Studioalbumit osa 120: Magazine

On useita yhtyeitä, joiden albumeita ei tule koskaan kuunneltua siksi, että niiltä on ilmestynyt riittävän kattavan tuntuinen kokoelma. On täysin subjektiivisen arvion varassa, mikä tällainen artisti tai yhtye on, koska aina voi huomata olleensa väärässä. Minulle esimerkiksi Kinks oli pitkään tällainen. Sitten aloin ostella ja kuunnella varsinaisia studioalbumeita. Huomasin, ettei kokoelmalevyni riittänyt mihinkään, vaikka loistava olikin. Magazine on minulle yhtye, jolta olen kuunnellut lähinnä omistamaani kokoelmaa. Olen kuitenkin epäillyt, ettei se riitä. En ollut juurikaan tutustunut varsinaisiin albumeihin. Nyt tuli aika. 

 

Buzzcocksiin rakastuin jo ennen teini-ikää. Laulaja Howard Devoto erkaantui sen varhaisesta kokoonpanosta ja pisti pystyyn Magazinen. Myöhemmin teini-ikäisenä kun aloin kuunnella Nick Cavea, huomasin Magazinen basistin Barry Adamsonin soittaneen jonkin aikaa The Bad Seedsissä. Satuin ostamaan Adamsonin soolotuotoksiakin. Useampia. Mikään näistä ei kuitenkaan saanut tutustumaan Magazineen sen syvemmin kuin mitä kokoelmalevy tarjosi. Syynä sen ostamiseen oli kaksi taivaallisen hienoa raitaa, ”Shot by Both Sides” (josta Kollaa Kestää teki sympaattisen version) ja ”The Light Pours Out of Me”. 

 

Real Life (1978) sisältää kaksi yllä mainittua biisiä. Tavallaan tämä tulee olemaan aina se levy, jolta löytyvät nuo kaksi ylivertaista biisiä, joille sormensa laittoi peliin Devoton entinen bändikaveri, Buzzcocksista tuttu Pete Shelley. Muuhun materiaaliin Shelley ei ole vaikuttanut. Mutta onhan albumilla muitakin upeita raitoja, esimerkiksi B1 ”Motorcade”. Kokonaisuutena teos on tyylikäs irtiotto punkista, mutta samalla sitä tuskin olisi syntynyt ilman punkin sisäistämistä. Se on post-punkia siinä mielekkäämmässä merkityksessä – ei oikeastaan edes ”punkin jälkeen” vaan punkin aikana tehty punkin haastaminen sen sisältä, samalla murtautuen siitä osittain ulos. 

Secondhand Daylight (1979) on otteeltaan enemmän syntsapoppia kuin punkista suoraan ponnistavaa uudenlaista ilmaisua. Se ei sinänsä tee levystä huonoa, vaan nykykorvalla kuunneltuna tavanomaisempaa. Siinä ei ole yksittäisiä hittejä, itse asiassa omiin suosikkeihini kuuluu albumin päättävä, verrattain vangitseva ”Permafrost”. Tämä tunne vain vahvistuu, kun kuuntelen albumin uudelleen töiden lomassa. Kiinnitän erityishuomion taustalla mukavasti soivaan musiikkiin ja totean, että permafrostihan siinä taas alkoi. Näihin aikoihin osa bändistä alkoi vaikuttaa myös Visagessa. 

The Correct Use of Soap (1980) on periaatteessa samoilla linjoilla edeltäjänsä kanssa, mutta minun näkökulmastani se ottaa miellyttävällä tavalla askeleen takaisin kohti debyytin tunnelmaa. Wikipedian mukaan albumi sisältää yhtyeen tunnetuimmat ja suosituimmat kappaleet. No jos Spotify on mikään mittari, niin albumin sinkkubiisi ja samalla päätösraita ”A Song from Under the Floorboards” (joka viittaa Dostojevskin teokseen Kirjoituksia kellarista) on kerännyt 3,8 miljoonaa kuuntelua, kun taas ”Shot by Both Sidesin” luku on yli 10 miljoonaa. Aloitusbiisi ”Because You’re Frightened” laittaa riman korkealle. Ja yllä mainittu päätösraita muistuttaa, miten majesteettista materiaalia Magazine mahtavimmillaan teki. Siinä välissä kuitenkin on hyvin keskinkertaisia biisejä turhan paljon. Levyn ainoa kover on Sly & the Family Stonen “Thank You”, mikä ponnahtaa outolintuna pakasta. Toisaalta osassa post-punkia on vahvaa funkia, mutta silti funk-basson tuominen Magazinen repertuaariin yllättää ja hämmentääkin. Julkaisun jälkeen alkuperäisjäsen, kitaristi John McGeogh, jätti yhtyeen ja siirtyi Siouxsie and the Bansheesin osaksi. 

Magic, Murder and the Weather (1981) ilmestyi vasta kun bändi oli jo hajonnut. Se ei ole nolo teos, mutta vähäveriseksi sitä voi hyvällä syyllä kutsua. Sävellyksissä vetovastuuta otti entistä enemmän kosketinsoittaja Dave Formula. En silti syytä häntä. Ehkä koko bändin sielu oli jo jossain muualla. Kompletistille tämä on ihan kuunneltavaa popmusiikkia, eikä se tyylillisesti ole mikään merkittävä suunnanmuutos, mutta palaset eivät vain loksahda enää kohdalleen. 

No Thyself (2011) ilmestyikin sitten sopivasti 30 vuotta edeltäjänsä jälkeen. Moni punk-, post-punk- ja indie-akti on tehnyt paluulevyjä 2010-luvulla. Niistä useimmat kuulemani ovat ihan kivoja. Ne pyöräyttää mielellään, mutta sitten ne unohtuvat. Osan pyöräyttää moneen kertaan, ja joistakin tulee uusia klassikkoja (esimerkkinä Slowdiven 2017 paluualbumi). Magazinen paluu meni jotenkin ohi. En muista kuulleeni sitä. Se menee ensin mainittuun kategoriaan. Sen kuuntelee ihan mielellään, se ei ärsytä, mutta ei sitä jää varsinaisesti kaipaamaankaan. On kuitenkin sanottava, että siinä on yllättävänkin vahvoja hetkiä, jotka eivät välttämättä edes kuulosta ensimmäisen kierroksen Magazinelta. Siksi en ihmettele, että se sai ilmestyessään hyvin myönteisiä arvioita. Mieluummin tämä kuin edellinen albumi. 

Edelleen ajattelen, että kokoelma-albumilla pärjää pitkälle, mutta Magazinen debyytti olisi kiva hommata omaan hyllyyn. Se on poikkeuksellinen teos. Muita voi kantaa kotiin, jos edullisesti tulee vastaan (harvemmin tulee). Magicin taidan kuitenkin ostaa vasta siinä tilanteessa, että olen jo hommannut yhtyeen muut studioalbumit tai ainakin suurimman osan niistä. 

