Ateismipuhetta ja pöytiinnaputusta

Helmikuun lopussa kävin Berliinissä konferenssissa, jossa vertailtiin vanhoja ja uusia ateismin muotoja muuttuvissa yhteiskunnallisissa konteksteissa.

Freie Universitätin tutkimusprojektin loppukonferenssissa tutkittiin ateismia pääosin saksalaisin voimin. Mukana oli myös vieraita Kanadasta ja Englannista. Lisäksi pari Sveitsin yliopistoa oli edustettuna, mutta opin, että siellä on töissä lähinnä saksalaisia.

Kiinnostavinta antia oli kuunnella alustuksia Saksan ateististen ja vapaa-ajattelullisten yhdistysten pitkästä ja kirjavasta perinteestä ja nykytilanteesta. Saksassa suhde angloamerikkalaisen ateismin viimeaikaiseen näkyvyyteen on ollut kaksijakoista: yhdet ovat saaneet siitä uutta intoa ja toiset ovat julistautuneet ”vanhoiksi ateisteiksi”.

Keski-Euroopan ateismi on ollut monin tavoin erilaista kuin angloamerikkalainen ateismi. Jos mietitään sellaisia intellektuaalisia jättiläisiä kuin Nietzsche, Marx, Freud tai Ranskasta Sartre, ei ole vaikea osoittaa niiden poikkeavan Dawkinsista ja kumppaneista. Jos kuitenkin tarkastellaan vähemmän tunnettuja saksalaisia ateisteja ja ateistisia yhdistyksiä, ja etsitään yhtymäkohtia nykypäivän ”uusateisteihin”, yksi yhtenevä piirre on jonkinlainen skientismi.

Termi ei ole paras mahdollinen, koska sillä on kielteinen sävy. Kuitenkin ajatus (luonnon)tieteestä rauhan ja parhaan mahdollisen yhteiskunnan tuojana on vanha ateistisessa ja/tai uskontokriittisessä diskurssissa Hyvä esimerkki Saksasta on Nobel-palkittu kemisti Wilhem Ostvald [1853–1932]).

Toinen kiinnostava aihe, jota konferenssissa käsiteltiin, koskee ateistien suhdetta ”maltilliseen” ja liberaaliin uskonnollisuuteen.

Tiedämme hyvin, että kommunistisissa valtioissa vastustettiin ainakin teoriassa kaikenlaista julkista uskonnollisuutta. Tiedämme myös, että luonnontieteen puolesta puhuvien niin sanottujen uusateistien yhtenä taktiikkana on ollut hyökkäys myös maltillisia uskovaisia vastaan sillä perusteella, että hyväksyessään virheellisiä uskonnollisia uskomuksia liberaalit tukevat myös ”fundamentalisteja”.

Monet luonnontieteen puolesta puhuvat ovat asettuneet tätä taktiikkaa vastaan. Esimerkkejä löytyy julkisuudessa näkyvistä tutkijoista (Michael Ruse, Robert Winston) uskonnottomien yhdistysten aktiiveihin. Myös menneisyydestä löytyy esimerkkejä. Konferenssissa emeritusprofessori ja aktivistiateisti Günther Kehrer muistutti, että 1900-luvun alussa saksalainen Monistenbund teki yhteistyötä protestanttien kanssa. Jopa heidän ensimmäinen puheenjohtaja oli protestanttinen pappi. (Monistenbundin tehtävänä oli edistää materialismia ja tiedettä, joskin se tunnetaan paremmin eugeniikasta, rotuhygieniasta ja sosiaalidarwinismista.)

Oma alustukseni käsitteli järjestäjien pyynnöstä uskonnon ja ateismin ”paluun” tai näkyvyyden suhdetta nykyaikana. Pyrin näyttämään, että on olemassa empiiristä todistusaineistoa siitä, että ne tapahtuvat samanaikaisesti: yhteiskunnissa, joissa ei tukahduteta uskonnollisuuden tai uskonnottomuuden julkisia ilmauksia, yhden näkyvyyden nousu merkitsee myös toisen aktivoitumista. Kyse ei siis ole nollasummapelistä, toisin kuin uskonnollisuuden tai uskonnottomuuden määrälliseen muutokseen keskittyvissä tutkimuksissa. Osin tästä syystä on välillä työlästä pohtia, miten tutkijoiden hahmottelemat erilaiset narratiivit maallistumisesta, uskonnon paluusta ja uskonnollisuuden muutoksesta sopivat yhteen, jos mitenkään.

