Primavera Sound 2014, kolmas päivä

Kolmas ja viimeinen varsinainen festivaalipäivä. Aamu oli taas verrattain hidas. Se oli niin hidas, ettei aikaa jäänyt hitaalle ruokailulle. Oli käännyttävä hyväksi ja edulliseksi todetun lähikebapin puoleen. Juustolla.

Saapuminen alueelle alkoi valinnoilla. Samaan aikaan soittivat Islands, Courtney Barnett ja Jonathan Wilson. Ratkaisuni oli valita kaksi kolmesta. Se tarkoitti Wilsonin sivuuttamista.

Islands aloitti 20 minuuttia ennen Barnettia. Saavuin alueelle ajoissa, joten vilkaisin Single Parents -yhtyeen esitystä pikaisesti, ostin itselleni Hüsker Dü -paidan, jonka kylkiäiseksi pussiin sujahti parin espanjalaisen indiebändin cd:t kaupanpäällisiksi. Niistä toinen, Disco Las Palmeras! osoittautui varsin kelvolliseksi ja toista elektronisempaa ja popimpaa yhtyettä, Colectivo Orugaa, en ole ehtinyt vielä aktiivisesti kuunnella. Sitten hain oluen ja jäin odottamaan keikkaputken alkua.

Pidin Islandsin keikasta paljon, vaikka en pariin viime levyyn ole aktiivisesti seurannut yhtyettä. Kokeellista poppia soittava ja myös jonkinlaista gaypiirien suosiota nauttiva kokoonpano ei tällä kerralla koonnut suurta yleisöä. Näin yhtyeen Leedsissä vuonna 2007 ja olin vakuuttunut, että livenä bändi saa minut edelleen hyvälle tuulelle. Näin kävi, mutta siirryin Barnettille kesken keikan.

Islands: http://www.youtube.com/watch?v=SvCzqpNP1kM

Disco Las Palmeras!: http://www.youtube.com/watch?v=3yFX26-JvIo

Colectivo Oruga: http://www.youtube.com/watch?v=m5XxcTJNSCE

Courtney Barnett on nuori ja nouseva australialainen naisartisti, jonka biisi Out of the woodwork on sykähdyttänyt viime kuukausina. Keikalla mukana oli rumpali ja basisti. Kokonaisuus oli hyvinkin perustavanlaatuista kitaraindietä á la Nirvana eikä ollenkaan niin folkahtavaa kuin olin kuvitellut. Hyvältä se kuulosti, mutta erilaiselta kuin odotin.

http://www.youtube.com/watch?v=OuszVZrL5hM

Television aloitti päälavalla, joten Barnett piti hyvästellä kuudennen biisin kohdalla. Nyt saisi ainakin rastin ruutuun – legendaarinen Television nähty! Vähän jännitti, saako enempää. Kyllä sai, vaikka mikään tajunnanräjäytys Tom Verlainen johtaman bändin esitys ei ollut. Oli nautinnollista kuulla livenä Marque Moonin klassikkobiisit. Bändissä ei sinänsä ollut ihmeellistä katsottavaa ja varsinkin alku meni soundien kanssa säätämisessä, joten siirryin kesken keikan lähietäisyydeltä vippialueelle kuuntelemaan ja säästelemään voimia.

http://www.youtube.com/watch?v=2pg3PybvHNE

Spoon jatkoi heti Televisionin jälkeen toisella päälavalla. Olutlasi oli tyhjä, joten kävelin 20 minuutin ajaksi lavan eteen. Austinista tulevan kitaraindietä esittävän yhtyeen kulttimainetta en ole koskaan täysin ymmärtänyt, mutta toki bändi soitti muutamia erinomaisia biisejä. Paikoitellen yhtye kuulostaa korvaani tarpeettoman valtavirtaiselta, ikään kuin indieversiolta Simply Redistä. En silti halunnut vaihtaa keikkaa Caetano Velosoon, jonne muut seuralaiset olivat suunnistaneet. Kuuntelin keikan loppuun, mutta keräsin vippialueella voimia seuraavaa esiintyjää varten. Aurinko laski ja ilma viileni. Festariväsymys hiipi. Oli ryhdistäydyttävä.

http://www.youtube.com/watch?v=F4F0RGtIGig

Volcano Choir aloitti heti Spoonin perään lavalla, jossa Television lopetti ennen Spoonia. Käytin vippietuja hyväksi ja kävelin lavan eteen ”palkoon”. Se oli viisi minuuttia ennen keikan alkua melkein tyhjä, mutta se täyttyi nopeasti bändin astellessa lavalle. En varmaan olisi koskaan vaivautunut kuuntelemaan yhtyettä, jos se ei ratsastaisi Justin Vernonin (eli Bon Iverin) maineella. Vernon laulaa Volcano Choirissa ja sointi on Bon Iveriä elektronisempi, vaikka kovin kauas ei ole ajauduttu kauniista ja maanläheisestä folkista. 40 minuuttia riitti tällä kerralla, koska en ole aivan täysillä innostunut albumeista. Tyytyväinen olin kuitenkin näkemääni ja kuulemaani. Viikon verran Barcelonassa majaillut bändi kiitteli festivaalia ja isäntiänsä poikkeuksellisen vuolaasti. http://www.youtube.com/watch?v=In0AlhnYb_U

Godspeed You! Black Emperor oli aloittanut pitkän settinsä toisella lavalla. Sinne kävi matkani. Koukkasin tutuksi tulleen empanadakojun kautta. Tarjolla oli odotustenmukaisesti pitkiä biisejä ja maalailevia tunnelmia. Lava oli lähes pimeänä ja screeni ei ollut päällä, joten katsominen keskittyi taustakankaaseen. Ilmeisesti tämä oli esiintyjän puolelta harkittu teko. En ole ennen nähnyt yhtyettä, joten mukavaa oli olla paikalla. Tosin katselin hieman etäältä ja vaihdoin kuulumisia seuralaisten kanssa, jotka olivat siirtyneet sinne Velososta.

http://www.youtube.com/watch?v=WSZLG4qYnZQ

Seuraavaksi kaikki alkoivat odottaa Nine Inch Nailsin keikkaa. Siksi Seun Kuti & Egypt 80 jäi aivan liian vähälle huomiolle. Sitä pysähdyttiin kuuntelemaan vain pariksi minuutiksi matkalla toiselle lavalle. Felan poika Seun kuulosti aivan erinomaiselta. Hän laittoi bändinsä kanssa pystyyn kunnolliset rytmimusiikin juhlat. Tätä olisi jäänyt mieluusti kuulemaan pidemmäksi aikaa, mutta valintoja on tehtävä. Linkki videoon:

http://www.youtube.com/watch?v=hADxHPEekqg

Nine Inch Nails aloitti, kun olimme odottaneet lavan edessä ”palossa” pari minuuttia. Keikka alkoi jykevällä rytyytyksellä. Hitit säästettiin ymmärrettävästi loppuun, mutta jo alussa otettiin luulot pois. Oma ongelmani bändin kanssa on se, ettei ole tarpeeksi monta hyvää biisiä. Väkevä industrial-akti toimii keskinkertaisillakin biiseillä, mutta tarvittaisiin jotain nostamaan se festivaalin huippukokemusten joukkoon. Kun osa seuralaisista päätti puolen tunnin jälkeen siirtyä kuuntelemaan keikkaa oluen ääreen, seurasin mukana. Sinne kuului hyvin, mutta sijainti myös paljasti, ettei NIN ollut yleisön suurimpia suosikkeja – kentällä oli yllättävän paljon tyhjää tilaa. Lopussa tuli melkein kaikki hitit (Wish, Hurt, Head like a hole, mutta ei Terrible lietä), mutta minulla oli ollut hyvä syy siirtyä pois kuuloetäisyydeltä. 

