Tapaus Wilhelm Reich

Tammikuun alussa tuli sivistettyä itseä katsomalla tuore saksalainen elokuva Der Fall Wilhelm Reich (2013), The Strange Case of Wilhelm Reich, joka nimensä mukaisesti keskittyi Wilhelm Reichin (1897–1957) elämään ja ajatteluun. Samassa paketissa oli myös ohjaaja Antonin Svobodan dokumentti vuodelta 2009. Se oli huomattavasti elokuvaa informatiivisempi, koska se ei keskittynyt niin voimakkaasti Reichin viimeisiin vuosiin Yhdysvalloissa.

Itävaltalainen juutalainen pakeni natseja Yhdysvaltoihin Norjasta lähteneellä viimeisellä laivalla. Sitä ennen Reich oli siirtynyt Berliinistä Tanskaan samasta syystä. Muutto Berliiniin oli ollut strateginen, sillä siellä hän katsoi saavansa enemmän vastakaikua tavalleen yhdistää psykoanalyysi marxilaiseen yhteiskunta-analyysiin.

Elokuvan keskiössä on Yhdysvalloissa vietetty aika. Siellä Reichin työn painopiste alkoi olla orgonissa. Reichin mukaan orgon oli energian kaltainen yksikkö, jonka olemassaolosta ja myönteisistä vaikutuksista mies oli vakuuttunut. Myös Einstein kiinnostui aluksi tästä, mutta katkaisi kirjeenvaihdon myöhemmin todettuaan, ettei orgon – tai ainakaan Reichin löydökset – ole tieteellisesti uskottavia. Todellinen reichilainen kuitenkin kääntää tämän kamppailuksi maineesta aikana, jolloin Einsteinin työtä alleviivaava atomienergia löi läpi yhteiskunnassa.

Orgon oli keskeinen Reichin pyrkimyksissä mielen ja ruumiin sairauksien parantamiseen. Käytännössä tämä tarkoitti, että ihmiset menivät istumaan säännöllisin väliajoin orgon-kiihdyttimiin eli metallilaatikoihin, joissa orgonpitoisuus kohosi. Lopulta orgon-kiihdyttimien käyttö kiellettiin ja Reichin kirjoja poltettiin tässä sananvapauden luvatussa maassa – vain muutama vuosi sen jälkeen kun natsit olivat polttaneet samoja teoksia Saksassa.

Reich tuomittiin vankilaan, jossa hän myös kuoli sydänkohtaukseen juuri ennen vapautumistaan. Ruumiinavausta ei koskaan tehty.

Elokuva kertoo mielenkiintoisen, tositapahtumiin pohjaavan tarinan, mutta oikeastaan Reichin varhainen elämä ja ajattelu on vielä kiinnostavampaa, ainakin sikäli, että se kertoo jotain olennaista psykoanalyysin institutionalisoimisesta.

Reich savustettiin psykoanalyyttisista kuvioista ainakin kahdesta syystä. Hän korosti standardoidusta analyysista poiketen ruumiillisuuden merkitystä. Lisäksi hän yhdisti psykoanalyysin poliittiseen (marxilaiseen) yhteiskunta-analyysiin. Jälkimmäinen oli ainakin Reichin puolestapuhujien mukaan koettu uhka, sillä psykoanalyysin vartijan halusivat ylläpitää mielikuvaa poliittisesti neutraalista tieteellisestä analyysista (joka siten menestyisi ja säilyttäisi asemansa myös fasistisessa yhteiskunnassa).

Toinen mielenkiintoinen seikka Reichissa on hänen ylösnousemus 1960-luvun lopun vastakulttuurin ajattelijana. Hän oli julkaissut jo vuonna 1933 teoksen fasismin massapsykologiasta (Die Massenpsychologie des Faschismus) ja kirjoittanut seksuaalisen vapautumisen merkityksestä tavalla, joka puhutteli 60-luvun kulttuurivallankumousta. Kerrotaan, että mielenosoittajat heittelivät poliiseja Reichin teoksilla Pariisissa keväällä ’68. (Tai saatan muistaa tarinan väärin, mutta se jääköön tarkistettavaksi.)

Monin paikoin Reichin varhaiset ajatukset liippaavat läheltä Gilles Deleuzen & Félix Guattarin kirjoituksia, erityisesti Anti-Oidipusta, joka julkaistiin vuonna 1972 ja joka monin paikoin heijastelee aikansa vastakulttuuria. Kysymys siitä, miksi ihmiset halusivat fasismia, yhdisti heitä ja Reichia. Samoin pohdinnat ruumiillisuudesta ja poliittisuudesta, jotka institutionalisoitunut psykoanalyysi sivuutti.

Deleuze ja Guattari pohtivatkin suhdettaan Reichiin. Ehkä suurin ero oli siinä, että Deleuzen & Guattarin mukaan halu syntyy sosiaalisessa kanssakäymisessä eikä se ole olemassa yksilössä sitä ennen, jonakin alkuperäisenä vaikuttavana voimana. Toisin sanoen Reichilla säilyi ajatus yksilön ja sitä tukahduttavan yhteiskunnan välisestä dualismista.

Harmi vain, että elokuva ei pahemmin keskity näihin Reichin uran varhaisvaiheen kiinnostuksiin.

Yksi Reichin viimeisten vuosien keksinnöistä oli cloudbuster, sateentekijä, jonka oletettua mekanismia en edes yritä selittää tässä. Se toi kuitenkin mieleeni Kate Bushin musiikkivideon ”Cloudbusting”, jonka näin ensimmäisen kerran noin 11-vuotiaana. Aloin pitää kappaleesta vasta myöhemmin, mutta video herätti kiinnostusta jo pienenä. Nyt opin, että biisi ja video perustuvat Wilhelmin pojan Peter Reichin muistelmiin Book of Dreams (1973). Kirja myös vilahtaa videolla.