Studioalbumit osa 104: Raised Fist

Muutamia vuosia sitten Provinssissa soitti Luulajasta ponnistava Raised Fist. En tuntenut yhtyettä ja oletin, että akti kuuluu festivaalille tavalliseen hevikiintiöön. Ei mennyt ihan nappiin. Yhtye osoitti sen vääräksi ja voitti minut puolelleen tehokkailla biiseillään ja energisellä esiintymisellään. Kysehän on 2000-luvun hardcoresta, ei hevistä, vaikka metallinen ulottuvuus bändin äänimaailmassa onkin läsnä. Metallisuus tulee vahvojen riffien yhdistämisestä hc:n muottiin.

Myöhemmin hankin hyllyyni yhden albumin käytettynä ja totesin sen onnistuneeksi. Kun bändi julkaisi uuden levyn vuonna 2019, ostin sen. Nyt päätin kuunnella muutkin studioalbumit. Useiden biisien ep:t jätän pois.

Fuel (1998) on heti tutun kuuloista kamaa, mutta ei (vielä) loppuun asti hiottua. Keskitasoiset biisit eivät erotu toisistaan, vaikka perusote on jämäkästi osastolla in-your-face. Jälkiviisaasti ajateltuna kyse on lupaavasta alusta, mutta ei (vielä) paljon enemmästä. Kolme tähteä.

Ignoring the Guidelines (2000) on täyteläistä ja tiukasti soitettua hardcorea. Biisien kesto on keskimäärin selkeästi yli kaksi minuuttia, joten mistään Terveiden käsien klassikkojen puoliminuuttisista ei ole kyse. Eikä ole tyylillisesti muutenkaan, sillä Raised Fist jatkaa metallisemmalla linjalla. Teos sisältää myös Gorilla Biscuits-lainan (”New direction”). Hieno biisi tuo mieleen perinteisemmän hc:n, mutta täytyy sanoa, etten ole Gorilla Biscuitsiin pahemmin tutustunut. Kolme ja puoli tähteä.

Dedication (2002) on edelleen tiukasti soitettua ja asenteeltaan tinkimätöntä (metallivaikutteista) hardcorea (vai pitääkö sanoa ”metalcorea”). Jos et pidä edellisistä, et pidä tästäkään. Ja toisin päin. Mitään muuta vikaa tässä ei ole kuin lievä monotonisuus (rytmivaihtelut, tila ja ilma eivät luonnehdi tätä teosta) ja yksittäisten todella tarttuvien biisien puute. Toisin sanoen raaka-aineet on kunnossa ja suunnilleen oikeassa järjestyksessä. Viimeinen silaus kuitenkin puuttuu. Kolme ja puoli tähteä.

Sound of the Republic (2006) vahvistaa fiilistä, ettei olisi pitänyt ryhtyä tähän savottaan. Tämäkin on hyvä levy, mutta minulla ei ole siitä mitään kiinnostavaa sanottavaa. Pääasiallisesti se on samaa kuin edellisetkin. Toimisikohan tämä paremmin vinyyli-ep:nä kuin Spotifysta kuunneltuna pötkönä? Kolme ja puoli tähteä, taas.

Veil of Ignorance (2009) tuli ostettua muutamalla eurolla käytettynä cd:nä sen jälkeen kun provinssikeikkaa oli tullut muisteltua myönteisesti kyllästymiseen saakka. Se lähteekin käyntiin tehokkaasti: ”Friends and traitors” on hyvä testi, pitääkö bändistä. Jos ei toimi, ei toimi. Jos toimii, niin toimii kaikki muutkin, vaikka taso ei pidäkään läpi tuotannon. Se, miksi tämä on parempi kuin yksikään edeltävä Fistin albumi, selittyy dynamiikalla. Tässä  mennään in-your-face -asenteesta hieman hitaampaan (”Wounds”) ja takaisin menettämättä mitään rankkuudesta. Yhtye on tässä vaiheessa oppinut myös jättämään ilmaa ja tilaa joihinkin biiseihin. Tämä toteutuu osittain tempovaihteluilla, mutta vielä tärkeämpiä ovat pienet tauot (joita äärimetallibändit ovat ryöstöviljelleet vuosikausia). Neljä tähteä.

From the North (2015) on siirtymä Epitaphille eli alan piirit alkoivat olla vakuuttuneita yhtyeen tasosta. Ja näin pitikin olla onnistuneen Veil of Ignorancen jälkeen. Suuren yleisön bändiä tästä ei silti kuoriutunut, mutta ”alan piireissä” From the North arvioitiin hyvin myönteisesti (4-4.5/5, 8/10 jne.). Albumi ei tuo mitään merkittävästi uutta yhtyeen ilmaisuun. Metalliriffeillä kuorrutettu hc muodostaa edelleen pohjan, jonka päälle tiuskaistaan laineja sopivasti rapista lainatulla tyylillä. Kuulostaa muuten pahalta luonnehdinnalta, mutta tämän yhtyeen kohdalla sekoite toimii. Yksittäisistä biiseistä popahtava ”We will live forever” on suosikkini ja myös ”Ready to defy” lämmittää erityisesti quite-loud-quiet -rakenteella, iskevällä kertsillä ja rap-sävytteisillä säkeistöillä. Koko levy on tasavahvaa materiaalia. Neljä tähteä.

Anthems (2019) on yhtyeen rauhallisin levy, mutta se on omalla tavallaan myös iskevin. Sävellykset ovat korkeatasoisia ja biiseissä on riittävästi ilmaa tai tilaa. Vauhti on hidastunut, mikä saattoi tuottaa joillekin faneille pettymyksen. Minusta tämä on onnistunut teos. Eikä ihme, sillä hankin sen vinyylinä pian ilmestymisen jälkeen. Heti avausraita ”Venomous” toimii hienosti: alkuun metalliriffit, perään tiuskivan räkivää säkeistöä, sitten taukoja ja quiet-siirtosäe rap/nu metal -tyylin laululla, joka tuo mieleen Bloodhound Gangin, ja siihen perään jälkeen biisin nimeä huutava kertosäe. Juuri alle puolen tunnin kellottava levy on tunnelmaltaan yhdenmukainen, mutta se sisältää riittävästi erilaisia biisejä. Ja ilmaa. Ja taukoja. Ja dynamiikan vaihtelua. Niistä pidän. Vähintään neljä tähteä. Puolikas tulee joskus lisää päivän fiiliksen mukaan.

Rage Against the Machinen lyriikoista nimensä napannut Raised Fist on tyylillisesti hyvin samanlainen kuin Uumajasta tuleva Refused. Siinä missä Refused on palvottu yhtye, Raised Fist ei ole, ainakaan samassa mittakaavassa. Itse ajattelen, että Raised Fistillä on parhaimmilla teoksillaan huomattavasti parempia biisejä. Se on ehkä hieman takakireä ja paikoin puuduttava, mutta jos tällainen 2000-luvun hardcore/metalcore ylipäätään kiinnostaa, en keksi paljon parempia suosituksia. Tai jos sinä keksit, niin kerro.

Levykaupassa on käyty hankkimassa pari levyä. Ne riittävät toistaiseksi, mutta ne kuuluvat kotitaloudessa melko säännöllisesti. Myös From the North tosin sopisi hyllyyn. Ja soittimeenkin.