http://www.youtube.com/watch?v=-Wzd7WY93qM

Tunti NINin aloittamisen jälkeen aloitti toisella suunnalla Ty Segall. Ehdin sinne arviolta neljännen biisin aikaan, joten missasin NINistä lähinnä hitit, jotka tosin olin kuullut livenä Provinssirokissa vuonna 2005 mielestäni paremmalla settilistalla. Valinta oli kuitenkin tehty. 27-vuotias Ty Segall on yksi merkittävimmistä artisteista omassa genressään. Se on garageversio Jimi Hendrixistä, Lynyrd Skynyrdistä ja ZZ Topista. Eikä ole yllätys, että Segall on nimennyt suosikkibändikseen Hawkwindin. Biisit ovat joko garagepunkkia tai räävittömiä rokkirutistuksia pitkine kitarakurituksineen. Totesin itsekseni, että tämä on minun musiikkia ja toistaiseksi ainoa todellinen rokkibändi festivaaleilla. Päätin juhlistaa sitä ei-vippioluella, joka oli puolitoista euroa kalliimpi. Koska bändi tulisi esiintymään myös seuraavana päivänä klubilla, tein päätöksen: huomenna uudestaan, kiitos.

Ty Segall David Letterman showssa:

http://www.youtube.com/watch?v=OpcAbZeAQuQ

Tanssikaksikko Chromeo aloitti välittömästi Ty Segallin jälkeen läheisellä lavalla. Illan kulkureitin vuoksi näin jäi näkemättä Foals, josta olisin luullakseni pitänyt enemmän. No, olihan Chromeokin kiva nähdä, sillä se sai aikaiseksi hyvät tanssit. Sen kohdalla ei tosin tullut oloa, että pitäisi nähdä uudestaan seuraavana päivänä, vaikka mahdollisuus oli. Parinkymmenen minuutin jälkeen oli jo aika siirtyä kohti toista rokkikeikkaa ja ottaa matkalta mukaan patatas fritas.

http://www.youtube.com/watch?v=eifBzowfjtk

Black Lipsin keikkaa juhlistin jälleen normaalihintaisella oluella. Turun klubilla nähty bändi oli jättänyt kohtuullisen myönteisen mielikuvan liveaktina, ja levyltä olen kuunnellut yhtyettä useamman vuoden ajan. Heti alkuun tuli heidän kenties paras biisi Family tree. Keikka jatkui suorana, joskin asiaankuuluvan huojuvana autotallirokkiputkena, jonka päätöksenä oli yhteislaulu Bad kids. Kitaristin kuperkeikka takaperin kitaran kanssa alleviivasi bändin yleistä menoa: hauskaa, viihdyttävää, räävitöntä ja paikoin aivotonta garagerokkia. Illan paras keikka, jos tällaisesta tykkää. Kun esiintymisestä ei ole kovin hyvätasoista tallennetta, niin laitetaan pari hittivideota.

http://www.youtube.com/watch?v=hKzmsgXz5GM (Family Tree)

http://www.youtube.com/watch?v=lrNSjItTfes (Bad Kids)

Cut Copy oli startannut parikymmentä minuuttia ennen Black Lipsin päättymistä. Sinne kävi tie – katsomaan omalta kohdalta festivaalin viimeistä esiintyjää, jonka soittoaika oli 03.30-04.30. Australialainen tanssipopryhmä kuulosti oikein mainiolta, ottaen huomioon, etten ole jaksanut syttyä aivan täysillä heidän albumeilleen. Bändi oli tasapainoinen yhdistelmä tanssimusiikkia ja Depeche Moden ja Pet Shop Boysin kaltaista biisivetoista poppia. Tämä oli myös viimeinen tilaisuus käyttää vippietua halvempaan olueen, joten siihen varattu alue oli otollinen paikka Cut Copyn kuuntelemiseen. Taas Barcelonaan puhaltava merituuli oli tehnyt yöstä kylmän, mutta muista öistä poiketen tällä kerralla en ollut väsynyt.

http://www.youtube.com/watch?v=ykTztvBWnTA

Tänä yönä metrot kulkivat jatkuvasti, joten matka majapaikkaan kesti hiukan vähemmän kuin muina päivinä. Nukkumaan tuli mentyä joskus seitsemän aikaan aamulla.

Myös viimeisenä päivänä tuli sivuutettua useita kiinnostavia artisteja. Näihin kuuluvat jo mainitut Jonathan Wilson ja Foals, mutta myös Dum Dum Girls, Superchunk, Mogwai, TP:n hehkuttama Connan Mockasin sekä auditoriossa esiintynyt Teho Teardo & Blixa Bargeld.

Sunnuntain ohjelmaan kuului nukkuminen, sangrian juominen, paellan syöminen ja illalla festivaalin päätösklubit.

Bartsissa (Barcelona Arts) oli neljä esiintyjää, joista katsoi kolme. Joana Serrat soitti kitaran kanssa folkkia. Se kuulosti rauhoittavalta ja kauniilta salissa, jonka akustiikka oli mainio. Grouper oli nainen masiinoidensa ja koskettimiensa kanssa. Kaikki seurueesta taisivat nukahtaa penkkeihinsä minimalistisella keikalla. Argentiinalainen Juana Molina aloitti rytmikkään indiepoppinsa miellyttävästi. Kuuntelin sitä neljän biisin verran, koska halusin varmistaa pääsyn toiseen klubiin.

Pikainen kokis matkalla tien yli toiselle klubille, jotta väsymys poistuisi sokerin ja kofeiinin ansiota. Sitten Apoloon sisään, tiskiltä massiivinen gin tonic ja klubin yläkertaan hengailemaan. Espanjalainen Valius koostui kitaristista ja rumpalista, jotka soittivat indiepoppia, mutta ensisijainen vertailukohta itselleni oli Wire. Amerikkalainen indierokkia tai ”post-hardcorea” soittava Cloud Nothings keräsi innokkaan yleisön. Itse jäin edelleen yläkertaan, josta olin löytänyt mainion näkymän lavalle. Bändi oli ihan asiallinen, mutta yksittäiset biisit eivät uponneet. En tosin ollut kuunnellut sitä kovin aktiivisesti etukäteen.

Kolmantena esiintyi se, miksi olin hylännyt seuralaiseni Bartsiin ja siirtynyt itsekseni toiseen klubiin. Ty Segall oli – jos mahdollista – vielä parempi kuin edellisenä päivänä festivaaleilla. Aloitin keikan yläkerroksesta, josta siirryin pian tiskin kautta samaan kerrokseen, jossa lava oli. Setti oli suunnilleen sama. Nyt kuitenkin olin paikalla alusta asti, joten kuulin myös suosikkibiisini I bought my eyesin. Keikan lopussa Ty lähti surffaamaan yleisön sekaan jatkaen kitarasooloa (ks. linkki). Myöhemmin hän antoi kitaransa lavalla seisseelle surffaajalle ja juoksi itse vauhdilla lavan eteen hypäten yleisön sekaan. Pian lava oli täynnä ihmisiä bändin yrittäessä vielä soittaa. Keikka päättyi kaaokseen ja festivaalit upeaan keikkaan.

http://www.youtube.com/watch?v=Lu9McNgE_-s

Vippiedut sai hankittua ostamalla kalliimman lipun. Se kannatti jo siksi, että festivaalialueella ei ole muita järkeviä lepopaikkoja kuin vippialueet. Lipulla sai myös hoidettua ”etuilulippuja” klubeille. Festivaalialueelle tultaessa vippiläisille oli eri sisäänkäynti ja rannekkeenvaihdossa mukaan tuli selkäreppu, jossa oli pari lehteä, kaikista artisteista esittelyn sisältävä yli 400-sivuinen kirja sekä kortti, jolla sai kolme ilmaista juomaa vippialueilla. Vippialueilla oli halvemmat hinnat kuin sen ulkopuolella (säästöä 1,5 euroa per olut). Niillä oli myös mahdollisuus rauhoittua ja huilata. Toisesta näki ATP-lavan ja toisesta molemmat päälavat. Vipillä pääsi myös auditoriossa omaan jonoon. Yksi parhaista eduista oli pääsy päälavojen ”palkoon”. Näin sain katsottua tärkeimmät artistit läheltä joutumatta varaamaan paikkaa etukäteen.

