Media, uskonto ja kulttuuri -konferenssi

Joka toinen vuosi järjestettävä median, uskonnon ja kulttuurin tutkimuksen seuran konferenssi pidettiin tänä vuonna Englannissa, Canterburyssa. Osaltani tämä oli kolmas vastaava tapahtuma: ensimmäinen minulle oli Toronto 2010 ja toinen Eskisehir 2012. Kuten aina, käteen jäi paljon käyttökelpoista ja jonkin verran nupistavaa.

Puitteet konferenssille olivat hienot. Canterburyn katedraalialueella, itse katedraalin vieressä, on Cathedral Lodge, jossa tapahtuma pidettiin. Järjestelyt toimivat moitteettomasti tai oikeastaan täydellisesti. Alle 150 osallistujaa tarkoitti myös kompaktia porukkaa, jossa ei pääse kadottamaan kaikkia. Jokaista esitelmää ei ehdi kuunnella, mutta mukana oli kiinnostavaa tutkimusta tekeviä ihmisiä, joiden kanssa oli ilo jutella tauoilla ja iltaisin varsinaisen ohjelman päätyttyä.

Oman tutkimukseni kannalta keskeisin anti oli oma paneeli, joka koostui neljästä esitelmästä. Niissä käsiteltiin maakohtaisesti sitä, miten uskonto on läsnä pohjoismaisessa mediassa. Paneeli vei eteenpäin julkaisusuunnitelmiamme niin, että nyt tiedämme hieman paremmin, mitä yhtenäisyyksiä ja eroja Suomen, Ruotsin, Tanskan ja Norjan välillä on. Samoin tiedämme, millaisten kysymysten ja jaettujen teemojen varaan yhteisjulkaisua voi rakentaa.

Toinen erityisen mielenkiintoinen sessio käsitteli uskonnosta uutisoinnin käytäntöjä klikkijournalismin aikakaudella. Mukana oli, kuten kuvasta näkyy vasemmalta oikealle, pari amerikkalaista akateemista julkkista, Anthea Butler ja Diane Winston, Pohjois-Irlannin BBC:llä työskentelevä William Crawley sekä 25 vuotta Timesin uskontoreportterina työskennellyt Ruth Gledhill (kirjoittaa nykyisin katoliseen viikkolehteen The Tablet). Heidän julkkis-statuksesta kertonee yhteenlaskettujen Twitter-seuraajien määrä – melkein 80000. Sessio toi mieleen vuodet, jolloin asuin Leedsissä ja osallistuin melko usein samansisältöisiin tapahtumiin. Tuntui kuin olisi kenttätöissä, vaikka paneelissa oli myös akateemista sisältöä.

Yksi suurimmista seuran varjopuolista on sisäänlämpiävyys ja tietynlainen harkittu eristyneisyys. Tämä näkyi konferenssissa muutamilla tavoilla. Kaikki pääpuhujat olivat yhdysvaltalaisia, joiden aiheet keskittyivät omaan maahansa ja jotka eivät tehneet kovin perusteellisia laajempia teoreettisia linkityksiä tai yleistyksiä. Itselläni on tietty mielikuva siitä, millainen on hyvä keynote-esitelmä. Tässä konferenssissa olin pettynyt.

Jos järjestetään konferenssi Englannissa, niin totta kai siellä tulisi olla edes yksi englantilainen pääpuhuja, joka kertoisi konferenssin aiheeseen liittyvistä kysymyksistä kyseisen maan kontekstissa. Lisäksi tämä olisi ollut upea mahdollisuus saada mukaan niitä brittejä, jotka tutkivat uskontoa mediassa mutta jotka eivät ole osallistuneet seuran tapahtumiin. Tältä osin konferenssi oli menetetty mahdollisuus.

Kirjoitin aikaisemmin tuoreesta Jeffrey Mahanin kirjasta Media, Religion and Culture: An Introduction (Routledge 2014) ja totesin, että siitä on paneeli konferenssissa. Pohdin, nouseeko kirjoitukseni kriittisistä kommenteista mikään esiin paneelissa. Ei noussut. Panelistit tekivät kiinnostavia huomioita kirjan kompositiosta ja tekoprosessista, mutta mitään kritiikkiä ei esitetty. Se  jäi minun vastuulleni. Valitsin kirjoituksestani pari mielestäni keskeisintä pointtia, jotka esitin sessiossa. Mahanin vastaus oli omituinen. Hieman oiottuna se kuului: ”En ole eri mieltä kuvauksestasi.” Session jälkeen muutama läsnäolija tuli kiittämään kommentistani todeten jakavansa käsitykseni. Samoin muutamat ihmettelivät Mahanin haluttomuutta vastata kritiikkiini. Jotenkin sitä toivoisi, että asioista voisi keskustella kriittisesti säilyttäen sen hyvin ystävällisen hengen, joka tapaamisissa on aina ollut.

