Mikä ihmeen ateistinen spirituaalisuus?

Kesäkuun 15–17. pidetään Donner instituutin konferenssi otsikolla Post-Secular Religious Practices. Oma alustukseni käsittelee nykypäivän ateistista diskurssia tai tarkemmin sanoen hyvin pientä – ja joidenkin mielestä erikoista – ulottuvuutta: sellaista ateismia, jossa spirituaalisuus ja/tai meditaatio ovat olennaisia osia.

Esitän tässä pienen kaavion, joka auttaa hahmottamaan, mistä olen kaivanut esiin kyseisen ilmiön. Plus-merkit osoittavat, että osa kirjoja kirjoittavista ateisteista suhtautuu myönteisesti, joskaan ei homogeenisesti, spirituaalisuuteen. Tyypillistä tälle on myös myönteinen suhde meditaatioon, mutta kielteinen suhde monoteismiin ja Jumalan olemassaoloon.

	Monoteismi	Spirituaalisuus	Meditaatio
Dawkins	-	-	-
Hitchens	-	-	-
Dennett	-	-	-
Harris	-	+	+
Stenger	-	+	+
Antinoff	-	+	+
Comte-Sponville	-	+	(+)
Maisel	-	-	(+)

Kaaviossa ensiksi mainitut kirjoittajat ja teokset ovat seuraavat:

Richard Dawkins: The God Delusion

Christopher Hitchens: God is Not Great

Daniel Dennett: Breaking the Spell

Sam Harris: The End of Faith

Victor Stenger: The New Atheism

Näitä kutsutaan niin sanotuiksi uusateisteiksi. Heistä Harris ja Stenger sopivat tähän ateistisen spirituaalisuuden kategoriaan. Kaavion päättävien kirjoittajien teoksia voidaan kutsua uusateismia seuraavaksi vaiheeksi. Kirjat eivät ole samanlaisia myyntimenestyksiä, mutta niiden markkinasijainti rakentuu uusateismin suosiolle: jos uusateistit keskittyivät kertomaan, mikä uskonnoissa on vialla, ateistinen spirituaalisuus on yksi tapa vastata siihen, miten rakentaa ateistisia merkitysjärjestelmiä siten, että ateismi on jotain enemmän kuin Jumalan tai jumalien olemassaolon kieltämistä.

Mainitut kirjoittajat ja teokset ovat seuraavat:

Steve Antinoff: Spiritual Atheism

André Comte-Sponville: The Little Book of Atheist Spirituality

Eric Maisel: The Atheist’s Way: Living Well without Gods

Tarkemmat tulkinnat jätän seminaariin ja myöhemmin sen pohjalta kirjoitettavaan artikkeliin. On kuitenkin mielenkiintoista, miten ateistiset uskomukset sopivat tässä diskurssissa yhteen sellaisten käytäntöjen (esimerkkinä meditaatio) kanssa, jotka nousevat perinteistä, joita tavataan pitää uskonnollisina. Kyse ei ole niinkään tätä kantaa puolustavien epäkoherentista näkemyksestä, vaan siitä, miten vaikeaa on ylläpitää selvää käsitteellistä rajaa uskonnollisen ja maallisen välillä, erityisesti silloin, kun ei puhuta pelkästään uskomuksista vaan myös käytännöistä.

Lehdenjakajan pyyntö

Matleena Jäniksen ja Emilia Lehtisen dokumenttielokuva Kohtaamisia Jeesuksen kanssa valmistui ilmeisesti jo 2010, mutta näin sen vasta tänä keväänä. Siinä joukko ihmisiä kertoo suhteestaan Jeesukseen. Aihe sinänsä on tavallinen, maltillisesti kiinnostava. Teoksessa kuitenkin esiintyi lehdenjakaja, joka varasti show’n.

Dokumentin alussa lehdenjakaja kertoo pyytäneensä Jumalalta tai Jeesukselta tupakkaa, kun omat olivat loppu. Pian mies löysi pienen askin vihreää Smartia. Sattumoisin kyse oli miehen vakiomerkistä, tosin aski sisälsi vain kymmenen savuketta. Se kuitenkin riitti: pyyntöön oli vastattu.

Ensiksi ajattelin, että jaaha, nyt on löydetty joku humoristinen laitapuolen kulkija. Toisin kävi.