Kolme festivaalipäivää ja pari klubi-iltaa teki yhteensä noin 43 keikkaa – hieman laskutavasta riippuen. Kun niissä on noin kymmenen järisyttävän hienoa esitystä ja lähes kolmekymmentä mieluisaa, on selvää, että niiden sulattelu vie useamman päivän. Mainittakoon vielä, että keikkaraporteissani useaan otteeseen toistunut ”vippiolut” ei ollut mikään puolilitrainen, vaan sivistynyt pikkuolut.

Primavera Sound 2014, toinen päivä

Jos ensimmäisenä päivänä oli kiire alueelle, toisena päivänä täytyi jättää väliin jo neljältä aloittanut Julia Holter. Voiton vei hitaampi aamu ja kolmen ruokalajin ateria kasvisravintolassa. Paikan päälle ehdin vasta reilusti kuuden jälkeen. Sitten oli edessä ensimmäiset valinnat.

Puoli seitsemältä aloitti John Grant. Kymmenen minuuttia sen jälkeen aloitti Drive-by Truckers. Suunnitelma oli selvä: Grant soittaa kaukana, joten parempi katsoa hetken Drive-by Truckersia ja siirtyä siitä auditorioon. Luonnonvoimat sotkivat suunnitelman. Voimakas sade alkoi heti alueelle päästyä. Pyörsin suoraan auditorioon odottamaan keikkaa. Siellä Nick Caven oikeana aivopuoliskona tunnetuksi tullut Mick Harvey soitti Serge Gainsbourgin kappaleita. Harveyn näin Turussa pari vuotta sitten, mutta se oli omista biiseistä koostunut esiintyminen. Nyt oli luvassa Sergeä, jonka kappaleita Harvey on levyttänyt kaksi albumillista. Jousisektiolla varustetun kokoonpanon keikka oli hieno rauhoittumishetki ennen ulkoilmaan astumista. Kohokohtia olivat esimerkiksi Harley Davidson, The Ticket Puncher, Comic Strip ja ehdoton huippu Initials B.B. Söteemiä he eivät soittaneet, mutta vähän laulelivat vitsaillen sinne suuntaan. Ainoa harmittava seikka oli se, ettei keikalla kuultu yhtä suosikkiani, Who is ”In” Who is ”Out”.

http://www.youtube.com/watch?v=P4HNPUDG8zs Primaverasta ja muuten maistiaisia:

http://www.youtube.com/watch?v=qzq7jPpl2SU

Auditoriosta suuntasin vippialueelle, josta ehdin kuunnella hetken ajan Loop-yhtyettä. Se ei ole kovin tunnettu, mutta Suomessa sen voi esitellä toteamalla, että se on yksi Circlen esikuvista. Se soittaa biiseissään yhtä tai kahta riffiä junnaavasti ja toisteisesti. Jotkut tällaiset yhtyeet saavat sen toimimaan ja Loop on yksi niistä. Sade oli onneksi lakannut.

http://www.youtube.com/watch?v=1MAFNVOWe1g

Heti perään aloitti viereisellä lavalla Dr John. 73-vuotias artisti teki yhden vuoden 2012 parhaista levyistä ja siksi odotin keikkaa. Alkuun kuultiin viimeisimmän levyn avausraita Locked down ja perään albumin ehdoton kohokohta Revolution. Välillä ote oli sen verran rauhallista, että tajusi olevansa ikäihmisen keikalla. Hienoa oli kuitenkin nähdä Dr John ensimmäisen ja mahdollisesti ainoan kerran elämässä. Vetopasuunaa soittanut nainen varasti shown.

Primaverassa http://www.youtube.com/watch?v=kgygnFDMRGQ

Muualla http://www.youtube.com/watch?v=guUN-5Xpdt0

Sharon van Etten aloitti viereisellä lavalla, joten oli luontevaa hakea juoma ja seurata keikkaa. The Nationalin suojeluksessa maineeseen nousseen nuoren naisen soundi oli kirkas ja selkeä, mutta oletettavasti artisti olisi kuulostanut vielä paremmalta, jos olisin ehtinyt tutustua uuteen levyyn ennen keikkaa. Joka tapauksessa Sharon van Etten oli tasaisen vahva, mutta se piti jättää kesken nopean empanadatankkauksen ja muiden artistien vuoksi.

http://www.youtube.com/watch?v=t2jn0MHO7iM

Slowdive oli pahasti päällekkäin Sharonin kanssa. Koska olin jo Dr Johnin jäljiltä Sharonin lavan vieressä, päätin aloittaa sieltä ja siirtyä hyvissä ajoin uudelleen kasattuun shoegazingin b-luokkaan kuuluvalle Slowdivelle. Tässä vaiheessa Pixiesin keikka alkoi jännittää, joten kuuntelin Slowdiven pääosin päälavan vippialueelta olutta siemaillen. Yhtye kuulosti upealta. Jos vertaa esimerkiksi shoegazingin kuningasluokan My Bloody Valentinen Flow-keikkaan, niin paljon mieluummin kuuntelen Slowdivea elävänä. Se oli kuulas, selkeä ja ilmava. Tämän vuoden Flow-osallistujille vahva suositus. http://www.youtube.com/watch?v=b1tUEaJoJWo

Pixies oli odotettu esiintyjä. En koskaan vaivautunut reunion-kiertueille, mutta nyt tuli tilaisuus nähdä maailman paras bändi elävänä, joten kyllä se vähän jännitti. Kokemusta on vaikea verrata muihin esiintyjiin, koska en osaa arvioida sitä normaalilla tavalla, joten tyydytään faktoihin. Bändi soitti puolitoista tuntia ja setin koostumus oli seuraava: Pilgrimiltä 5, Surfer Rosalta 4, Doolittleltä 9, Bossanovalta ja Trompelta 1 per albumi ja uudelta 5 biisiä. Ei välispiikkejä. Soundit olisivat voineet olla paremmat ainakin näin läheltä kuunneltuna. Bändi vaikutti tyytyväiseltä. Oli mahtavaa katsoa bändi läheltä.

http://www.youtube.com/watch?v=WAEHcjNUJ74 (Hey)

http://www.youtube.com/watch?v=e_r8PqKU900 (Where is my mind)

Pixiesin tunnelmista ei päässyt rauhassa pois, koska toisella lavalla aloitti The National. Pikareissu vessaan, tiskille ja sitten vippilipun oikeuttamaan ”palkoon” lavan eteen katsomaan toista mahtavaa keikkaa. Piti laskea kolmeen, jotta pystyi keskittymään uuteen esiintyjään. Laulaja Matt Berningerin kiukuttelu ja muu touhuilu lähes varasti shown itse biiseiltä. Myös muun bändin reaktiot – olivat sitten spontaaneja tai suunniteltuja – toivat lisämausteen kokonaisuudessaan hienoon keikkaan. Eikä bändin Pixies-hehkutukset tuntuneet tässä tilanteessa mitenkään vääräaikaisilta. Vierailijoina lavalla kävivät esimerkiksi Justin Vernon (Bon Iver) ja The Walkmenin Paul Maroon. Erikoinen piirre oli se, että läheltä lavalle katsottuna värikylläisyys oli välillä liikaa, mutta screeniltä kaikki näytti paremmalta. Tämä oli kolmas kerta livenä, mutta en osaa laittaa kaikkia keskenään erilaisia ja mainioita keikkoja järjestykseen.

