Karhun kansasta ei tullut rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa

Tammikuun alussa (2013) julkistettiin Patentti- ja rekisterihallituksen lausunto, jonka mukaan Karhun kansa -nimistä, omien sanojensa mukaan suomenuskoa harjoittavaa yhteisöä ei rekisteröidä Suomen lain puitteissa uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Vielä voi valittaa tai hakea myöhemmin uudestaan, mutta tällä kerralla tulos oli tämä.

Karhun kansan lisäksi Suomessa on 2000-luvulla hylätty vain yksi hakemus. Sen tekijänä oli niin ikään ”pakanallinen” yhdistys Suomen vapaa wicca-yhdyskunta.

Olen kirjoittanut oman näkemykseni 2000-luvun alun tapauksesta. Siitä voi lukea teoksestani Notkea uskonto (luku 3) ja artikkelista ”Religion as a Discursive Technique: The Politics of Classifying Wicca” (Journal of Contemporary Religion 3/2010). Muiden tutkijoiden näkemyksistä voi lukea esimerkiksi toimitetusta teoksesta Mitä Wicca on?.

Olen myös tarkastellut brittiläisen druidiverkoston onnistunutta yritystä saada hyväntekeväisyysjärjestön status uskonnollisin perustein Englannissa ja Walesissa.

Molemmissa tapauksissa oma lähestymistapani on perustunut siihen, että uskonnon käsitteellä ei ole mitään erityistä sisältöä. Toisin sanoen, Karhun kansa – tai mikään muukaan yhteisö – ei ole uskonto eikä ei-uskonto ”oikeasti”, vaan yhteiskunta organisoi itseään luokittelemalla tietyt yhteisöt, uskomukset ja käytännöt uskonnollisiksi ja toiset ei-uskonnollisiksi.

Uskonnollisia yhdyskuntia koskevien hakemusten käsittelyssä lain noudattaminen on ensisijaista, mutta se jättää yleensä vielä melkoisen paljon varaa tulkinnalle. Laissa ja sen tulkinnassa tulevat esiin perityt kulttuuriset käsitykset siitä, mitä uskonto on ja mitä se ei ole. Niiden avulla käytetään valtaa.

Karhun kansan hakemusta käsitellyt lautakunta toteaa laista seuraavaa:

”Uskonnonvapauslain 7 §:n 1 momentin mukaan rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan tarkoituksena on järjestää ja tukea uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen kuuluvaa yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista toimintaa, joka pohjautuu uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin.”

Tämä jättää reilusti varaa tulkinnalle, joten uskonnollisen yhdyskunnan statuksen saaminen on usein kiinni hakemuksen retoriikasta ja sen myötä uskottavuudesta. Tämän lisäksi on toki täytettävä muita ehtoja (yhdyskunnan toiminnan on oltava ihmisoikeuksien mukaista ja sen päällimmäinen tarkoitus ei voi olla taloudellinen) sekä oltava tarkka hakemuksen muodollisesta pätevyydestä. Näiltä osin asiantuntijalautakunnalla ei ollut mitään huomautettavaa.

Nostan tässä esiin hakemusprosessista kaksi asiaa: käsityksen asiantuntijuudesta ja ymmärryksen uskonnon kategoriasta. Hakijoiden tuntemuksista ja käsityksistä kiinnostuneet voivat hakeutua ryhmä keskustelupalstalle. Suomenuskon kannattajista osa tuki hakemusta ja osa kokee vaatimusten pakottavan oman ”uskonnon” kristilliseen tai dogmaattiseen muottiin – aivan kuten wiccojen ja brittidruidien tapauksissa. Kaikkia tapauksia yhdistää myös yritys saada omalle toiminnalle tunnustus ja yhteiskunnallinen hyväksyntä.

1. Karhun kansan hakemuksen käsittelyssä asiantuntijalautakunta koostui kolmesta henkilöstä. Päätökseen osallistuivat P. Ignatius, H. Salomäki ja R. Savolainen. Lautakunnan puheenjohtaja Ignatius on hallintoneuvos, joka on toiminut myös Kirkolliskokouksen lainoppineena asiantuntijana. Salomäki on Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja ja hän edusti ymmärtääkseni uskonnon asiantuntemusta. Dosentti Savolainen oli ilmeisesti lautakunnassa edustamassa yhteiskunnallista asiantuntemusta, mutta hänet tunnetaan myös Suomen Luther-säätiön hallituksen puheenjohtajana. Itse Luther-säätiötä pidetään konservatiivisena puhdistusliikkeenä, joka vastustaa kirkon maallistumista eikä hyväksy naispappeutta.

