvistanut sääntöjä, vaan siirsi asian tuomikapituleille. Hanke torjuttiin. 

Ylioppilasyhdistys Prometheus perustettiin vuonna 1905. Yhdistyksen tavoitteena oli kirkon erottaminen valtiosta ja uskonnonopetuksen lopettaminen. Prometheus oli akateemisen eliitin projekti ja sikäli osa porvarillista kulttuuriradikalismia. Yhdistys kuopattiin 1914. Prometheus inspiroi Tampereen sosialisteja perustamaan oman yhdistyksen vuonna 1906. 

Helsinkiin perustettiin Vapaa-ajattelijain liitto vuonna 1911. Senaatti kuitenkin piti liiton tavoitteita moraalisesti ja poliittisesti epäilyttävinä, eikä antanut hyväksymistään liiton säännöille. Uusi yritys oli 1917, kun olot vapautuivat, mutta kansalaissota keskeytti kehityksen. 

Kotkassa pistettiin pystyyn yhdistys vuonna 1929 ja sinne saatiin heti seuraavana vuonna myös uskonnottomien hautausmaa. 

Nykyinen Helsingin yhdistys perustettiin vuonna 1936. Perustamiskokouksessa oli eri lähteiden mukaan jotain 170-200 henkilöä. Ja yhdistykseen liittyi noin 100 henkilöä. Nimeksi tuli ensiksi Siviilirekisteriin kuuluvien yhdistys. IKL:n kansanedustaja Hilja Riipinen ehdotti eduskunnan välikysymyskeskustelussa yhdistyksen nimeksi ”Komminternin hengessä toimiva jumalankieltäjäin yhdistys”. Se kertoo paljon siitä, miten yhdistys nähtiin kirkollisessa oikeisto-Suomessa. 

Helsingin yhdistyksen johto koostui toimihenkilöistä ja korkeakoulutetuista. Työläisiä ei johtoon valittu. Tampereella tilanne oli toinen. Helsingissä yhdistykseen kuului sekä vasemmistososialisteja että edistysmielisiä porvareita. Yhdistys oli alusta pitäen Etsivän keskuspoliisin tarkkailussa. Sekin kertoo jotain aikansa kirkollisesta ilmapiiristä. 

Muutama vuosi myöhemmin työläiset ja alemmat toimihenkilöt alkoivat olla keskeisessä osassa yhdistystä. 

Yhdistyksen historiassa konkreettisina tavoitteina ovat olleet uskonnottomien hautausmaiden vakiinnuttaminen ja uskonnottomien oikeuksien puolustaminen erityisesti kasvatuksellisissa ja koulutuksellisissa instituutioissa. Kirkkoa vastaan on kamppailtu muistuttamalla kirkosta eroamisen mahdollisuudesta. 

Jos vuonna 2009 oli tunnettu Englannista kopioitu bussikampanja, niin jo vuonna 1971 oli ”ratikkakampanja”. Tai oikeastaan torsoksi jäänyt yritys. Raitiovaunujen kylkeen laitettiin mainos, jossa luki ”Siirry siviilirekisteriin – vältyt verosta”. Kuvituksena oli kirkonmies, jota ympäröi hämähäkinverkko. Julisteet olivat paikalla sovitun kahden viikon sijaan kolme päivää, kun HKL:n päällikkö käski repiä ne irti ”hyvän tavan vastaisina”. 

Erilaisiin valitusmekanismeihin ryhdyttiin, mutta mikään niistä ei muuttanut sitä, että kampanja oli tullut päätökseensä ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Suomen Kaupunkiliitto jopa katsoi, että kyse oli kirkon karkeasta pilkkaamisesta. Kampanjasta syntyi kuitenkin medianäkyvyyttä. Epäonnistuneesta sellaisesta todennäköisesti enemmän kuin jos kaikki olisi mennyt putkeen. 

Vuonna 1996 päädyttiin ostamaan lehtimainos Helsingin Sanomista. Mainoksessa kysyttiin: ”Oletko ajatellut, miksi kuulut kirkkoon?” Se oli onnistunut mainos, sillä ihmiset ottivat yhteyttä. Se myös lopetti flaijereiden jakamisperinteen: se oli tehotonta verrattuna tällaiseen mainontaan. 

Jäseniä kirjan kattamalla ajalla on ollut parhaimmillaan hieman alle puolitoista tuhatta. Kovin paljon suurempi se ei ole ollut myöhemminkään. 

Kaikkiaan yhdistyksellä on ollut kaksi kärkeä. 1) Vahventaa uskonnottomien mukaan ottamista (mm. pyrkimys omiin hautausmaihin ja uskonnottomien huomioimiseen koulutuksessa ja kasvatuksessa). 2) Heikentää kirkon asemaa yhteiskunnassa (kampanjat jne.). Siinä missä edelliseenkin suhtaudutaan toisinaan kielteisesti, oikeuksien perään kyseleminen herättää myös ymmärrystä. Suhtautuminen jälkimmäiseen on usein kielteistä, mutta sillä yhdistys saa näkyvyyttä ja toisinaan uusia jäseniä. 