Magazinen vaikutus myöhempään (brittiläiseen) musiikkiin on ollut huikea. Smiths, Radiohead ja Pulp ovat niitä erityisen tunnettuja ja ilmeisiä esimerkkejä yhtyeistä, jotka inspiroituivat merkittävästi Magazinesta.

Vuoden alun lukemiset

Tammikuussa luin seuraavat teokset, joista laitan tänne muistiin muutaman huomion. Yhtä ateismi & tiede -aiheista teosta lukuun ottamatta voisi tiivistää, että kuukauden teemoina olivat musiikki ja hermeneutiikka. 

 

Kid Congo Powers & Chris Campion (2022) Some New Kind of Kick 

 

Brian Tristan eli Kid Congo Powers (s. 1959) on soittanut kolmessa suuresti arvostamassani kokoonpanossa: The Gun Clubissa, The Crampsissa ja Nick Cave & the Bad Seedsissa. Siksi halusin lukea hänen muistelmansa, jossa Los Angelesissa kasvanut meksikolaistaustainen homo löytää seksuaalisuutensa, omaehtoisen musiikin ja kovat huumeet. Kelvollinen muistelmateos ylipäätään ja yllä mainittujen bändien diggareille erinomainen. 

 

James Young (2021/1992) Nico: Songs They Never Play on the Radio 

Tästä kirjasta kirjoitin Nicon studioalbumeja käsittelevässä blogitekstissäni 26.1.2024, joten jätetään tämä lyhyeksi. Kyse on kiitellystä kirjasta, jonka inhorealistinen näkökulma käsittelee tekijän matkaa Nicon kosketinsoittajana 80-luvulla. Hän piirtää Nicosta ja suurimmasta osasta muista kirjan hahmoista melko kielteisen ja penseän kuvan. Teos on kuitenkin monin paikoin hauska ja sai minut kuuntelemaan Nicon albumituotannosta niin tuntemattomat levyt kuin tarkemmalla korvalla ennestään tutut. Jos kirjan tyylivalinta ei töksähdä alkuunsa tai ala jurppia muutaman kymmenen sivun jälkeen, niin siitä saa paljon irti. Kyse ei ole Nicon elämäkerrasta, vaan tekijän omasta matkasta, joka ristesi Nicon kanssa. 

 

Jarkko Tontti (toim.) (2005) Tulkinnasta toiseen. Esseitä hermeneutiikasta 

 

Hermeneutiikan vaiheita ja debatteja käsittelevä klassikkoartikkeleitakin sisältävä kokoelma oli hyllyssä hyvän tovin. Siitä se siirtyi lukupinoon, luin puolet ja siirsin takaisin lukupinoon. Pari vuotta myöhemmin eli nyt pääsin uudelleen sen pariin. Paketti on hyvä tuki perustavammalle aihetta käsittelevälle kirjallisuudelle. Tarvitset sitten johdantoa aiheeseen tai yksittäiseen klassikkoajattelijaan perehtymistä, tätä voi lukea siinä rinnalla. Tämä ei tarjoa kunnolla kumpaakaan, mutta tukee erinomaisesti molempia. 

 

Richard Rorty & Gianni Vattimo (2005) The Future of Religion 

 

Lyhyt teos, jossa kaksi filosofia käsittelee erikseen ja yhdessä (dialogissa) uskontoa. Keskustelussa käännyn selvästi Rortyn suuntaan, mutta ehkä olennaisinta teoksessa on nähdä, miten lähellä toisiaan Rorty ja Vattimo ovat näennäisestä erimielisyydestään huolimatta. Molemmat suhtautuvat varauksella skientismiin ja kielteisesti metafysiikkaan. Molemmat hylkäävät totuuden sellaisena käsitteenä, joka takaisi oikeanlaisen pääsymme todellisuuden luonteeseen. Yksinkertaistetusti sanottuna Rortyn mukaan totuudesta ei tarvita filosofista teoriaa, Vattimon mukaan kaikki on tulkintaa. Keskeinen ero on siinä, että Rortya eivät uskoa koskevat kysymykset suuresti liikuta eikä hän kaipaa kristillistä kieltä suuntaamaan meidän ajattelua, kun taas Vattimolle uskoon liittyvät kysymykset ovat osa hänen identiteettiään. Vattimo myös pitää kristillistä kieltä erityisen tärkeänä nykyajattelulle, joskaan hänen näkemyksensä ei muistuta perinteisiä kristillisiä käsityksiä, vaan edustaa yhdenlaista jumalan kuoleman teologiaa. 

Gianni Vattimo (1999) Tulkinnan etiikka 

Niin sanottua ”heikkoa ajattelua” edustavan, Nietzschestä, Gadamerista ja erityisesti Heideggerista ammentavan hermeneutiikan filosofiaa uudistaneen Vattimon kirjoituskokoelma on vankka lukupaketti, joka ei sovi suurta selkeyttä, helppoutta ja rautalankaa vaativille. Vattimo ei ole alkuunkaan sekava, mutta aloittelijalle osa teksteistä saattaa olla haastavia. Teos on ollut hyllyssäni vuosikausia ja luinkin sen suurimmaksi osaksi ilmestymisaikoihin. Nyt kuitenkin kävin koko teoksen läpi (uudelleen) ja totesin hyväksi tilinteoksi Vattimon suhteesta moniin muihin lähifilosofeihin. Erityisesti Habermas-kritiikki on havainnollistava, riippumatta siitä, minkä kannan itse heidän välisiinsä näkemyseroihin ottaa. 

 

Gianni Vattimo (1989) Läpinäkyvä yhteiskunta

 

Muistan lukeneeni osan teoksesta kulttuurihistorian seminaarissa suunnilleen vuonna 1995. Lainasin sen myös kirjastosta ja luinkin huvikseni. Nyt luin uudelleen yli 25 vuoden jälkeen ja edelleen osa teksteistä tuntuu näkemyksellisiltä. Tämä ei kuitenkaan ole yhtä vahva filosofisesti kuin Tulkinnan etiikka. Tässä on enemmän media- ja informaatioyhteiskunnan suuntaan katsovia tekstejä, jotka innostivat infoaikaa pohtivia ysärillä. 

 

Elaine Howard Ecklund & David R. Johnson (2021) Varieties of Atheism in Science

 

Teoksen perustana on luonnontieteilijöiden haastattelut ja heille tehdyt kyselyt. Siten teos luo tärkeällä tavalla kuvan siitä, miten ateisti-luonnontieteilijät ajattelevat uskonnosta. Tekijöiden painotukset ja tulkinnat ovat paikoitellen oudohkoja, mutta mikään ei poista sitä, että tästä löytyy perustavaa empiiristä todistusaineistoa siitä, miten ajattelevat brittiläiset ja yhdysvaltalaiset luonnontieteilijät, jotka eivät usko jumalan olemassaoloon. Tekijät korostava kovasti, miten tutkimuskohde poikkeaa stereotyyppisestä uusateistisesta mielikuvasta. Osin näin onkin eli kohderyhmä on kirjavaa ja keskenään erimielisiä suhtautumisessaan uskontoon ja elämää merkityksellistäviin tekijöihin ylipäätään, mutta kyllä kohderyhmästä löytyy hieman enemmän ns. uusateistien kaltaisia kuin tekijät antavat ymmärtää. Hauska kuriositeetti: uskonnolliset luonnontieteilijät ovat ateisteja enemmän fyrkan perään.