Nyt on oltava tarkkana. Kenenkään sitoumukset ja arvot eivät automaattisesti estä toimimasta tällaisessa tehtävässä. Niiden perusteella ei tehdä automaattisesti huonoja, puolueellisia tai vääriä päätöksiä. Eikä ole mitään kiistatonta näyttöä, että juuri uskonnolliset tai paremminkin kirkolliset kytkökset olisivat vaikuttaneet lausunnon sisältöön.

Kuitenkin on erikoista, että tällaisissa tapauksissa ”uskonnon” asiantuntijoina ei ole ihmisiä, joilla olisi esimerkiksi tutkimuksellista osaamista hakijana olevasta yhteisöstä tai sen kaltaisista yhteisöistä tai uskonnoksi luokittamisen prosesseista. Lisäksi tässä tapauksessa asiantuntijoilla on kohtuullisen selvät yhteydet maan valtakirkkoon, joka on periaatteessa vain yksi yhteisö muiden joukossa (joskin valtakirkolla on laissa määritelty erityisasema). Ei ole ihme, jos ihmisille syntyy mielikuva, että kirkko päättää, mikä yhdistys kelpaa rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhteisöksi.

Esimerkiksi Briteissä yhteisöt voivat pyytää asiantuntijalausunnon tutkijalta hakemuksensa tueksi. Tässäkin on ongelmia, mutta näin ainakin hakijat saavat mahdollisuuden käyttää ulkopuolista asiantuntijaa, joka tietämissäni tapauksissa on usein ollut uskontotieteilijä. Suomessa uskontotieteilijöitä ei tällaisissa asioissa kuulla asiantuntijoina, mutta kristillisiä teologeja tai kirkon työntekijöitä on mukana päättävissä elimissä.

Toinen vaihtoehto olisi lähestyä juridista prosessia puhtaasti juridisena: siten, että tässä kontekstissa ei ole olemassa uskonnon asiantuntijoita oikeusoppineiden ulkopuolella, koska ”uskonto” on vain laissa määritelty kategoria, jota ei voida verrata sen ulkopuolelle, esimerkiksi siihen, onko joku yhteisö ”todella uskonnollinen”. Tässä vaihtoehdossa kristillisillä toimijoilla olisi vielä vähemmän tekemistä lain tulkinnassa.

Korostan, etten kritisoi mukana olleita, vaan nostan esiin kysymyksen siitä, miltä tällainen valikointi näyttää ulospäin. Osa valikoituu sinne, koska he ovat aktiivisia toimijoita kirkossa. He eivät ole lautakunnassa ainoastaan muiden erityisominaisuuksiensa vuoksi (paitsi ehkä oikeusoppineet). Kirkossa toimiminen ei siis näytä olevan yhdentekevää valikoitumisen kannalta.

Olisi kiinnostavaa tutkia prosesseja, joiden kautta asiantuntijat valitaan. Se kertoisi paljon siitä, miten uskonto ymmärretään ja millaiset toimijat käyttävät valtaa ”uskonnon” kategorian kautta.

2. Asiantuntijalautakunta totesi, että hakemuksesta puuttuu toimintamuotojen ja toiminnan perusteiden yksityiskohtainen kuvaus. Tämän vuoksi arviointi on vaikeaa ja myönteistä päätöstä ei voida tehdä. Tämä tarkoittaa, että jos yhdistys yrittää rekisteröityä uudelleen, tähän on kiinnitettävä huomiota.

Uskonnon kategorian kannalta kiinnostavampaa on se, että lautakunta pani paljon painoarvoa uskontunnustukselle. Hakemuksessa uskontunnustukseksi oli laitettu kaksi kansanrunoa maailman synnystä. Lausunnossa todetaan, ettei tämä (ja selitysteksti) vastaa sitä, ”mitä uskontunnustuksella yleensä tarkoitetaan”. Uskonnon tunnuspiirre on siis uskontunnustus. Sen tyypillinen esimerkki on kristillinen uskontunnustus, jossa on kattava esitys ”uskon keskeisestä sisällöstä”. Mitä muutakaan uskontunnustuksella voitaisiin tarkoittaa ”yleensä”? Ei ole olemassa mitään uskontunnustusta ”yleensä”; se on kristillinen kategoria.

