Urheiluko pyhää?

Yle Puheen melko tuoreessa ohjelmasarjassa Radio Stadion käsitellään urheilua. Kolmannen ohjelman teemana oli urheilupyhätöt. Kävin ohjelman vieraana ja etukäteen oli selvää, että aihepiiriä tullaan käsittelemään laajasti urheilun, pyhän ja uskonnon akselilla, vaikka suorituspaikat olivat nostettu otsikkoon. Tunnin mittainen ohjelma on kuunneltavissa Yle Areenasta (linkki löytyy tämän tekstin lopusta).

En aio tässä referoida keskustelun sisältöä, vaan toivon ihmisten kuuntelevan ohjelman. Itse keskustelusta jäi hyvä fiilis, parista syystä. Kun toisena studiovieraana oli vuoden urheilutoimittajaksi valittu Jari Kupila, oli kiinnostavaa kuunnella, mitä hänellä oli sanottavaa. Ei tullut sellainen olo, että tarvitsisi pitää ohjia omissa käsissä tai väittää vastaan tai korjata toisen sanomisia. Näiden sijaan oli rento, aihetta muutamista näkökulmista pyörittelevä juttutunti.

Lisäksi urheilu on itsessään aihe, joka ansaitsee pohdintaa myös suhteessa uskontoon. Kun en aio siirtää tutkimustyön painotusta urheiluun, niin näin tulee ainakin jonkin verran käsiteltyä asiaa.

Olen toki käsitellyt asiaa aikaisemmin ja julkaissut kaksi pidempää artikkeli urheiluun liittyen tai urheilua sivuten.

”Fanius ja uskonto” ilmestyi teoksessa Fanikirja. Tutkimuksia nykykulttuurin fani-ilmiöistä 10 vuotta sitten ja ”Jumalan käsi: Miksi uskonnosta puhutaan ja vaietaan jalkapallon yhteydessä?” julkaistiin vuonna 2014 teoksessa Sokrateen syöksypusku. Jalkapallon filosofiaa. Molemmat on julkaistu uusina versioina teoksessani Pehmeitä kumouksia. Uskonto, media, nykyaika (2015).

Se, että urheilu ansaitsee monipuolista pohdintaa tulosjournalismin rinnalle, on yksi asia. Sen lisäksi urheilu – erityisesti jalkapallo – on uskontotieteen käsitteellisten sormiharjoitusten perusaihe, kun pohditaan uskonnon kategoriaa ja sen rajoja: Voiko urheilu olla uskonto? Onko urheilu pyhää? Millä kriteereillä? Voivatko uskonnon ja pyhän kategoriat olla mielekkäitä, jos ne kattavat urheilunkin?

Radio-ohjelma ei sentään (onneksi) keskittynyt uskontotieteellisiin sormiharjoituksiin, vaan melko monipuoliseen urheilun maailman funtsailuun uskonnon ja pyhän käsitteet työkaluinaan. Mielestäni lopputulos on aika mukavaa populaaria pohdintaa, jossa tavoitteena ei ollut väittää urheilun olevan uskontoa tai pyhää (tai kiistää sitä), vaan selvittää, saadaanko urheiluun luotua kiinnostavia näkökulmia, jos siitä keskustellaan näiden valittujen käsitteiden kautta.

Linkki ohjelmaan: https://areena.yle.fi/1-4377877

Studioalbumit osa 85: The Pretenders

En käy enää säännöllisesti kirja-aleissa. Pistäydyn kuitenkin kauppaan, jos on aikaa ja satun olemaan lähistöllä. Suomalaisen alennukseen menin odotellessani bussia. Sieltä löytyi The Pretendersin keulahahmona tunnetun Chrissie Hynden muistelmat Tunnustan.

Koska olin viimeistään Nick Kentin Apathy for the Deviliä lukiessani ymmärtänyt, että Hynde on seilannut monenlaisissa kuvioissa, myös punk-piireissä, ajattelin, että hänen muistelmiensa kautta voisi saada kiinnostavan katsauksen erilaisiin musakuvioihin. Osittain näin tapahtuikin, vaikka kirjassa huumeet esittävät pääosaa, ei musiikki.

Kirjassa The Pretenders treenaa ensimmäisen kerran jossain 250 sivun jälkeen. Kun kirjassa on niukasti yli 300 sivua, ei yhtyeestä ole teoksessa paljoakaan. Siksi ajattelin täydentää kokemusta kuuntelemalla The Pretendersin studioalbumit. Itselläni on ennestään hyllyssä Singles-kokoelma ja bändin neljäs albumi Get Close, joten melko paljon uuttakin tuli kuunneltua.

The Pretenders (1980) oli menestys. Se nousee punkin ja uuden aallon maastosta, mutta menee jo muualle. Hieno avausraita ”Precious” asemoi teoksen uuteen aaltoon, mutta jälkipuoliskon megahitti ”Brass in the pocket” on jo valtavirran poppia. Siinä välissä on Kinks-laina ”Stop your sobbing” – ja Kinks on ollut Hynde suosikkibändejä jo teinivuosinaan Akronissa, ennen kuin hän edes haaveili muutosta Lontooseen, jossa The Pretenders enimmäkseen vaikutti. Jos listaykköseksi Briteissä noussut levy saikin ylistäviä arvioita, minulle se on ”vain” erittäin hyvä levy monien muiden joukossa.

The Pretenders II (1981) on hitusen vähemmän valtavirran poppia ja vähemmän uutta aaltoa. Se on ennemminkin rokkilevy, joka toki kallistelee valtavirran poppiin päin. Se myi hyvin ja sai sekä myönteisiä että varautuneita arvioita. Biisien tekeminen oli kaiketi nihkeää; niitä ei syntynyt ensimmäisen levyn menestyksen aikaan tehdyn kiertueen aikana toivottuun tahtiin. Lopulliselle tuotokselle päätyi taas Kinks-laina, tällä kerralla latteahko ”I go to sleep”, ja Hyndellä oli näihin aikoihin jonkin sortin suhde Ray Daviesin kanssa. Itse en albumille lämpene. Minusta se on debyyttiin verrattuna tylsä. Tässä vaiheessa puolet alkuperäisestä bändistä kuoli huumeisiin. Kitaristi James Honeymann-Scott sai ilmeisesti kokaiinin aiheuttaman sydänkohtauksen ja jo erotettu basisti Pete Farndon hukkui kylpyammeeseen heroiinipiikki käsivarressaan.