Itseopiskelua koronan aikaan

Eristäytyminen on tarkoittanut yksille kiireitä perheen parissa, toisille tylsistymistä ja kolmansille mikään ei ole merkittävästi muuttunut. Käytännössä kaikki kuitenkin joutuvat kehittämään uusia keinoja tehdä sitä mitä haluavat. Jotkut jumppaavat online-ohjeiden mukaan, kun joukkoliikunta on jäissä. Jotkut katselevat artistien nettikeikkoja, kun perinteiset esiintymiset on peruttu. Molempia olen kokeillut, mutta merkittävin ”uutuus” on ollut kirjoihin perustuvien haastattelujen kuuntelu.

New Books -sivusto kokoaa teosten kirjoittajien haastatteluja. Itseäni on ammatillisista syistä kiinnostanut eniten uskontokategoria eli New Books in Religion. Olen kuunnellut muutamia aikaisemminkin, joten kyse ei ole tuntemattomasta sivustosta, mutta nyt olen pyrkinyt jonkinlaiseen systemaattiseen otteeseen. Olen kuunnellut yhden useimpina päivinä siitä lähtien kun tähän ryhdyin. Saldoni on nyt 19:

19. 10/4 David Niose (2012) Nonbeliever Nation: The Rise of Secular Americans

18. 9/4 John K. Nelson (2014) Experimental Buddhism: Innovation and Activism in Contemporary Japan

17. 9/4 James W. Laine (2015) Meta-Religion: Religion and Power in World History (!)

16. 9/4 Tracy Fessenden (2018) Religion around Billie Holiday

15. 8/4 Zoe Knox (2018) Jehovah’s Witnesses and the Secular World: From the 1870s to the Present (!)

14. 7/4 Arie L. Molendijk (2016) Friedrich Max Müller and the Sacred Books of the East

13. 6/4 L. Benjamin Rolsky (2019) The Rise and Fall of the Religious Left: Politics, Television, and Popular Culture in the 1970s and Beyond

12. 5/4 Martin Demant Frederiksen (2017) An Anthropology of Nothing in Particular

11. 4/4 Stephen Strang (2017) God and Donald Trump

10. 3/4 Robert F. Shedinger (2009) Was Jesus a Muslim?: Questioning Categories in the Study of Religion (!)

9. 2/4 William Elison (2018) The Neighbourhood of Gods: The Sacred and the Visible at the Margins of Mumbai

8. 1/4 Hugh Urban (2016) Zorba the Buddha: Sex, Spirituality, and Capitalism in Global Osho Movement (!)

7. 31/3 Jason Bivins (2015) Spirits Rejoice! Jazz and American Religion

6. 30/3 Aaron Hughes (2012) Theorizing Islam: Disciplinary Deconstruction and Reconstruction (!)

5. 29/3 M. Gail Hamner (2011) Imagining Religion in Film: The Politics of Nostalgia

4. 29/3 Elaine Howard Ecklund, David Johnson & al. (2019) Secularity and Science: What Scientists Around the World Really Think of Religion

3. 27/3 Leigh Eric Schmidt (2016) Village Atheists:  How America's Unbelievers Made Their Way in a Godly Nation

2. 26/3 Olivier Roy (2020) Is Europe Christian?

1. 25/3 Jay Wexler (2019) Our Non-Christian Nation: How Atheists, Satanists, Pagans, and Others Are Demanding Their Rightful Place in Public Life (!)

Kävin aluksi läpi kaikki sivustolla olevat haastattelut, joita uskontokategoriassa on noin 800. Valitsin niistä kiinnostavimmat, yhteensä noin 70. Sitten ryhmittelin ne eri tekstitiedostossa teemoihin, jotta on helpompi hakea itseäni eri hetkinä eniten houkutteleva haastattelu.

Haastatteluja kuunnellessa etsin kirjan sisällysluettelon ja esikatselun netistä. Yleensä se löytyy Amazonin sivuilta tai Google Booksista. Näin voi samalla selailla teosta tai sen osia. Toisinaan voi myös hakutoiminnolla tarkistaa, onko henkilöön X viitattu tai onko aihetta Y käsitelty. Jos haastattelu on tarpeeksi kiinnostava, voi katsoa kirjan hinnan mahdollista ostamista varten. Haastattelun jälkeen laitan huutomerkin listani perään, mikäli sisältö on ollut erityisen kiinnostava.

Viime päivinä olen kuunnellut podcasteja kävelyillä. Tällaisissa tilanteissa esikatselun ja sisällysluettelon selailu jää haastatteluja edeltävään tai niiden jälkeiseen aikaan. Päämäärätön ihmisten väistely aurinkoisessa säässä on huomattavasti mielekkäämpää, kun korvissa pauhaa haastattelu.

Toistaiseksi olen painottanut kahta teemaa, sekularismia / uskonnottomuutta sekä uskontoa populaarikulttuurissa. Pyrin kuitenkin rikkomaan kaavaa jatkuvasti ottamalla tasaisesti esimerkiksi teoriaa, buddhalaisuutta, uusia uskonnollisia liikkeitä ja Yhdysvaltojen uskontotilannetta. ”Shortlistillani” on muutakin, mutta osa teemoista odottaa vielä vuoroaan. Näin peruslinja on selvä: painotus on tutkimuksellisissa kiinnostuksissani, mutta vähän väliä tutustun johonkin itselleni tutkimuksellisesti hieman vieraampaan aiheeseen. Mukana on myös muita kuin tutkijoiden kirjoittamia teoksia. Ne on listallani vähemmistössä, mutta jos aihe on kiinnostava, olen ottanut niitä mukaan.

Muutamilla kursseilla käytän jonkin verran aikaa itseopiskeluun kannustamiseen. Puhun itseopiskelun merkityksestä ja annan kurssin sisältöön sopivia esimerkkejä. Useimmiten nostan esiin myös itseäni inspiroineita sivustoja. Ehkäpä lisään New Books in Religionin tähän podcastien listaan The Religious Studies Projectin jatkoksi.

https://newbooksnetwork.com/category/religion/

https://www.religiousstudiesproject.com/podcast/

Uskontotieteen kirjakevät

Tämä kevät tullaan muistamaan ”koronakeväänä”, mutta maailma ei ole täysin pysähtynyt epidemian vuoksi. Esimerkiksi uusia kirjoja ilmestyy jatkuvasti. Tänä keväänä ilmestyy ja jo ilmestynyt verrattain monta uskontotieteellistä tai uskontotiedettä sivuavaa teosta. Muutamassa olen itse mukana kirjoittajana.

Aloitetaan teoksesta Jumalan paluu 2000-luvulle (SKHS), toimittanut Jaana Hallamaa ja Timo Koistinen. Siinä käsitellään otsikon mukaista ajatusta monelta eri kantilta. Artikkelit perustuvat marraskuussa 2018 pidettyyn symposiumiin. Yksittäisissä artikkeleissa teemaa varioidaan usealta eri kantilta ja monen tieteenalan lähtökohdista. Itse olen kirjoittajakunnan ainoa uskontotieteilijä tekstillä ”Ateismi ja kertomus Jumalan paluusta”, mutta nostan teoksen tässä esiin kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että teema sopii uskontotieteen alaan ja toinen on se, että, noh, mainostan omaa tekstiäni. Tekstissä on paljon samaa kuin aikaisemmissa ateismia käsittelevissä julkaisuissani, mutta uutuutena pohdin politiikan filosofian uskontomyönteisiä virtauksia Eagletonista Zizekiin, ja nimitän sitä (puolitosissani) uskonnon paluun ateistiseksi synteesiksi. En kirjoita Jumalan paluusta vaan pikemminkin sijoitan ateismin näkyvyyden osaksi intellektuaalista kertomusta Jumalan paluusta. Kirjassa lukee julkaisuvuotena 2019, mutta se ilmestyi keväällä 2020.

