Primavera 2016, toinen päivä

Toinen festivaalipäivä lähti käyntiin hitaasti. Hidas aamu ja ruokailu keskustassa tarkoitti myöhästymistä Dungenin keikalta.

Päivän ensimmäisenä nähty yhtye oli Titus Andronicus, joka soitti toisella päälavalla suoraa kitaravetoista indierokkia. Näin bändin kuusi vuotta sitten Leedsissä eikä livemeininki ollut sinä aikana muuttunut merkittävästi. Pidän bändistä, mutta siitä puuttuu jokin, joka nostaisi sen suurten suosikkien joukkoon. Kun koverina lävähti soimaan Ramonesin ”Blitzkrieg bop” oli aika lähteä seuraavalle keikalle.

Tajusin vasta festivaalin aikana, että Primaverassa esiintyy kulttiyhtye Royal Truxin toisena henkilönä tunnettu Neil Michael Hagerty. Odotukset olivat matalalla, mutta en halunnut jättää tätä väliin. En ole kuunnellut miehen tuotantoa Truxin ulkopuolelta. Tämä keikka vaikutti siltä, että kaveri ei ole kovin kiinnostunut mistään – sen verran välinpitämättömän oloista rokkia trio paukutteli. Bändi myös lopetti 20 minuuttia ennen soittoajan täyttymistä, mikä on hyvin poikkeuksellista Primaveran kireässä aikataulussa. No, tulipa nähtyä ja kuultua. Pieni tyyppaus levyltä näyttää, että on siellä ideoita, mutta tärkeä artisti Hagerty ei ole kuin Royal Truxin osana. Toisaalta, jos välinpitämättömyydestä ja pyrkimyksestä olla epärelevantti ja kaikkea muuta kuin urgentti saa taidetta – ja se on mielestäni mahdollista – niin siinä perspektiivissä Hagerty onnistuu.

Hagertyn lopetettua etuajassa jäi aikaa pieneen kävelyyn. Rajoitetulla salakeikalla soitti Lush, jonne en omistanut lippua. Pienellä jonotuksella olisi päässyt katsomaan arviolta noin 15 minuuttia keikan lopusta. Nopea päätös – ei jonotusta – tarkoitti seisoskelun sijaan kävelyä kohti päälavaa, jossa aloitti Savages. Rokkaavien naisten bändi on täysin kelvollinen. Heillä on kova meno, asenne ja jopa hyviä biisejä – jälkimmäinen tällaisilta bändeiltä usein puuttuu. Yleisö oli mukana ja laulaja Jehnny Beth vietti runsaasti aikaa yleisön käsien päällä. Interpolin ja Yeah Yeah Yeahsin sekoituksen mieleen jäävimmät biisit, ”The Answer” ja ”Husbands”, jäivät taas mieleen. Savagesin anti ei missään tapauksessa typisty näihin biiseihin, sillä kyse on vahvasta kokonaisuudesta, vaikka ei henkilökohtaisesti erityisen tärkeästä bändistä.

Beirut aloitti välittömästi vastakkaisella päälavalla. Sitä tuli katsottua edestä parikymmentä minuuttia, jonka jälkeen siirryin vip-alueelle tankkaamaan ja jatkamaan kuuntelua. Minulle Beirut on parhaimmillaan silloin, kun mukana on selkeät Balkan-vaikutteet. Uusi levy ei ole innostanut. Tästä syystä myös keikkakokemus oli kaksijakoinen. Vanhat biisit miellyttivät enemmän. Yleisön reaktioista päätellen en ole mielipiteeni kanssa yksin.

Sitten tuli festivaalin suurimman valinnan paikka: katsoako Radiohead läheltä vippipalkosta kokonaan vai katsoako osa Dinosaur jr:n keikasta ja siirtyä siitä ihmettelemään Radioheadia vähän kauempaa? Valinta kohdistui jälkimmäiseen ratkaisuun. Dinosaur jr soitti tavoilleen kovaäänisesti. Kun katsoin seitsemän biisiä, se tarkoitti puolet keikasta. Tähän alkusettiin osui ”Start choppin”, ”Feel the pain”, ”Little fury things” ja yksi suosikeistani ”Out there”. Pieni selvitys osoittaa, että kuulin myös uuden, verrattain keskinkertaisen biisin ”Going down”.

Tästä siirtymä päälavalle, jossa Radioheadin keikalla oli menossa 23 biisin setin yhdeksäs, ”No surprises”. Siitä eteenpäin keikka oli yhtä hittiputkea. Bändi ei jostain käsittämättömästä syystä anna käyttää screenejä henkilökuvaukseen, joten screenit olivat joko yhtä bändimosaiikkia tai taustakankaan visualisointeja toistavaa. Suuri osa yleisöstä ei siis näe bändiä, mikä on mielestäni tyhmää. Bändi tosin soi hienosti ja Yorkesta on tullut jokseenkin karismaattinen esiintyjä (sen verran vippialueelta toki näki). ”Idiotequessa” Yorke tanssi vimmatusti, mutta ei hän mikään välispiikkailija ole. Keikalla kuultiin hittejä, kuten ”Karma police”, ”Street spirit”, ”Paranoid android” ja toisen encoren ainoa biisi ”Creep”. Itselleni taisi toimia parhaiten jo mainitun Idioteekin lisäksi ”2+2=5”. Radiohead on todella rakastettu ja taiteellisesti ehdoton yhtye. Se ansaitsee suosionsa, mutta itselleni se ei ole enää aikoihin ollut tärkeimpiin kuuluvia bändejä. Oli kuitenkin hienoa nähdä se kolmannen kerran.