*

Konferensseissa voi oppia muutakin. Saksassa ei taputeta käsiä yhteen akateemisissa tilaisuuksissa. Sen sijaan puheiden päätteeksi naputetaan sormilla pöytää. En tiedä, mistä moinen tapa on peräsin. Sitä on vaikea verrata Unkarin matkaoppaisiin, joissa kerrotaan tuoppien kilistelyn olevan epäkohteliasta, sillä se muistuttaa saksalaisten miehityksestä (voittajat kilistelivät, unkarilaiset eivät). 

Yhden selityksen mukaan kyse on käyttäytymiskoodista. Käsien taputtaminen olisi osoitus haltioitumisesta, kun taas naputus osoittaa, että kyllä yleisössäkin tiedetään yhtä sun toista eikä tietävän ole soveliasta haltioitua toisen tietämisestä. Kaiketi kyse on jonkinlaisesta akateemisesta erottautumismekanismista, jolla osoitetaan oman toimenkuvan arvo ja myös välimatka toisenlaiseen (vähempiarvoiseksi määrittyvään) toimintaan. Konferenssien ulkopuolella Saksassa kyllä aplodeerataan läimäyttämällä kämmeniä yhteen kuten muuallakin.

Uskonnon mediatisaatio?

Mitä uskonnollisille instituutioille tai uskonnolle ylipäätään tapahtuu median aikakaudella?

Näin kai voisi esittää keskeisen kysymyksen, jota pieni joukko tutkijoita kokoontui pohtimaan Osloon. Olen jostakin syystä onnistunut välttämään kaupungissa vierailun, joten halusin myös saada hieman maistiaisia tunnelmasta. Nopeasti myös muistin, miksi en ole ollut siellä aikaisemmin.

Kaupungin hintataso on tolkuton. Ehkä tarpeeksi pihi turisti löytäisi edullista perusruokaa, jos käyttäisi tuntitolkulla aikaa etsimiseen. Ensimmäisen illan mitätön panini ja pieni karkkipussi maksoivat yhteensä yli kymmenen euroa. Tervetuloa Osloon.

Oluttuoppi oli vain yhdeksän euroa, joten ostin toisenkin. Pitakebab maksoi saman verran, mutta laatu oli norjalaista oluttakin heikompi, ja se sisälsi kolme ruokalusikallista pakastemaissia. Tapahtuman järjestäjät tarjosivat onneksi pari kolmen ruokalajin illallista viineineen, joten pääsin kokemaan ruokatarjonnan ääripäät.

Kaupungissa sinänsä on paljon näyttäviä rakennuksia aivan ydinkeskustassa katedraaleista linnaan. Tiukan aikataulun vuoksi en ehtinyt muslimikortteliin. Väliin jäi myös paikallisten latte-hipsterien hoodit. Majapaikan läheisyydessä kun oli lähinnä varakkaiden shoppailupaikkoja. No oli siellä kulttuurikeskus Litteraturhuset ja viihtyisä kahvila. Sen sijaan katastrofiturismia yritin aamukävelyn verran, kun etsin Breivikin pommituskohteen. Kohde tosin muistutti rakennustyömaata, joka oli kääritty pakettiin. Ei mitään nähtävää.

Ylevin näky oli Holmenkollen. Pimeällä hyppytorni loisti horisontissa ja päiväaikaan seminaarihuoneestamme oli suora näkymä mäkihypyn Mekkaan. Kun on pienenä seurannut lajia innokkaasti muiden suomalaisten mukana ennen kiinnostuksen täydellistä lopahtamista, koki olevansa jonkin samanaikaisesti merkittävän ja täysin yhdentekevän äärellä.

Seminaarissa oli useita mielenkiintoisia alustuksia. Kuulimme esimerkiksi Ruotsin bloggaavista muslimitytöistä, Ghanan elokuvatuotannon yliluonnollisista teemoista ja kirjoituksen merkityksestä kristinuskon varhaisten versioiden keskinäisessä valtataistelussa.

Omalta kannaltani kaikkein keskeisin – jos ei lasketa omaan työhöni suoraan liittyviä kommentteja ja keskusteluja – oli viimeisen aamun paneelikeskustelu uskonnon mediaatiosta ja mediatisaatiosta sekä käsitteiden suhteista. Tanskalaisen mediatutkimuksen professorin Stig Hjarvardin teoretisointia jälkimmäisestä eli mediatisaatiosta ruoti paneelissa Mia Lövheim, Peter Horsfield ja Birgit Meyer. Myös yleisö osallistui kommentointiin innokkaasti.

