Kesälukemiset (2024)

Otsikko viittaa kesään, mutta listassa on jo keväällä luettuja. Ja menipä jokunen alkusyksyyn saakka. Ylipäätään lukutahti on ollut toivottoman hidasta. Kevääseen osui paljon töitä ja kesä ”myöhästyi” hiukan. Lisäksi muutto ja muu elämä on sekoittanut arjen ja loman joksikin epämääräiseksi touhuiluksi. Listalta puuttuu myös parin käsikirjoituksen arvioinnit. Toinen niistä vei koko heinäkuun. Niiden lukemisesta olisi kiva kirjoittaa, mutta etiketti sanoo, ettei se ole toivottavaa ennen kuin teokset on julkaistu. Jotain jo julkaistua on kuitenkin luettu. 

 

Nick Couldry & Andreas Hepp (2017) The Mediated Construction of Reality

 

Tekijät argumentoivat, että sosiaalisen maailman rakentuminen tulisi ymmärtää lähtökohtaisesti mediavälitteiseksi (kun medialla tarkoitetaan teknologisia kommunikaatiovälineitä), erityisesti nykyisenä ”syvän mediatisoitumisen” aikana. Heidän mukaansa sosiaalisen konstruktion lähtökohtana ei voi olla (enää) Umwelt, arjen suorat kokemukset. Tämä ei sinänsä ole kovin kiistanalainen näkemys, mutta eipä sitä ole tässä mitassa aikaisemmin tietääkseni esitetty. Lisäksi sillä tulisi olla jotain vaikutusta siihen, miten yhteiskuntateoriaa kirjoitetaan ja opetetaan tulevaisuudessa (eli kytketään median merkityksen pohdinta osaksi yhteiskuntateoriaa). Itselleni ehkä tärkeintä teoksessa kuitenkin on se, miten tekijät hahmottavat median merkityksen eri tavoin kuin moni muu tutkija. Heille mediatisaatio (mediatization) on tärkeä käsite, pelkkä medioituneisuus (mediation) ei riitä. Mediatisaatio ohjaa hahmottamaan median ja muun sosiaalisen maailman vuorovaikutteista rakentumista niin, että suhteet kumuloituvat ja intensifioituvat digitalisaatiossa (mekanisaation ja sähköistymisen jälkeen) niin sanotun syvän mediatisoitumisen aikana. He kuitenkin tekevät pesäeron esimerkiksi Stig Hjarvardin mediatisaatiokäsitykseen, sillä he irtisanoutuvat ajatuksesta, jonka mukaan mediatisaatioon kuuluu (eurooppakeskeisesti) ajatus semiautonomisesta mediainstituutiosta. Tällöin Hjarvardin teoriassa oleva rohkea väite mediainstituution kasvavasta vallasta modernissa yhteiskunnassa myös vesittyy ja mediatisaatiosta tulee testattavan teorian sijaan teoreettinen käsite, joka vain yleisemmin ohjaa pohtimaan monenlaisten medioiden kaikkiallista roolia sosiaalisessa todellisuudessamme. 

 

Russell T. McCutcheon (2005) Religion and the Domestication of Dissent 

 

Luin teoksen uudestaan. Paljastan tässä syyn: arvioin kustantajalle, kannattaisiko siitä tehdä uusi laitos ja millaisin muutoksin. Normaalisti en paljasta syytä, mutta koska arvioni on myönteinen ja nimeni on oletettavasti myös tekijän tiedossa, en näe mitään erityistä estettä asiasta kirjoittamiselle blogikontekstissa. Yksinkertaisesti ajattelen, että tämä on unohdettu esseistinen helmi. Oikeastaan unohdin itsekin kokonaisuuden näkökulmasta, vaikka olen palannut useita kertoja alleviivauksiini. Lyhyehkö teos näyttää erilaisten esimerkkien avulla hienosti, millaisin ongelmallisin tavoin tutkijat ja ympäröivä yhteiskunta jäsentää uskontoa. Lisäksi se tarjoaa työkaluja tutkia uskontoa koskevia diskursseja ja niiden vaikutusta yhteiskunnassa. Tätä varmaan pidetään tekijänsä vähemmän tärkeänä teoksena, mutta tämän kierroksen jälkeen en ainakaan itse ajattele niin. 