Uskontokeskustelussa, erityisesti uskontokritiikissä, on tapana nähdä uskonnolliset ihmiset uskomustensa kautta. Ihminen uskoo jotain ja siksi hän toimii tietyllä tavalla. Tämä kaava mielestäni ylikorostaa jäsenneltyjen uskonnollisten uskomusten roolia inhimillisessä toiminnassa. Se sivuuttaa sen pragmatistisen näkemyksen, jonka mukaan oikea kysymys ei ole, uskooko joku todella noin, vaan ”millaisia tarkoitusperiä silmällä pitäen jollekin on käyttökelpoista hyväksyä jokin uskomus?” (Richard Rorty). Tämä ei tarkoita niinkään kalkylointia, vaan sitä, että tämän kannan mukaan meillä on tapana omaksua uskomuksia, jotka ovat meille hyväksi arkisessa toiminnassamme.

Lopussa mies palaa kameran eteen. Hän toteaa seuraavasti:

”Jotkut niinku sanoo että onko sitä Jeesusta edes olemassakaan, niin loppujen lopuks niin tota niin, mitä sillä on väliä, että kyllähän sen sitten aikanaan näkee perillä, että onko se vai ei, mutta… Mun kohdalla ainakin toimii se, että todellakin niinku on vuorovaikutusta, että on tulevinaan vastauksia, niin, kun on kysymyksiä tai hätää, niin, eikös se ole pääasia, että asiat hoituu.”

Tällainen vastaus turhauttaa niitä, joiden mielestä uskomukset voidaan hyväksyä vain jos ne ovat yhtäpitäviä todellisuuden kanssa. Lehdenjakajan kanta on kuitenkin täysin ymmärrettävä pragmatistisen lähestymistavan kanssa. Hänelle usko Jeesukseen auttaa suoriutumaan arjessa, pitämään elämän kasassa: ”pääasia, että asiat hoituu”.

On huomattava, että lehdenjakaja ei kalkyloi. Hän ei Smartia imiessään iske silmää ja sano, että tämä on tällaista wittgensteinilaista kielipeliä.  Hän uskoo, mutta uskon oikeuttavana perustana on se, että se toimii. Uskomuksen todenmukaisuus ei häntä suuremmin huoleta, sillä sen näkee sitten perillä, oliko uskomus tosi vai ei. Hänelle kyse on win-win tilanteesta. Hän voittaa nyt ja voittaa lisää myöhemmin, jos uskomus osoittautuu todeksi.

Ajattelen, että lehdenjakajan näkemys ei ole ollenkaan harvinainen. Harvinaista sen sijaan on kuulla jonkun artikuloivan tuon kannan.

Menestyksen metsästäjät

Lauantaina 14.5.2011 Manchester City peittosi Stoke Cityn Wembleyllä numeroin 1-0. Se päätti 35:n vuoden pokaalittoman putken. Joukkue voitti Englannin cupin. Valioliigan viimeisellä kierroksella sunnuntaina 22.5.2011 siniset iskivät kaksi maalia Boltonin verkkoon. Näin varmistui kolmas sija ja suora paikka mestareiden liigaan.

Englannissa asuessani tuttavat ja tuntemattomatkin kyselivät jatkuvasti, mitä joukkuetta kannatan. Aluksi vastailin, etten mitään, mutta olen kiinnostunut lajista. Ei mennyt jakeluun. Sitten aloin vastata, etten kannata mitään seurajoukkuetta, vaan Suomen maajoukkuetta. Sitä seurasi yleensä jatkokysymys joukkueen menestyksestä. Täsmennykseni Suomen jalkapallohistoriasta arvokisoissa herätti sääliä siinä määrin, että päätin vaihtaa vastaustani. Aloin vastata, että kannatan Leedsiä siitä yksinkertaisesta syystä, että asun kaupungissa, mutta lisäsin, että käyn silloin tällöin Manchester Cityn peleissä. Leeds kelpasi vastaukseksi, mutta Cityn mainitsemisesta seurasi gloryhunter -syytökset, ellei kysyjä ollut saman joukkueen kannattaja.

Viime vuosina olen tosiaan ryhtynyt seuraamaan entistä tarkemmin Manchester Cityn toilailuja. Totta kai tajusin, että Cityn omistajan rahavarat olivat perusteena syytöksille. Mutta on kai selvää, että todellisen gloryhunterin kannattaisi valita toisin. Miksi vaivautua epätasaisesti pelaavan, joskin nousukiidossa olevan seuran kannattajaksi, kun jo samasta kaupungista saisi paljon varmemman valinnan? United nappasi taas liigamestaruuden ja päätyy mestareiden liigassa vähintään hopealle.

Cityllä on oman kokemukseni mukaan todella vähän kannattajia syntyperäisten manchesterilaisten ulkopuolella. Sen sijaan joka hemmolla on suosikkijoukkueena oman kylän seuran lisäksi joku neljästä suuresta: Manu, Chelsea, Arsenal tai Liverpool. Eikö se ole nimenomaan esimerkki siitä, että valitaan yksi mahdollisista menestyjistä?