En yritä tässä esitellä ajatusta uskonnon mediatisaatiosta perinpohjaisesti, mutta mahdollisimman yksinkertaistetusti ilmaistuna se tarkoittaa median vaikutusvallan merkittävää kasvua uskonnollisten instituutioiden ja niiden vaikutuskyvyn muokkaamisessa. Ajatuksen ytimeen ja liepeisiin liittyvä keskustelu on tärkeää ja kiinnostavaa, mutta sitä on vaikea sovittaa testattavaksi teoriaksi, varsinkin jos aineistona on uskontoon liittyviä mediakeskusteluja.

Hjarvardin teoretisoinnin vastaanotto on ollut varauksellista. Kukaan ei kiistä sen kiinnostavuutta, mutta useimmat näkevät siinä ongelmia. Itse en väitä olevani keskustelun erityisasiantuntija, mutta yritän paikantaa pari ongelmaa.

Ajatus mediatisaatiosta muistuttaa systeemiteoreettista ja funktionalistista lähestymistapaa, vaikka Hjarvard tämän osittain kiistääkin. Sen mukaan modernisaatiossa yhteiskunta eriytyy erilaisiin institutionaalisiin sfääreihin, ja vähitellen media autonomisena instituutiona alkaa hallita ja kontrolloida uskonnollisia instituutioita. Median logiikan otteessa uskonto voi Hjarvardin mukaan vain maallistua (tai ainakin maallistuminen on mediatisaation seuraus erittäin suurella todennäköisyydellä) ja banalisoitua. Tällöin näkökulma painottuu ehkä liiaksi yhdensuuntaiseen liikkeeseen: se ei anna paljoakaan tilaa uskonnollisten instituutioiden neuvottelulle ja itselleen suotuisalle mediakäytölle.

Suurempi teoreettinen ongelma on kuitenkin se, että Hjarvard esittää mediatisaation olevan rinnasteinen globalisaatiolle, individualisaatiolle ja urbanisaatiolle. Minusta tämä ei näytä täysin yhteensopivalta autonomisen mediainstituution valtaa koskevan lähestymistavan kanssa. Nimittäin globalisaatiolla, individualisaatiolla ja urbanisaatiolla ei ole yhtä hallitsevaa lokusta tai instituutiota. Ne muodostuvat erilaisten ”sfäärien” koosteista, ja ne pitävät sisällään useita erilaisia toimijoita. Kukaan tutkija ei myöskään väitä, ettei edellä mainitut ”saatiot” pitäisi sisällään uskonnollisten ryhmien ja instituutioiden aktiivista neuvottelua, osallisuutta ja innovointia: niillä ei välttämättä ole vain yhtä, maallistavaa vaikutusta.

Teoreettisesti mediatisaatio on selväpiirteisempi ja tyylikkäämpi, jos sitä ei yritetä rinnastaa edellä mainittuihin ”saatioihin”, vaan pitäydytään mallissa, joka muistuttaa systeemiteoreettista kehitelmää. Sellaisena se on kuitenkin melko jäykkä verrattuna monimuotoisiin ja tapauksen mukaan sovitettavissa oleviin ”saatioihin”. Tällöin taas ongelmana on, että on vaikea välttyä ajattelemasta, että kuvio on hivenen monimutkaisempi. Oikeastaan aika paljon monimutkaisempi.

Keskustelu kuitenkin jatkuu ja saa uusia muotoja. Kenties joudun myöhemmin muokkaamaan käsityksiäni.

Postitetut salaisuudet

Uskonnon ja median erilaisista kytkeytymisistä kiinnostuneita tutkijoita kokoontui pariksi päiväksi pienimuotoiseen työpajaan Helsinkiin keskustelemaan alan ajankohtaisista aiheista, näkökulmista ja kysymyksistä. 

Tapaamisen aikana alaa tuli kartoitettua useista suunnista. En yritä tiivistää keskusteluja tähän enkä yritä nostaa esiin itselleni kaikkein keskeisintä akateemista antia. Sen sijaan kirjoitan lyhyesti yhdestä mielenkiintoisesta netti-ilmiöstä, josta meille alusti Stewart Hoover.

PostSecret oli minulle ennestään tuntematon ilmiö. Idea on yksinkertaisesti seuraava. Sivustoa ylläpitävälle henkilölle lähetetään anonyymi postikortti, jossa kerrotaan henkilökohtainen salaisuus. Joka viikko lähetetyistä korteista valikoidaan jollain tarkemmin määrittelemättömällä perusteella osa korteista, jotka laitetaan esille verkkosivustolle. Sivustosta on tullut yksi suosituimmista koko Yhdysvalloissa.