Michael Lewis (2018) The Fifth Risk

 

Tämä jäi käteen heräteostoksena Heathrow’n lentokentältä. Luin teoksen saman tien. En ole seurannut ilmeisen tunnettua kirjoittajaa sen kummemmin, mutta tämä käsitteli Yhdysvaltain sekavaa vallanvaihtoa Trumpin noustessa presidentiksi 2016. Siitä epämääräisyydestä, suuresta holtittomuudesta ja valmistautumattomuudesta päästään tarkastelemaan, mitä kaikkea hallituksen erityisosastot tekevät. Yksinkertaisesti: ne tekevät yhteiskunnan toimivuuden kannalta elintärkeitä asioita, ja osastojen organisoinnin retuperälle jättäminen on potentiaalisesti katastrofaalista jopa lyhyellä aikavälillä. Pitkällä aikavälillä se voi johtaa jopa yhteiskunnan romahtamiseen. Tämä tulee selväksi kirjasta, joka on näennäisen tylsästä aiheesta huolimatta paikoitellen todella vetävä ja kutkuttava. Nimi tulee riskien hierarkiasta, jossa viides yhteiskuntaa ja (Yhdysvaltain) hallitusta uhkaava riski on huono projektinhallinta. 

 

Mikko Kuustonen (2021) Omaelämäkerta 

 

Tämä lähti mukaan alennuslaarista kahdella eurolla. Siinä on hyvää ja huonoa. Hyvää: Kuustosen henkilökohtainen tarina on aidosti kiinnostava. Kaivoskaupungin kasvatti, joka löytää identiteettinsä viidesläisyyden parista, tulee uskoon ja alkaa gospelmuusikoksi Pro Fiden laulajana, on työni ja miksei nuoruuteni kannalta tärkeä. Itse kuulin Kuustosesta vasta Q.Stonen kohdalla ja sitten soolouran alussa hän oli jo täysin tuttu nimi. Kävin keikallakin jossain seurakunnan järjestämässä tilaisuudessa. Myöhemmät vaiheet ovat nekin mielenkiintoisia, mutta eivät minulle aivan niin olennaisia. Lisäksi herkistyin Akateemisen Starbucksissa teosta silmäillessä siinä vaiheessa, kun Kuustonen kertoo äitinsä kuolemasta. Teoksessa on myös huonoa. Kuustonen on sietämättömyyteen asti ”kiitollinen”. Sanaa käytetään toistuvasti varsinkin kirjan loppupuolella. Se ei vielä ole suuri synti. Itseäni alkoi kuitenkin ärsyttää elinkautista rippi-isosen katsetta elävä Kuustonen, joka terapoi 24/7 eikä ole kuullutkaan yhteiskuntarakenteista ja politiikasta. Yhteiskunta katoaa yksilön sisäisiin koettelemuksiin, joiden käsittelyn kehyksessä on yli-ikäisen rippi-isosen resurssit. Kuustonen on näennäisesti avoin – paikoin lukijasta niin tuntuukin Mikon itseruoskintaa seuratessa – mutta lopulta siinä ei paljasteta juuri mitään. Kenestäkään toisesta ei sanota mitään kielteistä. Ehkä se on hyvä ratkaisu suhdeverkoston ylläpidossa, mutta jättää pinnaltaan avoimesta käsittelystä hitusen pahvisen jälkimaun. Jos kuitenkin keskittyy kirjan hyviin puoliin, niin olen todella iloinen, että venkoiluni ostopäätöksessä päätyi shoppailun hyväksi. 

