Yle
uutisoi 3.2.2014 kyselystä, jossa tiedusteltiin mielipidettä
uskonnonopetuksesta. Kyselyyn vastasi 107 kansanedustajaa.
Ensimmäinen
kysymys kuului, ”Pitäisikö oman uskonnon opetus korvata kaikille pakollisella,
yhteisellä, ei-katsomuksellisella uskontotiedon ja etiikan opetuksella?” 39
prosenttia vastasi kyllä ja 61 prosenttia vastasi ei.
Toinen
kysymys kuului, ”Pitääkö peruskoulussa olla oman uskonnon opetusta?” 65
prosenttia vastasi kyllä ja 35 prosenttia vastasi ei.
Kolmas
kysymys kuului, ”Pitäisikö uskonnon opetuksesta peruskoulussa luopua kokonaan?”
8 prosenttia vastasi kyllä ja 92 prosenttia vastasi ei.
Näitä
on helpointa purkaa lopusta. Jonkinlaiselle uskonnonopetukselle on erittäin
vahva kannatus (kysymys 3).
Ensimmäisen
ja toisen kysymyksen pieni neljän prosentin heitto vastauksissa herättää
kysymyksen, miksi jotkut ovat sitä mieltä, että oman uskonnon opetusta
tarvitaan, mutta oman uskonnon opetus voidaan korvata uskontotiedon ja etiikan
opetuksella. Ilmeisesti kaikki kansanedustajat eivät osaa vastata koherentisti
edes näin yksinkertaiseen kysymykseen. Tai sitten taustalla on monimutkaisia
ajatuksia, joita en osaa tässä arvailla.
Ylen
uutisen mukaan ”Uudistuksen [eli oman uskonnon
opetuksen korvaamisen kaikille yhteisellä uskontotiedolla ja etiikalla]
kannalla olivat kaikki kyselyyn vastanneet vasemmistoliiton ja vihreiden
kansanedustajat. Selvimmin ehdotusta vastustivat keskustan ja
kristillisdemokraattien kansanedustajat.”
Tämä
on yhdenmukainen sen kanssa, mitä tiedetään poliittisten puolueiden
kannattajien uskonnollisuudesta ja myös arvoista. Keskimäärin Vasemmistoliiton
ja Vihreiden kannattajat ovat vähiten uskonnollisia ja Kristillisdemokraattien
ja Keskustan kannattajat ovat eniten uskonnollisia. Muut ovat niiden välissä,
joskin Perussuomalaiset sekoittavat pakkaa. Niissä on sekä vahvasti kirkko- ja
uskontokriittisiä että vahvasti uskonnollisia. Siksi olisi ollut kiinnostavaa
tietää myös persujen jakautuminen tässä kysymyksessä. Yleisesti kuitenkin arvokonservatismi
ja oman uskonnon opetuksen puolustus kulkevat käsi kädessä.
Yksi
asia on kuitenkin muistettava: yhteistä uskontotiedon ja etiikan opetusta
vastustavat myös uskonnottomien asiaa ajavista järjestöistä esimerkiksi
Humanistiliitto. Näin siksi, koska silloin heidän lempilapsellaan,
elämänkatsomustiedolla, ei olisi enää itsenäistä asemaa.
Uskonnonopetuksesta
on keskustelu julkisuudessa vuosikymmeniä, mutta yksi muutos on siinä, että
uskonnonopetusta täytyy perustella entistä enemmän. Sen asema pitää oikeuttaa
julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi 1950-luvulla näin ei ollut.
Elämänkatsomustiedon luominen oppiaineeksi herätti paljon keskustelu
1980-luvulla. Tällöin haluttiin taata uskonnottomille oma viipale
koulumaailmasta; tunnustuksellisen uskonnonopetuksen (ja myöhemmin oman
uskonnon opetuksen) kyseenalaistavat äänet ovat olleet pääosin marginaalissa.
Nyt keskiössä on itse uskonnonopetuksen asema.