Hoover esitteli, miten monet aiheet käsittelevät tavalla tai toisella uskontoa. Teema on ollut niin suosittu, että uskontoteemasta on julkaistu Yhdysvalloissa kirja, PostSecret: Confessions on Life, Death and God (2009). Sivusto on olemassa myös esimerkiksi Brasiliassa ja Saksassa. Joissakin maissa ideaa on muokattu hiukan.

Myös Brasiliassa uskonto on suosittu aihe, mutta Hooverin mukaan aihe on vähemmän esillä Saksassa. Hän painotti sitä, miten uskontoon liittyvän salaisuuden jakaminen tavallaan luo virtuaalisen yhteisön.

Itselleni heräsi kysymys, missä suhteessa ”uskontosalaisuuksien” kirjaaminen on Yhdysvaltojen julkiseen ilmapiiriin, jossa myönteinen suhtautuminen uskontoon on toivottavaa ja odotustenmukaista. Melko lailla toistuva teema tuntuisi nimittäin olevan epäilyn, epäröinnin ja epäuskonkin paljastaminen tai uskonnollisen roolin kantamisen raskaus:

”I put the Bibles in the religious fiction part of the book store”

”Sometimes I’m afraid that it was God who ’punished’ me with the depression I began to develop, because I didn’t believe in him”

”Some days, it feels more like a noose!!” (postikortissa teksti kirjoitettu papin lipereihin; ks. kuva)

”I like to go to church just to see what the other women are wearing”

”I love to sing Christmas Carols, but I don’t believe a word they say”

”My dad is a Catholic priest. I have been his secret for 21 years”

”I don’t believe in God and I think he is punishing me for just that…”

Toisenlaisiakin esimerkkejä toki löytyy.

Toinen kysymys koskee valikointiprosessia. Siitä ei ole tietoa saatavilla, sillä sivuston ylläpitäjä Frank Warrenin näkökulmasta kyse on taiteellisesta prosessista. Emme tiedä, lähettävätkö ihmiset paljon uskontoaiheisia kortteja vai valikoiko ilmeisesti helluntailaistaustainen Warren mielellään näitä teemoja.

Suomessa vastaavaa sivustoa ei (tietääkseni) ole. Olisi mielenkiintoista tietää, olisiko uskontoteema keskeinen täälläkin. Ensimmäisenä tulee mieleen, että seksuaalisuuteen liittyvät teemat olisivat kaikkein suosituimpia.

Itse sivusto löytyy tietenkin netistä, mutta myös YouTubeen on koottu pari otosta uskontoaiheisista korteista:

http://www.youtube.com/watch?v=e0JB8UXlPeo

http://www.youtube.com/watch?v=3vKVVovAlaU

Miten uskonnollisia tieteilijät ovat?

Kysyin joskus aikaisemmin, miksi tieteilijät ovat vähemmän uskonnollisia. Kaikissa tutkimuksissa ei välttämättä esitetä miksi-kysymyksiä, vaan selvitetään, mitä tieteilijät oikein ajattelevat. Tällainen on Elaine Howard Ecklundin Science vs. Religion: What Scientists Really Think (2010).

Ecklundin aineisto rajoittuu Yhdysvaltoihin. Saman voi sanoa hänen tyylistä, sisäislukijasta ja osittain myös sanomasta. Hän kirjoittaa usein ”meidän kansakunnasta” ikään kuin kukaan Yhdysvaltojen ulkopuolella ei kokisi hänen aineistoaan ja aihettaan kiinnostavaksi. Hänen sanomansa on, että uskonnon ja tieteen dialogia tulisi lisätä. Hän selvästi pitää ajatusta uskonnon ja tieteen harmoniasta mahdollisena ja toivottavana, mutta viimeistään julkisten tiedeinstituutioiden rahoituksesta huolestuneiden pitäisi kirjoittajan mukaan ymmärtää, ettei tutkijoiden kieltäytyminen dialogista ole hyväksi tieteelle.

Monissa kohdin on kovin epäselvää, millaista dialogia Ecklund haluaa. Hän myös sekoittaa välillä palopuheet uskonnon tieteellisestä tutkimuksesta vaatimuksiin lisätä dialogia uskonnon ja tieteen välillä. On vaikea yhtyä Ecklundin suosituksiin ja koin myös muutamat hänen tulkintansa haastateltavien sanomisista ongelmallisiksi. Silti  teoksessa on paljon kiinnostavaa tietoa siitä, kuinka uskonnollisia yhdysvaltalaiset luonnontieteilijät ja yhteiskuntatieteilijät ovat ja millä tavalla.