Itse asiassa City on Tottenhamin ohella joukkue, joka sekoittaa vuodesta toiseen jatkuneen neljän suuren aikakautta. Eikä tuo pakka ole vieläkään täysin uudistunut: kolme suurta tuntuu olevan piirun verran kahta haastajaa edellä. Myös Liverpool nousi alkukauden tarpomisen jälkeen vauhdilla kärkikamppailun tuntumaan.

Omalla tavallaan Cityn kannattaminen sopii itselleni tavanomaiseen underdog-perinteeseen. Esimerkiksi Uuden Seelannin peli Italiaa vastaan oli yksi MM-kisojen kohokohdista. City ei enää ole underdog koko valioliigaa tarkastellen, mutta se on haastaja nimenomaan neljää suurta kohtaan. Myös kotikaupungissaan se on altavastaaja, kun rinnalla seisoo mahtiseura United. Tässä vertailussa Cityn kannattaja ei ole puhdasverinen gloryhunter.

On muitakin syitä valita City, jos ankkuroi faniutensa Manchesteriin. Kärjistäen, Cityn kannattajien ydinjoukko on Manchesterista, Unitedin Aasiasta. City on Manchesterin joukkue, United Salfordin. Jos Gallagherin veljesten tunnettu rakkaus joukkuetta kohtaan ei vetoa, niin myös legendaarisen The Fallin Mark E. Smithin kanssa voi jakaa kannatuksen kohteen. Hipsteripisteissä City peittoaa Unitedin helposti, joskaan se ei ehkä ole paras peruste faniudelle.

Ja miksipä ei ankkuroisi faniutta Manchesteriin? Asuin Leedsissä melkein kolme vuotta. Suurimman osan tuosta ajasta Leeds United pelasi kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla. Kun peleissä käy Leedsissä 20-30000 ihmistä, ei tunnelmaa voi sanoa väsähtäneeksi alasarjapalloiluksi. Mutta joskus toivoo näkevänsä myös laatua.

Laatupallosta kiinnostuneille oli tuosta sijainnista tarjolla maantieteellisin, taloudellisin ja logistisin perustein useita vaihtoehtoja, muttei parempaa kuin Manchester City. Tunnin bussimatkasta pulitti sopivalla pihtauksella punnan yhteen suuntaan. Junamatkan normaalihintakin on alle 20 puntaa, joten ajallinen ja taloudellinen satsaus oli maltillinen. Lippujen ostaminen ei ole ylitsepääsemättömän vaivalloista. Niitä on ollut myös saatavilla hyvin, mikä ei ole itsestäänselvyys huippujoukkueiden kohdalla. Hinnatkin ovat kohdillaan. Olen maksanut 30-36 puntaa, mikä on tavallinen hinta valioliigassa, pari puntaa enemmän kuin Leedsissä ja parikymmentä puntaa vähemmän kuin paikka Old Traffordin piippuhyllyllä.

Englannin Barcelonaksi kutsutussa Manchesterissa on tarjontaa museoista levykauppoihin, kiinalaiskorttelin roskabuffeteista paikallisiin olutmerkkeihin. Kulku stadionille on vaivatonta esimerkiksi bussilla ja varsinkin pelin jälkeen on mukava kävellä takaisin keskustaan. Tässä City peittoaa Unitedin. Unitedin pelistä on lähdettävä kesken, jotta välttäisi tunnin epämiellyttävän jonotuksen raitiovaunuun. Ja varmistukseksi, jos tosifanin tunnistaa siitä, että seuraa joukkuetta mahdollisimman epämiellyttävissä olosuhteissa, niin jättäydyn mielelläni koko leikin ulkopuolelle.

Stadion on miellyttävä. Siitä puuttuu korkeatasoisen Old Traffordin kliinisyys. Se on palveluiltaan toimivampi kuin kotikutoinen Goodison Park, jossa puoliajan olutjonossa odotetaan tuoppia lisäajan alkuun. Mikä tärkeintä, kaikilta paikoilta olen nähnyt tapahtumat ja kokenut pelin tunnelman. Samaa ei valitettavasti voi sanoa Unitedista, vaikka pehmustetussa penkissä istuisikin.

Edellä kuvatut seikat perustelevat, miksi Cityn kannattaja voi olla ilman pokaalien vonkaajan mainetta. Niiden lisäksi on henkilökohtaisia tarinoita, joista omani alkaa ennen huippupalkattujen pelaajien ostamista.