 

Mike McGonigal (2007) Loveless (My Bloody Valentine) 

 

Vuonna 1991 julkaistua My Bloody Valentinen erinomaista kakkoslevyä ympäröi mystisyyden aura ja huhujen tiheä pilvi. Levyä käsittelevä kirja on ilmestynyt laadultaan hyvin vaihtelevassa 33 1/3 -sarjassa. Teos ei kuulu sarjan parhaimmistoon, sen uskallan sanoa otantani perusteella. Ei se heikoinkaan ole. Korkeintaan kolme tähteä. Se valottaa asetelmia ja purkaa joitain myyttejä – erityisen hyvää on yhtyeen aivojen Kevin Shieldsin haastatteleminen tätä teosta varten. Kirjoittajasta itsestään tulee melko kielteinen kuva, omahyväinen. Mitään mullistavaa teos ei sisällä, eikä se mielestäni avaa kuuntelukokemusta merkittävällä tavalla. Tärkeintä varmaan on se, että Shields ei välttämättä ole se mielikuvien sekopäinen ja käsittämätön nero, vaan työteliäs visionääri. Eikä yhtyettä koskevissa käsityksissä kannata luottaa Creation-yhtiön pomon viljelemiin näkemyksiin, vaikka ne mystisyyden auraa ovatkin omalta osaltaan rakentaneet. 

 

John Higgs (2022) Love and Let Die: Bond, The Beatles and The British Psyche 

 

Teos kuljettaa vierekkäin ja limittäin Beatlesin ja Bondin tarinaa. Beatles on rakkaus ja Bond on kuolema. Okei, en usko käsittelyn kertovan mitään merkittävää ”brittiläisestä psyykeestä”, mutta se tarjoaa oikein hyvän katsauksen molempiin pääkohteisiinsa. Luin sen Bondin vuoksi, mutta opin lisää myös Beatlesista. Bondinkin osalta teoksessa oli itselleni paljon uutta tietoa, jota ei puhtaasti Bondiin keskittyvissä kirjoissa ole. Sikäli kyse ei ole pinnallisesta tarkastelusta, vaan hyvin aiheisiinsa perehtyneestä tekstistä. Rinnastuksetkin ja yhteydet kohteiden välillä ovat oivaltavia, vaikka ei siitä mitään syvällistä akateemista analyysia muodostukaan. 

 

Tomi Kiilakoski (toim.) (2024) Katsomusaiheita 

Tämä teos on tuoreimman Nuorisobarometrin tulosten pureskelua. Niistä on käyty julkista keskustelua, enkä tässä lähde ruotimaan löydösten yksityiskohtia. Karkeasti sanottuna tulokset vahventavat käsitystäni siitä, että nuorten aikuisten parissa uskonnottomuudesta on tullut uusi normaali. Kaikenlaisia määrällisesti vähemmän merkittäviä mutta yhteiskunnallisesti kiinnostavia muutoksia on näkyvissä suuren kuvion lisäksi. Yksi näistä on nuorten miesten siirtyminen konservatiiviseen suuntaan. Yksi laajempaa tutkimuskeskustelua ansaitseva aihe olisi huomio uskonnon ja (koetun) hyvinvoinnin yhteydestä ja siitä löydöksestä, että nuorilla paras hyvinvointi on uskonnollisilla arvokonservatiivisilla naisilla. En ole täysin vakuuttunut siitä, että kyse on uskonnosta. Kyse vaikuttaisi olevan pikemminkin siitä, että jos identiteettipositio on etäällä keskimääräisestä, koettu hyvinvointi on heikompaa. Hyvinvointi on heikointa ei-uskonnollisilla arvokonservatiivisilla; kanta, joka asettuu kauaksi ei-uskonnollisen prototyypistä eli jos olet uskonnollinen, konservatiisuus tukee hyvinvointia; jos olet ei-uskonnollinen, konservatiivisuus heikentää hyvinvointia. Kokonaisuus tarjoaa oikein hyvän paketin nykypäivän uskonnollisuudesta suomalaisten nuorten parissa. 