Tilastovertailuissa koko populaation ja tutkijoiden välillä käy ilmi, että tieteilijöissä on enemmän uskonnottomia (53 prosenttia versus 16 prosenttia koko populaatiossa). Kiinnostavaa on, että valtavirran protestantteja on koko populaatiosta 13 prosenttia ja tutkijoista 14 prosenttia, kun taas vastaavat luvut evankelikaalisilla protestanteilla on 28 ja 2.   

Tämän valossa ei ole yllättävää, että niin sanottu kiista uskonnon ja tieteen välillä koskee enimmäkseen tiettyjä evankelikaalisia ryhmiä. Toisaalta, asiaan vaikuttaa sekin, etteivät tutkijat välttämättä halua identifioitua evankelikaalisiksi, vaikka heidät sellaiseksi jollain kriteerillä luokiteltaisiin.

Tutkijoista 9 prosenttia ei epäile Jumalan olemassaoloa. Koko populaatiossa vastaava prosenttiluku on 60. Ero on huikea. Toisaalta tästä yhdeksästä prosentista 15 prosenttia sanoo kuitenkin omaavansa uskonnollisen identiteetin (monet heistä juutalaisia).

Kahdeksalla prosentilla koko väestöstä on ollut uskonnoton kotikasvatus. Tutkijoilla vastaava prosenttiluku on 13. Suurin osa uskonnollisista tutkijoista on saanut uskonnollisen kasvatuksen.

Älykästä suunnittelua koskevan debatin kannalta on olennaista, ettei oikeastaan kukaan haastateltavista pitänyt sitä uskottavana. Tilastojen mukaan uskonnollisista tutkijoista 94 prosenttia pitää evoluutiota parhaana elämän synnyn selityksenä. Uskonnolliset tutkijat katsoivat, ettei heidän uskonnollisuutensa vaikuta tieteen tekemiseen (ainakaan menetelmiin – tutkimusetiikassa ja hypoteesien keksimisessä uskonnon katsottiin mahdollisesti vaikuttavan).

Sukupuolinäkökulmasta kiinnostava yksityiskohta on, ettei sukupuoli ole Ecklundin mukaan merkitsevä muuttuja huippututkijoiden uskonnollisuudessa. Koko väestössä ja käytännössä kaikkialla naiset ovat uskonnollisempia kuin miehet.

29 prosenttia koko väestöstä sanoo olevansa varsin henkisiä, kun taas tutkijoista näin kertoo 9 prosenttia. Ero tasoittuu huomattavasti, kun otetaan lukuun jonkin verran henkiset: 21 prosenttia koko väestä ja 32 prosenttia tutkijoista. Siis yhteensä 50 prosenttia (koko väestö) ja 41 prosenttia (tutkijat).

Kun ihmiset kertovat, mitä henkisyys heille tarkoittaa, on paletti kovin kirjava idän perinteistä ja mystisistä kokemuksista planetaariseen tietoisuuteen ja viihtymiseen baseball-ottelussa.

Olen blogannut aikaisemmin ateistisesta spirituaalisuudesta. Ecklund informoi, että henkisiksi identifioituneista tutkijoista 22 prosenttia mieltää itsensä myös ateistiksi ja 51 prosenttia uskovaisiksi. (Niistä, jotka eivät ole alkuunkaan henkisiä 59 prosenttia mieltää itsensä ateistiksi.) Tämänkin perusteella on siis olemassa merkittävä ateistisen spirituaalisuuden vähemmistö.

En referoi tässä Ecklundin tekemiä haastatteluja sen tarkemmin, mutta jos niistä jotain opimme, niin se on kaiken panikoitumisen turhuus. Uskonnolliset ryhmät eivät ole kaappaamassa tiedettä eikä tutkijoiden uskonnollisuus näy oikeastaan millään merkittävällä tavalla esimerkiksi luonnontieteellisillä aloilla, vaikka jotkut äänitorvet sellaista viestiä välittävätkin.

Gonzoilua musiikkimaailmassa

Älä kerro toimittajalle mitään. Jos lipsautat jotain, niin se julkaistaan.