Learning to Crawl (1984) oli yhtyeen paluulevy uusien jäsenten kera. Sikäli paluu oli onnistunut, että levyltä löytyy heidän jenkeissä menestynein hittinsä ”Back on the chain gang”. Eikä ihme, se on kantriin nojaavaa keskitien kamaa, jota Amerikassa arvostetaan. Minut tuollainen jättää usein kylmäksi, mutta ”Back…” on melko hieno biisi. Tasapaksua settiä levyltä löytyy riittävästi – avausraidasta ”Middle of the road” laajasti koveroituun ihan onnistuneeseen päätösraitaan ”2000 miles” – mutta mukana on myös yksinkertaisesti tylsää tavaraa. En myöskään täysin tajua, mikä pointti on tehdä kädenlämmin versio The Persuadersin 1970-luvun alun soul-stygestä ”Thin line between love and hate”. En kiiruhda levykauppaan, vaikka moni muu kiiruhti ja tuli sieltä tyytyväisenä pois.

Get Close (1986) sisältää itselleni kaikkein tutuimman The Pretenders-raidan, ”Don’t get me wrong”. Siitä olen tainnut pitää kovasti yli 30 vuotta! Omaan hyllyyn levy päätyi vasta muutama vuosi sitten, mutta kovin usein se ei ole hyllystä poistunut. Ehkä siksi, että toinen levyltä löytyvä hitti, ”My baby”, rakkauslaulu Hynden omalle tyttärelleen, ei iske. Hynden ääni on se, mikä tässä viehättää, mutta aikamoisia vaikeuksia minulla on pitää yhtyeestä sen jälkeen kun punkin rippeet on karistettu ja tilalle on tullut kasaripop ja soft rock. Poikkeuksena tietenkin yksittäiset biisit. Kokonaisuus on yhtä valju kuin edeltäjänsä, mutta tässä vielä lisukkeena on kammottavaa 80-luvun funkkia ja ripaus pakollisia reggaerytmejä. Tällä kerralla kriitikot olivat kanssani samaa mieltä.

Packed! (1990) on käytännössä Hynden soololevy, jolla soittaa kaikenkarvaisia sessiomuusikoita. Toki hän aikaisemminkin toimi biisinikkarina, mutta alkuperäisestä bändistä (joka oli bändi!) ei ole muita jäljellä. Levyä ei paljon hehkutettu, mutta ensi soinnut ovat kyllä vetäviä, sillä ”Never do that” on vapautunutta ja leppoisaa keskitempoista kitarapoppia. Silmiin pistää se, että täällä on taas Hendrix-koveri (Get Closen päätti Hendrixin ”Room full of mirrors”, tällä on ”May this be love”). Ylipäätään levy on tyylillisesti konsistentimpi ja samalla turvallisempi kuin moniaalle rönsyillyt edeltäjänsä. Valitettavasti kokonaisuus on melkoisen tylsä ja lisukkeena kauppamiesten reggearytmejä yhdellä raidalla. Yksittäisinä biiseinä jossain automatkalla nämä toimisivat hienosti, mutta en saa tästäkään intoa päälle näin albumimitassa.

Last of the Independents (1994) on pääosin sessiomuusikkojen ja Hynden yhteistyötä, joten bändistä ei tässäkään ole tiukassa mielessä kyse. Taas avausraita on kelvollinen (”Hollywood perfume”), vaikka ei se saa odotuksia nousemaan. Jos en ilmestymisvuonna tätä levyä kuunnellut, niin voin lohduttaa itseäni sillä, että kuuntelin silloin parempaa musiikkia. Albumin suurin hitti on sinänsä toimiva balladi ”I’ll stand by you”. Se kelpasi myös Girls Aloudille, Carrie Underwoodille ja Shakiralle, mikä kertoo jo jotain siitä, miten etäällä ollaan minun makuskaalastani. Sitä seuraa ”I’m a mother”, mahtipontinen tilitys äitiydestä. En ole varma pitäisikö itkeä vai nauraa. Loppupuolella on myös junakompilla kulkeva, muodollisesti pätevä ”Rebel rock me”, jota kuunnellessa tulee kuitenkin ikävä niitä, jotka vetävät junakomppia läpi elämän. Toiseksi viimeisenä on yksi levyn kohokohdista, menopoppi ”Love colours”. Albumin päättää Hynden tulkinta Dylanin biisistä ”Forever young”. Arviot olivat vaihtelevia, keskiarvoltaan suunnilleen kolme tähteä viidestä. Levyn tyylivaihteluista tulee vähän sillisalaattia. Sen myönteiset hetket pelastavat katastrofilta, mutta klassikoksi tästä ei ole.

Viva el Amor (1999) menee askeleen vaihtoehtoisen kitarapopin suuntaan – juuri sen verran, että Wikipedian genrekategorioinnin voi vilkkaalla mielikuvituksella hyväksyä. Tärkeäksi kakkosraidaksi on nostettu Divinylsin ”Human on the inside”, jonka Pretenders esittää kolme vuotta myöhemmin nimellä ”Human”. Se on hieno popviisu. Se, että kyse on levyn parhaasta biisistä, ei yllätä. En käytä aikaani levyn kehumiseen, mutta kiinnostavaa on se, että tässä vaiheessa The Pretendersistä alkoi taas tulla bändi: soittajat olivat jo jossain roolissa edellisellä ja jatkoivat seuraavalle.