 

Isabella Kasselstrand, Phil Zuckerman & Ryan Cragun (2023) Beyond Doubt: The Secularization of Society 

 

Kirjassa argumentoidaan, että sekularisaatioteoria pitää paikkansa. Se ei tarkoita, että uskonnot katoaisivat tai että suunta olisi väistämättä uskonnollisuuden heikentyminen. Sekularisaatioteoria pitää paikkansa, kunhan tietyt ehdot täyttyvät (mm. institutionaalinen eriytyminen ja rationalisoituminen – ylipäätään se, mitä tavataan kutsua modernisoitumiseksi). Kaikkein tärkein maallistumista edesauttava tekijä on uskonnollisen sosialisaation heikentyminen. Kaikesta tästä olen tekijöiden kanssa samoilla linjoilla. Teoksen heikkoutena on sen keskittyminen yksilön uskonnollisuuteen ja sen mittaamiseen. Nimittäin sillä saralla sekularisaatio on ”beyond doubt”, jos uskonto jollain mielekkäällä tavalla määritellään sellaiseksi, joka joko on tai ei ole ja jota voidaan tutkia määrällisesti. Sen sijaan yhteiskuntien organisoitumisen tasolla sekularisaation toteutuminen on joko triviaalia (teokratioita ei ole maailmassa kovinkaan montaa) tai erittäin monimutkaista: sekularismi (poliittinen kanta, jossa millekään uskonnolle ei anneta etuoikeuksia yhteiskunnassa ja jossa pyritään heikentämään uskontojen lobbausmahdollisuuksia) tuntuu voivan käytännössä melko huonosti myös niissä yhteiskunnissa, joissa uskonto on teoriassa erotettu valtiosta. Jos joku kirja on leimallisesti anti-Stark (kuuluisaa uskontososiologia Rodney Starkia vastaan), niin se on tämä. 

 

Hanna Kuusela (2024) Syytös 

 

Totuuspohjainen ja samalla hyvin omakohtainen selonteko yliopistomaailman muutoksista. Akateemisen maailman tuulista ja yhteiskunnallisista ongelmista kiinnostuneille tämä on erinomainen herätys. Tosin akateemista maailmaa tunteville suuri osa on tuttua kamaa. Detaljitasolla voisin nupista tulkintaerimielisyyksistä. Voisi myös kysyä, ovatko näkemykset kirkkaampia potilaan diagnoosissa kuin parantamisessa. Mutta suuressa kuvassa tämä on tärkeä puheenvuoro, jonka viesti ongelmista (”syytös”) ei rajoitu käsittelyn ytimessä olevaan yliopistoon (Tampere) ja sen surullisenkuuluisiin muutosjohtajiin. 

 

Izabela Wagner (2020) Bauman: A Biography 

 

Hengästyttävän yksityiskohtainen elämänkerta sosiologi Zygmunt Baumanin monin tavoin merkittävästä ja merkillisestä elämästä. Tässä ei käsitellä tarkasti Baumanin ajatuksia. Ja se, mitä tarkastellaan, ei vakuuta: Wagner ei ole Baumanin ajatusten tuntija. Mutta hän osaa analysoida poikkeuksellisen hyvin Puolan yhteiskuntaa ja sen historiaa Baumanin elämän ajalta. Teos kuvaa Baumania henkilönä tarkasti ja sitoo yksilön upeasti sosiaalisten kontekstien muutoksiin. Juutalainen Bauman pääsi pakoon natseja Neuvostoliittoon, nousi kommunistisessa Puolassa armeijassa korkealle, kunnes siirrettiin syrjään. Yliopistossa meni hienosti, kunnes antisemitismi nosti taas päätään Puolassa. Baumanista tuli epätoivottu henkilö, joka menetti työnsä ja kansalaisuutensa. Bauman meni Israeliin muutamaksi vuodeksi, mutta hän ei ollut sionisti. Hän lähti pian Englantiin, Leedsiin, jossa hän teki akateemista uraansa. Eläköidyttyään hänestä tuli maailmankuulu ajattelija ja uskomattoman tuottelias kirjoittaja. Tässä teoksessa yhdistyvät maailmanhistorialliset tapahtumat (toinen maailmansota, kommunistiset ajat jne.) ja mahdollisuus kurkistaa Baumanin yksityiselämään seesteisempinäkin aikoina. Teoksen todellinen pahis on Puola! 