Miten opettaa uskontotiedettä?

Yksinkertainen vastaus otsikon kysymykseen voisi olla, että ihan samalla tavalla kuin muitakin tieteenaloja. Kuitenkin itse kysymys on varmasti jokaisen uskontotiedettä opettaneen itselleen (ja ehkä toisillekin) esittämä. Silti aiheesta ei ole julkaistu kovinkaan paljon akateemista kirjallisuutta. Yksi aukkoa paikkaava teos on Russell T. McCutcheonin toimittama Teaching in the Study of Religion and Beyond: A Practical Guide for Undergraduate Classes (Bloomsbury, 2024). 

Teos koostuu johdannosta, 44 lyhyestä opetukseen liittyvästä tekstistä (arviointi, lukemistot, ryhmätyöt, osallistuminen, siirrettävät taidot jne.), laajasta sanastosta sekä jälkisanoista. Jälkisanoina on Jonathan Z. Smithin alkujaan vuonna 1991 julkaistu teksti ”The Introductory Course: Less is Better”, jonka alaotsikko kertoo paljon Smithin ydinajatuksesta. Minulle teos on merkittävä jo siitä syystä, että olen kirjoittanut siihen kaksi lukua, ”Assignments” ja ”Group Work” (sekä toiminut sanaston ”eurooppalaisena” esilukijana). 

Jos ajattelen uskontotiedettä omana opiskeluaikana ja vielä vuosia sen jälkeenkin, niin en muista monenkaan merkittävän alan nimen kirjoittaneen opetuksesta tai panostaneen sellaisen teoksen toimittamiseen. En kyllä muista sellaisia teoksia lähialoiltakaan, esimerkiksi ”Kirjallisuustieteen opettaminen” tai ”Sosiologian opettaminen”. No, jälkimmäisestä löytyy jotain etäisesti tässä haettua muistuttavaa. Ehkä vihdoin tutkijatkin heräävät siihen tosiasiaan, että iso osa työstämme on opetusta ja iso osa siitä, mikä vaikutus tutkimuksillamme on, syntyy opetuksen kautta. Opetus ei tietenkään ole ainoa konteksti, mutta keskimäärin se on paljon tehokkaampi vaikutuskanava kuin esimerkiksi se toiminta, mikä menee ”yhteiskunnallisen vaikuttavuuden” alle. 

On miellyttävää lukea opetukseen liittyviä tekstejä, jotka ovat aitoja tieteenalalla opettavien reflektiota omista konteksteistaan eikä yliopistopedagogisten tekstien tieteenaloista irrallaan kelluvia (sinänsä arvokkaita ja opettavaisia) pohdintoja. Tämä on ehdoton teoksen vahvuus. Sellaisenaan sen opetukset ja ideat ovat myös sovellettavissa ja siirrettävissä useille tieteenaloille. Siksi otsikon ”beyond” on täysin perusteltu. On myös vaihtelua, että kirjoittajat eivät ole ainakaan voittopuolisesti pedagogiikan eksperttejä, mutta omaavat pitkän kokemuksen yliopisto-opetuksesta ja ovat kiinnostuneita sen kehittämisestä. 

Osalle potentiaalisesta lukijakunnasta teos jää etäiseksi, koska sen painotus on voimakkaasti Yhdysvalloissa. Kirjoittajissa on pikaisen laskuni mukaan minun lisäkseni kaksi Yhdysvaltain ulkopuolella työskentelevää, joten myös sisällössä osa teksteistä keskittyy ja jopa rajoittuu sinne. Yliopistojen systeemit kun ovat kovin erilaisia eri maissa. Hyvä puoli tässä on se, että teoksen avulla oppii yllättävänkin paljon Yhdysvaltain kontekstista ja samalla voi pohtia, miten meiltä puuttuvat tai siellä toisin olevat aspektit sopisivat tänne. 

Kirjan koostaminen oli melko nopea prosessi. Kiinnostavampaa oli se tapa, jolla se tehtiin. Toimittaja valikoi mukaan henkilöitä, joita hän itse arvostaa ja tuntee. Sen jälkeen tarjottiin alustava lista aiheista, joista jokainen sai rankata omia suosikkeja. Sen jälkeen toimittaja katsoi, kuinka paljon on valittu samoja ja jakoi kirjoittajille muutaman otsikon. Näin kirjoittajat saivat sanoa mielipiteensä itselleen mieluisista aiheista, mutta samalla sitoutuivat ottamaan vastaan sen, mitä tarjotaan, kunhan se on ollut kirjoittajan alkuperäisellä pitkällä listalla (pitkä tarkoitti esimerkiksi viittä tai kuutta aihetta). 

Teos ei ymmärrettävästi suoraan vastaa esittämääni kysymykseen. Se tarjoaa kuitenkin yhden työkalun aiheen pohtimiseen. Sellaisia kirjamittaisia työkaluja ei ole paljon. Teos ei korvaa (yliopisto)pedagogista oppi- ja tutkimuskirjallisuutta, mutta tieteenalapainotuksensa vuoksi se tarjoaa sellaista, mitä yleispedagoginen kirjallisuus ei tee.

Studioalbumit osa 119: Nico

Christa Päffgen (1938–1988) eli suurimman osan elämästään Nicona. Taiteilijanimi mallina uransa aloittaneelle saksalaiselle jääkuningattarelle tuli valokuvaajan entisestä poikaystävästä. Nico muistetaan lähinnä yhteistyöstä Velvet Undergroundin debyyttialbumilla ja Andy Warholin Factoryn toimijana. Nico oli myös sooloartisti, jonka ura ei koskaan noussut kaupalliseen menestykseen. Hänen albuminsa ovat kuitenkin vähintään kiinnostavia. Artistin tuotanto on pääpiirteissään tuttua, mutta en kuitenkaan ole kuunnellut kaikkia albumeita kokonaan – enkä varsinkaan kahta viimeisintä. Nyt tuli aika. 

Sytyttäjänä toimi Nicon bändissä koskettimia 1980-luvulla soittanut James Young ja hänen kirjansa Nico: Songs They Never Play on the Radio. Kovasti hehkutettu teos on aika karua luettavaa, sillä Youngin aikana Nicon elämä keskittyi huumeisiin. Keikkailu oli välttämätön keino rahoittaa addiktion toteuttamista. 