http://www.youtube.com/watch?v=E0tj6QYpZrw (kahden minuutin kohdalla alkaa tapahtua)

Kun kolme tuntia sujahtaa Pixiesin ja Nationalin parissa, ei kovin helpolla enää pääse innostumaan seuraavasta esiintyjästä. Toisella päälavalla aloitti !!! (chk chk chk), jonka post-punkista vaikutteita hakeva diskoilu puolusti paikkaansa, muttei sytyttänyt. Pääasiassa mieleen jäivät laulajan siniset shortsit ja edestakainen poukkoilu. Yhtye sai kokoon hyvät bileet, mutta tässä vaiheessa ne olivat vähän liikaa minulle.

http://www.youtube.com/watch?v=oHlazhiVy3o

Päätin jättää huutomerkit ja siirtyä festivaalialueen toiseen äärilaitaan. Siellä esiintyi Napalm Deathista ja Godfleshista tunnettu Jesu. Matalataajuista doom-henkistä post-rokkia esittävä artisti oli jonkinlainen antikliimaksi, mutta sellaisena lähes täydellinen. Kaksi jamppaa kitaran, basson ja nappuloiden kanssa lähtivät Birminghamista Barcelonaan soittamaan keskellä yötä yhdenlaista epämusiikkia. Taustakankaan tapahtumat olivat niin kliseisiä kuin on mahdollista: rakettien ampumista, tehtaita, räjähdyksiä ja kammottavien brittiläisten vuokrakerrostalojen purkamista. Harvoin antikliimaksi on niin tarpeen kuin se oli tässä tilanteessa. Valitettavasti en kuullut edes Jesun hienoa versiota Rocky Horror Picture Show’n kappaleesta Don’t dream it.

Primaverassa http://www.youtube.com/watch?v=k5IzZabUt10; muuten http://www.youtube.com/watch?v=NS0NtidNtp8

Jesun jälkeen tuli käveltyä lavalle, jossa bilevastaavana oli Jagwar Ma, australialainen konemusiikkia esittävä yhtye. Tässä vaiheessa alkoi iskeä väsymys ja vilu, joten lähtökohdat keikalle eivät olleet parhaat mahdolliset. Toisessa tilanteessa suhtautumiseni voisi olla toisenlaista. Vaihtoehtoisesti olisi voinut käydä katsomassa Factory Floorin, mutta kun se ei ole levyltä sytyttänyt, niin valitsin summamutikassa Jagwar Man.

http://www.youtube.com/watch?v=aE8SNAml1kU

Päivän missauksiin kuului The War on Drugs, joka soitti päällekkäin Pixiesin kanssa. Myös diggaamani Lee Ranaldo and the Dust jäi näkemättä, koska soittoaika oli liian lähellä Pixiesiä. Kaksi kertaa näkemäni Wedding Present soitti samaan aikaan Mick Harveyn kanssa. Julia Holterin soittoaika oli liian aikainen. John Grant sekä Drive-by Truckers menivät päällekkäin sateen ja Mick Harveyn kanssa. Haimin sijaan katsoin Dr Johnin. Deafheaven, indieversio death metallista, soitti The Nationalin kanssa samaan aikaan, kuten myös hidastempoista, varhaista grungea soittanut kulttibändi Slint.

The War on Drugs: http://www.youtube.com/watch?v=sFvPoux7EY0

The Wedding Present: http://www.youtube.com/watch?v=HxbEm8Ur9mA

John Grant: http://www.youtube.com/watch?v=qIJ_FOPMwn8

Haim: http://www.youtube.com/watch?v=_rKuhXy7Vp4

Deafheaven: http://www.youtube.com/watch?v=LpzJUtSWY2E

Slint: http://www.youtube.com/watch?v=ZMzx9Eq5ASY

Barcelonan yö oli sen verran kylmä ja tuulinen, että kuuden jälkeen oli mukavaa huomata olevansa taas majapaikassa.

Kolmannesta päivästä kirjoitan myöhemmin.

Primavera Sound 2014, ensimmäinen päivä

Barcelonassa kerran vuodessa järjestettävä Primavera Sound on indieväen festivaali. Se kestää kolme päivää ja sen ympärillä on klubi-iltoja ennen ja jälkeen varsinaisten festaripäivien. Oma reissuni alkoi festivaalia edeltävänä päivänä klubilta, jossa näin kaksi artistia. Ensimmäisenä oli Nina Coyote eta Chico Tornado, espanjalainen kaksikko, jossa nainen lyö rumpua ja mies soittaa kitaraa sekä laulaa. Vähän liiallisesta yrittämisestä kärsinyt duo toi mieleen heviriffejä soittavan White Stripesin. Pääakti, The Brian Jonestown Massacre, oli juuri niin viileä kuin odotin. Bändi soittaa 60-lukulaista, psykedeliasta vaikutteita ottanutta jamittelupoppia peräti neljän kitaristin voimin. Ottaen huomioon, että yhtyeellä ei ole yksittäisiä hittejä, se toimii poikkeuksellisen hyvin livenä. Bändi, jossa yhden jäsenen tehtävänä on soittaa tamburiinia ja marakasseja, ei voi olla täysin tyylitajuton. Kuten eräs YouTube-kommentoija totesi, ennen hyvin marginaalista suosiota nauttivalla bändillä on kahdenlaista yleisöä – niitä, jotka tajuavat ja niitä, jotka haluaisivat tajuta.

http://www.youtube.com/watch?v=RDLqgVnCPEU

Ensimmäinen varsinainen festivaalipäivä alkoi Julian Copella, joka esiintyi hienossa ja hyväsoundisessa auditoriossa. Ukkosen äänten tullessa taustanauhalta Cope askelsi lavalle koppalakissa, nahkaliiviissä, hihattomassa Neu!-paidassa, mustissa pillifarkuissa ja biker-bootseissa. Cope esiintyi vain kitaran kanssa ja soitti myös Teardrop Explodesia. Minulle oli tärkeää nähdä kulttihahmo Cope, mutta mieluummin olisin kokenut bändikeikan.

http://www.youtube.com/watch?v=OhLIIb35Z4E

Kesken keikan siirryin tutustumaan ulkoilmaan, matkaseuralaisiin ja vippialueeseen, josta näki mainiolta kuulostaneen Föllakzoidin. Bändi soittaa pitkiä junnaavia biisejä, ja keikalla soundit olivat erinomaiset. Yhdistettynä auringonpaisteeseen ja tuoppiin tilanne oli täydellinen aloitus illalle. Bändi Primaverassa

http://www.youtube.com/watch?v=aGNmyPoDaVI 

ja toisaalla

http://www.youtube.com/watch?v=KHKPGiDO_lc

Siirtymä päälavalle, jossa aloitteli tasapaksua mutta verrattain kaunista kitaravetoista pehmopoppia soittava yhdysvaltalainen Real Estate. Samalla tuli katsastettua toinen vip-alue ja roiskittua aurinkorasvat kasvoihin ja käsivarsiin. Bändi soi kauniisti, mutta jättää muutamia biisejä lukuun ottamatta vähän kylmäksi. Tässä yksi suosikkibiiseistäni keikalta:

http://www.youtube.com/watch?v=2fczvrs4qDU

Toisella päälavalla aloitti heti perään Midlake. Yhtye soitti muutama vuosi sitten Ruisrokissa upean keikan ja Flow’ssa keskinkertaisen. Nyt yritin löytää paikan, jossa soundit kuulostaisivat erinomaisilta. Sellaista ei löytynyt. Kun vielä nykyisen laulajan äänen sijaan haluaisi kuulla edeltäjää, päätin siirtyä kohti seuraavaa esiintyjää. Huonolta Midlake ei missään tapauksessa kuulostanut, mutta se on nähty jo. Kotona kuuntelen yhtyettä edelleen melko usein. http://www.youtube.com/watch?v=Y65ydmXI-rA