Keikan aikana kummastutti, kun juuri toisella lavalla ollut Dinosaur jr:n J Mascis seisoi edessäni. Hän oli tullut vip-alueelle poikansa ja vaimonsa kanssa katsomaan Radioheadin keikan lopun. Siinä piti ottaa kaverikuva yhden nuoruuteni idolin kanssa.

Radioheadin lopetettua pääsi taas kävelemään. Matka jatkui Ray-ban lavalle, jossa aloitti Animal Collective. Suurikokoinen yleisö viihtyi hyvin, mutta bändi esitti haastavan keikan. Merriweather Post Pavillionilta tuli yksi biisi, ”Daily routine”, joka ei ole ainakaan levyn hitti. Feelsiltä tuli yksi himmailuraita ”Loch raven” ja loput uudelta. Keikan päättänyt hupsutteluhumppa ”FloriDada” huipensi bileet. Keikka oli sinänsä oikein hyvä, mutta olisin toivonut vähän enemmän ”hittejä” ja omia suosikkibiisejä.

Päälavalla kello kahdelta yöllä aloitti Beach House, vieläpä 20 minuuttia myöhässä (eli 02:20). Bändi oli oma valloittava itsensä. Suuri lava ei ole mikään ongelma bändille, jonka kolmas näkemäni keikka oli aivan yhtä hyvä kuin aikaisemmat, vaikka tärkeimmät suosikkibiisini jäivät kuulematta. Settilista keskittyi kolmeen levyyn (Depression Cherry, Bloom ja Teen Dream). Jotain bändin omasta suhtautumisesta levyihinsä kertoo se, että viimeisimmältä levyltä Thank You Lucky Stars kuultiin vain yksi kappale ”Elegy to the void”. Tässä tuli hyödynnettyä vippietua, jonka turvin sai edelliseltä keikalta siirtyessä käydä rauhassa vessassa ja juomatiskillä ennen siirtymistä lavan edustan vip-palkoon. Lopputuloksena oli yksi festivaalin parhaista keikkakokemuksista.

Keikan jälkeen oli aika lähteä nukkumaan. Siinä kävellessä kuuli hitusen Avalanchesin keikkaa, joka oli käytännössä dj-setti. Se ei tuntunut alkuunkaan tarpeelliselta siihen hetkeen.

Päivän missauksiin lukeutui jo mainittujen Dungenin ja Lushin lisäksi The Last Shadow Puppets ja Tortoise. Myös White Fencen, Holly Herndonin ja Cabaret Voltairen olisin halunnut kuulla. Robert Forster soitti auditoriossa samaan aikaan Beirutin kanssa, mutta Forsterin näin seuraavana päivänä keskustan ilmaiskeikalla. Siitä ja muista kolmannen festivaalipäivän tapahtumista kirjoitan vähän myöhemmin.

Primavera 2016, ensimmäinen päivä

Nenä vei taas Barcelonaan Primavera-festivaalille. 

Edellisen kerran kävin siellä vuonna 2014, jolloin tapahtumassa oli upea kattaus. Lupaavalta vaikutti tämänkin vuosi.

Ennen varsinaista festaria alueella oli ilmaiskonsertti. Alueelle saavuttaessa ruotsalainen Goat oli juuri aloittanut. Yhtye toimii livenä yhtä hienosti kuin levyltä, joskin livenä bonuksena on esiintyjien maskit ja tanssi. Tunnetuin raita ”Run to your mama” jäi mieleen yksittäisistä biiseistä, mutta pidin keikasta kovasti. Mainio aloitus.

Pian lavalle asteli Suede. Bändi soitti 17 biisin hittikimaran, josta puuttui ainakin ”Saturday night”. Soundeissa oli hieman toivomisen varaa, mutta Anderson antoi lavalla kaikkensa ja bändi esitti hienojen hittiraitojen lisäksi maistiaisia uusimmalta Night Thoughts -levyltä (esim. hieno ”Outsiders”) ja harvinaisuuksia (esim. singlen b-puoli ”Killing of a flashboy”). Yksi hienoimmista hetkistä oli ”Animal nitrate”. Onhan Suedessa osittain kyse nostalgiasta, mutta näin vangitsevan viihdyttäviä pop-yhtyeitä ei ole maailmassa liikaa.

Ilmaiskonsertti päättyi Sueden esiintymiseen, jonka jälkeen tuli syötyä ja etsittyä taksia takaisin keskustaan. Yöklubien esiintyjät jäi väliin, kun voimien säästely tuntui relevantilta vaihtoehdolta.

Varsinainen ensimmäinen festivaalipäivä alkoi jonottamisella. Hidden Stagen liput tulivat jakoon kello 16, joten paikalla piti olla ajoissa varmistamassa pääsy Lee Ranaldon ja Peachesin keikoille. Tämä projekti onnistui, joten porttien avaamisen ja Ranaldon välissä ehti istahtaa oluelle ja tutustua myyntikojuihin. Aurinko porotti.

Lee Ranaldo soitti ensimmäisen keikkansa uuden bändinsä kanssa. Trio esitteli tulevan levynsä biisejä. Itse olisin halunnut kuulla mieluummin Ranaldon onnistuneita viimeaikaisia soololevyjä, joiden soundi on hyvin sonicyouthmainen, toisin kuin tämä keikka. Yksi biisi kuulosti hienolta, mutta itselleni keikka oli lievä pettymys. Ranaldo on kuitenkin suuresti diggaamani muusikko, jolta on lupa odottaa paljon.

Tapahtui ennenaikainen siirtymä Cass McCombsin keikalle, jota tosin tuli katsottua vain muutaman biisin verran. Bändi kuulosti pehmeältä, ehkä liiankin. Tuli tarve siirtyä kesken keikan suuremmille lavoille kuulemaan bilemusiikkia.