Ensimmäisen kerran menin peliin vuonna 2007, jolloin korkeimman hintalapun pelaajista oli korkeintaan märkiä unia. Joukkue tahkosi maalittoman tasapelin West Hamin kanssa. Vierasjoukkue oli niskan päällä ja esitys lupaili vain Hammerseilla pisterikasta loppukautta.

Kokonaiselämys pelissä käymisestä oli kuitenkin lämmin. Kun taksikuski toteaa intialaisella aksentilla, että kaupunkiin tullessa tärkeintä on muistaa ottaa sateenvarjo. Kun ensimmäistä sunnuntain näkyä stadionin viheriölle säestää tihkusade ja Morrisseyn Every Day is Like Sunday. Tiedättehän?

Aloin vähitellen innostua Irelandin millintarkoista pystysyötöistä, Wright-Phillipsin pystyjuoksuista ja Petrovin keskityksistä. Tuosta porukasta on jäljellä enää keskimmäinen, hänkin tavallisesti joko vaihtopenkillä tai kokoonpanon ulkopuolella. Syksyllä 2011 kaikki kolme pelaavat muissa seuroissa.

Nykyään kentällä taituroivat suuremmat tähdet. Osa heistä on ostettu ylihintaan. Jo joukkueesta poistunut Robinho ostettiin kalliilla, mutta se oli vain keino sanoa: ottakaa meidät vakavasti. Wayne Bridge, Joleon Lescott ja Kolo Toure taisivat maksaa liikaa. Samoin James Milner, joka on toistaiseksi näyttänyt vain vähän, vaikkei olekaan pelannut kelvottomasti.

Sen sijaan David Silvaa on ollut ilo katsella. Samoin Nigel De Jongin uurastusta – yksi parhaista puolustavista keskikenttäpelaajista, vaikka joskus vahingoittaa vastapelaajaa tarpeettomasti. Carlos Tevez on itsestään selvästi mainio pelaaja, samoin Yaya Toure. Mario Balotelli on väläytellyt muutaman kerran nuorukaisen potentiaalia. Puolustuksessa Vincent Kompanyn huikealla prosentilla onnistuneet taklaukset ovat tärkeä osa joukkuetta.  Henkilökohtainen suosikkini on Adam Johnson, jonka hankkiminen Middlesbroughista on Cityn paras siirto vuosikausiin hinta/laatu -suhteeltaan. Tälle subjektiiviselle mielipiteelle löytyy lisäpontta tilastoista, jos joku on kiinnostunut.

.

Siinä välissä oli hienoja hetkiä, kuten ottelu Sunderlandia vastaan. Paikan päällä tuli todistettua Mark Hughesin viimeistä ottelua Cityn valmentajana. Peli pelattiin kevyessä lumisateessa, ja katsojat olivat tuoneet lämmikkeitä katsomoon. Yksillä termospullo kahvia, toisilla taskumatti jotain muuta. Ottelussa oli säpinää ja luokatonta puolustuspeliä. Siksi katsojia hemmoteltiin maaleilla, lopputuloksena Cityn niukka voitto 4-3. Toisesta rivistä oli hauska seurata, kun kaksi pienen tuopin mittaista pelaajaa, Bellamy ja Sylvinho nalkuttivat toisilleen. Kumpikaan ei ole pelannut enää tällä kaudella Cityssä. Kauden loppusijoitus oli viides, jolla jäätiin mestareiden liigan ulkopuolelle. Se siitä menestyksestä.

Cityn pelaajille maksetaan kovaa palkkaa ja siirtosummat ovat olleet yläkanttiin. Silti gloryhuntereista puhujat voivat miettiä, miten muut menestysjoukkueet on rakennettu. Talkootyöllä? Cityn yksikään pelaaja ei ole maksanut sitä, mitä Torresin siirto Chelseaan (50m£) tai Andy Carrollin lähtö Liverpooliin (35m£).

Faniuteni on kuitenkin pinnallista. En menetä yöuniani, jos miljonäärit pelaavat huonosti. Luultavasti siinä vaiheessa, kun City ottaa kolmannen mestaruuden peräjälkeen, alkaa menestyskin kyllästyttää. Silloin on mahdollista, että vaihdan johonkin altavastaajaan tai väriläiskään.

Toistaiseksi riemastuttavinta on ollut se draama, jota City on tarjonnut maalaamalla harmaansävyisen valioliigan kirkkailla ja kylläisillä väreillä. Tärkeintä on se, mitä tapahtuu kentällä ja miten se näkyy sähköistävän liigaa. Kentän ulkopuolen tapahtumissa on ollut paikoin tragikoominen sävy: esimerkkeinä brittipelaajien ryyppyreissu Newcastleen, Kolo Touren doping-käry, Balotellin typeryydet kentällä ja sen ulkopuolella, Tevezin strateginen kikkailu markkina-arvonsa nostamiseksi ja Dzekon nihkeä aloitus 27 miljoonan punnan siirron jälkeen.