Vahvemmin uskontotieteellinen on Kuvittelu ja uskonto: Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia (SKS), toimittanut Aila Viholainen, Jaana Kouri ja Tiina Mahlamäki. Siinä uskontotieteilijät ja muutamien muiden alojen edustajat ruotivat tapauksia kuvittelun käsitettä hyödyntävien teoreettisten viitekehysten avulla. Yksittäisten kirjoittajien tapa jäsentää kuvittelua vaihtelee hieman, joten teos tarjoaa myös kattauksen erilaisiin teoreettisiin kantoihin. Oma tekstini ”Uskontotiede uskonnon kuvittelijana” on sijoitettu epilogiksi, kenties siksi, että siinä käsitellään metatasolla sitä, miten uskontotieteilijät ovat kuvitelleet uskonnon. Oma tekstini ei varsinaisesti kiinnity kuvittelun roolin keskeisyyteen uskonnoissa (vaikka se käsittääkseni on kirjan punainen lanka), vaan ankkuroituu tieteenalan itsereflektiota koskevaan keskusteluun. Kirjaa saa tällä hetkellä alennuksella suoraan kustantajalta koodilla KUVITTELU.

Tiina Mahlamäen ja Nina Kokkisena toimittama Moderni esoteria ja okkultismi Suomessa (Vastapaino) on käsikirja otsikkonsa aihepiiriin. En ole ehtinyt tutustua teokseen enkä nyt löydä sisällysluetteloa kustantajan sivuilta, joten jääköön tämä maininnan tasolle. Jossain olen sisällysluettelon nähnyt ja sen perusteella teos ainakin esittelee monen niin sanotun esoteerisen liikkeen toimintaa Suomessa.

Karkeasti ottaen samaan ”vaihtoehtoisen henkisyyden” alaan voi laittaa myös toisen uutuuskirjan aiheen. Jaakko Närvän ja Jussi Sohlbergin Arvoituksia avaruudesta: Näkökulmia ufouskomuksiin (Gaudeamus) on yleisesitys ufouskomuksista, -kokemuksista ja -representaatioista. Tätäkään en ole vielä nähnyt, mutta teos taitaa olla matkalla postissa.

Kevään aikana ilmestyy vielä Uskontotieteen ilmiöitä ja näkökulmia (Gaudeamus), toimittajina Heikki Pesonen ja Tuula Sakaranaho. Teos on käsikirjamainen oppikirja, joka koostuu useista lyhyistä uskontotieteen eri ilmiöitä ja näkökulmiakin käsittelevistä artikkeleista. Oma kontribuutioni käsittelee mediaa.

Uskontotieteen kannalta relevanttia suomenkielistä kirjallisuutta ilmestyy vähän väliä, mutta tällaisia suurelle yleisölle suunnattuja perusteoksia ei yleensä valmistu ryppäinä. Mikäli koronakevät on aiheuttanut aukkoja kalenteriin, niitä voi paikata uutuusteoksilla.

Sanottakoon nyt vielä, että tarkoitukseni ei ole ollut jättää mitään teosta pois tästä tekstistä. Mainitut vain tulivat mieleeni.

Uskonto ja koronapandemia

Jos jostain syystä olet joutilas uskontoa tutkiva ihminen näinä koronapandemian aikoina, voisit ryhtyä keräämään tutkimusaineistoa siitä, miten eri uskonnollisissa ryhmissä reagoidaan pandemiaan liittyviin ohjeisiin, rajoituksiin ja suosituksiin. Jonkin ajan päästä voisit julkaista hyvän artikkelin tai vaikka populaarimman teoksen aiheesta. 

Itse olen lähinnä vältellyt aihetta, koska ensinnäkin on ollut tärkeämpää saada tietoa pandemian luonteesta. Toiseksi pandemia ei ole aiheuttanut vapaa-ajan ongelmia – koko ajan pinossa on ollut opiskelijoiden esseitä ja graduja sekä viimeistelyä odottavat artikkelikäsikirjoitukset. Kolmanneksi en ole varma, jaksavatko massat enää lukea pandemiasta sitten joskus kun se on laantunut ja jaksaako itsekään paneutua aiheeseen maltillista uutisseurantaa enempää.

Yksi pikaisesti kyhätty blogiteksti saa nyt toistaiseksi jäädä minun sormiharjoituksekseni.

Median keksimä termi ”viruslinko” on nerokas. Kansainvälisistä uutisista olemme saaneet lukea, että uskonnolliset yhteisöt ovat toimineet viruslinkoina. Etelä-Korean kuuluisa ”potilas numero 31” tunnetaan ”superlevittäjänä”, jota ennen tartunnan saaneet olivat vielä jäljitettävissä ja jokseenkin hallittavissa. Nainen on Uuden taivaan ja maan kirkon jäsen (engl. Shincheonji Church of Jesus) ja hänen arvioidaan levittäneen noin 5000 tartuntaa. Seurakuntaa vastaan on ilmeisesti nostettu syyte murhasta.

Ranskassa toimii evankelikaalinen Église Porte Ouverte Chrétienne eli Avoimien ovien kirkko. Heidän vuosittainen kokoontuminen Mulhousen kaupungissa sai aikaan ainakin 2500 koronatartuntaa. Viiden päivän aikana tapahtumassa vieraili 1000-2500 ihmistä päivittäin. Yhteisön puolustukseksi on sanottava, ettei se vielä tuolloin ymmärtänyt viruksen vakavuutta.

Uutisissa kerrotaan myös intialaisesta sikhisaarnaajasta, joka kuoli virukseen maaliskuun puolivälissä. Hän on altistanut kymmeniä tuhansia ihmisiä ja tartuttanut kymmeniä.

Floridassa megakirkon pastori pidätettiin, koska hän jatkoi seurakuntansa satojen ihmisten kokouksia kielloista huolimatta.

The Guardian uutisoi, että monet kirkossakävijät eri puolilla maailmaa eivät noudata etäisyysohjeita. Moni kirkko ei puutu asiaa riittävän selkeästi.

Onko uskonto jotenkin erityinen? Yhtä lailla mikä tahansa massatapahtuma on potentiaalinen viruslinko. Yökerhot tai laskettelukeskusten after skit eivät ole olleet sen parempia. Ongelma on se, että (pieni) osa uskonnollisista yhteisöistä ei noudata säädöksiä ja ohjeita, joita kansainvälinen tiedeyhteisö tukee suurella yksimielisyydellä. Ei edes sen jälkeen, kun tietämättömyyteen vetoaminen on myöhäistä.

Onko siis niin, että yliluonnolliseen toimijaan liittyvät uskomukset tekevät yhteisöjen toiminnan ymmärrettäväksi? Jumala käskee palvomaan, joten näin on tehtävä terveyden menettämisen ja kuoleman uhallakin. Näin ajateltuna ihmiset ovat sokeasti uskovia sekopäitä.