Näin voisi tiivistää Nalle Östermanin Härmägeddon: vuoteni suomirockissa -teoksen opetuksen, mikäli siinä mitään opetusta on. Siinä on 32 lukua, joista jokainen keskittyy keikkapäivään helmikuusta 2010 helmikuuhun 2011. Teos pyrkii olemaan vastaveto hampaattomalle rockjournalismille, jota voisi journalismin asemesta kutsua artistin, levy-yhtiön, mainostajien ja musiikkimedian väliseksi symbioottiseksi markkinasuhteeksi.

Toisaalta toinen ääripää, pikkusieluinen ja pinnaltaan hätkähdyttävä juoruilu ei ole missään vaiheessa etäällä valitusta näkökulmasta. Sillä tyylillä kerää helposti lukijoita, mutta myös vihamiehiä ja -naisia. Sillä tyylillä kysyy kaunaa seuralaiseksi, joskin teoksessa juoruilu on vain harvoin pahansuopaa. Mutta ehkä ilman ”mainetta” lukuvalintani olisi osunut johonkin toiseen teokseen.

(Totta puhuen kirja osui sattumalta käteeni kirjastossa, kun etsin suomenkielistä, nopealukuista musiikkikirjaa jostain huonosta tuntemastani musiikkigenrestä. Vain kaksi kolmesta toteutui, sillä kirjassa käsitellään minkä tahansa genren artisteja.)

Lisäksi Härmägeddon pyrkii tuomaan hyppysellisen gonzoilua populaarimusiikista kirjoittamiseen. Toisin sanoen, journalisti kertoo vähän enemmän itsestään ja toilailuistaan kuin oletetuista kohteistaan.

Hohhoijaa, sanoo asenteeni, mutta se ei ole tuomio. Päinvastoin, kokemus on varsin myönteinen. En ehkä jaksaisi lukea tavanomaisia raportteja Yön, Dingon, Steel Pantherin tai Turisaksen keikoista, mutta tässä kontekstissa suurin osa raporteista näyttää, että on taito lähestyä tylsiä ja typeriäkin yhtyeitä kiinnostavista näkökulmista – ja tässä en tarkoita juoruilua.

Kirjan sisällön voi helposti kuvitella jakavan mielipiteitä, varsinkin asianosaisten muusikoiden. Sisältöä kielteisemmin suhtauduin kuitenkin teoksen tyyliin. Tietyt hokemat ovat mukana tehokeinoina, mutta ne eivät tee kirjasta yhtään parempaa. Jo alkupuolella alkoi ihmetyttää runsaasti käytetty sana ”taannoin”, jolle edes kustannustoimittaja, jos sellaista on ollut, ei ole keksinyt synonyymia tai kiertoilmausta. Lisäksi, yhden lauseen tai virkkeen kappaleet, joita kirjassa on paljon, eivät ole läheskään kaikissa tapauksissa perusteltuja.

Suomalaisesta musiikkiskenestä piirtyy toki esiin kiinnostavia yksityiskohtia. Tekijä onnistuu tavoittamaan sisällöllisesti ja myös tyylillisesti (huolimatta yllä olevasta moitteesta) muutamia erittäin hauskoja kohtia. En viitsi referoida niitä, koska ne sisältävät sanoja, joita googlaamalla tultaisiin väärään osoitteeseen.

Pääosin Härmägeddon on kohtuullisen nautinnollista vessalukemista. Hyvin se sopii myös sänkyyn. Osa meni alas sohvalla. Olennaista kuitenkin on, että tekstin soljumisen kannalta ei ole lopultakaan suurta merkitystä, mistä keikasta Nalle kirjoittaa. Toki siinä on ero, lukeeko menneistä suuruuksista, kotimaista kärkeä kolkuttelevista punkkareista vai hittitehtaiden mitättömyyksistä. Keskipisteessä on kuitenkin itse kirjoittaja, joka tiivistää lähes joka keikasta jotain sanomisen arvoista. Se sanomisen arvoinen voi olla yhtye, itse tapahtuma tai suomalainen musiikkimaailma.

Yksi genren konventioihin liittyvä kysymys juolahti mieleeni. Olisiko mahdollista kirjoittaa uskottavasti musiikkitoimittajan gonzoilusta, jos se olisi kertomus sankarillisista onnistumisista? Jotenkin tämä genre vaatii toimiakseen hitusen itsensä alentamista. Itsekehulla tukahdutettu teksti ei ehkä herättäisi kiinnostusta, ellei se menisi niin liioitelluksi, että lukija toteaisi kirjoittajan jalkojen olevan tukevasti ilmassa. No, ehkä Juho Juntunen – Hunter S. Thompsonin gonzoilua ihaileva esimerkki suomalaisesta musiikkijournalismista – välttää molemmat.