Suomessa lojuville Lontoon pohjoispuolisten joukkueiden futisfaneille on katastrofaalista, että EasyJetin edulliset lennot Helsingistä Manchesteriin päättyvät. Oli sitä gloryhunter tai ei.

Tänään maanantaina Manchesterissa on Cityn paraati. Tarkoitukseni on saapua kaupunkiin illalla, joten ehkä ehdin ilotulitukseen. Tosin ajoitus on vain sattumaa, sillä enhän minä mikään fani ole.

Vaalivalvojaiset 2011

Päätin koota pääosin muttei yksinomaan punavihreiden ihmisten Facebookiin laittamista päivityksistä ja kommenteista pienen  palasen tunnelmia näin historiallisena hetkenä. Jyrki Käteisen johtama Kokoomus on suurin puolue huolimatta paikkojen roimasta laskusta. Tosin kommentit keskittyivät Jabba the Hutin johtamien jytkyjen menestyksen päivittelyyn. Olen anonymisoinut näpistämäni lainaukset ja jos joku FB-kavereistani haluaa, että poistan heidän päivityksensä alla olevasta, niin olkaa hyvä ja ottakaa yhteyttä.

Sekalainen arviointi alkoi vaalituloksen paljastuttua:

Meinasin laittaa linkin Yölinnun Sitä saa mitä tilaa -biisistä, mutta en uskallakaan. ;-)

Ja vaikka Halla-Aho pääsikin eduskuntaan, niin vihreitä naisia ei edelleenkään saa raiskata.

Perussuomalaiset anagrammina: massaulostepieru ja urpo lumisateessa.

Mun persusta tuli jytky

Mutta sitten tuli dagen efter:

Huomenta jytky-Suomi! Hämmentävää olla tämmöisessä punaviher-piipertäjä-taidehiipparivähemmistössä..

Jaahas. Ei se painajainen ollutkaan unta...

Ainoa toivomme on, että perussuomalaiset paljastuvat hallitusvastuussa juuri niin tyhmiksi ja taitamattomiksi kuin miltä he ovat aina vaikuttaneet.

ja minä kun ehdin jo luulla, että darrassa herääminen olisi ollut päivän kamalin jytky.

Piti vähitellen miettiä, että onko se oma maa mansikka vai suuntaavatko punavihreät ulkomaille?:

I always thought it's a bit embarrassing to live in a country governed by the conservatives. Now, I'd take them anytime over the 'true' Finns. Welcome to the UK, Finnish friends...

Aika harvoin ovat Suomen vaalit BBC:n luetuimmissa uutisissa....

Mikä tämä maa oikein on ja asunko oikeasti täällä? Olenko minäkin sitä Suomen kansaa, josta nuo tuolla puhuvat?

I always felt I was slightly exaggerating, when I said Finns are right wing racists. Turns out I was spot on.

Nämä hoitaa evakkojen kahvipannut ja vähän muutakin:

(mainos:) Muutto ulkomaille - Niemen avulla ulkomaille muutto on helppoa!

-Olisinpa tajunnut ostaa Muuttopalvelu Niemi Oy:n osakkeita.

Paluumuuttajankaan osa ei ole helppo:

siis tuonneko mun pitäisi muuttaa!?!??

Kokoomuksen ja Persujen linja alkoi mietityttää:

JAAANA PELKONEN!!!

-Kuka nyt juontaa Euroviisut?

-Ei niitä näytetä enää. Siellähän on ulkomaalaisia.

Mutta eihän hallitusta vielä muodostettu. Hallitusspekulaatiota kuumempi kysymys oli, miksi sitä tulisi kutsua:

miettii, mitä mahtaa olla luvassa neljäksi tulevaksi vuodeksi.

-Paljon punaniskahallitusvitsejä.

-Sini-punaniskahallitus?

-Sinipuna, jossa niska joustaa!

Samalla muistutettiin vaalimenestyjien jargonista. Lässyn lässyn:

"lähes kaikilla politiikan lohkoilla pitää muutoksen toteutua, suomen kansa on näin toivonut... muutoksen aika on nyt... kansa vaatii sitä". siinä sisältöä

Mutta sillä välin nokkelat alkoivat jo varautua tulevan persulandian politiikkaan:

jos remontista jää yhtään ylimääräistä, sijoitan sen postmoderniin tekotaiteeseen. Parempaa en heti keksi tätä koulukiusaajayhteiskunnan paluuta vastustamaan.