Päälavalla aloitteli festivaalin ainoa juurimusiikkia soittava yhtye, The James Hunter Six. Soulahtavaa rock’n’rollia soittava bändi olisi kuin kotonaan Pori Jazzeilla, mutta sopi erinomaisesti myös Primaveraan. Itse pidän bändistä melko paljon, vaikka en tuotantoa läpikotaisin tunnekaan. James jutteli paljon ja viihdyttävästi (kuulosti korvaani jostain syystä Lemmyltä). Oli hienoa kuulla osa keikasta ja maltillisen kokoisella yleisöllä näytti olevan kivaa. Kokonaan en ehtinyt, kun Primavera-lavalla aloitti Beak.

Portisheadista paremmin tunnetun Geoff Barrow’n luotsaama trio Beak soitti hienon setin toistoon perustuvaa jurnutusta. Bändin välispiikit olivat huvittavan lakonisia ja jopa tylyjä. Levyllä Beak on jättänyt lievästi kylmäksi, mutta kuten usein tällaisessa musassa käy, elävänä se toimi oikein mainiosti. Yksittäisten biisien nimeäminen on tämän yhtyeen kohdalla jotenkin turhaa, mutta ainakin ”Yatton” ja ”Wulfstan II” kuultiin.

Välittömästi Beakin keikan jälkeen aloitti Peaches. Lippu rajatun pääsyn stagelle oli kovaa valuuttaa, sillä liputta jääneiden jono oli erittäin pitkä. Kanadalainen Peaches laittoi koneet pyörimään ja lauloi roiseja biisejään. Mieleen jäivät ainakin ”Fuck the pain away” ja ”Rub”. Seksuaalisia tekstejä alleviivasi kaksi tanssijaa, yksi mies ja yksi nainen. Keikka oli ihan mieluinen, mutta samalla ajattelin, ettei maailmaan montaa samanlaista artistia mahdu. Kyse on show’sta ja taiteellisesta konseptista, ei lopultakaan kovin kiinnostavista biiseistä.

 
Takaisin Primavera-lavalle, jossa soitti niin ikään kanadalainen Suuns. Yhtyettä kuvataan termeillä krautrock, taidepunk, neo-psykedelia ja elektroninen rock. Mikään näistä ei riitä yksistään, mutta yhdessä ne kertovat suunnilleen, mistä on kyse. Yhtyeen laulaja tuo mieleen Clinicin laulajan ja yhtyeen sointi tuo jokseenkin mieleen hipsterimarinoidun Clinicin. Bändi soi hienosti elävänä ja yllätti Beakin tavoin erittäin myönteisesti. Kohokohtana oli odotetusti muutaman vuoden takainen ”2020”.

Suunsilta kävely alueen toiseen päähän, jossa aloitti Explosions in the Sky. Sen katsoin vippialueelta, joskin osan seisoin ruokajonossa. Bändi kuulostaa uljaalta post-rokilta. Yksittäisiä biisejä en lähde erittelemään, sillä minulle yhtye toimii albumi- ja keikkakokonaisuuksina. Taustakangas tuki musiikkia, kuten tällaisilla bändeillä on tapana. Vaikka pidin keikasta, se jäi hieman tankkauksen jalkoihin sekä edeltävien ja tulevien keikkojen väliin. Olisin halunnut keskittyä siihen enemmän, sillä kotioloissa kuuntelen tätä mieluummin kuin hengenheimolaisia (Godspeed You Black Emperor, Sigur Ros jne.).

Välittömästi Explosionsin jälkeen aloitti vastakkaisella lavalla yksi illan kohokohdista, Tame Impala. Bändi on kulkenut indierunttauksesta koneellisempaan suuntaan, mutta molemmat sopivat hyvin samaan keikkaan. Vippipalkosta sai hyvät paikat ja bändi soi hienosti. Uuden levyn avausraita ”Let it happen” tuli heti toisena ja edellisen tunnetuin ”Elephant” puolivälissä. ”Eventually” kuultiin kahdessa osassa, kun tekniset vaikeudet katkaisivat keikan noin 10 minuutiksi. Ongelman korjauduttua kuultiin vielä muutama kappale. Tame Impalan nokkahahmo, kolmikymppinen Kevin Parker ei ole supliikkimies, mutta bändi soi hienosti.

Sitten tuli tehtyä valinta. Sen sijaan että olisi kiiruhtanut vippipalkoon LCD Soundsystemin paraatipaikoille, matka suuntautui Ray-ban -lavalle, jossa aloitti kongolainen Mbongwana Star. Soittopaikalle saavuttaessa lavalla oli hurja meininki. Bändissä on kaksi rullatuolissa olevaa iäkästä laulajaa, joista toinen jammaa ja toinen keskittyy istumiseen, sekä nuoremmista koostuva rytmiryhmä. Pidän tällaisesta afrikkalaisesta rytmimusiikista paljon ja livenä Mbongwana Star on erinomainen, osittain jo siksi, että musiikki tulee niin kovaa ja hyvillä soundeilla.

Kongolaisten keikalta ehti vielä hyvin kuuntelemaan LCD Soundsystemia. Ensiksi tuli käveltyä lavan reunan kautta kohtuullisen eteen, jossa olin parin biisin verran. Kesken keikan ei enää päässyt palkoon, joten sitä ajautui ahtaaseen paikkaan keskelle bileitä. Totesin, että minulle yhtye toimii paremmin vippialueelta, jossa voin kuunnella rauhassa tuoppi kädessä. Itselleni keskeisistä biiseistä jäi kuulematta vain ”Daft Punk is playing at my house”, joka tuli jo toisena. Mieleen jäi ”Losing my edge”, ”New York I love you but you’re bringing me down” ja viimeisenä kuultu ”All my friends”.