Loose Screw (2002) on ennestään tuntematon albumi. Ehkä siksi, että se on tehty pikkumerkille eikä Warnerille. Sen tässä on huomannut, että jos ei bändejä seuraa, indiemerkkien tuotokset jäävät noteeraamatta. Suurten yhtiöiden markkinakoneiston vuoksi muistaa edes nähneensä kannen jossain (pätee esimerkiksi kokemukseeni Anthraxista). Levyn sisältö ei ole sen kummallisempaa. Kakkosraita ”Time” lähtee reggaerytmeillä, jota en valtavirran popissa erityisesti arvosta ja jatkuu vielä ”Complex personissa” ja ”Nothing breaks like a heartissa” (sanottakoon, että minulla on lähes 100 reggaelevyä eli en väheksy genreä vaan sen puolivillaista sekoittamista). Sen sijaan ”You know who your friends are” on toimivaa, joskaan ei vallankumouksellista peruspoppia. Jälkipuoliskon ”Clean up woman” säikäyttää reggaella, mutta siinä se uitetaan mukaan muita raitoja onnistuneemmin. En silti ymmärrä, miksi The Pretendersin ”reggaelevy” olisi kiinnostava ideana enkä ymmärrä edes kuunneltuani toteutuksen. Levyn koverina on All Seeing I:n ”Walk like a panther”, jonka yksi tekijöistä on Jarvis Cocker.

Break Up the Concrete (2008) puuttuu Spotifysta, joten kuuntelin osan biiseistä YouTubesta. Sisältö menee kantrin suuntaan ja tämä on yhtyeen paras levy sitten… hmm… uskallanko sanoa: debyytin. Kyllä, tämä on parempi kuin toinen albumi tai Learning to Crawl. Muutan mieleni myöhemmin, jos on aihetta. Arviooni saattaa toki vaikuttaa levyn sisältämä, rockabillyn suuntaan kurkottavan musiikin määrä Levyssä on muuten loistava kansi, jos tuntee Joe Jacksonin Look sharp -levyn kannen. Googlatkaa, en selitä sitä tässä.

Alone (2016) tuli kuunneltua pikaisesti ilmestyessään. Syynä tähän oli kaksi vuotta aikaisemmin ilmestynyt Hynden soolo Stockholm, jonka raidasta ”Dark sunglasses” pidin erittäin paljon. Ja pidän edelleen. The Pretendersin tuotannossa se menisi heittämällä viiden parhaan biisin joukkoon. Jos Tukholmassa työskenneltiin Peter, Björn & John -basisti Björn Yttlingin kanssa, Alonessa ollaan Black Keysista tutun Dan Auerbachin seurassa. Näin Hynde on päivitetty 2010-luvulle, mutta mitään varsinaista uudelleensyntymistä siitä ei ole seurannut. Äänimaailma on osaavaa, mutta biisimateriaali ei sytytä niin kuin olisin (jostain syystä) toivonut. Musiikillisesti seilataan monilla vesillä, mutta kaikkialla on tyyntä. ”Roadie man” kuulostaa siltä, että haluaa laittaa Booker T. & MG’sin soimaan, mutta ”Let’s get lost” uppoaa kaikessa kantrivaikutteisuudessaan.

Jos The Pretendersin tuotannon kuuntelukokemuksen tulosta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi pettymys. Oletin, että bändillä olisi minulle paljon enemmän annettavaa. Olen leijaillut liiaksi yksittäisten onnistumisten ja muutamien hyvin valikoitujen lainaraitojen nostattamissa pilvissä. Tosin Chrissie Hynden ääni nostaa keskinkertaistenkin sävellysten kuunteluarvoa.

Tieteenfilosofiaa humanisteille

Suomalaiset tutkijat ovat julkaisseet useita tieteenfilosofian oppikirjoja ja perusteoksia. Vain harvat ovat keskittyneet ihmistieteisiin. Genren klassikko on vuonna 1977 ilmestynyt Matti Juntusen ja Lauri Mehtosen Ihmistieteiden filosofiset perusteet. Siinä kirjoittajien sympatiat ovat selkeästi ihmistieteissä, ja ihmistieteiden erityisyyden puolustajat saavat oppikirjatason huomioiden melko perusteellisen käsittelyn.

Panu Raatikaisen Ihmistieteet ja filosofia ilmestyi vuonna 2004. Olen selaillut sitä monta kertaa, mutta vasta nyt luin teoksen kannesta kanteen. Se on positioinniltaan hyvin erilainen kuin Juntusen ja Mehtosen teos. Siinä puolustetaan metodologista monismia ja realismia.

Ensimmäinen tarkoittaa, ettei ihmistieteellä ole omaa erityistä menetelmää – ihmistä tutkitaan samoilla periaatteilla kuin luonnonilmiöitä. Teos ei kuitenkaan puolusta jyrkkää reduktionismia eli sitä, että inhimillisten kulttuurien piirteet voitaisiin yksiselitteisesti palauttaa perustavamman tason tieteisiin, vaan asettuu kannattamaan emergentismiä. Metodologisen monismin kritiikin kohteena on metodologinen dualismi, joka yleensä liitetään saksalaiseen antipositivismiin, ymmärtävään tutkimukseen ja hermeneutiikkaan.

Teos on helppolukuinen ja suositeltava, vaikka en neuvoisi ketään lukemaan vain sitä kyseisestä aihepiiristä. Siinä on muutamia lievästi häiritseviä juttuja, riippuen omista osaamisalueistaan. Arvioissa nostettiin esiin muun muassa puolustettujen kantojen vasta-argumenttien esittelemättä jättäminen. Omassa lukukokemuksessani kiinnitin huomiota esimerkiksi siihen, että antirealismi – teoksessa puolustettavan kannan vastapuoli – kuvataan aika ylimalkaisesti. Ei tosin aivan niin ylimalkaisesti kuin ihmistieteissä laajalti luetut ranskalaiset Lyotardista Baudrillardiin ja Foucault’hon.

Hieman häiritsi myös se, ettei vastakkain aseteta saksalaista henkitieteiden perinnettä ja muuta kulttuuriteoreettista ajattelua. Se on ihmistieteiden sisällä kiinnostava ja pitkään jatkunut keskustelu, mutta se ei taivu niin simppelisti realismin ja antirealismin tai metodologisen monismin ja dualismin väliseksi kiistaksi. Siis samalla kun teoksen asetelma on jämäkkä, siitä tulee pakkopaita. Esimerkiksi keskustelut sosiobiologisten ja  sosiokulttuuristen selitysten vertailusta ja toimivuudesta jää kokonaan pois. Se kuitenkin jäsentää vahvasti konkreettista keskustelua siitä, missä ihmistieteiden omaleimaisuus on tai ei ole.