 

Judith Butler (2024) Who’s Afraid of Gender? 

 

Maailmankuulu sukupuoliteoreetikko analysoi kriittisesti anti-gender -liikettä ja sen erilaisia ulottuvuuksia TERFeistä (trans-exclusionary radical feminism) erilaisiin kristillisiin sukupuoliroolien luonnollisuuden puolesta kamppaileviin toimijoihin. Analyysi on selkeää ja kirkasta. Sukupuolen luonnollisuuden ja muuttumattomuuden puolesta kamppailevat pyrkivät lopulta rajaamaan toisten määrittelyoikeutta ja mielekkään elämän ehtoja. Kyse ei ole ”vain” sukupuolesta. Sen sijaan anti-gender -liikehdinnässä kytkeytyvät toisiinsa useat konservatiiset ja autoritaariset virtaukset, joilla on tällä hetkellä suuri vaikutusvalta monissa yhteiskunnissa. Mukana on myös fasistisia elementtejä. Itse pidin erityisesti siitä, miten Butler argumentoi, ettei ns. ”gender-ideologia” ole länsimaisen valkoisen kolonialismin vientituote, sillä sukupuolen rajaaminen kahteen pysyvään ei ole alkuunkaan vakio ei-moderneissa yhteiskunnissa. Teos myös muistuttaa, ettei se nykyinen paavi ole mikään liberaali kultamussukka.

Jumalan paluu 2000-luvulle

Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura järjesti marraskuun lopulla symposiumin otsikolla Jumalan paluu 2000-luvulle. Osallistuin siihen kutsuttuna puhujana. Jos minut kutsutaan puhujaksi, pyrin osallistumaan koko tilaisuuteen. Niin tein tälläkin kerralla. Se kannatti.

Tapahtuman puheenvuorot olivat aihepiireiltään hyvin erilaisia, mutta jotenkin itselleni tuli olo, että kaikkiin sai jonkinlaisen tulokulman ja että yhdessä ne lopulta muodostivat kokonaisuuden. Ainakin niistä jokainen käsitteli jollain tavalla omia kiinnostukseni kohteita.

Tilaisuus alkoi Atte Kalevan alustuksella siitä, miten radikaalimuslimit tulkitsevat tiettyjä islamin käsitteitä muslimien enemmistöstä poikkeavalla tavalla. Heti perään Elina Kahla selvitti, miten uskonto on osa Venäjän politiikkaa. Ehkä kaikkein eniten kiinnostusta herättänyt detalji koski muslimien suurta määrää ja erityistä rooli – esimerkiksi erityistehtävissä – Venäjän armeijassa.

Johanna Vuorelma pohti, miten uskoa koskeva retoriikka on osa suomalaista nykypolitiikkaa. Erityisesti taloutta koskeva puhe sisältää paljon uskoa, vaikka paikoin termin käyttö olisikin synonyyminen ilmaisulle ”Olen sitä mieltä”. Itselleni tämä ei vaikuttanut uudelta ilmiöltä, sillä 1990-luvun lamassa talous oli päättäjien puheiden perusteella suvereeni olio, jonka käsittely vaati (uskolle ja uskonnollisuudelle tavanomaista) erityistä suhtautumista. Taloutta ei hallita tai ohjata, sitä pyritään miellyttämään, jotta se pysyy tyytyväisenä. Vaikka Vuorelma ei niin väittänyt, itselleni tuli mieleen Vanhan testamentin Jumala. Alustus palautti mukavasti mieleen oman väitöskirjani ja sen aikaiset ajatukset.

Tämän perään Lauri Kemppainen alusti luonnollisen lain keskustelusta ja sen kytköksistä politiikkaan, käsitellen erityisesti David Bentley Hartin provokatiivisia näkemyksiä. Sami Pihlström selvitti jumalatodistusten nykytilaa ja päätyi ehdottamaan, että vaikka jumalatodistukset ovat saaneet jonkin verran uutta puhtia, niiden vahva paluu on hyvin epätodennäköistä: ihmiset voivat olla teistejä, mutta se ei perustu jumalatodistuksen vakuuttavuuteen. Samaa mieltä.