Tässä vaiheessa energia oli vähissä. Battles aloitti keikkansa, mutta katsoimme porukalla paremmaksi lähteä etsimään taksia. Kävely lavan ohi sai hetkeksi epäröimään, olisiko sittenkin parempi jäädä. Suuntasimme festivaalin porttien ulkopuolelle.

Päivän merkittävimpiin missauksiin kuuluivat John Carpenter ja Air. Myös Andy Shaufin, AR Kanen, Thee Oh Seesin, Kamasi Washingtonin, Daughterin ja Destroyerin olisin katsonut mielelläni. Suede esitti auditoriossa uuden levynsä Night Thoughts. Se ei tuntunut välttämättömältä, kun bändin hittikimaran oli nähnyt edellisenä iltana.

Siinä oli ensimmäinen setti. Kirjoitetaan pian toisesta päivästä. Eilen reissusta palannutta väsyttää.

Foucault itseään vastaan

Montrealissa McGillin yliopiston kirjakaupassa tuli vastaan François Callatin kokoama teos Foucault Against Himself (2015). Se perustuu ranskalaiseen dokumenttiin, mutta se toimii luettuna erinomaisesti.

Englanninkieliseen teokseen on lisätty Paul Rabinowin esipuhe. Muuten se koostuu Caillatin johdannosta ja neljästä haastattelusta. Neljää haastateltavaa yhdistää se, että he tunsivat Michel Foucault’n henkilökohtaisesti. Haastatteluissa yhdistyy mainiosti Foucault ihmisenä ja ajattelijana.

Arlette Farge teki Foucault’n kanssa teoksen Le Désordre des familles, lettres de cachet des Archives de la Bastille (1982), jossa yhdistyy Foucault’n kiinnostus historiaan, arkistotyöhön, tavallisiin ihmisiin ja valtaan. Teoksessa analysoidaan tavallisten ihmisten kuninkaalle lähettämiä pyyntökirjeitä tuomita naapureita, sukulaisia tai jopa perheenjäseniä. Haastattelussa käsitellään esimerkiksi Foucault’n käsitystä spesifistä intellektuellista, hänen aktivismiaan ja pettymystään historiantutkijoiden kielteiseen vastaanottoon.

Professori Leo Bersani kutsui Foucault’n Californiaan Berkeleyn yliopistoon, jonne Foucault matkasi vuosina 1975 ja 1981. Hän kertoo, mitä Foucault touhusi siellä ja miten hän suhtautui Californiaan ja Pariisiin. Suurin osa haastattelusta käsittelee homoseksuaalisuutta ja seksuaalisuutta ylipäätään. Bersani korostaa, miten Foucault’n kiinnostus sadomasokismiin ei ollut genitaalialueisiin keskittyvää, vaan pyrkimystä löytää koko ruumiiseen kohdistuvia mielihyvän muotoja. Bersani toteaa, että vaikka Foucault puolusti seksuaalista vapautta, hän vastusti seksuaalisuuteen perustuvia identiteettejä. Tämä on kiinnostava muistutus, jos ajatellaan, miten merkittävän aseman Foucault on saanut esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen identiteettipolitiikassa.

Ranskalainen filosofi ja taidehistorioitsija Georges Didi-Huberman tutustui Foucault’n kanssa vuonna 1981, kun hän lähetti psykoanalyyttisesti virittyneen teoksensa Foucault’lle. Foucault otti yhteyttä ja siitä alkoi yhteistyö – molempia kiinnosti ranskalaisen neurologin Jean-Martin Charcot’n työ. Foucault oli tutkinut sivuavia teemoja Klinikan synnyssä, mutta Didi-Huberman lisäsi diskurssien ja käytäntöjen tarkasteluun kuvatutkimuksen, sillä valokuvaaminen oli keskeinen osa Charcot’n menetelmää. Didi-Huberman puhuu paljon ja ylistävästi Foucault’n kirjoitustyylistä. Itseäni tässä viehätti erityisesti se, miten Didi-Huberman puhuu editoinnista – haastattelun otsikko on ”Knowing when to cut” – tarkoittaen teoreettisesti motivoituja valintoja. Tieto ei tarkoita kaikkien yksityiskohtien tietämistä tai esille panoa, vaan ”leikkaus” (siis valikointi) on tiedontuotannon perustava teko.

Filosofi Geoffrey de Lagasnerie puhuu jonkin verran Foucault’n varhaistuotannosta, mutta painavampaa sanottavaa hänellä on vallasta ja tieto/valta -konstellaatioista. Lagasnerie puolustaa Foucault’n huonosti ymmärrettyä ajatusta siitä, että voi olla pätevää tietoa, joka on silti kytköksissä valtasuhteisiin. Tieteenalat tuottavat tietoa, mutta ne syntyvät niille ulkoisten intressien ja valtasuhteiden menetelmien ja kontrollimekanismien kautta. Minusta tämä kääntyy ymmärrettäväksi joskin yksinkertaistavaksi, jos ajatellaan sellaista oppialaa, joka tuottaa päteviä tuloksia, mutta kysyy kysymyksiä tavalla, joka suosii tiettyjä eturyhmiä, yhteisöjä ja instituutioita. Osa teologisesta – ja myös uskontotieteellisestä – on leimallisesti tällaista. Tai kyllä muutkin alat toimivat esimerkkinä, mutta sattuneesta syystä tunnen parhaiten ammattiani lähellä olevat alat. Lagasnerie puhuu myös vastarinnasta, vapaudesta ja Foucault’n käsityksestä siitä, että vaihtoehtoisten tulevaisuuksien puolesta voi toimia parhaiten olemalla vallan ytimessä. Tämä haastattelu on sisällöllisesti painavin.