Joskus olisi mahtavaa lukea tieteenfilosofinen teos, jossa valtaosa esimerkeistä otettaisiin ihmis- ja yhteiskuntatieteistä. Näin ei tässäkään teoksessa ole. Kyse on enemmänkin tyypillisestä tieteenfilosofisesta paketista, jossa esimerkeissä vierailevat enimmäkseen geenit ja hiukkaset. Toki keskustelua viedään välillä ihmistieteiden suuntaan, mutta esimerkkien painopiste on muualla. Tämä – eikä esimerkiksi paikoin yksinkertaistavat kuvaukset tai vahva kantaaottavuus – on esityksen suurin heikkous.

Puutteista huolimatta täytyy korostaa, että vastaavanlaisia teoksia mahtuisi suomenkieliseen keskusteluun enemmänkin.

Museokortin ilot

Sain joulupukilta lahjaksi museokortin. Se oli toivottu lahja. Alle 70 euron hinnalla pääsee ilmaiseksi yli 250 museoon vuoden ajan. Kortti maksaa itsensä nopeasti takaisin, jos museoissa ylipäätään haluaa käydä.

Omalla kohdallani kortin ”paljousalennus” on kuitenkin toissijainen. Tärkeämpää on se, että museoissa käymistä tulee ajateltua huomattavasti useammin kuin tilanteessa, jossa pitäisi joka kerta miettiä erikseen, paljonko pääsylippu maksaa. Jäisin miettimään, onkohan tarjolla oleva näyttely hintansa väärti, onko oma virkeystaso sellainen, että jaksaa keskittyä näyttelyyn koko rahan edestä. Mitä jos menisi vain kahville?

Kun museoiden näyttelyt kiinnostavat jonkin verran, on museokortin omistaminen tyytyväisyyden aihe. Lisäksi tarkoitukseni on päästä uudelleen kiinni suomalaiseen taideskeneen. Joskus tiesin siitä jotain, nyt tuntuu, tai oikeastaan tiedän, että olen pudonnut kärryiltä. Kortinhaltijana museoissa voi käydä myös yllättymässä tarjonnasta, miettimättä, onko juuri tämä näyttely se, johon rahani sijoitan.

En silti aio juosta museoissa koko ajan. Toistaiseksi eli ensimmäisen kuukauden aikana olen ehtinyt käyttämään korttia vain kolme kertaa.

Ensiksi kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Turun Käsityöläismuseossa. Vaikka asuin yhden kesän museon välittömässä läheisyydessä ja tein sunnuntaikävelyt sitä ympäröivässä puistossa, en käynyt itse museossa. Nyt kävin. Loppiaisena siellä oli vielä jouluajan tunnelmat. Kyse on Turun ainoasta yhtenäisestä puutaloalueesta, joka säilyi vuoden 1827 Turun palosta. Museo antaa hyvän käsityksen tavallisten käsityöläisammattilaisten elämästä Turussa aikana, jolloin sijainti (nykyinen itäinen keskusta Luostarinmäellä) oli keskustasta syrjässä. Asunnot oppaineen ja dramatisoituine joulupöytineen loivat puitteet miellyttävälle ja sivistävälle museokokemukselle. Niissä näki, miten ruoka valmistettiin ja mitä ruokaa oli tarjolla. Ammatti-ihmisten taloissa ja verstaissa näki, millaisia työkaluja käsityöammattilaisilla oli esiteollisena aikana. Suosittelen käyntiä.

Seuraava kohde oli Aboa Vetus & Ars Nova niin ikään Turussa. Kaivaus-osassa näki palasen mennyttä Turkua ja elämänmuotoa. Tämä osa on nähtävyys itsessään, arkeologisista kaivauksista museoksi muuttunut pala keskiaikaista Turkua, mutta museona se ei inspiroinut erityisesti. Muu museo oli varattu Turku biennaalille. Esillä oli töitä suomalaisilta nykytaiteilijoilta – juuri sitä skeneä, jonka tuntemusta yritän päivittää tämän vuoden aikana. Mukana oli erityisesti videotaidetta, tilataidetta sekä materioihin ja tekniikoihin keskittyviä teoksia. Osa oli oivaltavia, ihan kaikkia videopätkiä ei jaksanut katsoa kokonaan. Tämä oli kuitenkin hyvä alku.

Kolmantena vuorossa oli Ateneum Helsingissä. Koskaan ei ole suomalaisen taiteen vaiheet tuntuneet yhtä raikkailta ja mielenkiintoisilta. Edefelt, Gallen-Kallela, Schjerfbeck ja muut nimet ovat hyvin edustettuina. Kansallinen mytologia ja kansallismaisemat vuorottelevat näissä teoksissa. Pysyvän näyttelyn sekaan oli upotettu Ankallisgalleria-näyttely. Niiden taiteilijoina oli mm. Alpertti Aatelviltti ja Akseli Kala-Kallela. Osa näistä oli hauskoja – erityisesti Taistelevista metsoista väännetty Taistelevan ankat, jossa Aku ja Hannu kovistelevat toisiaan Iineksen näyttäessä sivummalla kyllästyneeltä. Toinen vaihtuva näyttely oli Veljekset von Wright. Siinä oli ylitsepursuava määrä tarkkoja kuvauksia maakuntamaisemista, Helsingistä ja  ennen kaikkea kanalinnuista. Veljekset Ferdinand ja Magnus, sekä vähäisemmässä määrin Wilhelm, jaksoivat kiinnostua faunasta minua pitkäjänteisemmin, mutta näyttelyn tuotokset sinänsä olivat oikein vetäviä. Tosin kun ne jätti museokierroksen loppuun, alkoi mittari täyttyä juuri ennen loppusuoraa. Museokortin iloihin kuitenkin kuuluu, että samaan museoon pääsee toisenkin kerran samaan hintaan.

Sitten ajatukset kääntyvät jo seuraaviin museovierailuihin.

Studioalbumit osa 84: Unknown Mortal Orchestra

Päätös osallistumisesta ensi kesän Primavera Sound -festivaaliin Barcelonassa tuli tehtyä ennen kuin yksikään esiintyjä oli tiedossa. Huhuja liikkui paljon ja aika moni arvelu osui maaliin. Yksi esillä ollut nimi, Unknown Mortal Orchestra, kuului omiin toiveisiini, osittain siksi, etten ole nähnyt yhtyettä aikaisemmin. Kun Primaveran valmisteluihin kuuluu syvempi tutustuminen valikoituihin esiintyjiin, niin yhdistän tässä sen esittäjien studioalbumeita käsittelevään sarjaan.

