Kevään 2025 lukemistoa

Kevät on ollut yhtä hässäkkää eikä se muuksi ole muuttunut edes toukokuun jälkipuoliskon alussa. Kirjojen osalta on kertynyt nippu ”lähes luettuja”, jotka sitten lopulta tulee luettua, kunhan aikaa löytyy. Osa on kuitenkin saatu päätökseen. Tässä pinossa on nopeasti luettuja yleisesti kiinnostavia, jotka liittyvät tieteeseen ja tutkimukseen sekä yksi vanhoillislestadiolaisuuteen. Taas on mukana pari musiikkikirjaa sekä ”teoriaa” (Vattimoa, Vattimosta, Lacanista). 

 

Esa Väliverronen (2016) Julkinen tiede 

Nopealukuinen teos käsittelee tiedejulkisuutta yleisesti sekä spesifimmin tieteentutkimuksen näkökulmasta. Se siis sisältää pohdintoja siitä, miten tutkijat ovat esillä julkisuudessa. Sen lisäksi analysoidaan, miten tiede on julkista lähtökohtaisesti. Otsikon sanaparilla on kolmaskin, spesifi merkitys: se viittaa myös tieteeseen, jonka tarkoituksena on osallistaa tavallisia kansalaisia kriittiseen ajatteluun ja keskusteluun (ei vain palvella professioita, yrityksiä, päättäjiä jne.). Tiede tuo näin keskusteluun näkökulmia, sisältöjä ja käsitteitä, jotka voisivat rikastaa ihmisten mahdollisuuksia ajatella freesillä tavalla ja päästä irti heitä mahdollisesti kahlitsevista ajatuspinttymistä. Tekijä esittelee paljon kiinnostavia tutkimuksia, mutta ei kovin voimakkaasti tuo esiin omaa ääntään. Sellaisena teos toimii erittäin hyvänä resurssina aiheensa mukaisiin keskusteluihin, mutta ei nouse argumentin tasolla vahvaksi ääneksi aiheensa keskusteluihin. 

 

Reetta Muhonen & Hanna-Mari Puuska (toim.) (2014) Tutkimuksen kansallinen tehtävä 

Teos tarttui mukaan alelaarista kymmenen vuotta sitten. Siirtäessäni sitä paikasta toiseen jäin selailemaan ja sitten lukemaankin. Oletin teoksen sisältävän kevyttä lukemistoa tieteen yhteiskunnallisista ulottuvuuksista, mutta siinä olikin erittäin hyviä ja sisällöllisesti rikkaita tekstejä aiheensa parista, mennen aina tieteenteon (yhteiskunnallisiin) perusteisiin. Myös kokonaisuuteen etäisemmin istuva teksti kansanedustajien eduskunnassa eniten siteeraamista teoksista oli valaiseva. 

 

Satu Lidman (2020) Taivas ja syli. Kertomus parisuhdeväkivallasta vanhoillislestadiolaisessa perheessä 

 

Tämän teoksen kärkenä on parisuhde- ja lähisuhdeväkivallan tarkastelu, jonka kontekstina nyt sattuu olemaan vanhoillislestadiolaisuus. Lestadiolaisuuden käsittely on taitavan tasapainoista sikäli, että sitä ei demonisoida eikä myöskään ohiteta täysin merkityksettömänä. Samalla kun yhteisössä on tapana käsitellä ongelmalliset asiat omassa piirissä (tai olla käsittelemättä) ja anteeksiantamiselle annetaan avioerojen pelossa jopa haitallisen suuri rooli, on yhteisö samalla myös tukirakenne kaikenlaisten ongelmien käsittelyyn, myös parisuhdeväkivaltaan. Tämä tulee käsiteltyä ensisijaisesti yhden tapauksen kautta. Laajempaa tutkimusta hyödynnetään tietenkin, mutta tämän kirjan keskiössä on yhden tapauksen hyvin tarkka ja yksityiskohtainen läpikäynti. 