Uskontotieteilijä voisi lähteä etsimään toisenlaisia selityksiä. En ehdota, että listani on täydellinen, vaan pikemminkin nämä ovat uutisia lukiessani ensimmäisenä mieleen tulleet. Listan on tarkoitus olla keskustelun avaus niille, jotka pohtivat samaa kysymystä.

Ensinnäkin on paikallispoliittisia selityksiä. Ohjeiden rikkominen osoittaa tuen jollekin poliittiselle toimijalle, mikä puolestaan vahventaa uskonnollisen yhteisön asemaa kyseisessä paikassa. Kolmasosa brasilialaisista on evankelikaaleja, joista valtaosa kuuluu presidentti Jair Bolsonaron kannattajiin. Bolsonaron vähättelevien kommenttien ottaminen vakavasti voi periaatteessa kertoa tietämättömyydestä, mutta ehkä uskottavampaa on sanoa, että näin osoitetaan tuki presidentille. Kenties tämä selittää osan siitä, miksi uutisista voi lukea brasilialaisista evankelikaalisista kirkoista, jotka eivät ole lämmenneet eristäytymisohjeille. Siitäs saatte, te maallistuneet liberaalit!

Toiseksi on olemassa ”kommunikatiivisia” selityksiä. Joissain tapauksissa kyse voi olla eronteosta: me teemme toisin kuin te, ja näin osoitamme olevamme erityisessä suojeluksessa tai ainakin saamme huomiota. Olemme olemassa, kun meidät huomataan. Tällainen selitys sopii paremmin esimerkiksi Valko-Venäjään tai uskonnollisessa kehyksessä Appalakkien käärmeenkäsittelijöihin: käärmeiden käsittelylle on raamatullinen oikeutus ja käärmeet purevat harvoin – on siis hyvä todennäköisyys, että olet sekä todistanut uskosi ja osoittanut yhteisösi erityisyyden että jäänyt henkiin käärmeitä käsittelemällä. Korona tarttuu helposti, joten tällainen kommunikatiivinen strategia ei jatku pitkään.

Kolmanneksi on psykologisia selityksiä. Esimerkiksi psykologisessa (niin kognitiivisessa kuin psykoanalyyttisessa) rituaalintutkimuksessa esitetään ajatus, että rituaali tulee tehdä oikein, määrättynä aikana, osat tietyssä sovitussa järjestyksessä. Muuten rituaali ei ole ”pätevä” ja mikä tärkeämpää, se ei tunnu oikealta. Poikkeavalla tavalla toteutettu rituaali saa aikaan epämukavan tunteen ja kokonaan toteutumatta jäänyt rituaali voi saada aikaan neuroottisen reaktion. Uutisista on voitu lukea, että Johannes Kastajan reliikin massasuutelua jatkettiin Pietarissa, vaikka se ei ole järkevää tartunnan välttämisen kannalta. Tässä mainittu viitekehys olisi hyvä ehdokas selittämään, miksi viruksen leviämistä edistäviä rituaaleja jatketaan oman ja muiden terveyden uhalla.

Neljäs olisi yhteisöllinen selitys. Yhteisöillä on tiedostettu tai tiedostamaton huoli siitä, että ihmiset eivät tule takaisin, jos verrattain säännölliseen tilaisuuksissa käymiseen tulee tauko. En nyt kaiva linkkejä, mutta jonkinlaista tutkimuksellista tukea tälle on löytynyt. Yhteisöjen huoli siitä, että ihmiset eivät tule takaisin, jos (usein melko iäkkäiden ihmisten) säännöllinen osallistuminen keskeytyy useamman viikon ajaksi, on oikeutettu. Rivijäsenten näkökulmasta puolestaan osallistuminen on tuen osoitus yhteisölle ja näkyvä todiste kuuliaisuudesta.

Itse lähtisin etsimään vastauksia tällaisilla selitystavoilla kysymykseen siitä, miksi jatkuvasti kuullaan uskonnollisista yhteisöistä, jotka eivät noudata pandemian leviämisen pysäyttämiseen liittyviä ohjeita. Jos näistä mikään ei maistu, voi aina syytää mediaa siitä, että se uutisoi uskonnoista vain näitä eikä kerro yhteisöjen aktiivisesta kamppailusta pandemian pysäyttämiseksi. Siihen voi vain sanoa, että kyllä niistäkin uutisoidaan.

Studioalbumit osa 103: (The) Lemonheads

Jos elit nuoruuttasi 1990-luvun alkupuolella ja kuuntelit hyvää musiikkia, olet varmaan kuullut Lemonheadsista. Jos olit vain elossa, olet saattanut välttyä siltä. 1980-luvulla Bostonissa perustettu indiepoppia ja varhaisessa vaiheessa punkkiakin soittanut yhtye nousi 1990-luvun alussa vaihtoehtoskenen suosikiksi ja valtavirrankin tuntemaksi. Yhtyeen suosio kesti muutaman vuoden vaihtuen nokkamies Evan Dandon hitaaseen julkaisurytmiin.

Itselleni bändin kulta-aikaa on 1992–1996 trilogia, ja muustakin tuotannosta suuri osa on ainakin pintapuolisesti tuttua. Kuunnellaan kuitenkin kaikki, sillä viime vuosina en ole käyttänyt paljoakaan aikaa yhtyeen tuotosten parissa.

Hate Your Friends (1987) on rujohkoa punkkia, joka ei välttämättä mene läpi yhtyeen 90-luvun tuotannon ystäville. Jälkiviisaasti kuunneltuna teoksesta välittyy Dandon pop-herkkyys, joskin kitaristi Ben Deily on tehnyt muutaman biisin. Albumin voi sijoittaa Minnesotan skenen jälkeiseen aikaan, jossa Hüsker Dü ja The Replacements ovat antaneet vaikutteita. Siinä perspektiivissä kuunneltuna albumi on vahva, joskaan ei erityisesti omaperäinen. Jälkiviisaasti sanottuna yhtye hakee omaa ääntään, mutta potentiaali on tuntuvasti läsnä. ”Nothing true” on menevää melodista punkkia, nimibiisi on toiminut minulle jo ensikuuntelusta lähtien eli 1990-luvun alusta, ja muitakin voisi nostaa esiin. Eihän tämä ole koskaan kuulostanut yhtä hyvältä.

Creator (1988) on askel tutumpaan, popimpaan Lemonheadsiin, mutta ei harppaus. Siinä on voimakas punk-elementti mukana. Jo avausraita ”Burying ground” on aika puhdas Hüsker Dü -pastissi, mutta hyvä biisi kuitenkin. Tässä Deily on ollut Dandoa aktiivisempi sävellystyössä. Merkillepantavaa on se, että Dandon sävellyksissä on tunnistettavissa se myöhäisempi pop-Lemonheads Deilyn biisejä enemmän. Mukana on myös muutama omintakeinen kover, Charles Mansonin ”Your home is where you’re happy” ja Kissin ”Plaster caster”. Jälkiviisaasti tätä voi ajatella siirtymävaiheen teoksena, mutta itsenäisesti se on vahvaa keskitasoa.