Nicon ensisingle, Gordon Lightfootin säveltämä ja alkuperäisesittämä ”I’m Not Sayin’” on minulle ollut puhdasta Nicoa siitä lähtien kun sen kuulin. Vuonna 1965 julkaistu biisi löytyy myös Nicon kokoelmalevyltä The Classic Years, jonka ostin (kalliilla) cd-levyjen kulta-aikana. Kokoelma on loistava, mutta saattaa estää paneutumasta yksittäisiin albumeihin, joskaan sillä ei ole yhtään raitaa kahdelta viimeisimmältä soololevyltä. 

Varhaisen folk-menon jälkeen Nico tuli tunnetuksi Velvet Undergroundin ensilevystä Velvet Underground & Nico (1967), jolla Nico lauloi muutaman laulun, Andy Warholin toiveesta (tai käskystä). Tuota mestariteosta en laske Nicon soolotuotantoon. Myös Nicon oma (väitetty) kommentti 1980-luvun alussa kuului: ”Always the Velvet Underground… I want to talk about my records.” 

Chelsea Girl (1967) ilmestyi samana vuonna kuin VU-levy. Tämä sisältää lähinnä Jackson Brownen, John Calen ja Lou Reedin sävellyksiä, plus yksi Dylan ja yksi Tim Hardin. Levyllä soittaa lähinnä VU-miehet ja lisäksi kitarassa on Jackson Browne. Sillä ei kuulla rumpua eikä bassoa, joten siitä voi päätellä jotain. Se on tyylillisesti sekoitus folkia ja VU:n tummempaa tunnelmaa. Sen nimi viittaa Warholin elokuvaan Chelsea Girls (1966), jossa Nico esiintyi. Nico kommentoi albumia myöhemmin aika tylysti, valittaen, ettei hänen toiveitaan kuunneltu toteutuksessa. Ensikosketukseni siihen tuli, kun nauhoitin albumin c-kasetille opiskeluaikana. Paljon myöhemmin ostin hyllyyni vinyylin. Olen aina pitänyt siitä. Se ei ole ihan kaikille sopivaa musiikkia, mutta se on konventionaalista verrattuna seuraaviin teoksiin. 

The Marble Index (1968) on sitä varsinaista sooloajan Nicoa. Huomattavasti synkempää kuin edeltäjänsä, harmonin hitaasti kuljettama kylmä, solipsistinen universumi, jonka lyriikat ammentavat romantiikan runoilijoilta ja jossa osansa on klassisen musiikin koulutuksen saaneella tuottajalla, Velvet Undergroundin John Calella. Calen mukaan harmoni oli suurimman osan ajasta epävireessä, mikä teki levyttämisestä oikukasta. Todella merkittävä muutos on kuitenkin se, että Nico on säveltänyt albumin kaikki raidat. Kyseessä on tunnelmaltaan ”heroiinilevy”, vaikka en ole varma, oliko Nico tässä vaiheessa jo aloittanut sen käyttöä. Sitä kuvataan usein termillä itsetuhoinen. Teos ei herättänyt huomiota ilmestyessään, mutta myöhemmin siitä on muovattu avantgardistinen kulttilevy. Esimerkiksi Primal Screamin Bobby Gillespie on nimennyt sen yhdeksi suosikeistaan ja kertonut sen vaikuttaneet merkittävästi Screamadelican (!) tekemiseen. Puhumattakaan goottiskenestä tai PJ Harveysta ja Xiu Xiusta. Helppoa kuunneltavaa se ei ole. Melodisin sessioissa nauhoitettu kappale lienee ”Niebelungen”, joka tuupattiin vasta uusintajulkaisulle. Mutta kokonaistunnelma on vaikuttava. Jos yrittää sijoittaa albumia aikansa populaarimusiikin kontekstiin, niin se on paljon enemmän siitä irrallaan kuin Velvet Undergroundin debyytti. Onko se pelkästään hyvä asia, jää kuulijan arvioitavaksi, mutta juuri siksi se on merkittävä, kenties häiritseväkin julkaisu. 

Desertshore (1970) on tehty Calen avustuksella Lontoossa, jonne Nico muutti edellisen levyn ilmestymisen jälkeen. Se on melkeinpä poppia edeltäjäänsä verrattuna, mutta melkein mihin muuhun tahansa verrattuna haastavaa avantgardea. Se on Nicon vangitsevalla äänellä kuorrutettua tummaa harmonidronea, joka ei rokkaa mutta tuntuu kehossa ja mielessä. Ennestään tuttu avausraita ”Janitor of Lunacy” on aina ollut vaikuttava, yksi suosikeistani artistin uralla, saman tekee sitä seuraava ”The Falconer” ja b-puolen avaava ”Afraid”. Ehkä nämä ovat myös niitä helpoimpia raitoja. Kun vielä mainitaan päätösraita ”All that is My Own”, on nimetty puolet biiseistä ja todettava, että teoksella on arvonsa. 

The End (1974) jatkaa Nicon ja Calen yhteistyötä Nicon Lontoon kaudella, nyt maustettuna Brian Enon vierailulla. Nimikin jo vihjaa siihen, että albumilla on Doors-laina. Sillä vierailee Roxy Musicin Phil Manzarena kitarassa. Lisäksi paketin päättää omintakeinen tulkinta Saksan kansallislaulusta ”Das Lied der Deutschen”. Koverit ovat albumin puhutuinta tavaraa, mutta, se on todettava, ne eivät ole peruste kuunnella teosta enempää kuin kerran. Sen sijaan muu materiaali kestää muunkin kuin kuriositeettiarvon, jos Nicon ”epärock” ylipäätään vetoaa. 

 

Drama of Exile (1981) on aikaisemmista poiketen bändilevy, joka tunnustelee varhaisen 80-luvun uuden aallon ja disconkin äänimaailmaa. Tällä kerralla kasarisoundit eivät häiritse. Pikemminkin ne sopivat kokonaisuuteen. Nicon tuotannossa teos on poikkeava, koska Cale ei ole mukana. Pari koveria sen sijaan on, VU:n ”I’m Waiting for the Man” ja Bowien ”Heroes”. Jos Nico rokkaa jossain, niin edellisessä, ja miksei jälkimmäisessäkin, mutta itse en lämpene sille. Kaikista Nicon albumeista tämä on ajanmukaisin, yhteensopivin tekoaikansa musiikillisen ilmapiirin kanssa (okei, Chelsea Girl ei ole kaukana myöskään). Eikä tämä ole moite. Jos Nico tekeekin vähän helpommin lähestyttävän levyn, se on silti undergroundia. 