 

Dave Marsh (2004) Bruce Springsteen – Pomon tarina 

 

Tässä on samassa paketissa mainio Born to Run ja aivan liian detaljitasolle menevä Glory Days. 4,5 tähteä edelliselle ja 2,5 tähteä jälkimmäiselle, joka voisi olla reilusti lyhyempi kaikille muille paitsi niille, joiden mielestä jokainen Brucen välispiikki on printtaamisen arvoinen. Edellinen keskittyy nimensä mukaiseen albumiin, mutta käy myös läpi siihenastisen uran. Jälkimmäinen keskittyy eniten Born in the USAan ja toiseksi eniten Nebraskaan. Albumeista lukeminen on palkitsevaa ja siksi Marsh on parhaimmillaan erinomainen. Yli 650 sivua käsittelevän teoksen viimeiset 200 sivua sisältävät kuitenkin niin paljon vähemmän olennaista, ettei teosta voi aivan varauksetta pitää musiikkikirjojen klassikkona. 

 

Omise’eke Natasha Tinsley (2018) Beyoncé in Formation: Remixing Black Feminism

 

Näennäisen akateeminen Beyoncé-fanikirja, joka käsittelee vähintään yhtä paljon tekijäänsä kuin kohdettansa, tarttui mukaan Oxfordin Blackwellin alennuslaarista viidellä punnalla. Kirjan perusteella voi päätellä, että artisti merkitsee paljon Yhdysvaltain etelän mustalle queerille. Ainakin jos seksipositiivisuus on keskeisin kriteeri. Oma intressini oli uskontokulma ja siitä oli muutama sivu. 

 

Stuart Schneiderman (1983) Jacques Lacan: The Death of an Intellectual Hero 

 

Kirjoittaja lähti 1970-luvulla Yhdysvalloista Ranskaan Lacanin psykoanalyyttiseen oppiin. Sitten hän kirjoitti vuonna 1981 kuolleesta Lacanista kirjan. Kyse ei ole teoreettinen johdanto Lacanin ajatteluun, vaan kontroversiaalisen hahmon kuoleman ja loppuajan käsittelystä. Tavallaan teos on tekijänsä tilinteko oppi-isänsä kanssa. Hän kääntää muidenkin esiin nostamat ongelmat myönteisiksi, mikä asemoi teoksen yhteen laitaan, ollen jonkinlainen rakkauskirje Lacanille. Mutta varsin viihdyttävä lukukokemus, varsinkin silloin kun se käsittelee Lacanin ajattelun sijaan hänen toimintaympäristöänsä. Tällöin teos piirtää kiinnostavan kuvan Pariisin ja Ranskan intellektuaalisesta ilmapiiristä aikana, jolloin teoria ja filosofia olivat vielä viimeistä hottia. Jos jotakuta kiinnostaa tekijän tulkinnan painopiste, niin hän korostaa kuolemanvietin merkitystä Lacanilla – teemaa, jota aikansa yhdysvaltalainen virallinen psykoanalyysi vieroksui tai väheksyi. 

 

Simonetta Moro (toim.) (2023) The Vattimo Dictionary 

 

Erittäin toimiva johdattelu italialaisfilosofin keskeisiin teemoihin ja muita ajattelijoita koskeviin näkemyksiin, ainakin sellaisen näkökulmasta, joka jo tuntee Gianni Vattimon ajattelua. Oma intressini tämän lukemiseen oli ”varmistelu”, että olenhan ymmärtänyt kaiken ja tunnenhan Vattimon työtä koskevaa keskustelua riittävästi. Lukeminen pakotti etsimään muutaman artikkelin ja katsomaan niitä tarkemmin. 