Nyt kun yli 25 vuotta on kulunut tämän historiikin kattamasta ajasta, voisi joku tiivistää myöhemmät vaiheet.

Ateismi viidessä minuutissa

Lokakuun lopussa ilmestyi toimittamani teos Atheism in Five Minutes (Equinox, 2022). Sen yksittäisten lukujen ideana on tarjota noin viiden minuutin lukuajan puitteissa mielekäs vastaus ateismiin ja uskonnottomuuteen liittyvään kysymykseen. Yksittäiset luvut ovat siis parin sivun mittaisia. Teoksessa on yhteensä 64 lukua sekä esipuhe. Siihen on osallistunut yli 40 kirjoittajaa. 

Suuri osa kysymyksistä on peräisin uskontotieteen peruskurssin opiskelijoilta. Yhdistelin niitä, muokkasin ja keksin itse lisää. Yksittäisen kysymyksen kohdalla kirjoittajan tehtävänä on vastata kysymykseen ja tarpeen tullen problematisoida itse kysymys. Näin pyrkimyksenä ei ole tuottaa vain tietokirjamaisia vastauksia vaan toimia pedagogisesti ajattelun innoittajana kohti halua käsitellä lisää. 

Vaikka teoksen otsikossa on sana ateismi, yksittäisissä teksteissä saatetaan kirjoittaa uskonnottomuudesta. Tämä on kirjoittajille annettu vapaus. Samoin osa kirjoittajista käsittelee ateismia analyyttisesti mielekkäänä terminä, kun taas osa painottuu tutkimaan termin käsitehistoriaa ja käyttöä, erityisesti sitä, miten ihmiset ovat termillä identifioineet itseään tai muita. Tämän variaation perustelu on pedagoginen: lukija joutuu tarkkailemaan käsitteellistä kirjavuutta, joka toistuu myös tutkimuskirjallisuudessa. 

Ateismia ja uskonnottomuutta käsitellään erilaisten tieteenalojen näkökulmista. Mukana on esimerkiksi historiantutkimuksen, uskontotieteen, filosofian, antropologian, psykologian ja sosiologian näkökulmia. Kirjoittajia on useista eri maista, esimerkiksi Yhdysvalloista, Kanadasta, Englannista, Skotlannista, Hollannista, Saksasta, Singaporesta, Virosta, Puolasta, Kroatiasta, Sveitsistä, Norjasta, Ruotsista ja Suomesta. 

Kirjoittajat ovat toki painottuneet Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, eikä globaaliin kattavuuteen ole edes pyritty. Silti asetin ohjenuorakseni, että jonkinlaiseen maantieteelliseen variaatioon pyritään, ja sen jälkeen katsotaan, että variaatio ulottuisi myös sukupuoleen, etnisyyteen ja akateemiseen uravaiheeseen. Kuitenkin jokaisen kysymyksen kohdalla ensimmäinen ajatus oli: ”Kuka olisi paras mahdollinen kirjoittaja?” 

Teos on osa kirjasarjaa, jossa on jo ilmestynyt teokset teemoista uskonto, buddhalaisuus, hindulaisuus sekä alkuperäiskansojen uskonnot. Lisää on tulossa. Olen lukenut tai ainakin selaillut tarkasti kaikki sarjassa ilmestyneet ja pari käsikirjoitusasteella olevaa. Mielestäni teokset ovat kiinnostavia muutenkin kuin aloittelijoille, erityisesti siinä, miten kirjoittajat hahmottelevat, mitkä ovat tieteellisesti kiinnostavia kysymyksiä kussakin aihepiirissä. Mutta kyllä niistä oppii sisällöllisestikin, vaikka kuinka olisi tehnyt pitkään opetus- ja tutkimustyötä. 

Atheism in Five Minutes on saatavilla edullisena pehmeäkantisena versiona. Jos haluaa tilata suoraan kustantajalta, 25 prosentin alennuksen saa koodilla A5M. 

Itselleni tämä oli osin ”pandemiakirja”, osin ”tutkimusvapaakirja”. Tutkimusvapaalla viimeistelin keväällä 2022 ilmestyneen teokseni Taking ”Religion” Seriously: Essays on the Discursive Study of Religion (Brill, 2022), mutta siinä samassa päädyin kysymään 5 minuuttia -kirjasarjan toimittajilta, onko kukaan ehdottanut ateismia aiheeksi. Muutaman sähköpostin jälkeen kustantaja oli vakuuttunut, että tällainen kannattaa tehdä. 

Kuten kaikissa toimitustöissä, työtaakka oli oletettua suurempi, varsinkin kun tässä oli niin paljon kirjoittajia, mutta teosta on ollut myös hauska tehdä. Toivottavasti sitä on myös hauska lukea.