Unknown Mortal Orchestra (2011) on Uudesta-Seelannista tulevan yhtyeen debyytti, joka sai heti paljon kiitosta esimerkiksi Pitchfork-sivustolla. Tai oikeastaan ”yhtye” voidaan laittaa lainausmerkkeihin, sillä debyytti on käytännössä 31-vuotiaan Ruban Nielsonin soololevy. Se kuulostaa sopivalta sekoitukselta esimerkiksi Deerhunteria, Grizzly Bearia, Tame Impalaa ja Metronomya, sillä siinä melodinen indie-estetiikka yhdistyy psykedeelisiin sävyihin ja pehmeisiin (myöhäisemmässä tuotannossa) koneellisiinkin  elementteihin. Tämä ei ole mikään rokkaava levy, sillä siinä vältellään kaikenlaista hikoilua, mutta monessa muussa suhteessa bändin etäisen tyylikäs ja hallittu yleissoundi sopii mieltymyksiini. Yhtye kuulostaa heti ensi albumillaan siltä, että se hallitsee tyhjän tilan vaikean taidon. Pidän usein yhtyeistä, jotka osaavat jättää ”ilmaa” ja tilaa biiseihin. UMO on yksi niistä. Tosin kyky jättää tilaa kulkee harvoin käsi kädessä sydäntä riipivän melodiatajun kanssa. Juuri koskettavuutta levylle toivoisi enemmän.

II (2013) alkaa loistavalla kappaleella ”From the sun”. Siinä on nimensä mukaisesti lämpöä enemmän kuin ensialbumilla yhteensä. Debyytin hyviä puolia ei kuitenkaan ole menetetty. ”Swim and sleep (like a shark)” jatkaa samalla linjalla. Lämmön mukana tulee kuitenkin lievä melankolia, mikä ei minusta ole huono asia. Se kuitenkin tekee eron debyytin iloiseen yleissävyyn. Tämä sopii kitara-indien ystäville, jos ei odota rokkia vaan ilmavaa ja koskettavaa alakuloa. Tästä on vähän kirjoitettavaa, mutta siinä on paljon kuunneltavaa. En usko, että ajan hammas tulee nakertamaan tätä kovin pahasti.

Multi-Love (2015) alkaa nimikkokappaleella, joka on ehdottomasti yhtyeen parhaita. Se tuo mieleen Metronomyn melodiatajun. Alun alakuloinen kauneus rikkoutuu heti toisella raidalla, ”Like acid rain”, jossa käynnistyy mustan tanssimusiikin bileet. Sinne ei alakulo eikä popmelodia mahdu. Levy jatkuu bailutunnelmissa mustaa musiikkia lainaillen. Pelien räpeltäjät saattavat tietää myös kappaleen ”Can’t keep checking my phone”, joka oli FIFA16 -pelissä. Oikeastaan vain hieno ”Necessary evil” palaa alakuloiseen kauneuteen. Ylipäätään tällä levyllä koneistus on aikaisempaa suuremmassa roolissa. Kokonaisuus on tunnelmaltaan epäyhtenäinen, ainakin verrattuna yhtyeen omaan, aikaisempien levyjen tarkkaan harkittuun linjaan. Kitara-indien ystävälle levyn linja voi olla pieni pettymys, mutta Daft Punkista, LCD Soundsystemistä ja sen sellaisesta pitäville tässä on aikaisempaa enemmän nautittavaa. NME ja Uncut nostivat levyn top 10 tuntumaan listatessaan vuoden 2015 parhaita.

Vaikka yhtyeen albumit ovat tunnistettavia, ne ovat myös keskenään hyvin erilaisia. Rajoittuneelle maulleni sopii parhaiten kakkosalbumi, vaikka voin ymmärtää, miksi joillekin vasta kolmas antaa syyn sauhuta siitä muille musanörteille ja luukuttaa biisejä dj-kopista potentiaalisille bailaajille ennen Princen hittejä.

Vuoden 2018 tammikuussa yhtye julkaisi uuden biisin ”American guilt”. Jos se näyttää tulevan suunnan, niin taas on muututtu jonkin verran. Biisi on nimittäin rokkaavin säksätys yhtyeen historiassa. Toivottavasti bändi ei keikalla unohda mitään monista tyyleistään.

Lukion uskonnon oppikirjaa kirjoittamassa

Vuoden 2018 ensimmäinen julkaisuni ilmestyi pari viikkoa sitten. Se on lukion uskonnon oppikirja. Kertomalla siitä katkaisen blogihiljaisuuteni, mutta selitän lyhyesti, miksi olen reippaasti jäljessä aikaisempien vuosien bloggaustahdistani.

Alkuvuosi on ollut kiireinen töissä. Hoidan tämän kalenterivuoden uskontotieteen professuuria, joten sijaisuus on vaatinut muutaman uuden asian opettelua ja muutamissa uusissa kokouksissa istumista kaiken normaalin työn päälle. Lisäksi jo tässä vaiheessa pitää olla valmiina seuraavan lukuvuoden opetus. Oman opetuksen suunnittelu vielä menisi, mutta olen joutunut tekemään samaa useammalle henkilölle ja opintojaksolle.

Tammikuun alussa oli muutama aktiivinen päivä tutkimukselle ja päätin, että kirjoitan niistä myöhemmin. Teen myös keväällä ilmestyvään yhteistoimittamaani uskontososiologiaa käsittelevään teokseen viimeisiä korjauksia, joten vapaa-aika on mennyt muualla kuin blogiaiheita miettiessä. Musiikistakaan en ole kirjoittanut, koska olen ostanut niin paljon levyjä, etten ole ehtinyt keskittymään yhden esittäjän studioalbumeihin.