 

Camera Obscura (1985) tehtiin kohtuullisen kiireisissä ja huumehöyryisissä olosuhteissa. Nicolla oli pohjat biiseihin, soittajat tekivät sovitukset ja tuottaja Cale järjesteli materiaalia. Ideana oli, että pidetään Nico poissa studiosta pohjien jälkeen ja pyydetään laulamaan uudelleen, kun bändisoitto on hoidettu. Nicoa koko homma tuskin kiinnosti kovin paljon. Biisejäkään ei ollut tarpeeksi. No sitten pistettiin mukaan ikivihreä ”My Funny Valentine”, jota Nico oli esittänyt keikoilla muutaman vuoden ajan, sekä vanha saksalainen balladi ”Das Lied vom einsamen Mädchen”. Moni Nicon sävellys oli kulkenut matkassa vuosia keikoilla ja albumin päättävä ”König” oli levytetty ensimmäisen kerran jo Desertshoren aikaan. Kertoo jotain Nicon kiinnostuksesta tai kyvystä säveltämiseen ja muistuttaa, että artistille tärkeintä oli tuossa vaiheessa kaman saatavuus. En erityisesti pidä levyn kasarisoundeista. Tosin yllä mainittu saksalaisballadi on aika komea, jos sitä ajattelee kasarin uuden aallon goottilaidan syntsakontekstissa. Samaan nippuun laitan ”My Heart is Emptyn”. Kirjassaan James Young pitää ”Königiä” ainoana merkittävänä raitana ja ottaa kunnian sen sovituksesta itselleen. Tai siitä, että sitä ei sovitettu, kuten Cale toivoi, samaan linjaan albumin muiden raitojen kanssa. Se muistuttaakin enemmän Nicon aikaisempia albumiraitoja. Camera Obscura ei ole merkkiteos; siinä on hyviä hetkiä, mutta ne tuovat lisäarvoa kasarimusaan enemmän kuin Nicon tuotantoon. 

 

Nico kuoli Ibizalla kaaduttuaan pyörällä. Tässä vaiheessa hän oli jättänyt heroiinin ja oli metadonikuurilla. 

 

Suurta osaa Nicon elämästä määritti huumeaddiktio. Loppuvuosina hänellä ei vaikuttanut olevan elämässä mitään muuta. Tai ainakin tärkeysjärjestyksessä ne muut tulivat kaukana perässä. Hänen tarinansa on surullinen ja jopa kylmä. Häntä on vaikea sääliä, koska hän selvästikään ei ollut mikään mukava tyyppi. Hän jätti kuitenkin merkittävän jäljen musiikkiin. Hänen äänensä oli vangitseva ja hänen omaperäinen visionsa oli välttämättömänä pohjana myös silloin kun muut hoitivat sovitukset loppuun. Hänen panoksensa VU:n debyytillä on tärkeä, huolimatta muun bändin vähättelevistä kommenteista. Hänen sooloalbuminsa, varsinkin verrattain konventionaalisen ja miellyttävän Chelsea Girlin jälkeen, ovat vaativia ja häiritseviä, mutta samanaikaisesti vetoavia ja vaikuttavia.

Joulunajan lukemiset

Tässä on lyhyesti kommentoituna joulukuun lukemiset. Koko vuonna lukutahti oli kohtuullinen olosuhteisiin nähden. Uudelle vuodelle toiveena on, että lukuaikaa löytyisi hitusen enemmän. Toive tuskin toteutuu, joten täytyy käyttää pienetkin ajalliset ikkunat iloisesti kirjojen parissa. Kirjoitushommia on taas kertynyt, mikä aina hidastaa lukemista. Mutta niin sen tulee mennäkin: lukemisista tärkeimmät sulatellaan kirjoituksessa. 

Bullivant, Stephen (2022) Nonverts: The Making of Ex-Christian America 

Teos käsittelee Yhdysvaltain uskonnottomuutta yhdistelemällä kyselyjä ja haastatteluja. Erityisenä kiinnostuksen kohteena ovat ”nonvertit” eli ne, jotka ovat kasvaneet uskontoon ja sitten hylänneet sen. (Muut ovat niitä, joilla ei koskaan ole ollut uskonnollista affiliaatiota, ”cradle nones”.) Teos on helppolukuinen, jopa rautalangasta vääntävä, tyyliltään poikkeuksellisen vitsaileva ollakseen vakava sosiologinen teos, ja mielestäni noin yleisesti erinomainen. Erityisesti nostan esiin luvun viisi, ”Nothings Come from Nothing?”, jonka pyrkimys selittää, miksi juuri 2000-luvulla uskonnottomuus on kasvanut merkittävästi Yhdysvalloissa on uskomattoman samankaltainen kuin minun Ketolan & Sohlbergin pyrkimys selittää, miksi uskonnottomuus on identiteettinä normalisoitunut Suomessa samana ajankohtana. 

Vattimo, Gianni (1999) Uskon että uskon 

Luin teoksen ensimmäisen kerran, kun se ilmestyi suomeksi. Nyt luin uudelleen, kun yritän työstää yhtä artikkelia. Vattimo on kiinnostava post-metafyysisenä ajattelijana. Siihen johtavasta prosessista yksi hänen käyttämänsä nimitys on maallistuminen. On vaikea sulattaa, että Vattimo näkee suoran linkin kenosiksen (Jumalan lihaksi tulemisen) ja post-metafyysisen ajattelun välillä. Sitä tämä teos kuitenkin perustelee, osin henkilöhistorialliseen tyyliin. Itse kallistun enemmän Rortyn suuntaan, joka sanoi, että suurin ero hänen ja Vattimon välillä on se, että Vattimolle eKr ja jKr on merkittävä jako, Rortylle ei. 

Salmi, Janne (2023) Rockin’ Is Our Business 2 (2013–2022) 

Aikaisempi osa käsitteli paljon laajemmalla aikavälillä suomalaisia rock’n’roll -tapahtumia (1982–2012). Tässä on printtimuodossa valikoiva lista tapahtumia, joista osaa kuvataan tarkemmin. Kirjallinen arvo ei ole merkittävä, mutta se toimii muistilistana niille, joita kiinnostaa tietää, mitä kaikkia ”alan” bändejä Suomessa on vieraillut. Itse kuulun tuohon porukkaan, joten luin teoksen. 

Guest, Mathew (2022) Neoliberal Religion 

Teos käsittelee kiinnostavalla, yleistajuisella tavalla nykymaailman uskontoon liittyviä ilmiöitä populismista totuudenjälkeisyyteen ja kulutuskulttuuriin. Kaikkea sitoo yhteen uusliberalismi, tosin tavalla, jossa lukijana on kysyttävä, onko neoliberalismi todella tällainen megaselittäjä. En ole vakuuttunut siitä, että näin on. Siis: yksittäisten teemojen käsittely on hyvin kiinnostavaa ja opettavaista, mutta kaikkien niiden sitominen uusliberalismin käsitteen alle vaikuttaa vesittävän itse käsitteen analyyttisen voiman verrattuna siihen, että uusliberalismista olisi tehty tarkkarajainen, osan ilmiöistä ulos jättävä analyyttinen käsite. Tämä kaikki olisi helpompi sulattaa, jos tekijä kirjoittaisi uskonnosta neoliberalismin aikana, jolloin osa ilmiöistä olisi suorassa yhteydessä ja osa hyvin etäisessä yhteydessä uusliberalismiin. Tekijä kuitenkin painottaa kirjoittavansa uusliberaalista uskonnosta, mutta vain pieni osa esimerkeistä menee luontevasti tähän osastoon: lähinnä markkinafundamentalismin nimeen vannova evankelikalismi ja venyttäen myös uusliberaalia, kutistetun hyvinvointivaltion politiikkaa epäsuorasti tukevat uskonnolliset toimijat. Edellisiä käsitellään paljon, jälkimmäiset mainitaan kirjassa, mutta niiden osa on pieni. Sen sijaan Trump, populismi ja totuudenjälkeisyys ovat pikemminkin kulmikkaita ja epä-älyllisiä reaktioita uusliberalismiin kuin uusliberaaleja per se. Ja vielä: ollakseen kirja uusliberalismista, siinä puhutaan melko vähän kapitalismista eikä varsinkaan ortodoksimarxilaisella, uusmarxilaisella tai postmarxilaisella äänellä. Kaikesta tästä huolimatta: teoksessa on paljon hyvää ja suosittelen lukemista, vaikka muutamista tulkinnoista olenkin eri linjoilla. 