Konferenssi-illallisen aikana kuultiin seuran kantavan voiman Stewart Hooverin juhlapuhe (seuran historian ensimmäinen ”Presidential Address”). Siinä katsottiin tutkimusalaa taakse- ja eteenpäin. Puheenvuoro oli tarpeellinen, koska se auttaa hahmottamaan, millaisesta seurasta on kyse. Esimerkiksi Toronton konferenssissa ei ollut keynote-esitelmiä laisinkaan, joten se saattoi jäädä monille akateemisesta tutkimushistoriasta irralliseksi konferenssiksi. Hoover esitti, että tutkimuskentän on oltava enemmän kuin osiensa summa, sen on tarjottava jotain takaisin niihin emotieteisiin, joista osallistujat tulevat. Yksi ohjenuora, jota hän painotti, oli historiallistaminen.

Olen aikaisemminkin todennut, että vaikka tällä alueella on useita uskontotieteilijöitä, mediatutkimus muodostaa ensisijaisen emotieteen. Hooverin puheessa tämä oli päivänselvää: kaikki viitteet konkreettisiin tilanteisiin, joissa tutkimusalaa on vakiinnutettu olivat mediatutkimuksen konferensseja tai alan suurten tieteellisten seurojen toimia.  Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta se on tiedostettava, kun pohditaan, mikä näitä konferensseja järjestävä organisaatio oikein on ja millaiset keskustelut, toiveet ja konteksti ohjaavat konferensseja.

Seuraava konferenssi järjestetään Koreassa vuonna 2016. Nähtäväksi jää, onko itsellä mitään mahdollisuuksia osallistua sinne.

Ääriateistit Pasilassa

Ateismi on harvemmin aiheena suomalaisessa televisioviihteessä. Pasila (13.3.), fiktiivinen animaatio, oli poikkeus, kun sen jaksossa selvitettiin ääriateistien johtajan kuolemaa.

Ääriateistien puheenjohtaja Arhiippa Rimpilä löytyy kuolleena kirkon tornin vierestä. Kun vainajan selästä löytyy mustelma, päätellään, että joku tönäisi hänet kirkon tornista. Epäilyt kohdistuvat aluksi kirkkoherraan, myöhemmin itse ateistijärjestöön ja lopuksi käy ilmi, että kirkonkello on vahingossa tönäissyt ääriateistien johtajan alas tornista.

Jakso tiivistää osuvasti liioitellen suomalaisen asenneilmapiirin ja eri asemapaikat.

Kun poliisi Rauno Repomies (kuvassa oikealla) tajuaa että vainaja oli ateisti, hänen puheensa muuttuu täydellisesti kunnioittavasta tuomitsevaksi: ”Jumalauta, aivan paska jätkä oli Arhiippa ja aivan liian pitkään eli jumalatonta ja tyhjää elämäänsä.” Tähän tutkinnassa mukana oleva Kyösti Pöysti (kuvassa vasemmalla) toteaa: ”Rauno, toi sun paasaaminen on toivottoman vanhanaikaista. Eihän kukaan enää usko Jumalaan.”

Pöysti kommentoi Raunolle, että me ateistit olemme aikamme viimeisiä suuria totuudenpuhujia, mutta kun hän kohtaa organisoidun ateistiyhteisön aktiivit, hän kommentoi, että ”Mä olen ateisti, eli mun kai pitäis teoriassa olla teidän puolella, mutta täähän on vain noloa.”

Tässä kohdassa Pöysti on kuullut ateistien tempauksista, joissa vaihdettiin kaikki kirjaston Raamatut pornolehtiin, laitettiin kolehtiin ulostetta ja koirankakkaa tavaratalon seimikuvaelmaan. Hän kysyy onko näiden tarkoitus kiinnittää mediahuomio, jotta todellinen asiakeskustelu voi alkaa. Aktiiviateistit vastaavat, että ei, tämä on älykästä satiiria.

Myöhemmin Pöysti sanoo kollegalleen, että mainitut ateistit pilaavat hänen kaltaisensa hillityn ateistin maineen samalla tavalla kuin Päivi Räsänen pilaa maltillisten tapakristittyjen maineen.

Kaikki edellä mainitut hahmot ovat miehiä.

Jaksossa on myös hippihenkinen Tarja, joka yhdistelee elementtejä eri uskonnoista ja on innostunut henkisistä harjoituksista. Kun Repomies menee pois tolaltaan luulleessaan hänen konfirmaatiopappiansa syylliseksi murhaan, Tarja yrittää saada Raunon takaisin tolpilleen ehdottamalla ja opettamalla meditaatiota. Hieman samankaltainen asetelma oli lauantaina (15.3) Suomessa esitetyssä Midsomer Murdersin jaksossa, jossa päähenkilön, etsivä Barnabyn vaimo yritti helpottaa miehensä stressiä opettamalla hänelle joogaa. On tyypillistä, että molemmissa tapauksissa nimenomaan nainen on se itäisistä virtauksista ja elementtien yhdistelystä kiinnostunut hahmo.