Lick (1989) julkaistiin Creatoria seuraavana vuonna, vaikka albumissa lukee 1988. Se on edelleen askel kohti sitä poppaavaa Lemonheadsia, jollaisena se tultiin tuntemaan laajemmin. Se korreloi hyvin sen kanssa, että Deily sävelsi vain kaksi raitaa ja lähti bändistä levytyksen jälkeen. Paitsi ei täysin, koska Dandonkin biiseissä on punkkia, eikä teoksen sisältö ole täysin uutta. Kokonaisuus on nurkkien putsauksen tulos, sillä vain muutama biisi tehtiin varta vasten albumille. Loput on kerätty singleistä ja ep:istä. Joka tapauksessa ne, mitä Deily ei säveltänyt, ovat Dandon kynästä tai sitten kovereita – mukana on Suzanne Vegan ”Luka”, josta puhuttiin paljon myönteistä, vähemmälle keskustelulle jäänyt Patsy Clinen ”Strange” sekä itselleni tuntemattoman uusiseelantilaisen Proud Scumin ”I am a rabbit”. Punkkia teoksessa on vielä jäljellä jonkin verran ja pop ei ole vielä hioutunut huippuunsa. Siksi siitä jää lievästi epätasainen vaikutelma, vaikka yksittäiset biisit ovat kelvollisia. Vegan loistava ”Luka” kuulostaa Lemonheadsin käsittelyssä albumin timantilta.

Lovey (1990) taitaa löytyä edelleen kopiona c-kasetilta, mutta parikymppisenä kuunneltuna se jäi myöhempien teosten varjoon. Sama pätee edelleen. Vaikka suhteeni teokseen on melko myönteinen, ei tästä klassikkoa saa väännettyä millään. Deilyn poistuessa hävisi Hüsker Dü yhtyeen soundista, mutta mukana on jonkinlaista köyhän miehen Mudhoney’a, ainakin avausraidassa. Tätä en koskaan ennen tullut ajatelleeksi. Toki mukana on myös altsupoppia. Ero myöhempään on sävelkynässä, joka terävöityi seuraajallaan. Lisäksi tässä vaiheessa, Hüsker-vaikutteiden hämärtyessä, The Replacements-vaikutteet (siis R:n varhaisajan jälkeiset) ovat nousseet entistä enemmän pintaan.

It’s a Shame About Ray (1992) oli yhtyeen toinen suurelle yhtiölle. Sen tunnetuimmaksi biisiksi nousi sen ensiversiosta puuttunut, singlenä julkaistu täyteraita ”Mrs. Robinson”, joka pistää hienosti tempoa Simon & Garfunkelin alkuperäiseen. Myöhemmin Dando kertoi inhoavansa biisiä ja myös Paul Simonia. Koveri ehkä sai liian suuren roolin, sillä koko levy on (parhaimmillaan viiden ja huonoimmillaan neljän ja puolen tähden) klassikko, joka on samanaikaisesti aikaa kestävä että ajastaan muistuttava. Ilmestymisaikanaan ja parina seuraavanakin vuonna se asutti kapeaa kaistaletta, jonka yhdellä puolella oli amerikkalainen grunge sekä kitarankirskunta ja toisella puolella brittiläisempi pop. Se sopi täydellisesti niille, joille grunge oli äijäheviä valepuvussa ja brittipop höpsöä hupsuttelua. En puhu puhtaasti itsestäni, koska tuohon aikaan tärkeimpiä olivat Pixies, Cramps ja Nick Cave, mutta vähän niiden perässä tulivat tuolle kapealla kaistaleelle sopivat yhtyeet: melodisia ja koskettavia, ehkä alakuloisiakin, ja vähän kantriakin, kuten tämä albumi. Siihen mahtui Lemonheadsin lisäksi Australian serkku Smudge ja vähitellen myös skotlantilainen Teenage Fanclub. Voisin nimetä suurimman osan albumin biiseistä, mutta ehkä rakkaimpia ovat ”Bit part” ja ”Alison starting to happen”, molemmat paketissa alle kahden minuutin.

Come on Feel (1993) on korkeatasoinen teos, joka kuitenkin jäi edeltäjänsä varjoon. Laitetaan heti ässät pöytään: hitti ”Into your arms”, loistava tempopoppi ”Down about it”, jonka myös Smudge esittää, kantrahtavat ”Big gay heart”, ”I’ll do it anyway” ja ”Being around” sekä parivaljakko ”Style” ja ”Rick James style” punkahtavana ja vielä parempana hitaana. Tuossa listassa ei ole edes avausraitaa ”The great big no”. Ainoa ongelma on, että bändi oli jo tehnyt samansuuntaisen levyn, eikä pieni askel kantriin ollut riittävän merkittävä ero tehdäkseen albumista jotain todella ainutlaatuista. Neljä tähteä, kuitenkin. Vähintään. Neljä ja puolikin, ehkä. Yhtye otti tässä vaiheessa käyttöön nimeensä artikkelin ”The”.

Car Button Cloth (1996) päätti sopimuksen Atlanticin kanssa ja jäi yhtyeen viimeiseksi kymmeneen vuoteen. Se sai hieman viileämmän vastaanoton, mutta se täydentää yhtyeen kulta-ajan trilogian. Hyvä levy se on. Tarinan mukaan yhdessä The Vaselinesista ja joillekin myös Eugeniuksesta tutun Eugene Kellyn kanssa kirjoitettu ”If I could talk I’d tell you” kertoo haastattelusta, jossa Dando oli niin pöllyssä, ettei saanut sanaa suusta. Se ehkä latistaa erittäin kauniin biisin ”sanoman”, mutta ei vie mitään pois sävellyksestä. Sen lisäksi esimerkiksi ”The outdoor type”, ”It’s all true”, ”Break me”, ”6IX” ja oma suosikkini  ”Hospital” (”If I:n” lisäksi) ovat kovaa tasoa. Albumilla on yllättävän monta hidastempoista alakuloista laulua, jotka eivät minun kirjoissani nouse yhtyeen huippuihin. Kokonaisuus on kuitenkin vahva, neljä tähteä.

The Lemonheads (2006) ilmestyi kymmenen vuoden tauon jälkeen. Toki 2003 oli ilmestynyt Dandon asiallinen soolo, mutta soolo on soolo. Tämä albumi on vahvaa keskitasoa. Biisit rullaavat menevästi, mutta se ei ollut ilmestyessään enää kuumaa. Aika oli ajanut ohi. Se on myös turvallinen, riskejä kaihtamaton levy. Mutta jos kuuntelee ilman historiaa, se saattaa puraista syvältäkin. Popmelodioiden taju ei ole kadonnut minnekään. Jännästi kantrin ja slacker-meiningin sijaan perusvireenä on kuitenkin Dinosaur jr-light, ihan hyvässä vaikka ei erityisen omaperäisessä merkityksessä (Dinosaur Jr:n J Mascis soittaa kitaraa parilla raidalla). Teos löytyy hyllystä ja siellä pysyy, vaikka ei se ihan joka kuukausi löydä tietänsä soittimeen.

Varshons (2009) tuli ostettua noin kolmella punnalla alennuskorista. Se koostuu lainapaloista. Käsittelynsä saavat kantri- ja folkmiehet (Gram Parsons, Townes Van Zandt, Leonard Cohen), parit punkit (Wire, GG Allin), Christina Aguilera! ja muutamat obskuurimmat nimet Nuggets-psykedeliasta lähtien. Teos on kuriositeetti, joka sai verrattain nuivia arvioita, esimerkiksi 4.7/10 Pitchforkilta, mutta jotenkin tätä on mielenkiintoista kuunnella. Oma suosikkini on GG Allinin ”Layin’ up with Linda”, mutta myös Van Zandtin ”Waiting around to die” on komea ja itselleni The Crampsin versiona tutuksi tullut, Randy Alvey & the Green Fuzin biisi ”The Green fuz” toimii tässäkin. Vaikka levy ei aivan mestariteokseksi nousekaan, se todistaa Dandon omaavan syvän ja laajan musiikkimaun. Siksi Varshons nostaa silmissäni Dandon arvostusta.