Olli-Pekka Vainio selvitti, miten uskontokritiikki on ollut osa populaarikulttuuria muutaman sadan vuoden ajan, Rabelais’n Pantagruelista nykypäivän videopeleihin. Esitelmässä eriteltiin kiinnostavia esimerkkejä, joskaan en hahmottanut, oliko mukana jokin vahva väittämä tai argumentti. Ainakin kävi selväksi, että populaarikulttuuri on ollut ennenkin uskontokriittistä, mutta ei välttämättä ateistista.

Omassa alustuksessani käsittelin ateismia osana Jumalan paluuta koskevaa intellektuaalista kertomusta. Esitin, että kertomus Jumalan paluusta alkaa muodostua 1990-luvulla korvaamaan Jumalan kuoleman kertomusta. Se vakiintuu 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä, mutta samalla vuosikymmenellä syntyy vastareaktiona uskontokriittinen ateismin paluu. Yhdenlainen ”synteesi” tästä on vasemmistolainen ateistinen Jumalan paluu, mikä tarkoittaa uskonnon käyttämistä vasemmistolaisten utopioiden elvyttämisen resurssina.

Pekka Varje pohti työkulttuurin muutosta käyttämällä erityisesti STS-pankkia esimerkkinä. Tämäkin toi mieleen vahvasti oman väitöskirjani, joten ehkä joku yrittää sanoa jotain. Varje sovelsi uskontotematiikkaa työpaikkojen johtamiskulttuuriin. Hänen väitöskirjansa ilmestyy tuota pikaa, joten siitä voi katsoa tarkemmin, miten ihannetyöntekijän ja työkulttuurin malli on muuttunut Suomessa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana.

Päivän viimeinen alustus käsitteli sukupuolta. Jaana Hallamaa osoitti, miten misogynistisen manosfäärin näkemykset naisen paikasta korreloivat tiettyjen (erityisesti konservatiivisten) kristillisten naisten näkemysten kanssa.

Tilaisuuden pohjalta ollaan ilmeisesti kokoamassa teosta, joten artikkeleiksi muokatut alustukset voi lukea sitten myöhemmin.

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 8: Journalismin sukupuoli

Kahdeksantena jouluisessa kirjapinossa oli Iiris Ruohon ja Sinikka Torkkolan Journalismin sukupuoli (2010). Sen nimi kertoo olennaisen. Teos käsittelee monipuolisesti sukupuolta journalismin osana. Kahden kanteen painetun tekijän lisäksi Tarja Savolainen on kirjoittanut yhden luvun.

Toimittajat pitävät journalismia sukupuolineutraalina, joten on kysyttävä, millä tavalla journalistiset käytännöt ovat sukupuolittuneita. Jo termin ”naistoimittaja” yleisyys kertoo, että toimittajan prototyyppi on mies. Ala on kuitenkin muuttumassa. Suomen journalistiliitossa naisten osuus on yli 50 prosenttia ja osuus on kasvussa. Opiskelijajäsenistä peräti 70 prosenttia on naisia. Trendi on sama länsimaissa yleisemminkin.

Journalisteista puolet on naisia, mutta päällikkötehtävissä naisia on vähemmän. Miehiä on 59 prosenttia, naisia 41 prosenttia. Tilanne voi muuttua ajan kanssa, mutta toisaalta miesten urat etenevät rivakammin.

Journalismi sukupuoli esittelee ja erittelee kootusti tietoa aiheestaan ja tuo oman aineiston mukaan. Oma aineisto koostuu toimituksellisten päälliköiden haastatteluista. Haastateltuja oli yhteensä 43 henkilöä. Tekijät korostavat, että haastattelut eivät ole toden kuvauksia, vaan tapoja ymmärtää journalismi instituutiona ja käytäntönä. Osittain nämä näkökulmat sekoittuvat.