Onneksi tuli aikanaan säästettyä markkoja, pitääpä laittaa ne jo valmiiksi lompakkoon.

Mieli palasi takaisin markkojen etsimisestä analyysiin Suomen politiikan tilasta. Osansa sai Varsinais-Suomen bodaava ääniharava:

Kike Elomaa läpi!!!11!

Kike totes radiossa eilen, ettei vielä tiedä mitä BKT tarkoittaa.

arvostaa huumorieduskuntaa

Olisiko Kikkakin nyt kansanedustaja, jos olisi hengissä?

Pettyneet eivät olleet aivan selvillä, pitäisikö passivoitua vai aktivoitua?:

Jos menis nukkuun ja heräis 4 vuoden kuluttua.

Voiko persuudesta eheytyä?

Mikähän olisi paras antipersurantti?

Persut ja oikeisto ei ole mitään. Vastarinnan rakentaminen jatkuu.

Jos tähän tulee, no perkele 50 tykkäystä, lähden ensi kerralla eduskuntavaaliehdokkaaksi.

-x, y, z ja 96 muuta tykkäävät tästä

Siitä huolimatta kansa kyllä tietää, vai ketä nyt syytettäisiin?:

Mä en taidakaan kannattaa demokratiaa...

The best argument against democracy is a five-minute conversation with the average voter." -Winston Churchill

Kansan rivi näyttäis olevan melko syvä...llä?

-juuri näin. ihan persussa

Naapuriakin sopi epäillä ja kysyä, mistä tunnet sä ystävän?:

FB-frendeistäni 1 paljastui perussuomalaiseksi. Aikamoista.

-Jep, samoin. Hmm.

Vai onko kansaa ja fb-kavereita sittenkään syyttäminen? Epäilyt yllättävistä syyllisistä vahvistuvat:

Pitääkö syyttää hipstereitä? Ovat käyneet äänestämässä ironisesti, kun oli niin hyvät pyöräilykelitkin.

Jos ei syyllisiä löydy, niin viina on ihmeellisen toimintavarma lääke jopa vaalitulokseen:

nyt sitä viinaa tänne, ahistaa.

kävi pitkällä lenkillä, tuli kotiin ja on hyvin hämmästynyt. Tämä vaatii kulauksen alkoholia, mutta ainoa mitä kotoa löytyy on ranskal. shamppanja eikä tässä nyt juurikaan ole juhlan tuntua.

Näillä punavihreillä älyköillä oli vaikeuksia ymmärtää yhtälöä, jonka mukaan joka viides suomalainen on persu mutta kukaan ei tunne ketään persua. Yksi kannattaja tuli vastaan vaalien jälkeisenä päivänä:

Tuli kadulla vastaan mummo, joka pysäytti ja osoitti pilven pitsireunusta. "Taivaskin juhlii perussuomalaisten voittoa."

Kaikesta huolimatta nuorisossa on tulevaisuus:

X:n mielestä paras puolue on Piraatit ja toka paras RipuliKakkaPuolue. 10-vuotiaat ei masennu demokratian edessä.

Antaa politiikan jatkua heti vaalien jälkeen eikä vasta neljän vuoden kuluttua.

Journalismikritiikin vuosikirja 2011

Keskiviikkona 13.4.2011 julkaistaan uusi journalismia ja sen kritiikkiä käsittelevä vuosikirja  vuosimallia 2011 ravintola Pullmanissa Helsingissä kello 14 alkaen.

Vuosikirjassa on muutamia teemoja, ja yksi niistä on uskonto. Siinä on myös tekstini ”Uutinen uskonnosta: tyytymättömyyden tae?”. 

Tekstini ei noudata tavanomaista vuosikirjan artikkelityyppiä. Ainakin oman mielikuvani mukaan vuosikirjatekstit ovat usein menneen vuoden uutisointien tapaustutkimuksia. Lisäksi niiden sävy on tyypillisesti kriittinen: yksinkertaistaen ilmaistuna voisi sanoa, että vuosikirjan tekstit kertovat toimittajille ja ylipäätään aiheesta kiinnostuneille, mikä uutisoinnissa meni vikaan.

Tapaustutkimuksen sijaan oma tekstini summaa kokemuksiani ja käsityksiäni. Esimerkkeinä käytän suomalaista ja brittiläistä uskontouutisointia. Erityisesti olen hyödyntänyt sitä, mitä toimittajat, televisio-ohjelmien tekijät, uskonnollisten yhteisöjen edustajat ja aihepiiristä kiinnostuneet tutkijat ovat nostaneet esiin seminaareissa, joissa olen seikkaillut ympäri Englantia viime vuosien aikana.