En
ole koskaan piilotellut omaa kantaani tässä asiassa. Olisin vastannut ”kyllä”,
”ei” ja ”ei”. Kannatan kaikille yhteistä uskonto-
ja elämänkatsomustietoa – nimike, joka on mielestäni paljon parempi kuin
uskontotieto ja etiikka. En ole toistaiseksi kohdannut vakuuttavaa argumenttia
oman uskonnon opetuksen puolesta, jos vaihtoehtona olisi uskonto- ja
elämänkatsomustieto. En myöskään ole valmis kannattamaan mallia, jossa ihmiset
kulkisivat läpi koulun kuulematta mitään perusteellista uskonnosta.
Oppiaineen
tulisi integroida tasapainoisesti sisältöjä, jotka koskettavat niin
uskontoperinteitä kuin mitä tahansa katsomuksellisia kysymyksiä. Kysymys ei
olisi siitä, että opetettaisiin kaikkien omia uskontoperinteitä ja
uskonnottomuutta samassa luokkahuoneessa, vaan tieto- ja katsomusaineen
risteyttävä monitieteisesti rakentuva oppiaine, jossa voitaisiin käsitellä
katsomuksellisia kysymyksiä niitä koskevan tutkimuksen valossa ja luoda myös
mahdollisuus erilaisten katsomusten keskusteluun ja kohtaamiseen. Tällöin
oppiaineen keskeisiä taustatieteitä olisivat uskontotieteen lisäksi esimerkiksi
sosiologia, kulttuurintutkimus, antropologia, filosofia, teologia, psykologia
ja historia sen mukaan, miten ne kontribuoivat käsiteltäviin sisältöihin.
Ylen
kyselyn tulosta voi tulkita niin, että tällä hetkellä istuvien kansanedustajien enemmistö kannattaa
nykyistä mallia. En silti pidä eroa nykymallin (61%) ja kaikille yhteisen
aineen (39%) välillä suurena, varsinkin kun emme tiedä, mitä vastaamatta
jättäneet asiasta ajattelevat. Vähintään tarvittaisiin keskustelua, jossa
voitaisiin pohtia eri vaihtoehtoja. Toistaiseksi puhetta ja kommentteja on
riittänyt, mutta sellaista kunnollista keskustelua, jonka tuloksena
kansanedustajatkin tietäisivät täsmällisesti vaihtoehdoista, ei ole ollut.
Tosin
nykysysteemi on kallis, joten jää kolme vaihtoehtoa tehdä se edullisemmaksi,
jos raha puhuu: syrjiä vähemmistöuskontoja nostamalla vaadittavaa ryhmäkokoa,
rakentaa kaikille yhteinen uskonto- ja elämänkatsomustieto tai luopua
kaikenlaisesta uskonnonopetuksesta. Näistä kannatan keskimmäistä.
3 kommenttia:
http://filoaloite.wordpress.com/tietoja/
Keskustelu on muutenkin epäreilua,puhutaan vain katsomusaineiden opettamisesta vaikka pedagokisen filosofian tulisi mielestäni olla tärkein kouluaine ala-asteelta lähtien. Nykymaailmassa ei selviä ilman ajattelua ja kommunikointia. Meidän pitää itse oppia keksimään itsellemme tekemistä.
Suhtaudun periaatteessa varsin myönteisesti siihen, että filosofiaa opetettaisiin jo varhaisvaiheessa, mutta samalla tulisi tietää, mistä se on pois. Kannanotossa ehdotetaan integroimista äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineeseen, joten sikäli keskustelulla ei ole suoraa relevanssia uskonnonopetuksesta käytävään keskusteluun. Sinänsä filosofia ei ole ainoa "ajattelua ja kommunikointia" opettava kouluaine, mutta minusta sitä voitaisiin hyvin integroida osaksi äidinkielen ja kirjallisuuden opetusta.
Olen täysin samaa mieltä Teemu Taira kommentteja
Lähetä kommentti