Tekijät käyttävät naistapaisuuden ja miestapaisuuden käsitteitä korostaessaan sukupuolta tekemisenä. Ne ovat sukupuolittuneita kehyksiä, jotka eivät muutu yksinkertaisesti vaihtamalla miestoimittaja naiseen (tai toisin päin).

Hyvänä esimerkkinä tästä on juttutyyppien ja lähestymistapojen sukupuolittaminen. Naistapaista on ihmisläheiset ja perhekeskeiset jutut, joissa käsitellään tunteita ymmärtävään sävyyn; miestapaista on valtaeliittiä ja yhteiskunnallisia rakenteita käsittelevät faktauutiset, jossa lähestymistapa on etäisempi ja kriittisempi. Samaan liittyy puhe journalismin femininisoitumisesta, kun tarkoitetaan yleisökeskeisempää, ihmisläheisempää ja viihteellisempää otetta.

Jako näkyy myös johtajuuskäsityksissä: naistapaista on keskusteleva ja yhteistyökykyinen johtaminen, miestapaista määrätietoinen ja suurpiirteinen. Edelliselle on tyypillistä oman osaamisen vähättely, jälkimmäiselle itsevarmuus.

Teoksessa käsitellään samassa asiayhteydessä juttutyyppien ja johtajuustyyppien sukupuolittamista sekä päällikkötason toimijoiden puhetta naisista. En ole varma, miten nämä sopivat yhteen.  Edellisessä juttu- ja johtajuustyypit sukupuolittuvat, jälkimmäisessä naiset kertovat, miten miestoimittajat ovat joskus muistutelleet kielteiseen sävyyn ”tytönheilakoista”. Ongelmia molemmat, mutta hyvin erilaisia.

Muutamissa kohdissa olisin kaivannut tarkempia perusteluita tulkinnoille ja referoitujen tutkijoiden näkemyksille. Paikoitellen jäi lukijan tehtäväksi päätellä, miksi jokin tietty sukupuolittunut asia on ongelma vai onko se ongelma laisinkaan. Vain harvoin tekijät ehdottavat, mikä olisi ideaalitilanne. Varmasti kirjoittajat haluaisivat, että oppikirjoissa olisi sukupuolesta oma luku ja että toimittajakoulutuksessa olisi sukupuoleen keskittyviä kursseja, mutta pitäisikö myös journalismin historiasta kirjoittaa oppikirjoissa niin, että vähennettäisiin keskittymistä uutisiin ja kirjoitettaisiin ”naistapaisista” aiheista?

Muutamissa kohdissa aineistolainausten tulkinnassa nähdään vain sukupuoli, vaikka muut saattavat olla yhtä tärkeitä tai tärkeämpiä tekijöitä. Yksi esimerkki riittänee tässä. Tekijöiden mukaan seuraava on osoitus siitä, että johtajuus nähdään miesten luonnollisena ominaisuutena, kun taas naisille päällikköasema on yllätys:

”Olin itsekin kyllä yllättynyt, kun he pyysivät minua siihen. Olin silloin 32-vuotias […] ja niillä kaikilla oli pääsääntöisesti yli 50-vuotiaita miehiä osastojen päällikköinä. Muutama nainen siellä oli, mutta hekin olivat jo sitten huomattavasti vanhempia kuin minä. Minä olin kyllä vähän kummajainen siinä porukassa.” (Nainen 50v, sivu 85.)

Tekijät eivät tulkinnassaan mainitse sanallakaan sitä, että naisen yllättyneisyys voisi perustua vähintään yhtä paljon ikään kuin sukupuoleen. Päättele itse, mitä mieltä olet lainauksesta.

Vaikka kadotin punaisen langan muutamaan otteeseen matkan varrella ja jäin kaipaamaan vankempaa perustelua muutamille esitetyille väitteille, teoksen vahvuus on siinä, että se muistuttaa, miten sukupuolittuneisuus on syytä oppia tunnistamaan journalismin(kin) maailmassa.