Teoksen nimi ei tarkoita sitä, että Foucault olisi jotenkin läpeensä ristiriitainen ajattelija, joka puhui itsensä pussiin (Žižekistä tällaisia esimerkkejä on esitetty, mikä ei silti tarkoita, että esimerkkien esittäjien mielestä kyseistä herraa ei kannattaisi lukea). Nimi viittaa siihen, että Foucault ei pysynyt paikoillaan ajatuksissaan, vaan halusi aina haastaa itsensä, tulla joksikin toiseksi ajattelun kautta. Tätä havainnollistetaan toistuvasti Foucault’n valtakäsityksen muutoksella ulossulkevasta (Hulluuden historia) sisäänottavaan (Tiedontahto).

Lacan uskonnosta ja uskontohistoriasta

Vieraillessani Montrealissa McGillin yliopiston kirjakaupassa hyllyssä tuli vastaa pari vuotta sitten ilmestynyt Jacques Lacanin The Triumph of Religion (2014, ranskaksi 2005). Kun jatkoin matkaa mainioon Cheap Thrills levy- ja kirjakauppaan, siellä vastaava teos oli käytettyjen hyllyssä noin viiden euron hintaan. Tein kaupat.

Kyse on alle satasivuisesta kirjasesta, johon on koottu Lacanin puheita. Ensimmäinen osa, ”Discourse to Catholics” on vuodelta 1960. ”The Triumph of Religion” on puolestaan Roomassa pidetty lehdistötilaisuus vuodelta 1974. Uskontoteema yhdistää näitä väljästi.

Ensimmäisessä osassa ranskalainen psykoanalyytikko kertoo kahdessa Brysselissä pidetyssä yleisöluennossa Freudin merkityksestä. Erityisesti pohditaan etiikan roolia ja merkitystä Freudilla. Jos toivoo, että tässä tiivistyisi jotain Lacanin uskontokäsityksistä, niin pettyy. Lähinnä opitaan, että Lacanin mukaan Freud oli lähempänä ”rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi” -tyyppistä ajattelua kuin antoi ymmärtää. Lisäksi voidaan lukea pienestä piikittelystä kristillisiä piirejä kohtaan, sillä niissä Jung on otettu vastaan huomattavasti Freudia myönteisemmin. Lacan vierastaa Jungilta löytyvää gnostilaista ja pakanallista virettä.

Kahdesta puheesta ei irtoa paljoakaan muille kuin Lacan-tutkijoille.

Toinen osa on oikeastaan aika viihdyttävä. Siinä verrataan uskontoa ja psykoanalyysia. Lähtökohtana on Lacanin toteamus, että jos uskonto kukoistaa, psykoanalyysi on epäonnistunut.

Lacanin mukaan tunnustuskäytännöt eivät yhdistä uskontoa ja psykoanalyysia. Jälkimmäisessä ei tunnusteta, vaan puhutaan mitä tahansa. Tavallaan näin, mutta en silti pidä tätä teoreettista nyanssieroa riittävänä kumoamaan yhteneväisyyttä asiakkaan/kuluttajan näkökulmasta. Lisäksi se ei poista ajatuksellista jatkumoa katolisten tunnustuskäytäntöjen ja psykoanalyysin väliltä (vaikka osoittaakin eron). Tämä ei kuitenkaan ole asian ydin, sillä uskonto ei Lacanin mukaan kukoista tunnustuskäytäntöjen vuoksi. Uskonto kukoistaa siksi, että se kykenee merkityksellistämään sen mitä tiede meille tarjoaa. Uskonto merkityksellistää kaiken luonnollisen.

Psykoanalyysin ja uskonnon erona on, että psykoanalyysi kehittyy tieteellisen diskurssin yhteydessä tiettynä historiallisena ajankohtana. Lacan näyttää ajattelevan niin, että psykoanalyysi parantaa, mutta uskonto parantaa niin, etteivät ihmiset hahmota, mikä menee huonosti. Psykoanalyysi parantaa oireen (tai auttaa käsittelemään sitä, elämään sen kanssa), mutta uskonto auttaa repressoimaan oireen.

Kun Lacanilta kysytään, mitä hän tarkoittaa termillä ”tosi uskonto”, hän vastaa epäröimättä viittaavansa katolisuuteen. Muut ovat valheellisia. Näiden termien syvempää sisältöä ei kuitenkaan selitetä. Tässä yhteydessä hän myös toteaa uskontotieteestä (uskontohistoriasta), että uskontojen laittaminen yhteen nippuun on todella kammottavaa. Tavallaan jaan Lacanin käsityksen siitä, että uskontohistorian perinteessä on paljon vialla. Ongelmana ei kuitenkaan ole se, että katolisuudesta tulee yksi muiden joukossa.

Lehdistötilaisuudessa on myös hauska sananvaihto liittyen Lacanin Écritsiin [Kirjoitukset]. Sitä pidetään vaikeasti ymmärrettävänä. Tähän Lacan vastaa, että ”En kirjoittanut niitä siksi, että ihmiset ymmärtäisivät. Kirjoitin ne siksi että ihmiset lukisivat niitä.” Hän täsmentää, että vaikka ihmiset eivät ymmärtäisikään, ainakaan aluksi, lukeminen saa jotakin aikaan ihmisissä.

Teoksen parissa viihtyi hyvin, mutta ei sitä voi suositella kuin Lacan-faneille. Lacaniin sopii hyvin ajatus, jota olen soveltanut moniin ajattelijoihin: hänen ajatuksensa ovat kaikkein relevanteimpia uskonnontutkimukselle silloin kun hän ei kirjoita uskonnosta.