Varshons 2 (2019) on nimensä mukaisesti jatko-osa lainapaloista koostuneelle edeltäjälleen. Kymmenen vuotta myöhemmin kuvastaa Dandon julkaisutahtia. Sisällössä on nyt enemmän The Lemonheadsia muistuttavaa musiikkia – Yo la tengo, Jayhawks, Paul Westerberg, Lucinda Williams ja niin edelleen. Ehkä yllättävimmät ovat kaksi viimeistä, Nick Cave and the Bad Seedsin ”Straight to you” ja Eaglesin ”Take it easy”. Kuriositeetti tämäkin, joka omissa kirjoissani jää jälkeen edeltäjästään: ensimmäisellä oli kiinnostavampia genrejä ja yllättäviä valintoja, tässä mennään aika tutuilla ja turvallisilla vesillä.

Välillä on tullut fiilis, että (The) Lemonheads olisi jäänyt kiinni aikaansa eikä enää toimisi 2020-luvulla. Olin väärässä. Yhtyeen parhaat teokset kuulostavat edelleen erinomaisilta ja vähemmän tärkeät nekin menevät vahvaan keskitasoon. En välttämättä lähde ostamaan puuttuvia hyllyyni, mutta bändin kuuntelu muistuttaa, että Dando kannattaisi muistaa musiikillisista ansioistaan eikä ulkonäöstään.

Yliopistonlehtoreiden uramalli Helsingin yliopistossa – lähes täydellinen pannukakku?

Työnantajani Helsingin yliopisto järjesti tilaisuuden, jossa kuultiin henkilökunnan näkemyksiä lehtoreiden uramallista ja sitä koskevasta suunnitelmasta. Näyttää siltä, että uramallista on tulossa liki totaalinen pannukakku, jos nykyinen esitys menee läpi. 

Uramallin alustavassa ehdotelmassa on kolme osasta:

1) Ensimmäisessä yliopistonlehtori voitaisiin promovoida vanhemmaksi yliopistonlehtoriksi. Tällöin palkka nousisi. Siihen pääsisi noin 20 prosenttia yliopistonlehtoreista. Tämä on potentiaalinen ongelma, koska siihen tarvittavat kriteerit täyttää tuntemistani yliopistonlehtoreista suurin osa (dosenttitaso, julkaisutoiminta, opetuskokemusta ja näyttöjä opetuksen kehittämisestä, yhteiskunnallista vuorovaikutusta). Omasta mielestäni olen täyttänyt suunnittelutyöryhmän listaamat kriteerit jo ennen kuin sain nykyisen työni. Työtehtävät eivät juurikaan muuttuisi. Ainoa esillä ollut ”muutos” koski sitä, että vanhemmat yliopistonlehtorit toimisivat johtotehtävissä koulutusohjelmissa. Siis promootion etuna olisi mahdollisuus toimia tehtävissä, joita nyt hoitavat tavalliset yliopistonlehtorit. Suunnitteluryhmä hei, ette voi olla tosissanne!

2) Toisessa osassa yliopistonlehtori voitaisiin kutsumenettelyllä nimetä apulaisprofessoriksi. Kun kyse on kutsumenettelystä, josta päättäisivät tiedekunnat tarpeidensa mukaan, ei tämä liity varsinaisesti uramalliin. Se siitä.

3) Kolmannessa osassa yliopistonlehtorin asemaa parannettaisiin laadullisin keinoin. Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, että yliopistolehtoreille taattaisiin jonkinlaisia tutkimuskausia, mutta tästä ei ollut yksityiskohtia. Kiitos vaan, tämä on jo hoidossa tiedekunnassani. Toiseksi yliopistonlehtori voisi säilyttää vakityönsä, jos tulisi valituksi apulaisprofessoriksi avoimessa haussa. Tämä olisi aito parannus, joka tosin vain tekisi työlainsäädännön näkökulmasta ilmeisesti laittomasta (tai ainakin harmaalle alueelle sijoittuvasta) menettelystä lainmukaisen. Kolmanneksi, ja sokerina pohjalla, vanhemmaksi yliopistonlehtoriksi ylennyt voisi toimia väitöstilaisuuksissa kustoksena. Nyt tämä alkaa muistuttaa Kummelia. Monissa yliopistoissa kuka tahansa yliopistonlehtori voi toimia kustoksena. Tämä ei kuitenkaan ole laadullinen parannus, vaan symbolinen ele, joka käytännössä vain lisää työtehtäviä. Se, että toimii kustoksena, ei vie uraa eteenpäin eikä vaadi käytännössä kuin istumalihaksia (tiedän sen kokemuksesta, koska olen hoitanut professuuria) ja osallistumista väitöskirjan arviointiin, johon jo nykyiset yliopistonlehtorit osallistuvat vastaväittäjinä ja tiedekunnan edustajina.

Tilaisuudessa koottiin ajatuksia työryhmissä muistiin ja sen jälkeen käytiin lyhyt keskustelu. Toivottavasti sieltä ui jokin järkevä ajatus eteenpäin, mutta jos olisin suunnittelutyöryhmän jäsen, niin katsoisin peiliin, enkä kovin ylpeänä.

Suunnitelmassa on kaksi hyvää asiaa: mahdollinen palkankorotus vanhemmaksi yliopistonlehtoreiksi promovoiduille ja vakityön säilyttäminen niille, jotka omalla alallaan saisivat apulaisprofessorin (myöhemmin mahdollisesti vakinaistettavan) tehtävän. 

Ilmaan jää kuitenkin kysymys, miten vaikeaa voi olla esimerkiksi sellainen malli, jossa kuka tahansa opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluva voisi promovoitua urallaan, nykyisessä työssään, ansioiden karttuessa? Brittisysteemi on tässä sopiva malli: aloitetaan lehtoreina, vakityössä, ylennetään senioriksi, sitten readeriksi ja siitä professoriksi – kaikki samassa työssä kilpailematta yhdestäkään avoimesta työpaikasta. Nimikekeskusteluun en puutu tässä.

Tilaisuuden päätteeksi kuultiin ainoa todella olennainen kommentti. Yliopiston hallituksen jäsen, jonka nimeä en kuullut, totesi, ettei tilaisuus keskittynyt varsinaiseen ongelmaan – siihen, miten ansioitunut yliopistonlehtori voisi edetä professoriksi. Amen.

Huvittavaa on, että tämä kommentti tuli yliopiston hallituksen jäseneltä. Ei paikalla olleilta yliopistonlehtoreilta eikä suunnittelutyöryhmän esityksestä.

Studioalbumit osa 102: The Damned

Englantilainen punkista ja muistakin genreistä tunnettu ikiliikkuja The Damned on tavallaan hyvin tuttu yhtye, mutta ei sitten kuitenkaan ole. Pari levyä löytyy hyllystä ja muutama muu on kuunneltu, mutta kun yhtyeen tuotannossa on yhteensä yksitoista studioalbumia, niin sinne mahtuu myös tuntematonta materiaalia.