 

Gianni Vattimo & Piergiorgio Paterlini (2009) Not Being God: A Collaborative Autobiography 

 

Tämä on tavallaan Vattimon omaelämäkerta, mutta ei kuitenkaan. Sen on kirjoittanut Paterlini, mutta Vattimo on hyväksynyt kaiken. Siksi se on yhteistyö ja silti omaelämäkerta (eikä elämäkerta). Rakenne ei ole tavanomainen; se koostuu kymmenistä muutaman sivun luvuista ja on itseäni erityisen paljon kiinnostavissa asioissa kitsas (esim. ystävyys Richard Rortyn kanssa). Sisältö on sinänsä mielekästä, mutta juuri tämän hetken tarpeisiin se vastasi vain osittain. Siksi päätin lukea teoksen nopeasti ja siirtyä saman tien seuraavaan. 

 

Gianni Vattimo (2002) After Christianity 

 

Teos on jatkoa lyhyemmälle, ensimmäiselle uskoa käsitelleelle Vattimon teokselle Uskon että uskon (1999). Tässä on syvemmät perustelut sille, miksi ja miten Vattimo kytkee nietzscheläisen jumalan kuoleman tematiikan ja heideggerilaisen metafysiikan lopun teemat yhteensopivaksi kristinuskon kanssa. Tosin tässä teoksessa Vattimo ei mielestäni sano paljoakaan uutta, jos tuntee aikaisemman tuotannon, korkeintaan sävy on ehdottomampi ja vakuuttuneempi (ei välttämättä vakuuttavampi) kuin Uskon että uskon -teoksessa. Kyse ei ole uskon filosofisesta tunnustelusta ja sen sopivuudesta vattimolaiseen ”heikkoon ajatteluun”, vaan pikemminkin julistus siitä, että kristinusko on välttämätön heikolle ajattelulle. Tässä erkanen Vattimosta ja olen hänen ystävänsä Rortyn linjoilla, jolle kristinuskolla ei ollut erityisasemaa ”lännen” tai ”Euroopan” moderniteetissa nykypäivänä.

Lacan uskonnosta ja uskontohistoriasta

Vieraillessani Montrealissa McGillin yliopiston kirjakaupassa hyllyssä tuli vastaa pari vuotta sitten ilmestynyt Jacques Lacanin The Triumph of Religion (2014, ranskaksi 2005). Kun jatkoin matkaa mainioon Cheap Thrills levy- ja kirjakauppaan, siellä vastaava teos oli käytettyjen hyllyssä noin viiden euron hintaan. Tein kaupat.

Kyse on alle satasivuisesta kirjasesta, johon on koottu Lacanin puheita. Ensimmäinen osa, ”Discourse to Catholics” on vuodelta 1960. ”The Triumph of Religion” on puolestaan Roomassa pidetty lehdistötilaisuus vuodelta 1974. Uskontoteema yhdistää näitä väljästi.

Ensimmäisessä osassa ranskalainen psykoanalyytikko kertoo kahdessa Brysselissä pidetyssä yleisöluennossa Freudin merkityksestä. Erityisesti pohditaan etiikan roolia ja merkitystä Freudilla. Jos toivoo, että tässä tiivistyisi jotain Lacanin uskontokäsityksistä, niin pettyy. Lähinnä opitaan, että Lacanin mukaan Freud oli lähempänä ”rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi” -tyyppistä ajattelua kuin antoi ymmärtää. Lisäksi voidaan lukea pienestä piikittelystä kristillisiä piirejä kohtaan, sillä niissä Jung on otettu vastaan huomattavasti Freudia myönteisemmin. Lacan vierastaa Jungilta löytyvää gnostilaista ja pakanallista virettä.

Kahdesta puheesta ei irtoa paljoakaan muille kuin Lacan-tutkijoille.

Toinen osa on oikeastaan aika viihdyttävä. Siinä verrataan uskontoa ja psykoanalyysia. Lähtökohtana on Lacanin toteamus, että jos uskonto kukoistaa, psykoanalyysi on epäonnistunut.