Marxilaisesta uuskonservatiiviksi: Christopher Hitchens

Maailmassa on monenlaisia hyviä ja vaikutusvaltaisia kirjoittajia, joilta puuttuu akateeminen uskottavuus. Brittiläinen ja sittemmin amerikkalaistunut Christopher Hitchens (1949–2011) oli juuri tällainen hahmo. Itse olen kirjoittanut hänestä teoksessani Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys (2014), sillä hän julkaisi laajasti luetun teoksen God Is Not Great (Jumala ei ole suuri) vuonna 2007. Tuossa yhteydessä jäi lukematta ainakin yksi relevantti teos, Richard Seymourin erittäin raju kritiikki Unhitched: The Trial of Christopher Hitchens (2012).

Seymourin teos on vasemmistolainen kriittinen lähiluku Hitchensin kirjoitusurasta. Sosialistiksi ja marxilaiseksi identifioitunut Hitchens on Seymourin luennassa pikemminkin eliitin houkutuksista sokaistunut opportunisti, joka oli nuorempana kiinnostunut työväenluokan voimasta (ei akateemisesta marxismista) ja josta sittemmin tuli amerikkalainen uuskonservatiivi.

Seymour osoittaa, miten höveli ja kärsimätön Hitchens oli tutkivana kirjoittajana. Hän teki yliolkaisia tulkintoja, jotka sopivat hänen preferensseihinsä. Hän ei myöskään vältellyt ristiriitaisuuksia omissa kannanotoissaan. Vasemmistolaisten kannanottojen ja teemojen lomaan mahtui hyvin lumoutuminen ensin Thatcherista ja myöhemmin invaasiosta Irakiin.

Itselleni teoksessa uutta on se, että Hitchens ei ollut vain Bushin hallinnon kannattaja, vaan hän oli erittäin lähellä George W. Bushin hallinnon ydintä.

Tuttua on esimerkiksi se, että Hitchens puolusti (erityisesti brittiläistä) kirjallisuutta eikä suostunut kuuntelemaan suosikkeihinsa kohdentunutta yhteiskuntakritiikkiä. Kaikki postmoderni ja kriittinen kirjallisuusteoria oli Hitchensille liian monimutkaista ja pilkan kohde, vaikka hän olikin Edward Saidin hyvä ystävä ennen kuin välit menivät täysin poikki.

Uskontoa Seymour käsittelee yhdessä luvussa. Siinä heikkoutena on, että Seymour painottaa Hitchensin teologista tietämättömyyttä ikään kuin teologisten nyanssien täydellinen hallitseminen olisi uskonnollisiin käytäntöihin kohdentuvan uskontokritiikin kannalta välttämätöntä. Sen sijaan voitaisiin tyytyä näyttämään, miten Hitchensin yhteiskunta-analyysi uskonnosta on ongelmallinen. Tosin sitä puolta tuodaan esiin osoittamalla Hitchensin sisäinen ristiriitaisuus: Hitchensin luulee oman uskontokritiikkinsä olevan marxilaista, mutta Seymour osoittaa sen olevan kaukana siitä.

Seymourin teos on saanut kielteistä palautetta esimerkiksi siitä, että hän käyttää Hitchensiä lähellä olleiden ihmisten muisteluita aineistona – ikään kuin sanottu olisi vain huhua, joka kertoo enemmän tiedonantajastaan kuin Hitchensistä. Useimmissa lukija-arvioissa kuitenkin kiiltää taustalla Hitchens-fanius, joka estää näkemästä herrassa mitään vikaa. Siinä missä Hitchensin öykkäröinti on jotenkin rohkeaa ja taitavaa, fanien mielestä Seymour on vain öykkäri. Ei ole sattumaa, että vasemmistolaisissa lehdissä teosta on kehuttu ja oikeistolaisissa haukuttu.

Mielestäni teos on avartava. Se osoittaa kiistämättömästi Hitchensin (mielestäni ongelmallisia) arvopreferenssejä, ristiriitaisuuksia ja yksipuolisuuksia.

Unettomana kapitalismissa

Uni on viimeinen elämänalue, jota ei ole onnistuttu kääntämään kapitalistisen tuotannon ja voiton välineeksi eikä eliminoimaan tuotantoa hidastavana tekijänä. Suunnilleen tämä on argumentti, jonka Jonathan Crary esittää kirjassaan 24/7: Late Capitalism and the Ends of Sleep (2013)

Ainakin mediateknologian historiallisten vaiheiden tutkijat tuntevat Crary ennestään. Techniques of the Observer: On Vision and Modernity in the Nineteenth Century (1990) on pienimuotoinen klassikko. Siksi lyhyt analyysi unesta ja kapitalismista vaikutti kiinnostavalta jo ilmestyessään. En tosin ostanut sitä silloin. Pari vuotta myöhemmin ostin ja luin, lentokoneessa matkalla Montrealiin.

Teos alkaa hienolla luonnehdinnalla siitä, miten eräs varpuslaji kykenee olemaan nukkumatta poikkeuksellisen pitkään. Yhdysvaltain puolustusministeriö on kuluttanut paljon rahaa tämän kyvyn tutkimiseen. Pyrkimyksenä on luoda ihminen, joka kykenisi taisteluolosuhteissa olemaan pitkään hereillä niin, ettei toimintakyky merkittävästi heikkenisi. Selvää on, että tällaisen ihmisen synty tarkoittaisi pienellä viiveellä aivan uutta aikakautta työmarkkinoilla. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Uni on valtavan resistantti juttu. Ei ole sattumaa, että unenpuute on suosittu kidutusmuoto.