Deleuze A–Z

Ranskalaisfilosofi Gilles Deleuzen audiovisuaaliset haastattelut on vihdoin julkaistu englanninkielisellä tekstityksellä. Nyt myös ranskaa heikosti osaavat voivat tutustua ajattelijaan tässä muodossa.

L’abécédaire de Gilles Deleuze on siis nyt saatavilla muodossa Gilles Deleuze: From A to Z.

Noin kahdeksan tunnin kokonaisuus on sovitettu kolmelle dvd:lle. Ideana on se, että on valittu yksi teema per kirjain: A (animal, eläin), B (boisson, drink), C (culture) jne.

Deleuze asetti ehtoja alkuperäiselle projektille. Tärkein niistä oli se, ettei sitä saanut esittää ennen hänen kuolemaansa. Tässä on huima asenne-ero moniin nykyisiin ajattelijoihin, jotka hyödyntävät uutta mediateknologiaa ajatustensa levittämiseen. Deleuze totesi, että hän voi puhua vapaammin, ikään kuin haudan takaa, kun hän tietää, että haastattelut ovat julkisia vasta hänen kuoleman jälkeen. Haastattelut on tehty 1988-1989 ja tuolloin Deleuze oli jo melko sairas. 

Aakkostelun mukaan etenevät teemakeskustelut eivät ole yksinkertaisin väylä päästä sisään Deleuzen ajatteluun. Aloitteleville suosittelen muiden kirjoittamien johdantoteosten lukemista yhdessä valikoitujen Deleuzen kirjoitusten ja haastattelujen kanssa. Negotiations (Pourparlers) on sopiva valinta, kuin myös Dialogues, joka on kirjoitettu yhdessä Abc:n haastattelijan Claire Parnetin kanssa. Kun tähän nippuun vielä lisää jonkin Deleuzen tuhdimman teoksen, alkaa aloittelijan paketti olla valmis.

DVD on pikemminkin vaihtelua Deleuzen lukemiseen kuin mikään oikotie hänen ajattelunsa oppimiseen. Siinä hahmotellaan useita keskeisiä teemoja, mutta niiden opiskelu vaatii myös lukemista. Haastatteluissa Deleuze puhuu paljon elämästään, mutta se ei ole mikään ilmeinen avain hänen tuotantoonsa.

Deleuze-faneille ajattelijan katseleminen ja kuunteleminen on varmasti mielenkiintoista. Mitään ihmeellisiä esteettisiä tehokeinoja haastatteluissa ei kuitenkaan ole. Tosin Parnetin näkyminen peilin kautta on tyylikäs ratkaisu. Kun yleinen suhtautuminen tupakointiin on entistä kielteisempää, niin Claire Parnetin ketjupolttaminen on merkkinä siitä, että  maailma on muuttunut 1980-luvun lopusta.

Yksi pieni heikkous dvd-paketissa on: tekstitys menee paikoitellen sellaisella vauhdilla, että hitaasti lukevien ja ymmärtävien on välillä kelattava taaksepäin.

Haastattelut on kääntänyt englanniksi Charles J. Stivale. Muistan kuulleeni, että Stivale yritti saada oikeuksia haastattelujen julkaisemiseen kirjana, mutta niitä ei annettu. Hänen kotisivuiltaan löytyy kuitenkin englanninkielinen synopsis kustakin kirjaimesta, mutta hieman yli 20 euroa kolmen dvd:n paketista ei ole riistohinta. http://www.langlab.wayne.edu/CStivale/D-G/ABCs.html

Miksi ihmiset hylkäävät uskonnon?

Moni kasvaa uskonnolliseen perinteeseensä ja pitää siitä kiinni, mutta moni myös hylkää sen syystä tai toisesta. Uskonnontutkijat ovat olleet pitkään kiinnostuneita uskonnollisista kääntymyksistä ja myös kääntymisprosesseista, mutta vain harvat ovat tutkineet uskonnottomaksi tulemisen prosesseja.

Yhdysvaltalainen Phil Zuckerman käsittelee uskontonsa (lähinnä kristinuskon) hylänneitä tuoreessa kirjassaan Faith No More: Why People Reject Religion. Hän on haastatellut yhdysvaltalaisia uskonnottomia ja antaa heidän kertoa laveasti kokemuksistaan. Loppuosaan on kuitenkin koottu aineistossa toistuneet perusteet ja tekijät, jotka ovat kertojien mukaan vaikuttaneet uskonnon hylkäämiseen. Näitä on yhdeksän kappaletta, jotka esittelen ottamalla pieniä vapauksia.