Lacanin mukaan tunnustuskäytännöt eivät yhdistä uskontoa ja psykoanalyysia. Jälkimmäisessä ei tunnusteta, vaan puhutaan mitä tahansa. Tavallaan näin, mutta en silti pidä tätä teoreettista nyanssieroa riittävänä kumoamaan yhteneväisyyttä asiakkaan/kuluttajan näkökulmasta. Lisäksi se ei poista ajatuksellista jatkumoa katolisten tunnustuskäytäntöjen ja psykoanalyysin väliltä (vaikka osoittaakin eron). Tämä ei kuitenkaan ole asian ydin, sillä uskonto ei Lacanin mukaan kukoista tunnustuskäytäntöjen vuoksi. Uskonto kukoistaa siksi, että se kykenee merkityksellistämään sen mitä tiede meille tarjoaa. Uskonto merkityksellistää kaiken luonnollisen.

Psykoanalyysin ja uskonnon erona on, että psykoanalyysi kehittyy tieteellisen diskurssin yhteydessä tiettynä historiallisena ajankohtana. Lacan näyttää ajattelevan niin, että psykoanalyysi parantaa, mutta uskonto parantaa niin, etteivät ihmiset hahmota, mikä menee huonosti. Psykoanalyysi parantaa oireen (tai auttaa käsittelemään sitä, elämään sen kanssa), mutta uskonto auttaa repressoimaan oireen.

Kun Lacanilta kysytään, mitä hän tarkoittaa termillä ”tosi uskonto”, hän vastaa epäröimättä viittaavansa katolisuuteen. Muut ovat valheellisia. Näiden termien syvempää sisältöä ei kuitenkaan selitetä. Tässä yhteydessä hän myös toteaa uskontotieteestä (uskontohistoriasta), että uskontojen laittaminen yhteen nippuun on todella kammottavaa. Tavallaan jaan Lacanin käsityksen siitä, että uskontohistorian perinteessä on paljon vialla. Ongelmana ei kuitenkaan ole se, että katolisuudesta tulee yksi muiden joukossa.

Lehdistötilaisuudessa on myös hauska sananvaihto liittyen Lacanin Écritsiin [Kirjoitukset]. Sitä pidetään vaikeasti ymmärrettävänä. Tähän Lacan vastaa, että ”En kirjoittanut niitä siksi, että ihmiset ymmärtäisivät. Kirjoitin ne siksi että ihmiset lukisivat niitä.” Hän täsmentää, että vaikka ihmiset eivät ymmärtäisikään, ainakaan aluksi, lukeminen saa jotakin aikaan ihmisissä.

Teoksen parissa viihtyi hyvin, mutta ei sitä voi suositella kuin Lacan-faneille. Lacaniin sopii hyvin ajatus, jota olen soveltanut moniin ajattelijoihin: hänen ajatuksensa ovat kaikkein relevanteimpia uskonnontutkimukselle silloin kun hän ei kirjoita uskonnosta.

”Se on isä!”

Ankea lapsuus ja vaikea isäsuhde – siinäkö selitys, miksi ihmisistä tulee ateisteja? Suunnilleen näin voidaan tiivistää Paul C. Vitzin näkemys teoksessa Faith of the Fatherless: The Psychology of Atheism. Se ilmestyi vuonna 1999, mutta vuonna 2013 julkaistiin uudistettu laitos, jossa on mukana uuden esipuheen lisäksi esimerkiksi lyhyt uusateismia käsittelevä osio.

Teoksessa kehitetään psykologista teoriaa ateismista. Sen mukaan varhainen isän menetys tai huono isäsuhde on ateisteilla toistuva – joskaan ei välttämätön – piirre. Vitz ankkuroi lähestymistapansa Freudiin. Jos yhdessä freudilaisessa tulkinnassa uskonnollisuuden alkuperänä on isänmurha ja sen katuminen, joka johtaa isän tahdon sisäistämiseen ja projisoimiseen Jumalaan, Vitzin mukaan kapina isää vastaan on ateismin alku.