Knuuttila, Tarja & Lehtinen, Aki Petteri (toim.) (2010) Representaatio: Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi 

Teos käsittelee representaation käsitettä monitieteisesti. Itselleni kiinnostavimpia ovat ns. representaation kriisiä käsittelevät tekstit (Lehtisen teksti Rortysta) sekä kulttuurintutkimukselliset (Leena-Maija Rossi) ja diskurssiteoreettiset näkökulmat. Näistä teemoista teoksessa on hyviä tekstejä. Muista osa ei aukea ilman taustakeskustelujen tuntemista – välillä on vaikea hahmottaa, mitä keskustelussa on panoksena, mitä on pelissä. Näitä ovat erityisesti kognitiotieteelliset tekstit. Filosofisesta suunnasta Peircen semiotiikkaa käsittelee useampikin kirjoittaja. Oman kiinnostukseni laitamilta esimerkiksi surrealistien representaatiokäsitystä koskeva teksti (Timo Kaitaro) puolestaan aukesi helposti ja nousi nipusta esiin. 

Copson, Andrew (2019) Secularism 

Copson on aktivisti, joka kirjoittaa aihettaan puolustaen. Se ei kuitenkaan haittaa, varsinkin kun niin moni tutkija kirjoittaa olkiukkomaisia kritiikkejä sekularismista. Teoksesta käy ilmi, että sekularismi on normatiivisesti ajatellen vakuuttava kanta, mutta se ei ole yhdenlainen: jää keskusteltavaksi, millainen sekularismi on paras. Samalla teoksesta käy ilmi, että empiirisesti sekularismi on jäänyt alakynteen uskonnon ja valtion suhteiden poliittisissa muodostumissa. On myös selvää, että on olemassa ei-sekularistisia uskonnon ja valtion suhteita (esim. maltilliset valtiokirkot), jotka saattavat ylläpitää useita sekularismille ominaisia käytäntöjä. Siksi ei voi sanoa, että valtiokirkot ovat aina ja automaattisesti erityisen syrjiviä, vaikka ne ovat sitä väistämättä jossain määrin.

Musavuosi 2023

Tämä ei ole lista vuoden 2023 parhaista albumeista. Tämä on muistelu musavuodestani. Ostin 232 musiikillista nimikettä. Tai on siellä muutamia visapalkintoja laskettu mukaan, niitä en teknisesti ottaen ostanut. Kokonaisuus koostuu vinyyleistä (noin 150) ja cd-levyistä, mukana on jokunen kymppituumainen ja ihan pari seiskatuumaista. Rahaa niihin meni tuollaiset vähän yli 2000 euroa. Vuonna 2023 julkaistuja ostin tänäkin vuonna todella vähän (niistä enemmän alla). Ostin kuitenkin hyvää musiikkia tai ainakin mielenkiintoista, niiden välinen raja ei ostopäätöksiä tehtäessä ole kovin tarkka. 

Ostin… 

Indietä, kotimaista ja ulkomaista. Alennusten perässä kun juoksee, ei yleensä saa uunituoretta tavaraa. Jos kuitenkin täyttelee hyllyä menneiden vuosien indieherkuilla, niin välillä saa edullisesti. Kurt Vile, Courtney Barnett, Deerhunter, Mogwai, Suede, Ty Segall, Tunng, Mountain Goats, Simone Felice, Peter Perrett, Spiritualized, Radiopuhelimet, Pöllöt, Circle, Hulda Huima, Faarao Pirttikangas. Ja sitä rataa. Kymmeniä. Luke Haines & Peter Buck (All the Kids…) oli edellisen vuoden julkaisu, joten se tuli ostettua vähän myöhässä, täydellä hinnalla. Psykedeelisemmät aktit jäivät vähemmälle, vaikka vuoden lopussa hankin Bardo Pondin Amanitan vinyylinä. 

Juurimusiikkia. Bluesia, rock’n’rollia, rockabillyä ja vähän myös kantria, soulia ja reggaeta. Tätä osastoa tuli kymmeniä. Ja varmaan tulee hankittua jatkossakin. Jos joku haluaa muutamia nimiä, niin tässä tulee: Hank Williams, Culture, James Hunter Six, Esquerita, Fela Kuti, Crystals, Stevie Ray Vaughan, Lee Rocker, Lowell Fulson, Ronnie Self, Carl Perkins, Warren Smith, The Louvin Brothers. 

Psychobillyä. Tätä tavallaan keräilen ja ostelen puuttuvia klassikoita sekä edullisesti myös hyvin keskinkertaista. Paremmasta suunnasta täyttelin vinyylihyllyä Mad Sinillä, Reverend Horton Heatilla, Frenzyllä, Guana Batzilla, Meteorsilla, Quakesilla ja muilla ”old school” -julkaisuilla. 

Garagea ja räimettä. Tav Falcoa, Kid Congoa, A-Bonesia, Apemenia ja muuta sellaista. 

Krautrockia ja vähän progea. Cania ja muutama King Crimson. Hulluinta puuhaa oli hankkia kuusi albumia Tangerine Dreamia. On ne hyviä, mutta oikeasti niitä kannattaisi ostaa hitaasti, yksi kerrallaan. 

Jatsia. Enimmäkseen Blue Noten julkaisuja 1950-luvun lopusta tai 1960-luvun alkupuolelta ja vähän muutakin. Andrew Hill, John Coltrane ja Grachan Moncur III ovat sieltä merkittävimmästä päästä. ”Kuuntelulevyjä” mm. Sonny Clarkilta, Milt Jacksonilta, Larry Youngilta ja Don Wilkersonilta. 

Punkia. Kotimaisia halpiksia ja ulkomaisia klassikoita. Bad Religion, Black Lips, Crass, Dictators, Luonteri Surf, Pyhäkoulu… 

Black metallia en juurikaan ostanut. Tämä oli poikkeus muutamiin aikaisempiin vuosiin. Vain kotimaiset Black Crucifixion (Coronation…) ja Impaled Nazarene (Suomi Finland Perkele) löysivät uuden kodin luotani. 