Kävely kohti Pitchfork-lavaa, jossa soitti Tame Impala -yhteyksistä tunnettu Pond. En ole innostunut yhtyeestä aivan täysillä eikä live-esiintyminen tehnyt poikkeusta. Asiallista kamaa, mutta ei vedä vertoja Tame Impalalle. Seurasi siirtymä vippioluen suuntaan. Siellä tuli nähtyä vahingossa The Ex – hollantilainen vuonna 1979 perustettu post-punk -yhtye. En tuntenut yhtyettä entuudestaan, mutta olisi sitä voinut katsoa hieman pidempäänkin. Pian aloittikin pienimmällä lavalla Caveman. New Yorkista tuleva yhtye esitti hienoa, verrattain mahtipontista popmusiikkia puvut päällä. Keikka oli hyvä siirtymä kohti illan odotetuimpia esiintyjiä. Tässä The Ex Primaverassa http://www.youtube.com/watch?v=tl9SSYmBVKM

Neutral Milk Hotel oli yksi avauspäivän odotetuimpia keikkoja. Se soitti lavalla, jonne vip-alueen reunalta näki ja kuuli normaalisti hyvin. Kun ei ehtinyt eteen, piti toivoa parasta. Tällä kerralla tuuli vei osan äänestä ja screenit olivat pimeänä. Silti kulttibändi tuntui odottamisen arvoiselta. Lavalla tapahtuu koko ajan, kun soittimet vaihtuvat ja Jeff Mangumin nariseva ääni on täynnä omanlaistaan lämpöä. Mukana oli perinteisen bändivarustuksen lisäksi banjo, pari haitaria, torvet ja saha. Vähän yli puolen tunnin jälkeen oli tullut suuri osa omista suosikkibiiseistäni. Pidin kovasti, mutta olisi pitänyt olla lähempänä.

http://www.youtube.com/watch?v=dolNoy-f-s4; ja toisessa esimerkki, miten sahaa käytetään kauniisti indiebändissä http://www.youtube.com/watch?v=iouOZ821nFM

Future Islands nosti itsensä maineeseen vierailullaan David Letterman showssa. Kun NMH:n keikkaa oli vielä vähän jäljellä tuli siirryttyä katsomaan, vangitseeko Future Islandsin mahtipontisuus elävänä. Kyllä vangitsi, vaikka periaatteessa yhtyeen musiikki on hyvin kaukana siitä, mitä kotona kuuntelen. Lihaksikas, voimakkaasti eläytyvä ja kiroileva vahvaääninen laulaja toi etäisesti mieleen Meatloafin lisäksi jopa Glenn Danzigin. Ruisrockiin menijöille vahva suositus.

http://www.youtube.com/watch?v=rtEoVkfJ2bs

Päälavalla aloitti Queens of the Stone Age, josta jäi alusta pari biisiä näkemättä, kun tuli pysähdyttyä empanadoja myyvälle kioskille tankkaamaan. Loppukeikka tuli kuunneltua vippialueelta, jossa parhaimman terän keikasta vei Arcade Firen odottelu. Quotsan osuus oli rutiinimainen, joskaan ei huono. Tämä näkemys toistui myös kriitikoilla. Olihan mukava taas kuulla yhtyeen parhaat elävänä varhaisesta Feel good hit of the summerista uuden levyn My god is the suniin. No one knows tuli jo alkuvaiheessa, kun ravitsin itseäni empanadoilla.

Arcade Firen kohdalla vippilippu tuli tarpeeseen. Vain alle 10 minuuttia ennen keikan alkua kävelimme lavan etuosassa olevaan ”palkoon”, josta löytyi hyvin tilaa noin 15 metrin etäisyydellä eturivistä. Bändi soitti pitkän ja tapahtumarikkaan keikan, jonka settilistassa tuli kaikilta levyiltä, mutta painotus oli Funeralissa ja Reflectorissa. Bändiä on mahtavaa seurata lavalla, kun koko ajan soittimet ja soittajat vaihtuvat. Biisimateriaalin on niin vahvaa, ettei keikkaan mahdu turhia suvantovaiheita. Lopussa oli vielä konfettisade, mikä ei ole aivan tyypillistä indie-estetiikkaan. Arcade Fire on alkujaan indiebändi, josta tuli yksi maailman suurimmista. Voiko se enää kasvaa? On vielä yksi detalji, jonka vuoksi arvostan keikan todella korkealle. Pidän siitä, että jokin yhdentekevänä pitämäni kappale muuttuu suureksi suosikiksi. En todellakaan odottanut sellaista bändiltä, jonka kaikki levyt omistan. Tosin kävi, nimittäin uuden albumin Afterlife iski niin täysillä, että se jäi useaksi päiväksi korvamadoksi. Kotiin päästyäni kuuntelin sen lähemmäs kymmenen kertaa yhden illan aikana. Rankkaan keikan yhdeksi parhaista keikkakokemuksista ikinä. En tiedä, mihin bändi enää tuosta menee ja voiko se suunta olla minulle mieluisa. Täältä löytyy hieman pätkitty keikka hyvätasoisena taltiointina. http://www.youtube.com/watch?v=YoPsG1Nz_k4

Disclosuren konemusiikkiin oli vaikea keskittyä Arcade Firen kokemisen jälkeen. Keikkaa kehuttiin, mutta minä jäin kylmäksi. Lämmitin itseäni oluella, josta seurailin Disclosurea etäältä.

Lämpöä haettiin lisää Metronomysta, joka hoiti vahvan keikan, aloitusaikanaan karu vartin yli kolme. Itse pidän vain osasta biiseistä, mutta bändin touhua ei voi kuin ihastella. The Bay on ehkä ainoa yhtyeen biisi, josta pidän todella paljon. Siksi ei ollut ihme, että se oli keikan musiikillinen kohokohta, mutta myös uuden levyn raidat olivat toimivia. Erityispisteet saa basisti, jonka työskentelyä seurasin naama hymyssä koleassa yössä. Metronomy Primaverassa (The Look)

http://www.youtube.com/watch?v=QGZxGhyQNH8 ja Jools Hollandissa (The Bay)

http://www.youtube.com/watch?v=N4-eySWjRus

Bileet jatkuivat aamuun asti, mutta tässä vaiheessa oli järkevintä säästellä voimia tuleviin koitoksiin. Majapaikassa oltiin takaisin joskus kuuden aikoihin aamulla.

Päivän pahimpiin missauksiin kuului St. Vincent (soitti samaan aikaan Neutral Milk Hotelin ja Future Islandsin kanssa) ja ehkä myös Warpaint, joskin olen nähnyt molemmat aikaisemmin. Kokematta jäi myös uudelleen koottu post-punkin marginaalinen klassikko Chrome sekä jonkinlaisessa nosteessa ollut Chvrches. Kaksi viimeistä olisin voinut nähdä ohittamalla Quotsan, mutta toisaalta olut ystävien kanssa vippialueella kera Quotsan oli hyvä yhdistelmä Arcade Fireä odotellessa.

St. Vincent: http://www.youtube.com/watch?v=RwY6coNOgAI

Warpaint: http://www.youtube.com/watch?v=uBqj6-oCi0I

Chrome: http://www.youtube.com/watch?v=8E-zE9IokAc

Chvrches: http://www.youtube.com/watch?v=9Dvs47nBLpQ

Kirjoitan kommentit toisesta festivaalipäivästä myöhemmin.