Järjestöateismista tulee jaksossa kielteinen kuva. Olisi ollut liioittelua tehdä heistä murhaajia, mutta muut keinot käytetään. Ääriateistit ovat todistamassa puheenjohtajansa tapaturmaista kuolemaa, mutta he yrittivät lavastaa kirkkoherran syylliseksi mediahuomion ja suurempien jäsenlukujen toivossa.

Episodin keskiössä on hahmo, joka ei pahemmin perusta uskonnosta, varsinkaan paatoksellisesta asenteesta, mutta vielä vähemmän hän arvostaa ateistiaktivisteja. Tämä kuva sopii lähes täydellisesti siihen, mitä voidaan nimittää liberaalin valtamedian suosimaksi kannaksi niin Suomessa kuin Briteissä. Niitä yhdistää monikin asia, mutta kenties olennaisin molempien jakama viesti on se, ettei uskontokriittisillä järjestöillä ole mitään relevanttia sisältöä ja sanomaa.

En ole aikaisemmin katsonut yhtään Pasilan jaksoa kokonaan, mutta tämä oli hyvin hauska, hyvin käsikirjoitettu. En ole varma, ajattelevatko ateistisissa järjestöissä touhuavat ihmiset samoin.

Tätä kirjoitettaessa sarja on vielä katsottavissa 27 päivän ajan: http://areena.yle.fi/tv/2156448

Mikä ihmeen ateistinen spirituaalisuus?

Kesäkuun 15–17. pidetään Donner instituutin konferenssi otsikolla Post-Secular Religious Practices. Oma alustukseni käsittelee nykypäivän ateistista diskurssia tai tarkemmin sanoen hyvin pientä – ja joidenkin mielestä erikoista – ulottuvuutta: sellaista ateismia, jossa spirituaalisuus ja/tai meditaatio ovat olennaisia osia.

Esitän tässä pienen kaavion, joka auttaa hahmottamaan, mistä olen kaivanut esiin kyseisen ilmiön. Plus-merkit osoittavat, että osa kirjoja kirjoittavista ateisteista suhtautuu myönteisesti, joskaan ei homogeenisesti, spirituaalisuuteen. Tyypillistä tälle on myös myönteinen suhde meditaatioon, mutta kielteinen suhde monoteismiin ja Jumalan olemassaoloon.

	Monoteismi	Spirituaalisuus	Meditaatio
Dawkins	-	-	-
Hitchens	-	-	-
Dennett	-	-	-
Harris	-	+	+
Stenger	-	+	+
Antinoff	-	+	+
Comte-Sponville	-	+	(+)
Maisel	-	-	(+)

Kaaviossa ensiksi mainitut kirjoittajat ja teokset ovat seuraavat:

Richard Dawkins: The God Delusion

Christopher Hitchens: God is Not Great

Daniel Dennett: Breaking the Spell

Sam Harris: The End of Faith

Victor Stenger: The New Atheism

Näitä kutsutaan niin sanotuiksi uusateisteiksi. Heistä Harris ja Stenger sopivat tähän ateistisen spirituaalisuuden kategoriaan. Kaavion päättävien kirjoittajien teoksia voidaan kutsua uusateismia seuraavaksi vaiheeksi. Kirjat eivät ole samanlaisia myyntimenestyksiä, mutta niiden markkinasijainti rakentuu uusateismin suosiolle: jos uusateistit keskittyivät kertomaan, mikä uskonnoissa on vialla, ateistinen spirituaalisuus on yksi tapa vastata siihen, miten rakentaa ateistisia merkitysjärjestelmiä siten, että ateismi on jotain enemmän kuin Jumalan tai jumalien olemassaolon kieltämistä.

Mainitut kirjoittajat ja teokset ovat seuraavat:

Steve Antinoff: Spiritual Atheism

André Comte-Sponville: The Little Book of Atheist Spirituality

Eric Maisel: The Atheist’s Way: Living Well without Gods

Tarkemmat tulkinnat jätän seminaariin ja myöhemmin sen pohjalta kirjoitettavaan artikkeliin. On kuitenkin mielenkiintoista, miten ateistiset uskomukset sopivat tässä diskurssissa yhteen sellaisten käytäntöjen (esimerkkinä meditaatio) kanssa, jotka nousevat perinteistä, joita tavataan pitää uskonnollisina. Kyse ei ole niinkään tätä kantaa puolustavien epäkoherentista näkemyksestä, vaan siitä, miten vaikeaa on ylläpitää selvää käsitteellistä rajaa uskonnollisen ja maallisen välillä, erityisesti silloin, kun ei puhuta pelkästään uskomuksista vaan myös käytännöistä.