Lukion uudessa uskonnon opetussuunnitelmassa on kuusi kurssia. Vaikka muissakin kursseissa on uusia elementtejä mukana, kaksi viimeistä – kurssit viisi ja kuusi – ovat täysin uusia. ”Uskonto tieteessä, taiteessa ja populaarikulttuurissa” (kurssi 5) ja ”Uskonnot ja media” (kurssi 6) ovat vapaaehtoisia uutuuksia. Niiden opettaminen on jo alkanut, mutta vasta nyt ilmestyi ensimmäinen oppikirja: Uusi Arkki 5–6: Uskonto tieteessä, taiteessa ja mediassa (Edita 2018).  

Oma osuuteni Editan kustantamassa oppikirjasarjassa käsitteli kuudetta kurssia. Kustantaja päätti tehdä yhden kirjan, joka kattaa molemmat kurssit. Hyvä ja erityisen mielenkiintoinen puoli tässä oli se, että työskentely tapahtui isommassa porukassa, jossa oli asiantuntijat myös taiteeseen ja populaarikulttuuriin, muutama opettaja ja pari kustantajan edustajaa kustannustoimittajina. Se myös tarkoitti sitä, ettei tarvinnut kirjoittaa ihan koko kirjaa yksin. Oli helpompaa sanoa kyllä kustantajan tarjoukselle.

Teos tosiaan ilmestyi pari viikkoa sitten. Se on ensimmäinen markkinoilla oleva kirja mainituista kursseista. Odotan mielenkiinnolla muiden kustantajien teoksia, jotta voin verrata, miten niissä käsitellään uskonnon ja median suhteita.

Oppikirjan kirjoittaminen ja ryhmätyöskentely on hieno kokemus, joskin aikataulu kaiken muun työn ohessa oli verrattain tiukka. Samalla sitä tuli määrittäneeksi lähes tyhjästä, mitä kurssia suorittavien lukiolaisten kannattaisi tietää uskonnon ja median suhteista. Tietenkin porukassa tuijotettiin opetussuunnitelman luonnehdintaa kurssin sisällöistä ja tavoitteista, mutta kun ne koostuvat muutamasta rivistä yleisluonteisia ilmauksia, jää valinnoille, tulkinnoille ja jopa mielikuvitukselle paljon tilaa.

En osaa sanoa, miten moni koulu päätyy käyttämään tätä kirjaa. Oletan kuitenkin, että jossain vaiheessa alkaa tulla myös suoraa tai epäsuoraa palautetta siitä, mikä siinä toimii ja mikä ei. Ja vaikka kyse on lukion oppikirjasta, suuri osa sen sisällöstä on täysin relevanttia uskonnosta kiinnostuneille aloitteleville yliopisto-opiskelijoille. Joka tapauksessa uusi lukion uskonnon opetussuunnitelma on ottanut isoja askeleita perinteisestä uskonnonopetuksen sisällöstä kohti uskontotiedettä. Sitä heijastelee myös se, että uskontotieteilijöitä kysytään yhä useammin mukaan kirjoittamaan oppikirjoja.

Lisätietoa (mm. sisällysluettelo) kustantajan sivulta:

https://www.editapublishing.fi/oppimateriaalit/tuote/uusi-arkki-5-6-uskonto-tieteessa-taiteessa-ja-mediassa-lukion-ops-2016

Studioalbumit osa 83: Mano Negra / Manu Chao

Joulun aikaan ostin Peter Culshaw’n kirjan Manu Chao – maankiertäjä vitosella Kiteen ainoasta kirjakaupasta. Sitä lukiessa päätin kuunnella Chaon tuotantoa, joten tässä käydään läpi hänen soolouransa, sitä edeltänyt yhtye Mano Negra ja muutamia kohokohtia ajalta ennen kuuluisuutta.

Ensikosketukseni yhtyeeseen taisi olla ruotsinkielisessä musiikkiohjelmassa, jossa festariraportti katsasti Mano Negran. Sitten ostin Seinäjoen Soitinkaupasta yhtyeen toisen albumin cd-formaatissa 20 markalla. Jossain vaiheessa c-kasetilla oli nauhoitettuna osa debyytistä, jonka kopioin myöhemmin cd:lle kokonaisuudessaan. Manun soolouraa seurasin kuuntelemalla levyjä aktiivisesti. Vuonna 2011 mies kävi keikalla Ruisrokissa, jossa olin tietenkin paikalla.

Ennen vuonna 1987 perustettua Mano Negraa ranskalais-baskilainen Chao soitti 50-luvun rokkistandardeja Joint de Culassessa, rockabillya Los Carayosissa ja rockabillystä vaikutteensa hakeneessa Hot Pantsissa. Suosittelen tutustumaan YouTubessa Los Carayosin versioon ”Rawhidesta” ja Hot Pantsin biiseihin ”So many nites” ja ”Mala vida”, josta Mano Negra teki debyyttialbumilleen aivan loistavan tulkinnan.

Vaikka olen aina kuullut rockabilly-vaikutteet Mano Negrassa ja Chaon sooloissa, en tiennyt, että hänen kuvionsa liippaavat niin läheltä ranskalaisia bändejä, jotka kävivät psychobillyn suunnalla. Les Wampas ja Washington Dead Cats ovat tulivat tutuiksi jo 80-luvulla psyko-kuvioista ja kirjassa ne ovat samassa sopassa La Mano Negran ja Los Carayosin kanssa.

Mano Negra tarkoittaa mustaa kättä. Musta käsi oli Andalusiassa 1880-luvulla toiminut anarkistiryhmittymä, mutta se tarkoittaa myös mitä tahansa laitonta tai moraalitonta.

Patchanka (1988) on nimensä mukainen levy (”Patchwork”, ”Tilkkutäkki”) ja nimi kuvastaa Mano Negraa ylipäätään. Se yhdisteli mielensä mukaan erilaisia genrejä samaan soppaan, välillä onnistuen ja välillä kompastuen. Aivan kuten esikuvansa The Clash. Itse olen aina kuullut yhtyeessä maailmanmusiikin, salsan, rockabillyn, skan ja punkin sekoituksen. Ja hitunen siinä on ollut myös rappia. Ensialbumilla on muutama biisi ylitse muiden. ”Mala vida” on yhtyeen paras ja yksi kaikkien aikojen suosikkibiiseistäni. Se oli vuosia lähtöbiisi ennen siirtymistä baariin (Röövel Ööbikin ”Mamma Mian” lisäksi). Lähes yhtä hyvä ralli on ”Indios de Barcelona”. Singlebiisi ”Takin’ it up” on toimiva yhdistelmä tunnemallista alkua ja lopun fifties-rallatusta ja myönteisiä jammailuja ovat myös ”La ventura” ja ska-henkinen ”Lonesome bop”. Sitten on näitä kummallisuuksia, kuten rap-osuudesta ja skiffle-osuudesta koostuva ”Rock island line”. Yhtyeen debyytti on kiinnostava tyylien sekamelska, mutta varsinaista klassikon aseman ansaitsevaa synteesiä ei synny. Siksi sen rooliksi jää kantaa paria loisteliasta ja muutamaa melko vahvaa kappaletta.