Vitz ei argumentoi tilastoilla vaan esimerkeillä. Hän tarkastelee tunnettujen ateistien elämäkertoja ja vertaa niitä ”kontrolliryhmään”, saman aikakauden teisteihin.

Se lähtökohta, että tarkastellaan tunnettujen ateistien isäsuhteita ja pohditaan, millainen vaikutus niillä on katsomuksellisiin käsityksiin, on sinänsä kiinnostava. Yritys esittää tämän pohjalta yleinen teoria ateismista ja uskonnonvastaisuudesta venyttää uskottavuuden rajoja. Vitz toteaa kirjan lopussa, että ateismia tuottavat muutkin tekijät biologisista kulttuurisiin, mutta hän on keskittynyt yhteen mielestänsä keskeiseen.

Vitz ei perustele, miten käsiteltävät henkilöt ovat valikoituneet. Lista on pitkä ja melko relevantti painottuen 1700-luvulta 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle, mutta siitä puuttuvat esimerkiksi ateismiansa julistanut Markiisi de Sade ja Charles Darwin, joka kiisti olevansa ateisti mutta täyttää Vitzin käyttämän analyyttisen määritelmän.

Käsittely on paikoin anekdoottimaista. Jos ateistin elämästä ei löydy varhaista isän kuolemaa, sieltä löytyy ”heikko” isä, joka tulee todistettua verrattain satunnaisella lainauksella tai anekdootilla. Kontrolliryhmässä pätee sama: anekdootti riittää perustelemaan hyvän isäsuhteen.

Jaan Vitzin kanssa ajatuksen siitä, että ateismi ei ole vain huolellisen ja rationaalisen pohdinnan tulos, vaikka moni ateisti niin asiansa esittääkin. Mutta tätä mieltä oli jo vaikkapa Nietzsche.

Kiinnostava esimerkki on Richard Dawkins, joka vetoaa järkeen ja luonnontieteeseen ateismin perustana, mutta on suuri houkutus tulkita niin, että hänen uskonnonvastaisuutensa intensiteetti perustuu kielteiseen lapsuudenkokemukseen katolisen papin hyväksikäytön uhrina.

Uudessa painoksessa on siis mukana Dawkins ja muut ”uusateistit”. Dennettin osalta Vitz esittää, että hänen isänsä kuoli onnettomuudessa Danielin ollessa hyvin nuori. Hitchensistäkin saadaan kaivettua etäinen isä, vaikka oman arvioni mukaan tulkinta on tendenssimäinen sen perusteella, että olen lukenut Hitchensin muistelman (Hitch-22), joka on myös Vitzin pääasiallinen lähde.

Sam Harrisin isäsuhteesta ei löydy mitään vikaa, ehkä siksi, ettei julkista aineistoa ole riittävästi. Se ei kuitenkaan Vitzin mielestä romuta teoriaa, vaan on yksinkertaisesti poikkeustapaus. Samaan kastiin menevät Karl Marx ja Denis Diderot.

Vitzin lähestymistavassa on (edellä mainittujen lisäksi) ainakin kuusi kauneusvirhettä. Niistä ensimmäinen on se, ettei hän erottele uskonnollisesti välinpitämätöntä tai verrattain myönteistä ateismia uskonnonvastaisesta ateismista. Hän kirjoittaa ateismista ja määrittelee sen kannaksi, jossa hylätään uskomus yhdestä Jumalasta, joka ylittää maailman ja johon ihmisillä on henkilökohtainen suhde. Käytännössä hän kuitenkin kirjoittaa uskonnonvastaisista kannoistaan tunnetuista ateisteista. Tämä aiheuttaa sekaannusta, ehkä tarkoituksellisesti, sillä näin argumentti laajenee uskonnonvastaisesta ateismista kaikkiin, jotka täyttävät ateismin määritelmän. Samalla uskonnollisuus normalisoidaan, mikä vaikuttaa olevan Vitzin teoksen piiloviesti.