Alkuun on todettava, että Englannin ”ensimmäisenä [eli 1976] julkaissut punk-yhtye” edustaa minulle kahta seikkaa: 1) vuoden 1977 debyyttialbumi on yksi parhaista punk-albumeista, mikä tekee The Damnedista merkittävän yhtyeen siinä genressä; 2) yhtyeen gootahtava osasto sijoittaa bändin merkittäväksi tekijäksi myös toisessa genressä. Nämä seikat korreloivat levyhyllyni kanssa, kuten tulette huomaamaan, mutta yhtye on paljon muutakin, ehkä liian paljon muutakin.

Damned Damned Damned (1977) on Nick Lowen tuottama debyyttilevy, joka sujahti hyllyyni joskus teininä. Ostin sen 30 markalla vinyylinä. Nyt siitä pitäisi maksaa vähintään sama summa euroina, todennäköisesti enemmän. Albumin hankkiminen kuitenkin kannattaa, jos mielii hahmottaa, mitä oli englantilainen punk. Siihen ei Sex Pistols riitä. Lisäksi tämä on parempi kuin Pistolsin Never Mind the Bollocks. En viitsi luetella jokaisen 12 biisin nimeä, vaikka ne ansaitsisivat maininnan, mutta sanotaan sen verran, että huippu ensisingle ”New Rose” avaa b-puolen, mutta oma suosikkini oli teininä b-puolen kolmas ”See her tonite”. Moni yhtye ei voi piilottaa noin kovaa biisiä paikkaan, jossa yleensä on levyn heikoin hetki. Kaikki muukin materiaali on kovatasoista, samanaikaisesti rosoista ja melodista. Viimeistään levyn päättävä ”I feel alright” paljastaa tärkeimmän esikuvan: kyse on The Stoogesin kappaleesta ”1970”. Jos The Stooges sekoitetaan Johnny Thundersilla ja dipataan brittiläisessä sitruunatahnassa, niin tuloksena on The Damnedin debyytti. Sen ensikuuntelun jälkeen olin teininä kuin puulla päähän lyöty. Päällimmäisenä oli kysymys: miksi punkkia kuuntelevat tuttuni eivät ole puhuneet tästä? Olin nimittäin ostanut levyn kuulematta ja ilman kenenkään suosituksia. Albumi on ehdoton punk-klassikko. Tai ylipäätään klassikko!

Music for Pleasure (1977) saatiin ulos samana vuonna kuin debyytti. Tuottajaksi haluttiin Syd Barrett, mutta kun herra oli estynyt, hänen tilalle tuli Floydin rumpali Nick Mason, joka ei ilmeisesti aivan ymmärtänyt, ettei bändi hakenut hiottua ja kliinistä soundia. Sen se kuitenkin sai. Levyä pidettiin katastrofina. Minusta aivan sellaisesta ei ole kyse. Kyse on keskinkertaisesta teoksesta, joka on katastrofi vain debyytin loistokkuuden varjossa. Avausraita ”Problem child” on asiallinen, mutta se jo kertoo, että nyt Stoogesin ja Thundersin ehdottomuuden tilalla on löysää englantilaisuutta ja ripaus pubirokkia. Mutta puolustan albumia siitä huolimatta. Esimerkiksi a-puolella ei ole yhtään huonoa biisiä, vaikkei siellä ole täysosumiakaan. Kenties se riittää tiivistämään käsitykseni kakkosalbumista. Cd-versiolla on bonuksena muun muassa Beatlesin ”Help” ja vetävä ”Sick of being sick”.

Machine Gun Etiquette (1979) oli yhdenlainen käännekohta. Kahdelle ensimmäiselle biisit teki pääosin kitaristi Brian James. Hän kuitenkin jätti yhtyeen, joten muun jäsenistön oli otettava vastuu. Tyylillisesti massiivisia siirtymiä ei tehty, vaikka sävyjä lisättiin. Lopputulos on saanut sekalaisia arvioita keskinkertaisuudesta viiden tähden klassikkoon. Avausraita ”Love song” on loistava (myös Jalla Jallan koveroima) ralli. Levy jatkuu onnistuneen päättömästi kaahaavalla nimiraidalla (myös Michael Monroen koveroima) Päätösraitana on niin ikään mainio ”Smash it up” (myös Offspringin koveroima). Välissä höllätään tempoa, mutta silloinkin biisimateriaali on melko vahvaa. Lisukkeena on MC5 koveri ”Looking at you”. Pitänee laittaa harkintaan. Hieno levy, mutta ei läpeensä timanttia.

Black Album (1980) on se tyylillinen muutos punkista kohti tummanpuhuvaa goottipoppia. Ei tätä silti voi tyylipuhtaaksi goottilevyksi sanoa, vaikka Beatlesin valkoisen albumin vastaväriin viittaava levyn nimi voisi niin antaa ymmärtää. Itse asiassa biiseissä on aika letkeän humppaava meno, vaikka äänimaailmassa on tummuutta. Mukana on myös perinteisiä punkralleja, kuten ”Drinking about my baby”. Tällainen tuo vaihtelua, mutta jättää lopulta sekavan kokonaisvaikutelman, varsinkin kun punkrallia seuraa kosketin- ja puhallinvetoinen, kuiskailevan uhkaava ”Twisted nerve” ja sitä taas vanhasta Damnedista (ja New York Dollsista!) muistuttava ”Hit or miss”. Bändi tuotti suurimman osan itse, mutta kaikista maailman ihmisistä Hans Zimmer oli mukana tuottamassa raitaa ”The History of the world (part 1)”. Minusta se ei ole huono raita, vaikka lisääkin sillisalaattimaisuutta.

Strawberries (1982) on taas askel gootimpaan suuntaan, mutta soitto on pääosiltaan menevää ja hyvin melodista perusrokkia, joka ei pelkää käyttää koskettimia. Kenties melodinen psykedeelinen goottipop olisi aika onnistunut kuvaus eklektisestä teoksesta, jota on vaikea kuvailla. Viimeistään tässä vaiheessa napanuora varhaiseen Damnediin ja sen faneihin oli katkaistu. Albumin työnimi oli Strawberries for Pigs, mikä kuvasi yhtyeen tarjontaa vanhoille faneille. Tämä selittää kansikuvan, jossa porsaan päälaella on mansikka. Varhaisen Damnedin fanina ja gootimpaan kauteen myönteisesti suhtautuvana tähän on vaikea orientoitua. Levy solahtaa välimaastoon, jonka keskitasoinen biisimateriaali ei nouse huipputasolle. Tämän jälkeen kitaristi Captain Sensible jätti bändin.

Phantasmagoria (1985) tuli ostettua teininä Anttilasta cd-versiona 40 markan hintaan. Sitä ennen olin nauhoittanut kaverin isoveljeltä pari biisiä, jotka iskivät kunnolla. Nuo olivat kaksi ekaa raitaa, ”Street of dreams” ja ”Shadow of love”. Niiden lisäksi ”Grimly fiendish” on kuulunut suosikkeihini. Muutama muu ansaitsee maininnan, esimerkiksi ”Is it a dream”, ”Eight day” ja miksei myös poppaava ”Edward the Bear”. Samat kolme ovat kuitenkin edelleen itselleni rakkaimmat, erityisesti ”Shadow…”. Albumin tyylinä on syntikoita viljelevä goottipop, jota koostaa Dave Vanianin hieman aikaisemmasta poiketen painottunut laulutapa, ja kannessa komeilee Nick Caven nykyinen kumppani Susie Bick. Suhtaudun yhteiseen historiaamme lämmöllä, ja arvostan levyn edelleen korkealle yhtyeen diskografiassa, vaikka ihan klassikkotason tuotokseksi en Phantasmagoriaa nimeä.