Suomirockia. Tuomari Nurmiota muutama, Sielun veljiä, Juicea, Sigiä, Jaakko Teppo -tribuutti ja ihan loppuvuonna Kiteen kirpputorilta Saara Suvanto. 

Classic rockia. Aina vähän Neil Youngia ja Bruce Springsteeniä, kun halvalla saa. Menisikö Gram Parsonsin Grievous Angel tähän osastoon vai kantriin? Entä Dr. Johnin Gris-Gris? 

Vuonna 2023 julkaistuista ulkomaisista artisteista ostin neljä: 

Slowdive: Everything Is Alive 

Batmobile: Brace for Impact 

Brian Setzer: The Devil Always Collects 

The Blue Cats: Explorers of the Beat 

Näistä kolme menee billy-osastoon ja niistä yksi (The Blue Cats) sisältää vanhaa musiikkia, demoja ja harvinaisuuksia. Jäljelle jäävän Slowdiven eteerinen pop on upeaa, varsinkin livenä, ja vaikka uusi teos ei ole mielestäni yhtyeen paras, se tuli haettua heti ilmestymispäivänä. Ostomielessä putosin täysin laajoja kansanjoukkoja liikuttavasta uudesta musiikista. Jotain kuitenkin kuuntelin, monia hyviä myös, mutta en kirjoita niistä tässä, koska päädyin kuitenkin toistaiseksi olemaan ostamatta. 

Kotimaisista uutuuksista ostin vain kolme, kaikki onnistuneita omassa lajissaan, vaikka eivät kansansuosikkeja olekaan: 

Tiikeri: Punk Rock Pamaus 

Kalevi Suopursu: Uneton Vantaalla 

Lapsuus: Huoleton ja suruton 

Erinomaiset kotimaiset, jotka jäivät ostamatta: 

Janne Westerlund: Talvikaravaani 

Radiopuhelimet: s/t 

Keikoilla käyntiä rajoitti perheasiat ja muut kiireet, mutta jotain sentään tuli nähtyä. 

Syksyltä mieleen jäivät Public Image Limited, Magnetic Fields, Coffinshakers ja Swans. Kesällä kävin Hellsinki Metal Festivalilla, ja siellä näin nipun kovia, kuten Emperor ja Watain. Jytäkesässä oli paljon hyviä kotimaisia, suurimman myönteisen yllätyksen tarjosi Lama. Maailma kylässä tarjosi ilmaiseksi Seun Kutin, joka oli huiman korkeisiin odotuksiin ja loistavaan Black Times -levyyn nähden lievä pettymys. Jotain rockabillyä ja muuta juurimusiikkia kävin kuuntelemassa (lähinnä Juttutuvassa) vuoden aikana, mutta Fatboy ja The Blue Cats taisivat olla ulkomaisista merkittävimmät. Kevään kohokohta oli The Waterboys, mutta kiva oli nähdä myös Owen Pallett ja Hidden Cameras yhteisellä keikalla. Kotimaista punkia ja indietä kuuntelin myös livenä, mukaan lukien ostolistalle päätyneet Kalevi Suopursu ja Lapsuus, mutta kovin tarkkaa listaa en osaa ulkomuistista latoa.

Syyslukemiset, loka- ja marraskuu

Lokakuu meni kirjojen osalta alakanttiin. Vain muutama luettu kirja, nekin musiikkiaiheisia. Silti näihin oli yksi tarkoituksellinen näkökulma. Marraskuu lisäsi listaan kiinnostavia, kotimaisiakin teoksia. 

 

Bad Religion & Jim Ruland (2021) Do What You Want: The Story of Bad Religion 

Moni on moittinut kirjoitustyyliä, mutta teoksen kuvaamat tapahtumat ovat erittäin mielenkiintoisia ja informatiivisia sellaisellekin, joka on jollain tasolla seurannut Bad Religionin merkittävää ja pitkää uraa punkin veivaamisen parissa. Tämä maksoi seitsemän euroa, joten suosittelen kaikille yhtyeestä ja Kalifornian punk-historiasta kiinnostuneille. Myös uskontokulmasta luettuna paketista saa paljon irti – myös ne, jotka ovat lukeneet laulaja Greg Graffinin omia naturalismia puolustavia uskontokriittisiä kirjoja. 

S. H. Fernando Jr. (2020) From the Streets of Shaolin: The Wu-Tang Saga 

Kun en ole koskaan seurannut Wu-Tang Clanin tai sen noin yhdeksän jäsenen soolouraa, on vaikea päästä teoksen imuun. Ehkä kiinnostavinta on Ol’ Dirty Bastardin surullinen elämä, joka päättyi vuonna 2004. Opettavaisinta uskontonäkökulmasta on kuitenkin se, miten keskeisesti islam-vaikutteinen Five-Percenters Nation liittyy tässäkin kohtaa hip hopin historiaan erityisesti New Yorkissa. Sen sijaan hyvin yksityiskohtaiset kuvaukset albumien yksittäisistä raidoista toiminevat lähinnä entusiasteille. Tosifaneille varmaan ok. 

Geoff Brown (2007) The Life of James Brown 

Tekijä vaikuttaa tietävän soulin kummisedän yksityiselämästä yhtä vähän kuin moni muukin artistista kirjoittava. Teos kuvaakin lähinnä uran tapahtumia yksityiskohtaisesti eikä niitäkään kovin vetävästi. Oma kulmani oli tässäkin uskonto, mutta siitä ei alun taustajuttujen lisäksi tullut esille juuri mitään – jopa vähemmän kuin aikaisemmin lukemistani Brownia käsittelevistä kirjoista. Sen ymmärsin, että Brownin toiminnassa mustien aseman edistäminen oli prioriteetti, joka ylitti mm. uskontorajat. Kristitty Brown siis tuki esimerkiksi mustien muslimien hankkeita. Näkökulman vuoksi en pyri arviomaan muihin ulottuvuuksiin liittyviä teoksen ansioita kovin seikkaperäisesti – se kuitenkin käy selväksi, että Brown itse selosti asioita itselleen parhaakseen katsomalla tavalla. Tiedä sitten, johtuiko se muistin valikoivuudesta vai tarkoituksellisesta toiminnasta. 

Juha Himanka (2018) Korkein opetus. Opettaminen yliopistoissa ja korkeakouluissa 

Teos on yllättävänkin vetävä pohdinta opettamisesta yliopistossa. Se tuo esiin vakiintuneen pedajargonin ja niihin liittyvät käsitykset, mutta ei toista niitä kritiikittömästi ikuisina totuuksina, joihin kaikkien olisi vain nyt syytä tottua. Teoksessa tulee paljon historiallista ja filosofista pohdintaa opetuksesta, mikä luo yhtäältä uskottavuutta ja toisaalta mielenkiintoa. Suurin ongelma on oikoluku – teoksessa on runsaasti lyönti- ja sijapäätevirheitä. Jos niihin ei jää jumiin, itse sisältö on pääosin inspiroiva ja palkitseva ainakin niille, jotka yliopistossa opettavat ja jotka aihetta pohtivat. Se, että käsiteltävistä teemoista osa tulee selvitetyksi epämääräisemmin kuin toiset, ei tässä tapauksessa vie pois teoksen kykyä toimia reflektiovälineenä yliopistossa opettavalle. 