Toinen ongelma on se, että todistusaineisto perustuu valikoituihin yksilöihin. Hän ei käy läpi sosiologista tutkimusta ja tilastoja aiheesta. Hänellä on yksi viite tilastoon vuodelta 1932. Sen mukaan Yhdysvalloissa uskonnonvastaisten järjestöjen jäsenillä on suhteellisesti muuta väestöä enemmän varhaisia isänmenetyksiä tai huonoja isäsuhteita. On huono signaali, ettei Vitz tuo esiin tuoretta aineistoa – mahdollisesti siksi, ettei teoria saisi sieltä tukea. Tulkintaa siis venytetään yksilöistä koko ilmiön tulkintaan ilman tilastojen tarkastelua.

Vitz jatkaa tätä venyttämistä toteamalla, että uusateismin suosio saattaa perustua dysfunktionaalisten perheiden lisääntymiseen. Todisteita ei tarjota ja oikeastaan koko yhteiskuntaa koskeva ajatus dysfunktionaalisista perheistä on hänen argumenttinsa kannalta väärällä tasolla: hänen pitäisi osoittaa, että juuri uusateismin kannattajista löytyy enemmän dysfunktionaalisia perhetaustoja kuin muista segmenteistä. Lisäksi koko ajatus dysfuntionaalisista perheistä on normatiivinen kannanotto ydinperhemallin puolesta.

Kolmas ongelma on retorinen. Vitzin käsittelyssä on silmiinpistävä epätasapaino ateisteista ja teisteistä kerrottaessa: ateisteista ja heidän merkittävistä saavutuksistaan annetaan valju ja nuiva kuva, kun taas teistien saavutuksia ylistetään. Kuvaus ei suinkaan rajoitu isäsuhteiden analyysiin. Viimeistään tässä vaiheessa lukija alkaa epäillä kirjoittajan asennetta.

Neljäs ongelma koskee aineiston tulkintaa. Vitzin lukee joko kohdehenkilön itse kirjoittamia tai toisten kirjoittamia elämäkertoja realistisesti. Vitz olettaa, että se, mitä lapsuudesta kerrotaan on todenmukainen kuvaus isäsuhteesta. Toisin sanoen hän sivuuttaa täysin sen ajatuksen, että elämäkerta on kerrottua. En näe mitään vikaa siinä, että tietoisesti valitaan realistinen lukutapa, mutta jos ei edes pohdita elämäkerran kerronnallisuuden mahdollista vaikutusta lähdemateriaaliin, ei tekijä anna kovin itsereflektiivistä kuvaa omasta tutkimustavastaan ja käytetyn aineiston mahdollisista rajoitteista tehtävänannon selvittämiseksi.

Viides ongelma on siinä, että Vitzin tulkinta on melko historiaton ja kulttuuriton. Toki hän yrittää ratkaista tämän ottamalla kontrolliryhmään teistejä samalta historialliselta aikakaudelta, mutta hän ei suhteuta tarkastelemiansa henkilöitä yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Se tämänkaltaisessa psykologisessa näkökulmassa haraa vastaan – oletus siitä, että sama psyykkinen mekanismi toimii käytännössä irrallaan muusta yhteiskunnasta.

Todistavatko kuvaukset siitä, että hyvistä isäsuhteista tulee teistejä, jotka elävät onnellista ja tasapainoista elämää vai esimerkiksi siitä, että tiettynä historiallisena ajankohtana modernisoituvassa Euroopassa (erit. 1700-luvulta 1900-luvun alkupuolelle) on ollut erityisen hankalaa olla ateisti? Vitz vaikuttaa ajattelevan edellisen mukaan, kun taas itse olen taipuvainen jälkimmäisen tulkinnan kannalle.