Artikkelini ei myöskään ole kriittinen sillä tavalla, että siinä vain osoitettaisiin median virheet. Tekstini on sävyltään melko kiltti, rakentava ja median lähtökohtia ymmärtävä, mutta toivottavasti ei hampaaton. Alaotsikko ”tyytymättömyyden tae?” vihjaa uskontojournalismin vallitsevaan tilanteeseen: oikeastaan yksikään osapuoli ei ole tyytyväinen, kaikkein vähiten uskonnolliset yhteisöt.

Kontribuutioni on ehkä ensisijaisesti tutkimukseen perustuva kansalaispuheenvuoro paremman uskontouutisoinnin puolesta. Se on kohdennettu etupäässä uskonnosta kirjoittaville toimittajille, jotka voisivat lukea sen juuri sillä hetkellä, kun heille tulee tarve tai into pohtia oman työnsä tekemisen tapoja. Sellaiseen tilanteeseen sopinee paremmin pohdiskeleva ja syntetisoiva näkökulma kuin yltiökriittinen ja yhteen tapaukseen keskittyvä.

Vuosikirjassa on viisi uskontoa käsittelevää tekstejä ja toki niissä setvitään myös Ajankohtaisen Kakkosen Homoiltaa ja sen herättämää keskustelua. Yhteensä Journalismikritiikin vuosikirja tarjoilee lähes 30 lyhyehköä artikkelia. 

Vuosikirja on luettavissa myös sähköisesti seuraavassa osoitteessa:

http://tampub.uta.fi/J/journalismikritiikin_vuosikirja_2011.pdf

Apatiaa paholaiselle

Joskus musiikkitoimittaja voi olla kuin rokkitähti. Joskus tähän asemaan voi päästä, vaikka ei kirjoittaisi kovin paljon. Nick Kent on tällainen hahmo.

Kentin omaelämäkerrallinen teos Apathy for the Devil (2010) herätti hieman kiinnostusta ilmestyessään. Eniten kutkutti teoksen päähenkilön antisankarius: hintelä ja feminiininen pitkätukka halusi olla joku (ja kyllä hän olikin), mutta käytti suurimman osan valveillaoloajastaan huumeiden etsimiseen ja käyttämiseen.

Englannissa kirjan arviot olivat kuitenkin muikeita. Niiden perusteella päätin olla tutustumatta kirjaan kiireisesti. Kun teos löytyi alehyllystä pian naurettavaan kahden punnan hintaan, tiesin, ettei kyse ole myyntimenestyksestä eikä tulevaisuuden klassikosta. Kun Kentin aikaisempi teos Dark Stuff oli kerännyt kehuja, oli mahdollista, että kriitikoiden rima oli ollut korkealla. En voinut vastustaa kiusausta. Ostopäätös ja kahden punnan sijoitus oli tehty. Ainakin teoksessa on tekijän valikoima lista 1970-luvun kiinnostavasta musiikista, jos ei muuta. Tein Spotify-listan. Nimesin sen omaperäisesti: Nick Kent.

Kriitikoiden rima oli ollut ihan oikeassa kohdassa. Kyse on kohtuullisen apaattisesta kirjasta, joka olisi voinut olla klassikko. Eräs arvioija totesi, että varsinaisesti Kentin maine perustuu kahteen onnistuneeseen raporttiin. Niistä yksi käsittelee Nick Draken kuolemaa ja toinen Beach Boysien Brian Wilsonia.

Muistelmissa on kuitenkin kourallinen viihdyttäviä anekdootteja sekä jonkinlainen kuvaus yhdenlaisesta murroskaudesta. Kentin ura, jos sitä sellaiseksi voidaan kutsua, sijoittuu nimittäin mainiosti punkin tuloon. Mainiosti siksi, ettei hän ole puhdasverinen punkin kasvatti vaan sitä edeltävää aikaa kuvaava touhuilija. Kirja käy läpi tuon murroksen näkökulmasta, jossa punk ei ole puberteetti-ikäisen vuosi nolla. Kentille punk on yksi monista virtauksista, jossa on niin helmiä kuin sikoja.

Muisteluissa kyllä seikkaillaan makoisasti klassisten rock-yhtyeiden kanssa (Led Zeppelin, Rolling Stones jne.). Kent seurusteli Pretendersin Chrissie Hynden kanssa ja tutustui hyvin Iggy Popiin. Morrissey kirjoitteli hänelle fanikirjeitä (joihin Nick ei koskaan vastannut – aihe, jota Morrissey ilmeisesti käsittelee laulussa ”Reader Meets Author”). Kent jopa oli hetken aikaa Sex Pistolsin jäsen ennen John Lydonin astumista remmiin.