Lisäksi asiantuntijalautakunta mainitsi neljä kertaa, ettei uskontunnustus ole vakiintunut. On melko epäselvää, mitä tarkoitetaan ”vakiintuneella” ja mitkä ovat sen kriteerit. Mitään objektiivista kriteeriä ei ole – esimerkiksi: yhdistys tai sen edeltäjät ovat kirjanneet sen todistettavasti 5, 50 tai 500 vuotta sitten. Olisi varmaan kaikille helpompaa, jos ”vakiintunut” määriteltäisiin laissa. Nyt se jää asiantuntijalautakunnan mielivallan varaan. Uskonnon kategorian kannalta se toistaa ajatuksen, jonka mukaan mikään hyvin uusi ei voi olla uskonto lain tarkoitusperien mukaan.

Asiantuntijalautakunnan lausunnossa pohditaan laveasti, voiko Karhun kansalla olla tietoa autenttisesta ja alkuperäisestä Suomen muinaisuskosta. Tämän taustalla saattaa olla hakemusteksti, jossa ilmeisesti esitetään, että Karhun kansan toiminta perustuu suullisena perimätietona välittyneeseen muinaisuskoon.

Lausunnossa todetaan, että ”Karhun kansa katsoo jatkavansa suomalaisheimojen perinnettä nykymaailmassa”. Samoin siinä todetaan, että ”suomalaisten muinaisuskosta tiedetään suhteellisen vähän” ja että ”lautakunta ei siten pidä uskottavana, että uskomukset ja tavat olisivat välittyneet yhdyskunnalle suoraan suullisena perimätietona”.

Lautakunta siis puuttuu siihen, ovatko hakijoiden uskomukset, toiminnat ja maailmankatsomus tismalleen samoja kuin muinaisilla suomalaisilla. En täysin ymmärrä tätä, sillä mitä väliä on, onko Karhun kansa autenttinen perimätiedon kantaja. Mitä jos tämä tehtäisiin mormoneille tai Jehovan todistajille: ”Hei, ette te oikeasti seuraa Raamatun sanaa.” Tai jos buddhalaiselle joukolle sanottaisiin: ”Ette te nyt ihan tarkasti voi tietää, mitä se Buddha oikeasti opetti.”

Jos lautakunnan pohdinta perimätiedon välittymisestä oli vain testi siitä, voidaanko ajatella uskomusten ja toimintamenojen olleen vakiintuneita, he epäonnistuvat sen ilmaisemisessa. Mitään muuta hyvää perustetta kysymyksen pohdinnalle en keksi.

Sen sijaan lautakunta mainitsee, ettei muinaisuskosta suullista perimätietoa luotettavammin kertovia kirjallisia lähteitä pidetä hakemuksessa pyhinä kirjoituksina. Se olisikin ollut mielenkiintoinen tilanne: uskonnon pyhinä kirjoituksina olisi tieteellisiä tutkimuksia ja kansanperinteen koottuja teoksia. Olisikohan se täyttänyt lautakunnan käsityksen siitä, mitä yleensä tarkoitetaan pyhillä teksteillä?

Näyttää siltä, että hakemus olisi tullut tehdä huolellisemmin ja yksityiskohtaisemmin, jotta sillä olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta tuottaa myönteinen päätös. Samalla kuitenkin asiantuntijalautakunnan lausunto herättää kummastusta, sillä se on varsin ylimalkainen eikä sen perusteella käy selkeästi ilmi, miksi siinä oletetaan, että ollakseen rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta Karhun kansan tulisi tietää tarkasti, mitä muinaissuomalaiset oikeasti ajattelivat ja touhusivat.

Sanottakoon vielä, että päätöksellä ei ole minulle henkilökohtaista merkitystä. En myöskään ole täysin vakuuttunut siitä, miten onnistunut uskonnon kategoria on juridisessa käytössä. On kuitenkin mielenkiintoista, että Suomessa molemmat 2000-luvun kielteiset rekisteröitymispäätökset koskevat ”pakanallisia” ryhmiä. Muualla ne ovat toisinaan rekisteröityneet onnistuneesti.

Hylätyt hakemukset eivät selvästikään ole olleet riittävän yksilöityjä, mutta lausunnoista käy ilmi, että Suomessa rekisteröidyksi ”uskonnoksi” haluavan on muistutettava erittäin suurelta osin kristinuskoa tai sen on kuuluttava niin sanottuihin ”maailmanuskontoihin” (eli oltava osa vakiintunutta uskontodiskurssia). Jos vielä asiantuntijoina on käytännössä kirkkoa lähellä olevia tahoja, ei ulkopuolinen jää ihmettelemään kielteisiä päätöksiä.