Puta’s Fever (1989) kuvaa jo nimensä puolesta monikielistä Mano Negraa. Itse sisällöstä löytyy rap-henkistä kamaa (”King Kong Five”, ”The Rebel Spell”), mainioita menoralleja – ”Soledad” ja ”La Rancon du succès” – sekä uudelleen sovitettua arabiankielistä perinnemusiikkia ”Sidi H’ Bibi”, jota jampat olivat jo veivanneet kaduilla ja metroissa. Myös ”Pas assez de toi” on levyn parhaimmistoa ja nyt toimii myös dub-reggaesta ammentava ”Peligro!”. Koskaan tästä ei muodostunut suurta suosikkia, ehkä sen tilkkutäkkimäisyyden vuoksi, mutta se on silti hieno toinen osoitus yhtyeen potentiaalista. Lisäksi on sanottava, ettei levy ole koskaan kuulostanut yhtä hyvältä, vaikka mukana on muutama totaalinen keskinkertaisuus. Manun tekeleet on noteerattu hyvin Rolling Stonen sadan parhaan ranskalaisen rock-levyn listalla, mutta tämä nousi peräti sijalle kahdeksan. Tässä vaiheessa bändi oli suosiossa manner-Euroopassa, Japanissa ja Etelä-Amerikassa. Yhdysvalloista tulee monia loistavia bändejä, mutta maan kuluttajat eivät ole juuri koskaan ymmärtäneet hyvän musiikin päälle – eivät myöskään Mano Negran.

King of Bongo (1991) sisältää nimikappaleen, joka tuli todella tunnetuksi vasta Manu Chaon soolodebyytin huomattavasti onnistuneempana sovituksena nimellä ”Bongo bong”. Levyn avausraita, ”Bring the fire” on Sandinista-ajan The Clashia ja muuten sillisalaatissa on juurevaa boogieta (”Don’t want you no more”), ska-punkkia (”It’s my heart”), dub-reggaeta (”The Fool”), Mick Harveyn Two of Diamonds -albumille koveroima ja Mano Negran suurimpiin hitteihin kuulunut ”Out of time man”, joka soi Harvey’n versiona Breaking Badissa, Motörheadin ”Ace of Spadesista” vähän kitaraa lainaava ”Letter to the censors” sekä debyytin ”Ronde de nuitin” uustulkinta ”Paris la nuit”. Tämä ei ole lista kaikista hyvistä biiseistä, sillä niitä levyllä on iso liuta. Monipuolinen ja mainio sillisalaatti, mutta ilmestyessään se ei enää yllättänyt ketään. Jopa melko konservatiivinen lehti Le Monde piti sitä tavanomaisena.

Casa Babylon (1994) ilmestyi vasta bändin hajottua. Se jäi siis yhtyeen viimeiseksi albumiksi, joka hakee vaikutteita entistä enemmän rapista ja muusta urbaanista aikansa pintakamasta. Siinä ei ole enää samanlaista riemua ja yhdistelmien luontevaa innovatiivisuutta kuin aikaisemmin. Voisi jopa väittää, että innostuminen amerikkalaisesta 90-luvun suositusta musiikista pilasi yhtyeen. Toisaalta ei voinut edes olettaa, että Mano Negra olisi jäänyt toistamaan samaa loputtomiin. Mutta myös ”maailmanmusiikin” elementit ovat väkinäisempiä kuin aikaisemmin. Yksittäisistä biiseistä ”Love and hate” on erinomainen, mutta tietenkin ajattelen näin, koska se on kitaravetoisin raita koko teoksessa. Culshaw’n mukaan bändi ja kriitikot pitivät tätä parhaana albumina. I beg to differ, vaikka levy innoitti ihmisiä perustamaan bändejä Meksikossa ja Argentiinassa. Levyn paras idea on tunne siitä, että joku etsisi koko ajan uutta radiokanavaa.

Yhtye kaatui omaan mahdottomuuteensa – suuruudenhulluuteensa ja kaupalliseen itsemurhaan. Kun olisi pitänyt tehdä keikkoja oikeissa paikoissa, bändi seilasi Etelä-Amerikassa laivalla neljä ja puoli kuukautta keikkaillen satamissa ja matkasi junalla Kolumbiassa, joka oli käytännössä sisällissodassa. Näistä muodostui mielenkiintoinen dvd, mutta bändi paloi loppuun.

Mano Negran hajoamisen ja avioliiton kariutumisen jälkeen Chao vietti aikaansa Etelä-Amerikassa etsien itseään. Hän palasi Eurooppaan vuonna 1995.

Clandestino (1998) on Manun ensimmäinen sooloalbumi. Siinä kiteytyy globaalin etelän lievästi alakuloinen musiikki, eurooppalaisen tekemänä. Se tuli tutuksi kavereiden avustuksella muistaakseni vasta pari vuotta ilmestymisensä jälkeen, muta sen jälkeen se pyöri soittimessa taajaan. ”King of Bongo” ilmestyi uutena tulkintana, nyt nimellä ”Bongo bong”. Siitä löytyvä kommentti ”Mano Negra – ilegal” muistutti, ettei Chaolla ollut oikeutta käyttää nimeä ilman muiden suostumusta. Myös avausraita ”Clandestino”, sitä seuraava ”Desaparecido” ja ”Welcome to Tijuana” soivat kaikkialla. Oma suosikkini taisi olla simppeli duetto ex-vaimon kanssa ”Je ne t’aime plus”, mutta pidin koko levystä. Ja pidän edelleen, vaikka en enää kuuntelekaan sitä usein. Nyt hitit tuntuvat puhki kuluneilta ja kaikki muu vahvalta. Minusta tämä on ehdoton klassikko. Sellainen, joka kuuluu musiikinrakastajien yleissivistykseen. Levyn ilmestyttyä Chao asusteli tovin Senegalissa, jossa hän meni naimisiin ja kääntyi toviksi muslimiksi. Hitaan myynnin alun jälkeen albumista tuli Ranskan myydyimpiä rock-levyjä, vaikkei siinä rokkia olekaan. Osan rojalteista Chao antoi Meksikon zapatisteille ja onhan komeassa laulussa ”Luna y sol” sämplätty zapatistijohtaja Subcomandante Marcosin puhetta.