Anything (1986) on vähemmän tumma ja enemmän pop, mutta molempia elementtejä on mukana. Tälle löytyy puolustajansa, mutta en voi suhtautua vakavasti aikalaisnäkemykseen, jonka mukaan kasari-Damned on parempi pop-yhtye kuin 70-luvun Damned punk-bändinä. Oma näkemykseni on lähempänä myöhempää nuivuutta, jota albumia kohtaan on osoitettu. Mutta eihän se ole hassumpi valtavirtaa läheneväksi pop-levyksi, jota nimibiisi ja avausraita hyvin edustaa. Sitä seuraa Love-kover ”Alone again or”, joka menettää tässä suuren osan alkuperäisestä herkkyydestään. Nopeasti kuitenkin mielenkiinto levyn sisältöä kohtaan hiipuu. Soundimaailmassa on pieni annos kasarin pahinta, mutta Vanianin ääni pelastaa paljon. Aivan täysillä en jaksa innostua veltoista 80s-popeista, kuten ”In dulce decorum” ja ”Psychomania”, enkä ”Gigolon” kaltaisista keskitien hupsutteluista. Jos ”The girls goes downin” hidastaisi merkittävästi ja sovitettaisiin uusiksi, se voisi mennä Nick Cave & the Bad Seedsistä, mutta hyvä perusta jää nyt onnistunutta toteutusta vaille. Laajennettujen editioiden mukana on monistakin yhteyksistä tunnettu ja sinänsä elähdyttävä Eloise-koveri.

Not of This Earth (1995) löytyy Spotifysta nimellä I’m Alright Jack & the Beanstalk, joka on myöhempi Yhdysvaltain ja Japanin julkaisu. Sisältö on kuitenkin sama. Bändi ei ole pitänyt sitä virallisena levynään ja toisinaan se on listattu kokoelmaksi. Kenties siksi siihen ei ole kiinnitetty sen suurempaa huomiota. Sisällöllisesti se on vaihtoehtorokkia, ikään kuin radioystävälliseksi tislattua Stoogesia. Kuuntele vaikka ”Testify”. Ei siis varhaisen Damnedin punkkia eikä välivaiheen goottia eikä sitä seurannutta kasaripoppia. Ei klassikko tämäkään, mutta mainettaan parempi. Sävellyskynän soisi olevan terävämpi.

Grave Disorder (2001) herättää kiinnostusta kahdella päinvastaisella tavalla: se todistaa kitaristi-biisintekijä Captain Sensiblen paluuta ja Pitchforkin arviossa albumi saa 3.8/10. Tyylillisesti se on sillisalaatti, mikä ei ole poikkeuksellista yhtyeen uran laajassa kaaressa, mutta 57 minuuttia on myös liikaa. Huomionarvoista on myös alusta saakka rumpalina toimineen Rat Scabiesin siirtyminen pois bändistä. Win some, lose some. En oikein tiedä, mitä tästä kirjoittaisi: biisien taso on hyvinkin kohtuullinen, mutta jos vähän väliä miettii, että voisi sitä ehkä jotain kiinnostavampaakin kuunneltavaa olla, niin ei sitä ainakaan kehuksi voi sanoa. Nuivat arvioit perustunevat jokseenkin siihen, ettei teos yllä edellisten Sensiblen aikaisten Damned-albumien tasolle ja myös siihen, että soundeissa rummut hallitsevat (ja niitä soittaa väärä tyyppi). Pitchforkin kirjoittaja on täysin oikeassa siinä, ettei bändi ole reagoinut ajan kuluun mitenkään. Ja siinä, ettei se ole moite. Ja siinä, että albumilla on kiusallisia lyriikoita. Siinä The Damned ei ole yksin: se pätee kaikkiin ensimmäisen aallon punkkareihin, jotka vuosikymmeniä myöhemmin laulavat kriittisesti digitalisoitumisesta, internetistä tai Facebookista. (Itse asiassa Pitchforkin arvio on erinomainen teksti; unohda numeroarvio.)

So, Who’s Paranoid (2008) menee soundillisesti popsensitiivisen goottirokin suuntaan, vaikka oudon vahvasti ujeltava kiippari tuo lisukkeeksi jonkinlaisen 60s-viban. Silti mukana on yhtyeelle tyypillistä monigenreisyyttä. Albumin pituus säikäyttää, mutta osan siitä tekee 14-minuuttinen päätösraita ”Dark asteroid”, joka on psykedeelissävytteinen tribuutti Syd Barretille. Siitä riemastuu korkeintaan tekijänsä, mutta se ei sentään kuvasta koko albumia. Tässä vaiheessa sen voi kai jo todeta: The Damned ei tee totaalisen huonoja levyjä, eikä sävelkynä ole täysin tylsä millään levyllä, mutta en tiedä, kenelle nämä keskitasoiset teokset on tarkoitettu. Vanhoille faneille? Ehkä, mutta en tiedä, miksi sellainen ei kuuntelisi aikaisempia levyä (mutta EI debyyttiä, sillä siihen tämä ei vertaudu). Bändille itselleen? Todennäköisesti.

Evil Spirits (2018) muistuttaa, että bändi jaksaa tehdä levyjä hitaasti mutta kuitenkin. Minulle jäi mielikuva, että tämä vastaanotettiin maltillisella ilolla, kuin tapaisi vanhan tutun, jonka kanssa ei ole sen suurempaa kosketuspintaa mutta joka muistuttaa jostain kivasta, jota joskus oli yhdessä. Teos alkaa oikeasti aika mahtavalla biisillä ”Standing on the edge of tomorrow”. Vanianin baritoni on kunnossa ja kokonaisuus on melodisen nopea goottirokki, jonka kuvaus tällä tavalla kuulostaa hemmetin paljon huonommalta kuin itse biisi. Kokonaisuus sisältää taas flirttailua eri genreihin ja sillä tavalla syntyy sillisalaatti, jota pitää kasassa erityisesti Vanianin ääni. Lyriikoissa otetaan kovasti kantaa nykymaailman menoon, mutta en ryhdy niitä sen kummemmin analysoimaan, jotta ei tule kiusaantunut olo.

The Damned kompastuskivi on se, että vaikka jotkut fanit oletettavasti rakastavat sen monipuolisuutta, se ei ole missään genressä valio (paitsi punkissa debyytillään). The Clashilla räävitön sekoilu useissa genreissä muodosti omintakeisen ilmaisun, kun taas The Damned on kaikkia genrejä soittamaan buukattu tribuuttibändi. Vertaus on ilkeämpi kuin yhtye ansaitsisi, koska Vanianin ääni on komea ja bändin sävellystaito usein kiitettävää hipova. Vertaus kuitenkin selittää, miksi minulla on edelleen vain ne kaksi hyllyssä, eli debyytti ja Phantasmagoria. Niistä en luovu, ja voin kuvitella ostavani ainakin Machine Gunin niiden viereen. Toisaalta, jos yhtye on tehnyt yhden maailman parhaista ja ensimmäisistä punk-albumeista, niin sillä on vakiinnuttanut paikkansa populaarimusiikin kaanonissa. Loput on vain bonusta.