Jos unentarvetta ei osata poistaa, voisiko siitä tehdä kaupallisen tuotteen? Voisiko olla mahdollista, että jos yritysjohtajat eivät pidä puhdasta vettä normaalina ja kyseenalaistamattomana ihmisoikeutena, myös oikeus uneen siirtyisi yritysten omistukseen kapitalistiseksi myyntiartikkeliksi? Aikamoinen visio tulevaisuudesta.

Crary ei maalaa vain tieteisfiktiosta muistuttavia synkkiä kuvia. Hän lyö pöytään faktoja nykytilanteesta. Keskimääräinen uniaika on Yhdysvalloissa kuusi ja puoli tuntia. Sukupolvi aikaisemmin se oli kahdeksan tuntia. Vielä 1900-luvun alussa keskimääräinen uniaika oli kymmenen tuntia.

Lähtökohta on selvä: kun olemme hereillä pidempään, tuotamme enemmän ja kulutamme enemmän (tiettyyn pisteeseen asti). Osittain teemme tämän vapaaehtoisesti. Jos emme aina voi vaikuttaa aikaan, jolla saamme maksettua suojan ja ravinnon, voimme vaikuttaa aikaan, jonka käytämme kuluttamiseen. Crary tarkastelee erityisesti audiovisuaalisen median (mm. television) vaikutusta. Päiväohjelmasta siirryttiin 24/7 -televisioon ja internet mahdollistaa ympärivuorokautisen houkutuksen valoloisteen pariin. Crary ei tutki ohjelmien sisältöjä, mutta pohtii sitä, mitä altistuminen vastaanottimien valolle tekee keholle ja mielelle. Kirjan luettua ymmärtää hyvin, miksi moni fiksu aloittaa mediapaaston pari tuntia ennen nukkumaanmenoaikaa.

Mediakasvatuksellisesti kiinnostava teema on pohdinta television ja muun voimakkaan mediakulutuksen mahdollisesta vaikutuksesta autismin räjähdysmäiseen kasvuun. Korrelaatio on selvä, kausaatiosta emme tiedä.

Teoksen alaotsikko on ymmärrettävä, mutta myös outo, sillä en löytänyt termiä ”late capitalism” itse tekstistä. En ole ollenkaan varma, että Ernest Mandelin marxilais-teleologinen luonnehdinta kapitalismin ”myöhäisestä” vaiheesta on oikea. Se ei myöskään kuvaa Craryn käsitystä kapitalismista.

Craryn analyysin rakentumisessa tärkeimmät teoreetikot ovat ranskalaisia: Lefevbre, Debord ja Deleuze. Hänen tapansa käyttää heidän ajatuksiaan on osuvaa – harkitsevaa ja tarvittaessa sekä suitsivaa että täsmentävää.

Onko uni sitten ainoa jäljellä oleva este, jota kapitalismi ei ole kyennyt eliminoimaan? Ehkä. Onko uni siksi jonkinlainen vastarinnan alue, jolla pääsemme kuvittelemaan uusia mahdollisuuksia (sisältäen ajan ennen nukahtamista ja heräämisen ennen kuin avaamme elektroniset laitteet), kuten surrealisti André Breton hahmotteli? Se saattaa olla romantisoitu ja impotentti toive. Pikemminkin näkisin asian niin, että vastarinnan paikat ovat kietoutuneet kapitalistiseen yhteiskuntaan eikä sen viimeiseen ulkopuoliseen kolkkaan.  

Joka tapauksessa Crary kirjan luettua tekee mieli nukkua.

Uskontotieteellisiä työpajoja Montrealissa

Kanadassa on jo muutaman vuoden ajan ollut käynnissä isohko hanke, jossa tarkastallaan uskontoa ja monimuotoisuutta. Olen osallistunut yhteensä kolme kertaa Religion and Diversity -projektin kokoontumisiin. Yleensä tapahtumat on järjestetty Ottawassa. Tällä kerralla oli vuorossa naapurikaupunki Montreal.

Projektin varsinaisen tapaamisen yhteydessä on yleensä myös väitöskirjantekijöille tarkoitettu kaksipäiväinen työpaja. Ne keskittyvät vuorotellen tutkimukseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Olen pitänyt yhdessä Kim Knottin kanssa tutkimuspainotteisen työpajan. Nyt minut kutsuttiin pitämään yhteiskunnallisen vaikuttamisen työpaja. Aiheen sai keksiä itse – johtolankana oli yleisempi ajatus siitä, että nuoret tutkijat pääsevät tutustumaan pidemmälle ehtineisiin tutkijoihin.

Työpajassa keskityttiin mediasuhteisiin, niin perinteiseen valtavirran mediaan (televisio, radio, sanomalehdet) kuin niin sanottuun sosiaaliseen mediaan (Twitter, blogit, Facebook, Academia.edu, Linkedin ja niin edelleen) erityisesti uskontoteeman osalta.

Palaute oli kiittelevää, mutta ei siitä sen enempää. Itselleni kiinnostavinta oli se, miten paljon epäröintiä osalla osallistujista oli mediaa kohtaan – myös sosiaalista mediaa kohtaan. Osalla puolestaan oli kokemusta asiantuntijakommentoinnista esimerkiksi sanomalehdissä. Se, että pohdimme yhdessä hyvin käytännönläheisesti erilaisia riskejä ja mahdollisuuksia tuntui avaavan ja purkavan ainakin joitakin huolia ja ennakkoluuloja.

Toinen, akateemisesti korkealentoisempi työpaja sisälsi projektiin liittyviä alustuksia, mutta mukana oli tavalliseen tapaan myös muiden tutkimushankkeiden esittelyä. Yksi hurjimmista sessioista käsitteli brittiläisten professoreiden Adam Dinhamin ja Chris Barkerin hanketta, joka keskittyy uskonnon ja poliittisten suhteiden uudelleen kuvitteluun.