Meppien maallistuminen

Eurovaalit tulivat ja menivät. Niistä voisi esittää monenlaisia huomioita. Ranskassa kansallisen rintaman nousu oli huikeaa. Suomi siirtyi askeleen verran konservatiiviseen suuntaan, koska voittajia olivat keskusta, perussuomalaiset ja kristilliset. Sen lisäksi vasemmisto voitti, mutta huomattavasti vähemmän, mitä demarit ja vihreät hävisivät.

Yllä mainittujen huomioiden asemesta nostan esiin uskonnon.

Vuoden 2009 vaaleissa  Suomesta valittiin yhteensä 13 edustajaa, joista ainakin viisi on tunnettu uskonnollisuudestaan. Kristillisdemokraatti Sari Essayah on helluntailainen. Sosiaalidemokraattien listalta sitoutumattomana valittu Mitro Repo on ortodoksipastori. Perussuomalaisten johtaja Timo Soini on puhuu avoimesti katolilaisuudestaan. Kokoomuksen Eija-Riitta Korhola on entinen kristillisdemokraatti, joka on myös opiskellut teologiaa. Jumalaa valinnasta kiittänyt keskustalainen Hannu Takkula kannatti vuoden 2006 presidentinvaaleissa kristillisdemokraattien ehdokasta Bjarne Kallista ja arvosteli keskustapuoluetta kristillisten arvojen unohtamisesta.

Vuonna 2014 tilanne on toisenlainen. Sari Essayah lisäsi absoluuttista äänimääräänsä hiukan, mutta putosi parlamentista, eikä kukaan kristillisdemokraateista noussut tilalle. Mitro Repo oli odotettu katastrofi. Hänen äänimääränsä oli 8820 – yli 60 000 ääntä vähemmän kuin vuonna 2009. Timo Soini porskuttaa edelleen puolueensa johdossa, mutta hänen tilallaan on vähemmän uskonnollisena pidetty meppi. Eija-Riitta Korholan äänimäärä oli tällä kerralla melkein 25 000 vähemmän. Sillä noustiin korkealle, mutta se ei riittänyt. Hannu Takkulan äänimäärä kasvoi kolmella sadalla, mutta sillä jäätiin varasijalle.

Uusista mepeistä kukaan ei tietääkseni ole profiloitunut julkisuudessa erityisen uskonnolliseksi. Heidän yksityisistä ajatuksistaan ja vakaumuksistaan en tiedä (enkä oikeastaan välitä), mutta eurovaalit 2014 olivat kaiken muun lisäksi siirtymä tilanteeseen, jossa ei ole edellisen meppikatraan tavoin äänekkäästi minkään uskonnon puolesta puhuvia suomalaisia meppejä. Pitäisikö nyt siis puhua suomalaisten meppien maallistumisesta?

Ps. Tällä leikillisellä maallistumis-sanan käytöllä ei ole juuri mitään tekemistä sen analyyttisen käytön kanssa.

Studioalbumit osa 35: Adam and the Ants

Varhaisin kosketukseni Adam and the Antsiin ja sen keulahahmo Adam Antin soolouraan ei tullut musiikin kautta. Aivan ensimmäinen muistikuva tuosta brittiläisestä eksentrikosta perustuu Suosikkiin. Lehden julisteessa seisoi mies, jonka naamassa oli vaakasuora valkoinen raita. Myöhemmin kuulin jonkun kappaleen, mutta musiikki vain tuki hahmoa eikä toisin päin. Adam Ant oli sarjakuvasankari ja lastenohjelman merirosvo. Sitä ei tarvinnut ottaa tosissaan, mutta se antoi mielikuvitukselle vallan.

En ole mikään noviisi aloittaessani kuuntelurupeamaa. Tunnen bändin ja miehen tuotantoa kohtuullisesti, vaikka en koskaan ole ollut suuri fani: liian valtavirtaa, enkä osaa muutenkaan osaa ottaa niitä täysin vakavasti. Selitys kuuntelulle löytyy osittain musiikkivisasta. Minua alkoi jurppia, kun en tiennyt, mikä on bändin ja mikä soolouran tuotantoa. Ikään kuin sillä olisi mitään väliä muiden kuin täsmällisiä vastauksia odottavien visatuomareiden kannalta. Toinen kuunteluun patistava tekijä on verrattain hyvän musiikkimaun omaava skottituttu, joka on erittäin vakavissaan hehkuttanut Adamia.

Dirk Wears White Sox (1979) kuulostaisi varmasti erilaiselta, jos olisin aloittanut artistiin ja yhtyeeseen tutustumisen tästä. Nyt ensimmäinen reaktio on kysymys, voiko tätä ottaa tosissaan, kun on tottunut sarjakuvahahmoon. Levy nimittäin on perustavanlaatuista post-punkkia. Alkupuoli on loppua vahvempi. Esimerkiksi levyn avaava ”Car trouble” on hieno, vaikka minulle uppoaa myös loppupuolen ”Animals and men”. Hittejä ei oikeastaan ole eikä sellaista vakuuttavuutta ja funk-maustetta kuin monilla muilla post-punkkia soittaneilla, esimerkiksi Gang of Fourilla. Silti levy on vakavasti otettava eri tavalla kuin viihdyttävä Peter Panista muistuttava hahmo, jollaisena Adam Antin opin tuntemaan. Triviatiedosta kiinnostuneet voivat laittaa muistiin, että albumi oli historian ensimmäinen Brittien indielistan ykkönen, sillä se koottiin ensimmäisen kerran vuonna 1980.

Kings of the Wild Frontier (1980) muistuttaa huomattavasti enemmän mielikuvaani yhtyeestä. Sitä hallitsee yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut niin sanottu ”Burundi beat drum” -soundi, joka puuttui ensimmäiseltä albumilta. Sillä on melodisia hittejä, kuten avausraita ”Dog eat dog” ja sitä seuraava ”Antmusic”. ”Kings of the wild frontier” avaa b-puolen ja se kuuluu myös levyn kohokohtiin. Myös loppupuolen ”Jolly Roger” toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan. Hankin levyn vinyylinä messuilta neljällä eurolla. Se on edullinen hinta lähes klassikkoalbumista. Onhan tämä aika höpsöä musiikkia, varsinkin verrattuna katu-uskottavampaan debyyttialbumiin.

Prince Charming (1981) on se levy, jolta löytyy ”Stand and deliver”, tarttuva ralli laukkakomppeineen ja hevosen hirnuntoineen. Video tuli nähtyä joskus lapsena ja se jäi alitajuntaan. Vuosia myöhemmin Barcelonassa näin sen uudestaan telkkarista jossain kuppilassa. Innostuin taas niin paljon, että ostin matkoilta palattuani Anttilasta Adam and the Antsin ja Adam Antin soolotuotantoa sisältävän kokoelman Super Hits. Levyllä on toinenkin oikein hieno popkappale, ”Picasso visita el planeta de los cimios”, mutta muuten se on viihteellistä ja pahimmillaan jopa kiusallista (”Ant rap”).

Tähän päättyi Adam and the Ants. Tästä alkoi sooloura nimellä Adam Ant.

Friend or Foe (1982) alkaa juuri sillä, mistä artisti tunnetaan: koppoti koppoti. Biisi on ”Friend or foe”. Miehen uraan ilmeisesti kuuluu hittien laittaminen b-puolen alkuun (”Kings of the wild frontier”, ”Stand and deliver”), joten siellä on nyt brittilistan ykköseksi noussut ”Goody two shoes”. Niiden välissä on esimerkiksi onnistunut ”Desperate but not serious”. Nämä julkaistiin singleinä. Mukana on myös tarpeeton versio Doorsin biisistä ”Hello, I love you”. Paras biisin nimi on ehdottomasti ”Here comes the grump”, mutta itse raitakin on hyvä. Laatua on vielä levyn lopussa, jossa seisoo ”Man called Marco”. Friend or Foe on Antin menestynein soololevy enkä yhtään ihmettele miksi. Se ei silti tarkoita, että kuuntelussa olisi juuri minulle räätälöity mestariteos. Siinä missä Marc Bolan oli uskottava myös hupsutellessaan, Adam Ant ei ole täysin vakuuttava edes vakavimmillaan.