Ei ole mielestäni yllättävää, että psykologian alalla on yhtä lailla isoja nimiä, joiden tutkimustyö perustuu Vitzille täysin vastakkaisen kannan osoittamiseen, siis siihen, että ateistit ovat hyviä ja normaaleja ihmisiä. Esimerkiksi käy Benjamin Beit-Hallahmi, joka Vitzistä poiketen vyöryttää tutkimuksissaan massiivisen määrän tilastotietoja viime vuosikymmeniltä.

Kuudes ongelma koskee tekijän omaa vakaumusta. Kristittynä Vitz pitää tärkeänä myös uppoutua keskusteluun uskonnon alkuperäisestä muodosta, vaikka sillä ei ole mitään välttämätöntä suhdetta hänen ateismiteoriaansa. Hän asettuu kannattamaan monien muiden kristittyjen tutkijoiden tavoin niin sanottua alkumonoteismia, jonka mukaan polyteismi on yksijumalaisuuden myöhempi, degeneroitunut muoto. Viimeistään tämän keskustelun varsin pinnallinen sisällyttäminen teokseen saa minut vakuuttuneeksi, ettei Vitziä tarvitse tämän esityksen perusteella pitää puolueettomuuteen pyrkivänä tutkijana.

Vaikka Vitzin ansio on sen osoittaminen, että yllättävän moni historian tunnettu ateisti menetti isänsä lapsena tai nuorena, yleisesti hänen lähestymistapansa palauttaa mieleeni Deleuzen ja Guattarin kommentin Freudin susimies-tapausesimerkistä. Susimiehen unissa on joukko susia ja Freud muistaa sadun sudesta ja seitsemästä pienestä kilistä. Kun otetaan kilejä pois susimiehen unessa olevasta susijoukosta, niin jäljelle jää lopulta yksi susi: se on isä!

Tapaus Wilhelm Reich

Tammikuun alussa tuli sivistettyä itseä katsomalla tuore saksalainen elokuva Der Fall Wilhelm Reich (2013), The Strange Case of Wilhelm Reich, joka nimensä mukaisesti keskittyi Wilhelm Reichin (1897–1957) elämään ja ajatteluun. Samassa paketissa oli myös ohjaaja Antonin Svobodan dokumentti vuodelta 2009. Se oli huomattavasti elokuvaa informatiivisempi, koska se ei keskittynyt niin voimakkaasti Reichin viimeisiin vuosiin Yhdysvalloissa.

Itävaltalainen juutalainen pakeni natseja Yhdysvaltoihin Norjasta lähteneellä viimeisellä laivalla. Sitä ennen Reich oli siirtynyt Berliinistä Tanskaan samasta syystä. Muutto Berliiniin oli ollut strateginen, sillä siellä hän katsoi saavansa enemmän vastakaikua tavalleen yhdistää psykoanalyysi marxilaiseen yhteiskunta-analyysiin.

Elokuvan keskiössä on Yhdysvalloissa vietetty aika. Siellä Reichin työn painopiste alkoi olla orgonissa. Reichin mukaan orgon oli energian kaltainen yksikkö, jonka olemassaolosta ja myönteisistä vaikutuksista mies oli vakuuttunut. Myös Einstein kiinnostui aluksi tästä, mutta katkaisi kirjeenvaihdon myöhemmin todettuaan, ettei orgon – tai ainakaan Reichin löydökset – ole tieteellisesti uskottavia. Todellinen reichilainen kuitenkin kääntää tämän kamppailuksi maineesta aikana, jolloin Einsteinin työtä alleviivaava atomienergia löi läpi yhteiskunnassa.