Vanhemmat. Molempien vanhempien uskonnollisuus on hyvä ennuste jälkeläisten uskonnollisuudelle. Toisen uskonnottomuus nostaa jälkeläisten uskonnottomuuden todennäköisyyttä. Vanhempien käsityksillä on merkitystä.

Koulutus. Uusi, esimerkiksi koulutuksen mukana tuleva viitekehys asioiden tarkasteluun saa toiset hylkäämään uskonnon.

Epäonni. Pahan ongelmalle ei ole kokemuksellisesti tyydyttävää ratkaisua. Epäonnen kohdatessa johtopäätös on toisille, ettei Jumalaa ole tai ettei pahan salliva Jumala ole palvonnan arvoinen.

Muut uskonnot ja kulttuurit. Jos moni kuppikunta sanoo olevansa ainoa tie pelastukseen, ihmiset alkavat epäillä, onko minkään samaa sanovan yhteisön viestissä mitään tolkkua. Myös erilaisiin elämäntapoihin tutustuminen ja/tai uuteen maahan muuttaminen saa ihmiset kyseenalaistamaan uskomuksensa ja tavanomaisen käyttäytymisensä.

Ystävät, kollegat, partnerit. Vaikka vanhempien näkemyksillä on merkitystä, muut läheiset ovat erittäin tärkeitä. Kavereiden välinpitämättömyys voi ”tarttua” tai joskus kaverit voivat jopa argumentoida toisen pois uskonnostaan. Seura tekee kaltaisekseen.

Politiikka. Yleistäen, Yhdysvalloissa vahva uskonnollisuus kulkee käsi kädessä konservatiivisen politiikan kanssa. Toisenlainen politiikka kytkeytyy useammin uskonnottomuuteen. Seura tekee kaltaisekseen ja samanmielisyys ulottuu elämänalueelta toiselle. Esimerkiksi konservatiivista politiikkaa vastustavien joukossa ei ole välttämättä helppoa olla vahvasti uskonnollinen.

Seksuaalisuus. Moni ratkaisee halujen ja uskonyhteisön asettaminen rajoitteiden mahdollisen ristiriidan hylkäämällä uskonnon. Joillekin haastateltavista seksi assosioitui syntiin ja aiheutti henkilökohtaisen syyllisyyden tunteen.  Tunteesta pääsi eroon hylkäämällä uskonnon (joissakin tapauksissa tunne jatkui vielä avioliitossa). Lisäksi homoseksuaalisuus ja biseksuaalisuus vaikuttavat uskonnon hylkäämiseen, varsinkin yhteisöissä, joissa niihin suhtaudutaan ympäröivää yhteiskuntaa kielteisemmin.

Käsitykset Saatanasta ja helvetistä. Toiset kasvatetaan pelkäämään Saatanaa ja helvettiä. Mikäli usko niihin heikkenee iän myötä (kuten tavallista on), aiheilla pelottelun jättämä kielteinen tunne on toisille riittävä syy hylätä muutkin uskonnon osat.

Uskovaisten kielteiseksi arvotettu käyttäytyminen. Tämä ei varsinaisesti vaadi selitystä. Kukapa haluaisi viettää aikaansa sellaisten seurassa, joiden käyttäytymistä ei pidä arvossa.  Vaatii myös erityisiä ponnisteluja ylläpitää jaettuja uskomuksia, mikäli ei arvosta niitä ylläpitävien ihmisten käyttäytymistä.

Zuckerman on hyvin tietoinen, että omakohtaisissa selonteoissa annetut perusteet eivät ole välttämättä objektiivisia syitä, jotka tekisivät ihmisistä uskonnottomia yleisesti. Perusteet eivät myöskään ole yllättäviä. Ne kuitenkin tarjoavat listan tekijöistä, jotka varmasti vaikuttavat ihmisten vieraantumiseen uskonnoiksi luokittuneista katsomuksista ja yhteisöistä erityisesti länsimaisissa kristillisissä konteksteissa. 

Tästä ja muusta Zuckermanin tutkimustyöstä on tarjolla lisää 18. tammikuuta, kun hän luennoi Turussa.

Blogialustan huonoihin puoliin kuuluu se, että tekstinkäsittelyohjelman vaihtaminen muuttaa myös fontin, siitä huolimatta että olen määrittänyt sen samaksi kuin aikaisemmin.