Próxima Estación: Esperanza (2001) jatkaa samaa linjaa, mutta toistosta ei tullut tylsää. Pikemminkin tätä halusi lisää. Tunnelma on hieman myönteisempi ja riehakkaampi, mutta kokonaisuus ei pärjää edeltäjälleen. Levyn nimi ”Seuraava asema: Toivo” konkretisoitui, kun sen ilmestymisvuonna matkailin Madridin metrossa, jossa jatkuvasti kaikui kuulutus ”Próxima Estacion”. Ja siellä on myös Esperanzan metroasema. Chao nauhoitti kuulutuksen ja käytti sitä levyllä. Myöhemmin hän joutui maksamaan korvauksia kuuluttajalle. Levyn tunnetuin rallatus taitaa olla lievästi ärsyttävä ”Me Gustas Tú”. ”La marea” oli tehty jo Etelä-Amerikan aikana ennen soolouraa. Tälläkin levyllä kierrätettiin vanhoja raitoja urakalla (”Mr Bobby”, ”Homens”). Tyypillisesti kuuntelen tätä kokonaisena albumina, eräänlaisena äänimattona, mutta jos täytyy nostaa yksittäisiä biisejä ylitse muiden, niin oma suosikkini on ”Denia”.

Tässä kohdin julkaistiin myös suurella bändillä tehty livealbumi Radio Bemba Sound System (2002), jossa tutut soolobiisit ja muutamat Mano Negrat esitetään satakymmenen lasissa. Ostin sen samana kesänä Pietarista, jossa vietin heinäkuun. En jaksanut kuunnella levyä kovin paljon, mutta se muistutti siitä, että lähes 10 vuotta myöhemmin toteutunut Ruisrockin keikka tulisi olemaan samantyylinen.

Sibérie m’était contéee (2004) on listattu esimerkiksi Wikipediassa Chaon soololevyihin, mutta sitä ei pidetä varsinaisena uutena albumina, vaan eräänlaisena välityönä. Chao tuotti ja miksasi sen itse läppärillään, ja sitä myytiin lähinnä kirjakauppojen välityksellä. Eri painoksissa on eri määrä biisejä, mutta ne kaikki on laulettu poikkeuksellisesti ranskaksi. Ehkä siksikin mieleen tulee enemmän patonkinen chanson kuin globaalin etelän antikapitalistinen fraktio. Belgialainen Jacques Brel ja ranskalainen Edith Piaf kuuluvatkin Chaon sankareihin. Sisältö on siis hyvin erilaista kuin aikaisemmat mutta silti tunnistettavaa Manua, tosin riisuttuna kaikesta kaahauksesta. Paketti on täynnä hyviä, simppeleitä biisejä, mutta uudella versiolla niitä on liikaa – 23 kappaletta.

La Radiolina (2007) liittyy minulla vahvasti Leedsiin. Olin juuri muuttanut kaupunkiin, levy ilmestyi syyskuussa, joten hain sen kaupasta. Tykkäsin taas kovasti, vaikka en odottanut enää suuria. Albumi on kuitenkin hyvällä tavalla irtiotto aikaisemmista, hylkäämättä hyviä puolia. Se julkaistiin pienellä levymerkillä eikä Virginillä. Se yhdistää Radio Bemban livemeiningin ja kahden ensimmäisen soolon iholle tulevan pienimuotoisuuden. Siellä on idioottimaisia ja idioottivarmoja hittirallatuksia, kuten ”Politik kills”, ja varmalaatuisia nopeita biisejä, kuten ”Mama cuchara”, ”Tristeza maleza” ja ”Rainin in paradize”, johon Emir Kusturica ohjasi videon, ja tunnelmallisia paloja, kuten ”La vida tombola”. Täältä löytyy myös ”El hoyo”, joka valmistui peyoten voimalla vuosia ennen ensimmäistä soololevyä. Kierrätys ei päättynyt tässäkään: ”Besoin de la lune” löytyy jo edelliseltä Siberia-levyltä. Jotenkin pidän tästä levystä edelleen paljon, vaikka siinä mennään välillä siitä, mistä aita on matalin: tunnelmapalat ovat onnistuneita, mutta toisteisia, eivätkä tuo mitään merkittävästi uutta Manu Chaon tarinaan; vauhtibiisit ovat samasta muotista ja jokaisen kuvitukseksi sopii välkkyvä hälytysajoneuvovalo. Ehkä juuri tämä yhdistelmä toimii minulle.

Culshaw’n kirja on miellyttävää luettavaa, mutta musiikin tietosanakirjaksi kirjoittajasta ei taida olla. Hän kertoo Mano Negran soittaneen The Clashin biisiä ”I Fought the Law” (kyllä The Clash sitä soitti, mutta ei kai kukaan kuvittele sen olevan bändin oma?) ja kirjoittaessaan Chaon musiikillisista seikkailuista ennen Mano Negraa Culshaw mainitsee bändit Les Meteors, Les Cannibals ja Les Stingrays. Kuvitteleeko hän, että ne olivat ja ovat ranskalaisia, kun hän käyttää ranskan määräistä artikkelia?

Teos ei valota millään järkevällä tavalla sitä, miksi Chao ei ole tehnyt mitään merkittävää musiikkia yli kymmeneen vuoteen.

Pidän paljon Mano Negrasta ja Manu Chaosta. Silti minua naurattaa Les Wampasin biisi ”Manu Chao”, jossa lauletaan ”Jos minulla olisi Manu Chaon lompakko, lähtisin lomalle Kongoon.” (löytyy YouTubesta).