Orgon oli keskeinen Reichin pyrkimyksissä mielen ja ruumiin sairauksien parantamiseen. Käytännössä tämä tarkoitti, että ihmiset menivät istumaan säännöllisin väliajoin orgon-kiihdyttimiin eli metallilaatikoihin, joissa orgonpitoisuus kohosi. Lopulta orgon-kiihdyttimien käyttö kiellettiin ja Reichin kirjoja poltettiin tässä sananvapauden luvatussa maassa – vain muutama vuosi sen jälkeen kun natsit olivat polttaneet samoja teoksia Saksassa.

Reich tuomittiin vankilaan, jossa hän myös kuoli sydänkohtaukseen juuri ennen vapautumistaan. Ruumiinavausta ei koskaan tehty.

Elokuva kertoo mielenkiintoisen, tositapahtumiin pohjaavan tarinan, mutta oikeastaan Reichin varhainen elämä ja ajattelu on vielä kiinnostavampaa, ainakin sikäli, että se kertoo jotain olennaista psykoanalyysin institutionalisoimisesta.

Reich savustettiin psykoanalyyttisista kuvioista ainakin kahdesta syystä. Hän korosti standardoidusta analyysista poiketen ruumiillisuuden merkitystä. Lisäksi hän yhdisti psykoanalyysin poliittiseen (marxilaiseen) yhteiskunta-analyysiin. Jälkimmäinen oli ainakin Reichin puolestapuhujien mukaan koettu uhka, sillä psykoanalyysin vartijan halusivat ylläpitää mielikuvaa poliittisesti neutraalista tieteellisestä analyysista (joka siten menestyisi ja säilyttäisi asemansa myös fasistisessa yhteiskunnassa).

Toinen mielenkiintoinen seikka Reichissa on hänen ylösnousemus 1960-luvun lopun vastakulttuurin ajattelijana. Hän oli julkaissut jo vuonna 1933 teoksen fasismin massapsykologiasta (Die Massenpsychologie des Faschismus) ja kirjoittanut seksuaalisen vapautumisen merkityksestä tavalla, joka puhutteli 60-luvun kulttuurivallankumousta. Kerrotaan, että mielenosoittajat heittelivät poliiseja Reichin teoksilla Pariisissa keväällä ’68. (Tai saatan muistaa tarinan väärin, mutta se jääköön tarkistettavaksi.)

Monin paikoin Reichin varhaiset ajatukset liippaavat läheltä Gilles Deleuzen & Félix Guattarin kirjoituksia, erityisesti Anti-Oidipusta, joka julkaistiin vuonna 1972 ja joka monin paikoin heijastelee aikansa vastakulttuuria. Kysymys siitä, miksi ihmiset halusivat fasismia, yhdisti heitä ja Reichia. Samoin pohdinnat ruumiillisuudesta ja poliittisuudesta, jotka institutionalisoitunut psykoanalyysi sivuutti.

Deleuze ja Guattari pohtivatkin suhdettaan Reichiin. Ehkä suurin ero oli siinä, että Deleuzen & Guattarin mukaan halu syntyy sosiaalisessa kanssakäymisessä eikä se ole olemassa yksilössä sitä ennen, jonakin alkuperäisenä vaikuttavana voimana. Toisin sanoen Reichilla säilyi ajatus yksilön ja sitä tukahduttavan yhteiskunnan välisestä dualismista.

Harmi vain, että elokuva ei pahemmin keskity näihin Reichin uran varhaisvaiheen kiinnostuksiin.

Yksi Reichin viimeisten vuosien keksinnöistä oli cloudbuster, sateentekijä, jonka oletettua mekanismia en edes yritä selittää tässä. Se toi kuitenkin mieleeni Kate Bushin musiikkivideon ”Cloudbusting”, jonka näin ensimmäisen kerran noin 11-vuotiaana. Aloin pitää kappaleesta vasta myöhemmin, mutta video herätti kiinnostusta jo pienenä. Nyt opin, että biisi ja video perustuvat Wilhelmin pojan Peter Reichin muistelmiin Book of Dreams (1973). Kirja myös vilahtaa videolla.