Strip (1983) ei ollut edeltäjänsä kaltainen menestys. Se on askel valtavirtaisempaan ja – suoraan sanottuna – mitäänsanomattomampaan ilmaisuun. Tunnetuimmat biisit ovat singlelohkaisut ”Puss’n’boots” ja ”Strip” sekä levyn päättävä ”Amazon”, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta. Adam Ant siirtyi kohtuullisen omintakeisesta musiikista aikansa yleiseen ja massoille suunnattuun, pehmoilevaan uuteen aaltoon. Kuten usein käy kaupallistettaessa artisteja, suosio hiipui. Phil Collins soittaa levyllä rumpuja ainakin muutamilla raidoilla, jos se jotakuta kiinnostaa.

Vive le Rock (1985) lähtee liikkeelle nimikkobiisillä, joka on höpsön riemastuttava, upliftaava partyjumppa. Sen jälkeen taso laskee keskinkertaiseksi. Siinä se pysyy loppulevyn ajan. Biiseissä on välillä tunnusomaista stomppausta, mutta sävellykset eivät osu aivan häränsilmään. Ensimmäinen single, ”Apollo 9”, joka julkaistiin yli vuosi ennen levyn ilmestymistä, on toki oikein kelvollinen humppa ja pikkuhitti. Levyn vaatimaton menestys ja ongelmat levy-yhtiön kanssa saattoivat vaikuttaa siihen, että Ant masentui ja kyllästyi musiikin tekemiseen. Hän keskittyi näyttelemiseen, joten seuraavaa albumia saatiin odottaa viisi vuotta.

Manners & Physique (1990) ei ole Spotifyssa enkä ole kuunnellut sitä muutakaan kautta kokonaan. Avausraita ja singlenäkin julkaistu ”Room at the top” on tarpeeton kasarinjämä ysärillä. ”Rough stuff” on pateettinen yritys olla ajanmukainen ja kaupallinen juuri aikansa ”tanssittavalla” tavalla, jolla ihmiset eivät halunneet tanssia. ”Can’t set rules about love” on asiallinen popkappale, mutta jos nämä ovat kolme singleä, en yritä väkisin löytää levyä. Singlet ovat myös keskenään hyvin erilaisia, joten albumi vaikuttaa aikamoiselta sillisalaatilta.

Wonderful (1995) on seesteisempi ja rennompi kuin yksikään Antin aikaisemmista levyistä. Poissa on hysteria ja hömppä. Viisi vuotta vierähti heikosta edeltäjästä ja nyt mukana on myös rockabillyn ja Morrisseyn ystäville tuttu kitaristi Boz Boorer. Missään tapauksessa tämä ei ole Antin paras levy, mutta ei välttämättä huonoinkaan. Se on hetkittäin rennon mukava, esimerkiksi avausraidalla ”Won’t take that talk” ja biisillä ”Ying & Yang”, mutta kokonaisuus on lievästi tylsä. On kuin pyydettäisiin Peter Panin seikkailuihin uteliaasti suhtautuvan kiinnostuvan myös seuraamaan aikuistunutta versiota hänestä.

AA is the Blueblack Hussar in Marrying the Gunner’s Daughter (2013) on kahdeksantoista vuoden taukoon ja pelonsekaisiin odotuksiin nähden huikea paluu. Tämä on hyvä levy, jossa on muutamia erittäin hienoja biisejä, esimerkiksi ”Punkyoungirl” ja ”Cool zombie”.

Adam Antissa on paljon Marc Bolania ja David Bowieta, hyppysellinen Syd Barrettia ja liikaa Duran Durania minun makuuni. Se on liian valtavirtaista noustakseen idoliensa tasolle. Siitä puuttuu ”se jokin”, jota on vaikea määritellä. Adam Ant ei ole niin ”cool” kuin Bolan, Bowie tai Barrett. Hän on pikemminkin surullisen hahmon ritari, josta voi olla iloinen, että hän on ylipäätään kykeneväinen tekemään musiikkia edelleen – ja vieläpä sellaista, jota voi kuunnella nolostumatta.

Konferenssikiertue

Viime viikkoina blogin kirjoittamiseen ei ole jäänyt aikaa eikä energiaa. Siihen on muutamia syitä. Yksi niistä on seitsemän päivän ”konferenssikiertue”, mikäli kahden konferenssin reissua voi sellaiseksi kutsua ilman ironiaa. Toinen on kirjan ja muutamien artikkelien viimeistely.

Ensimmäinen etappi oli Uppsala, jossa oli kolmipäiväinen konferenssi. Kyse oli tavallaan tutkijatapaamisesta, sillä vaikka tapahtuma oli avoin kaikille kuuntelijoille, puhumaan ja esiintymään pääsivät vain kutsutut. Suuri osa konferenssin vieraista oli jollain tavalla osallisina joko uskonnon kategoriaa kriittisesti ja usein dekonstruktiivisesti tutkivien verkostossa tai uskonnottomuutta ja sekulaariutta tutkivien verkostossa. Osa vieraista oli selkeästi toista, muutamat tulivat niiden ulkopuolelta. Itse olen ollut aktiivinen molemmissa. Ehkä juuri siksi oma tehtäväni oli vetää keskustelu näiden kahden verkoston välillä.

Mitään suurta kinastelua ei syntynyt, mutta ainakin ihmiset pääsivät rauhassa kertomaan toisilleen, mitä he tekevät ja miten. Keskustelu toimi hyvänä mainospalana molemmille verkostoille, mutta sisälsi myös tärkeitä kysymyksiä siitä, onko uskonnottomuuden käsitteen vaarana sama jähmettyminen kuin uskonnon käsitteellä. Lisäksi pohdittiin, mikä arvo uskonnottomuudella on analyyttisena etic-käsitteenä. Kuten niin usein akateemisissa keskusteluissa käy, mihinkään yhteen ja jaettuun johtopäätökseen emme päässeet, mutta osallistujat ovat nyt paremmin kärryillä, millaisia ongelmia käsitteeseen sisältyy.

Kokonaisuutena konferenssi oli erittäin onnistunut. Vanhojen tuttujen lisäksi oli mahdollista tavata niitä, jotka ovat some-tuttuja. Lisäksi oli ilo tavata tutkijoita, joiden kanssa ei ole ollut missään yhteydessä, mutta on tietoinen heidän kiinnostavista tutkimuksistaan. Lisäksi oli mukavaa mennä takaisin Uppsalaan, jossa vierailin kuukauden verran viime vuonna.

Yksi sisällöllinen herkkupala, joka herätti keskustelua, koski Arvind Mandairin esimerkkiä kahdesta oikeusjutusta, jotka käytiin Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Hän oli kuultavana asiantuntijana kahdessa tapauksessa, joista yhdessä sikhien kantamat symbolit piti osoittaa uskonnollisiksi ja toisessa kulttuurisiksi (ei-uskonnollisiksi), jotta niiden käyttö voitaisiin hyväksyä. Sikhien puolesta puhuva Mandair pyrki argumentoimaan toisessa, että sikhisymbolit ovat uskonnollisia ja toisessa, että ne ovat kulttuurisia. Hän kommentoi, että onhan tämä vähän skitsofreeninen tilanne, mutta toisaalta molempiin löytyy hyviä argumentteja. Eräs konferenssin osallistuja sanoi, että voihan ajatella niin, että puolustaa tiettyjä asioita riippumatta siitä, miten valtioiden lait niitä luokittelevat. Joka tapauksessa aiheesta sai hyvän keskustelun, joka näyttää, millaisiin tilanteisiin joudutaan, kun jonkin asian uskonnollisesta luonteesta täytyy päättää oikeussalissa.