Markus Tiittula (2023) Jumalakortti. Uskonnon ja politiikan epäpyhä liitto 

Journalistin kirjoittama tietoteos käsittelee uskontoon ja uskoon vetoamisen tenhoa yhteiskunnassa. Se poimii esimerkkejä eri puolilta maailmaa ja eri aikakausilta, vaikka painotus onkin nykyajan Suomessa ja Yhdysvalloissa. Unkariakin käsitellään paljon. Teoksen ytimenä ovat toimittajan haastattelut ja matkat erilaisiin kohteisiin. Teoksen sävy on verrattain provokatiivinen, enimmäkseen uskontokielteinen. Siinä mielessä voisi sanoa, että Tiittula elvyttää Suomen kontekstissa uusateistista puhetta uskonnosta. En lähde tässä erittelemään teosta kovin syvällisesti, sillä olen itsekin siinä mukana yhtenä haastateltavana. Kaikesta en ole tekijän kanssa samoilla linjoilla, mutta suosittelen lukemaan. Siinä on aikamoinen nippu esimerkkejä sekä uskontoihin liittyvistä ongelmista että yhteiskuntien tavoista käsitellä uskontoja joskus turhankin lempeästi. 

Christer Lindholm (2019) Totuudenjälkeinen talouspolitiikka Thatcherista Trumpiin 

Tästä ei populaari talouspoliittinen kirjallisuus paljon parane. Teoksessa voisi olla enemmän lähdeviitteitä, mutta tällaisenaan se on tiivis, selkeästi kirjoitettu ja tasapainoinen analyysi siitä, mitä kutsutaan neoliberalismiksi. Tekijä itse kutsuu sitä (mielestäni aivan oikein) markkinafundamentalismiksi, jonka tehtävänä on jättää markkinoiden hoidettavaksi asiat, jotka ovat esimerkiksi hyvinvointivaltiomallissa olleet valtion tehtäviä. Siitähän syntyy sotkua, vaikka jossain määrin myös talouskasvua. Tätä vasten pyritään tekemään ymmärrettäväksi kansallisten (oikeisto-)populististen puolueiden kannatuksen nousu. Teos tuo esiin markkinafundamentalismin aikaansaamia etujakin tietyissä tilanteissa, mutta nostaa asianmukaisesti esiin niitä monia todella vakavia ongelmia, joita olemme kohdanneet ajattelutavan saaman kannatuksen ja vaikutusvallan vuoksi. Suosittelen kaikille, lämpimästi, vaikka teoksen nimi ei ole mielestäni onnistunut. Itse olisin laittanut sinne sanan markkinafundamentalismi. Totuudenjälkeisyys on tässä minimaalisessa roolissa. 

Stephen John (2023) Objektiivisuus tieteessä 

Kyse on lyhyestä filosofisesta katsauksesta objektiivisuuden käsitteeseen ja siihen, miten objektiivisuutta tieteessä voitaisiin hahmotella. Parhaiten teoksen ensimmäinen puolisko toimii esimerkkien kohdalla, erityisesti Elizabeth Lloydilta lainattu esimerkki vinoumasta naisen orgasmia koskevasta tutkimusperinteestä on havainnollistava (tutkimuksen penetraatiokeskeisyyden bias teki hankalaksi hahmottaa ilmeisen selityksen). Samoin on Elizabeth Andersonin tuottama esimerkki avioeron vaikutusta lapsiin koskevista tutkimuskiistoista (toivotut tulokset saadaan, kun määritellään aikaväli sopivaksi – lyhytkestoiset vaikutukset kielteisiä, pitkäkestoiset neutraaleja). Loppupuoli on iskevämpää keskustelua. John puolustaa maltillisesti objektiivisuuspuheen tärkeyttä. Se, miten objektiivisuutta arvioidaan, on kuitenkin monimutkaista ja herkkää, eikä se taivu yksinkertaiseen vastaukseen. John nojautuu ajattelemaan objektiivisuutta sosiaalisen prosessin kannalta eikä niinkään (perinteiseen tapaan) tuotoksena. Tässä olen samoilla linjoilla, ja sitä John täsmentää Inkeri Koskisen kiehtovalla ajatuksella objektiivisuudesta episteemisten riskien vähentämisenä. Tulen edelleen pitämään mielessäni Ian Hackingin huolen siitä, että objektiivisuuspuhe toimii ongelmallisena kohotussanana, joka vie meidät pois käytännön pikku yksityiskohdista abstraktioon. Mutta yhtä lailla Johnin käsittely tarjoaa hyvän perusteen jatkaa puhetta objektiivisuudesta. Hyvä teos, mutta viimeiset lauseet ovat sen ongelmallisimpia. John esittää, että objektiivisuuspuhetta pitäisi jatkaa, koska muu maailma pitää objektiivisuutta tärkeänä. En ymmärrä, miksi näin olisi automaattisesti. 

Joseph Blankholm (2022) The Secular Paradox: On the Religiosity of the Not Religious 

Tämä on luultavasti perusteellisin uskonnottomien yhteisöjä käsittelevä monipaikkaiseen etnografiaan perustuva teos Yhdysvaltojen kontekstissa. Siksi kyse on poikkeuksellisen tärkeästä tutkimuksesta, jossa kuvataan ja uudelleen kuvataan monipuolisesti niitä nyansseja, joita uskonnottomien katsomuksiin kuuluu. Huomion saavat myös yhteisöjen toiminnalle ja asenteille tyypilliset valkoisuusvinoumat. Tarkoittaa sitä, että ei-valkoisilla on kulttuurisesti haastavampaa löytää paikkansa näissä yhteisöissä. Jos jotain kritisoin, niin se liittyy otsikon mukaiseen painotukseen kahdella tavalla. Ensinnäkin en ole ollenkaan varma, onko kyseessä paradoksi. Tekijä tarkoittaa sillä, että sekulaarit yhteisöt tekevät irtioton uskonnosta mutta nojaavat uskonnonkaltaisuuteen yhteisönmuodostuksessaan. Paradoksi se on minusta ensisijaisesti tutkimuksen tekijälle, joka näkee uskonnottomien yhteisöt melko vahvasti uskonnonkaltaisina. Ja tämä on se toinen ongelmallinen, alaotsikossa kiteytyvä painotus. Enimmäkseen teos ei käsittele uskonnottomien uskonnollisuutta. Jos nämä aika suuret ongelmat sivuutetaan ja keskitytään yhteisöjen ja niihin eri tavoin kiinnittyneiden yksilöjen ajatusmaailmojen yksityiskohtiin, teos on runsaudensarvi, joka muistuttaa, että organisoituneetkin uskonnottomat ovat varsin kirjava ja erimielinen joukko.