Hankkeen lähtökohtana on 18 asiantuntijahaastattelua. Tunnetuilta tutkijoilta kysyttiin, miten he näkevät oman tieteenalansa kautta uskonnon tutkimuskohteena. Mitkä ovat nousevia kysymyksiä ja tutkimuskohteita? Tämän pohjalta Dinham ja Barker esittelivät eri alojen asiantuntijoiden näkemyksiä. On varmasti älyllisesti hauskaa ja mielenkiintoista haastatella tunnettuja tutkijoita. On myös hyödyllistä kuulla heidän näkemyksiään.

Itselleni jäi epäselväksi, mihin tästä edetään. He tuskin pyrkivät selittämään, miksi asiantuntijat näkevät asiat tietyllä tavalla. Pikemminkin he pyrkivät haastattelujen kautta identifioimaan keskeisiä teemoja ja rakentamaan siltoja tieteenalojen välille ja tuomaan näkemyksiä yhteiskunnallisiin käytäntöihin.

Esityksen toinen osio antoi mahdollisuuksia kommentointiin. Se olikin vilkasta, hämmentynyttä ja kriittistä. Viimeisessä osiossa Dinham ja Barker pyrkivät selvittämään, missä mennään. Tämä osio oli itselleni erikoinen kokemus, erityisesti Barkerin puhe. Hän käytti termiä ”great reconnection”, jolla hän halusi luoda kokonaisvaltaisen synteesin asiantuntijaosaamisen ja yhteiskunnan välille. Minusta koko homma kuulosti Monty Python -teorialta uskonnon asemasta nyky-yhteiskunnassa (erityisesti Britanniassa).

Monty Pythonit kehottivat aina katsomaan elämän valoista puolta, ja sitä Barkerin esitys todella oli. Yritys nähdä vain uskonnollisille yhteisölle tuleva etu uusliberaalissa Britannian koalitiohallituksen ”suuren yhteiskunnan” politiikassa. Toisin sanoen hän sulki silmänsä niiltä poliittisilta olosuhteilta, joiden myötä uskonnollisten yhteisöjen paikallinen aktiivisuus tulee tärkeämmäksi yhteiskunnassa. Yhteisöt tulevat paikkaamaan niitä aukkoja, joita oikeistolainen politiikka tuottaa rajulla yksityistämis- ja leikkauspolitiikalla. Analyysi, joka keskittyy vain niihin puoliin, jotka parantavat uskonnollisten yhteisöjen tilannetta ja johtopäätös, joka perustuu vain tähän ulottuvuuteen, on mielestäni auttamattoman naiivi.

Emme ehtineet keskustelemaan tästä puolesta, joten en tiedä kovin tarkkaan, miten muut suhtautuivat. Yksi maailmanluokan tutkija, jonka nimen jätän tässä mainitsematta, totesi kuiskaten pöytäämme, että hän oli kieltäytynyt haastattelusta. Hän kuvasi projektia termillä ”utterly mad”.

Projekti on toki keskeneräinen, joten vasta julkaisujen jälkeen tiedetään, millaiseksi se lopulta muotoutui.

Muut alustukset ja paneelit olivat huomattavasti vähemmän kontroversiaalisia. Ne käsittelivät uskonnollista monimuotoisuutta ja painottuivat etnografisiin tapaustutkimuksiin, lainopillisiin kysymyksiin ja uskonnonopetukseen.

Vapaa-aikaakin oli. Montrealista löytyi pienellä vaivalla muutamia järkevästi hinnoiteltuja kirjadivareita, joissa oli kelvollinen akateemisen kirjallisuuden valikoima. Myös levykaupoissa käytettyjen hintataso oli sopiva, joten ostoksilta ei säästytty.

Kaupunkia värittävät selkeästi ravintolat, bistrot ja kahvilat. Joko kadun kivijaloissa on niitä tai asuntoja. Juuri muuta ei kaduilta jää mieleen. Ruokaa tarjoavia pieniä tiloja toisensa perään. Kaupunki ei jätä nälkäiseksi, joskin se tarjoaa myös irvokkaan puolensa. Yhden kodittoman kerjäläisen vakiopaikka oli tuoretta, herkullisen näköisiä ja valtavia lihakimpaleita myyvän kaupan edessä.

Mount Royalille en tällä kerralla kiivennyt, koska olen käynyt siellä aikaisemmin. Sen sijaan kävin McGillin yliopiston kampuksella, jossa on myös ilmainen luonnonhistoriaan (ja etnologiaankin) keskittyvä Redpath-museo.

Työpajat pidettiin hotellissa, jota pyörittävät opiskelijat (kuva on hotellihuoneeni parvekkeelta). Muuten kaikki meni hyvin, mutta ravintolassa tuli pieniä kömmähdyksiä. 

Viimeisellä aamiaisella odottelin ensiksi yli kymmenen minuuttia tarjoilijan kontaktia. Viimein sain tilattua haluamani lämpimän aamiaisen. Sitten tarjoilija tuli pahoittelemaan, ettei minulta ole otettu tilausta ja sopersi jotain vuoron vaihtumisesta. Vastasin, että tilasin kyllä, puoli tuntia sitten. Tarjoilija hätkähtyi: ”Ai, ilmeisesti minulta?” Vastasin myöntävästi. Tarjoilija lupasi tuoda tilaukseni välittömästi. Pian sain annoksen, joskin tässä vaiheessa pöytäni ympärillä oli kolme työntekijää. Totesin, että tämä on väärä annos. Tilasin uppomunia, lautasellani on munakas. Taas pahoittelua. Tässä vaiheessa oli jo nälkä ja kiire päivän ohjelmaan, joten totesin syöväni munakkaan. Ei mennyt opiskelijoiden aamuvuoro aivan täydellisesti.