Toinen etappi oli Euroopan uskontotieteen järjestön (EASR) vuotuinen konferenssi, joka järjestettiin Groningenissa, Hollannissa. Siellä odotti kaksi velvoitetta. Pidin normaalin paperin sessiossa, jossa käsitellään diskursiivista uskonnontutkimusta ja/tai diskurssianalyysia uskonnontutkimuksessa. Kaikissa kolmessa diskurssisessiossa oli täysi seminaarihuone. Täytyy olla todella tyytyväinen, jos tällaisessa konferenssissa saa puheelleen 50–70 kuulijaa, kun samanaikaisesti on käynnissä 6–7 muuta sessiota.

Toinen työtehtävä oli paneelikeskustelu, jossa käsiteltiin uskonnottomuuden ja sekulaariuden käsitteiden käyttöä analyyttisina työkaluina. Keskusteluun osallistuivat lisäkseni James Cox, Matthew Engelge ja Anna Strhan. Sitä johti Lois Lee. Aihepiiri kiinnosti yleisöä ja ehkä tällainen melko vapaamuotoinen keskustelu on toisinaan hyvää vaihtelua perinteisten esitelmien lukemiseen. Tapahtuman suurin anti oli toki muiden tutkijoiden tapaamisessa.

Groningenin konferenssissa oli mukana on myös todella isoja humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen tähtiä, esimerkiksi Bruno Latour ja Carlo Ginzburg. Molempien puheet olivat varsin viihdyttäviä, mutta kummankaan sisällöstä en innostunut täysillä. Nyt voi rastittaa kaksi akateemista starabongausta: nähty.

Ensi vuonna ei järjestetä perinteistä EASR-konferenssia, koska viiden vuoden välein pidettävä maailmanjärjestön konferenssi on ensi vuonna Saksassa. Groningenissa päätettiin, että vuonna 2016 EASR-konferenssi on Helsingissä.

Kuvassa on Groningenin yliopiston rakennus, jossa tapahtuma pidettiin. Edustalla pyöriä, joita kaupungissa on tolkuttoman paljon. Niiden kuljettajien väistely vaatii vähän tottumista. 

Studioalbumit osa 34: Galaxie 500

Toistaiseksi tässä sarjassa on käsitelty melko tunnettuja yhtyeitä, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet omalla kohdallani vähälle kuuntelulle. Välillä on kiva ottaa vähemmän tunnettu, mutta mielenkiintoinen yhtye. Galaxie 500 ei ole erityisen tunnettu edes tavallisten indiepopin harrastajien parissa, mutta kulttimaine sillä on.

Yhdysvaltalainen Galaxie 500 vaikutti lyhyen ajan. Se teki kolme levyä 1988–1990 välisenä aikana. Sen musiikkia on kutsuttu unipopiksi, slowcoreksi ja lo-fi psykedeliaksi. Siinä kuuluu vahva sekoitus Velvet Undergroundia ja sitä, mikä Briteissä tultiin tuntemaan shoegazena.

Omasta levyhyllystäni ei taida löytyä yhtään yhtyeen esittämää biisiä. Hyllyssäni on ainakin kaksi yhtyeen tekemää kappaletta, The Tyden esittämä ”Tell me” ja British Sea Powerin versio biisistä ”Tugboat”. Molemmat ovat levy-yhtiö Rough Traden 25-vuotiskokoelmalla Stop Me If You Think You’ve Heard This One Before.

Lainasin kirjastosta yhtyeen ensialbumin, josta jäi hyvin positiivinen kuva. Tämä tapahtui pari vuotta sitten, joten on jo aika kuunnella muutkin levyt.

Pieni selvitys tuo heti iloisen ahaa-elämyksen. Galaxie 500 -yhtyeen kitaristi Dean Wareham perusti bändin hajoamisen jälkeen toisen bändin vuonna 1991. Se oli Luna, joka tuli tutuksi 1990-luvun alkupuolella radiosta. Sen jälkeen ostin vuonna 1992 ilmestyneen Lunaparkin ja vielä 1999 julkaistun Days of Our Nightsin. En ennen hoksannut, että yhtyeissä on sama laulaja. Nyt kuunneltuna voi ihmetellä, miksi en tunnistanut yhteyttä aikaisemmin.

Trion loput jäsenet perustivat duon Damon & Naomi, jota en ole kuunnellut.

Today (1988) on debyyttialbumi, jota Sonic Youthista tuttu Thurston Moore nimitti ilmestymisvuotensa kitara-albumiksi. Sen kitarasoundi on upea ja myöhemmin toistettu. Tällaisessa musiikkityylissä on usein keskeistä kokonaisuuden tunnelma, mutta voin silti nostaa yksittäisistä biiseistä muutamia. ”Tugboat”, ”Pictures” ja ”Parking lot” ovat pophelmiä ja ”Oblivious” on huuliharppuineen ja kitaroineen aivan muuta kuin se monien kompastuskivi, josta usein kirjoitan kasarisoundina. Mukana on myös bändin yhden esikuvan, Jonathan Richmanin Modern Loversin ”Don’t let our youth go to waste”. Monenlaisia kovereita kuulleena voisin väittää, että tässä alkuperäisen ja version suhde on yksi erikoisimmista. En kerro enempää, vaan suosittelen kääntymään YouTuben puoleen. Today on upea levy, indieklassikko, josta ainakin omassa tuttavapiirissäni puhutaan aivan liian vähän.

On Fire (1989) jatkaa siitä, mihin edellinen jäi. ”Strange” on klassinen indiepopkappale tyylikkäimmillään. Levyn päättää George Harrisonin sävellys ”Isn’t it a pity”, joka julkaistiin samalla singlellä ”My sweet lordin” kanssa. Albumi on hieno kokonaisuus, mutta se ei tuo paljoakaan uutta yhtyeen tarinaan.

This is Our Music (1990) jäi yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi. Se otti nimensä Ornette Colemanin samannimisestä albumista. Myöhemmin Brian Jonestown Massacre nimesi yhden levynsä And This is Our Musiciksi, viitaten ilmeisesti molempiin referenssipisteisiin. Tällä albumilla lähtökohdat eivät ole kaukana Galaxie 500:n kahdesta edeltävästä teoksesta. ”Way up high” tarjoilee huilua, joka ei ole tavanomainen instrumentti tällaisessa musiikissa. Albumin lainabiisinä on Yoko Onon ja John Lennonin ”Listen, the snow is falling”.

Jos ajatellaan hipsteripiirejä, mitä ne nyt sitten ovatkaan, Galaxie 500 pitäisi olla keskeinen keskustelunaihe, vaikka se välillä vähän unettaakin. Indienörttien paratiisissa, joka myös Pitchforkina tunnetaan, bändin albumien pisteet ovat varhaisimmasta viimeisimpään 9,5 ja 10 ja 8,3.  En ole useinkaan yksituumainen Pitchforkin kirjoittajien kanssa, mutta tässä asiayhteydessä jaan heidän diggailunsa, vaikka bändi ei mikään hittitehdas ollutkaan. En tosin ajattele, että yhtye olisi ylittänyt esikoistansa.

Yhtyeen ura oli lyhyt, mutta se teki syvän vaikutuksen muutamiin indieartisteihin. Esimerkiksi Liz Phair ja Xiu Xiu viittaavat teksteissään bändiin. Oma suosikkini yhtyeeltä on ”Tugboat”, josta Francis Dimenno on todennut, että se tiivisti ajan hengen. Se oli kaikenkattava whatever ennen kuin asenteesta tuli klisee.