Uskonnon
ja median tutkimuksessa on ollut sosiologian mentävä aukko. Vastaavasti
uskontososiologiassa on kiinnostuttu vain vähän mediasta ja populaarikulttuurista. Tästä havainnosta lähtee liikkeelle artikkelikokoelma Religion, Media, and Social Change
(Routledge 2015). On varmasti liioiteltua väittää, että yksi teos paikkaisi
aukon, mutta ainakin se pyrkii tarjoamaan aineksia eteenpäin.
Kirjassa
on toimittajien johdannon lisäksi 10 tutkimusartikkelia. Ne käsittelevät
aihepiiriä laajasti. Artikkeleissa tutkitaan perinteistä massamediaa, populaarielokuvia
ja uusmediaa. Niissä viljellään esimerkkejä useista maista, mutta painopiste on
niin sanotuissa länsimaissa. Artikkelit eivät (onneksi) rajoitu yhteen
uskontoperinteeseen eivätkä niin sanottuihin maailmanuskontoihin. Teoksen
sisällöllinen viesti on, että mediaympäristöllä on entistä suurempi vaikutus
uskonnollisten ideoiden, identiteettien ja katsomusten rakentumiseen, mutta se
ei väitä, että vaikutus olisi yksisuuntaista.
Oma tekstini
käsittelee uskonnottomuutta ja sen käsittelyä mediassa. Jaoin tarkastelun
kolmeen tavanomaiseen osa-alueeseen, mediatuotantoon, kulutukseen ja sisältöön.
Mediatuotannon
osalta tarkastelen, miten uskonnollisia tai uskonnottomia media-alan ammattilaiset
ovat. Keskeinen havainto on, että vaikka mediatyöläiset ovat tilastojen mukaan
useissa maissa vähemmän uskonnollisia kuin väestö keskimäärin, uskonnollisista
aiheista kirjoittavat ovat selvästi uskonnollisempia ja uskontoon myönteisemmin
suhtautuvia kuin muut media-ammattilaiset. Tästä voidaan päätellä, ettei media
ei lähtökohtaisesti uskonnonvastainen siinä, miten uskontoa käsitteleviä
aiheita lähdetään työstämään. Tietenkin on olemassa monia tuotannollisia
tekijöitä, jotka tekevät käsittelystä ongelmallista (rahan puute,
myyntitavoitteet, osaamisvaje, aikapula, uutisarvo), mutta joidenkin
mielikuvien vastaisesti media ei ole ateistien tyyssija.
Mediakäytön
osalta keskityn korostamaan, miten uusmedia on luonut nostetta ateistien ja
uskontokritiikin näkyvyydelle. Uusmedia mahdollistaa yhteydenpidon ateistien
välillä (”bonding”), mutta satunnaisesti se auttaa myös tuomaan aihioita
valtavirran mediaan (”bridging”).
Mediasisältöjen
osalta tarkastelen lähinnä sanomalehtiä, televisiota ja dokumenttielokuvia.
Tarkastelun johtopäätös on se, ettei valtamedia suhtaudu uskontokritiikkiin
myönteisesti. Se kuitenkin tarjoaa uskontokritiikille kanavan: otetaan aiheita
ja kuunnellaan, mutta sen jälkeen kritisoidaan. Toinen viime vuosina suosiota
saanut väline on dokumenttielokuva, josta yhtenä esimerkkinä analysoin Bill
Maherin isännöimään huumoridokumenttielokuvaa Religulous.
Ylipäätään
uskonnottomuus ruumiillistuu mediassa uskontokriittisiin aktivisti-ateisteihin,
jotka ovat yleensä luonnontiedettä puolustavia valkoisia miehiä. Ne, jotka mieltävät
itsensä uskonnottomiksi mutta suhtautuvat uskontoon jokseenkin
välinpitämättömästi tai jopa myönteisesti, eivät näy mediassa. Media on
aktiivisessa roolissa määrittämässä sitä, millainen uskonnottomuus ja ateismi
saa näkyvyyttä.
Kirja
on ilmestynyt vain kovakantisena. Sen hinta ei ehkä houkuttele
yksityisasiakkaita, mutta kiinnostuneet ottanevat yhteyttä kirjastoihin.
http://www.routledge.com/books/details/9780415742825/
1 kommentti:
Lyöntivirheet jäävät tekstiin blogialustan ongelmien vuoksi: korjaukset muuttaisivat asetukset toisenlaisiksi.
Lähetä kommentti