Sid ja Nancy -elokuvassa on kohtaus, jossa Pistolsien keikkaa ennen joku huomauttaa, että tuolla on se toimittaja Dick Kent. Sid Vicious kävelee toimittajan luo ja iskee bassolla päähän. Väkivaltaisuus on tosiasia, mutta Kent toteaa iskujen tapahtuneen rautakettingillä. Hän ei ymmärtänyt, miksi näin tapahtui. Myöhemmin hän antoi anteeksi Sidille, joka sitä pyysi. Sitten käytettiin taas huumeita ja kuvaus siitä, miten Sid alkoi ”haista kuolemalle” on kiinnostava. Narkkari tajuaa milloin toinen narkkari on mennyt paluun mahdollistavan pisteen ohi.

Populaarimusiikintutkimuksen ja kulttuuriteorian kannalta on oivaltavaa, että Kent kyseenalaistaa Pistolsien manageri Malcolm McLarenia koskevat analyysit, joissa viitataan innostuneesti situationististen tekniikoiden siirtämiseen uuteen kontekstiin. Vaikka tekniikat olivat sukua situationistien vastaaville, Kentin mukaan McLaren ei koskaan puhunut situationisteista hänelle vuosina 1974 ja 1975 – ja he tunsivat toisensa hyvin. Kent ehdottaa, että strategiat otettiin suoraan 1950-luvun lopun rock’n’roll -manageroinnista ja että McLarenin esikuvana oli Larry Parnes, jonka tallissa olivat esimerkiksi Billy Fury, Georgie Fame ja Marty Wilde.

Yksi parhaista puolista Kentin muisteluissa onkin myyttejä purkava asenne. Hän ei ole systemaattisesti kriittinen kaikkia kohtaan, vaan pyrkii pudottelemaan tarkkaan valikoituja tähtiä. Ongelmana on se, että Kent on viettänyt muistelemansa ajan kamoissa, joten voi kysyä, miten luotettavia ja puolueettomia hänen muistelunsa ja analyysinsa ovat. Välillä syntyy epäilys tulkintojen tarkoitushakuisuudesta. Itseäni kuitenkin kiinnosti paljon lyhyt anekdootti Bob Marleyn tapaamisesta.

Marleysta on tehty kiiltokuvamainen henkinen kapinallinen, mystinen ja jumalallinen rastamies, josta ei puhuta pahaa. Kent kertoo tavanneensa Marleyn ja taustabändi Wailersin vessassa. Nick hermostuu nähdessään mustat miehet virtsaamassa ja vetämässä jointtia rivissä ja menee koppiin. Hermostuneena ja kokaiinipölyissä hän virtsaa kengilleen. Yrittäessään luikahtaa pois vessasta Marley lähestyy Kentiä ja irvistää uhkaavasti, astuu lähemmäksi ja sanoo ”rasclaat”, jonka voisi suomentaa paskiaiseksi. Kent poistuu paikalta ja tulkitsee reaktion johtuvan hänen ulkonäöstään: kevyesti meikattu feminiininen mies ei ollut Bobin mieleen. Kohtaaminen on Kentille osoitus siitä, että Bob oli aivan yhtä urpo ja ennakkoluuloinen kuin me muutkin. Kohtaamista ei tulkita pidemmälle, mutta rastafarien ja yleisesti Jamaikan yhteiskunnan erittäin kielteinen suhde homoseksuaalisuuteen on tunnettua.

Omaan Mark E. Smith diggailuuni on sangen sopivaa, että hänestä Kentillä on tarjottavana vain ylisanoja. Toisaalta, kyse on persoonasta, ei The Fall -yhtyeen musiikista. Varsinkin yhtyeen varhaistuotanto on Kentin mielestä korvia syövyttävää tavaraa.

Kangaskassi on sittenkin parempi

Minä käytän kangaskassia. Tarvittaessa käytän toista kangaskassia. Jos kannan reppua, voin sulloa ostokseni sinne. Välttelen muovikassien ja myös paperikassien ostamista.

Esko Valtaojan (TS 15.3.2011) mukaan tämä kertoo vain katsomuksellisesta valinnasta. Mikään vaihtoehto ei ole ekologisempi. Valinnalla ole juuri mitään vaikutusta maailman tilaan.

Käyttämällä kangaskassia säästän rahaa, mielikuvissani myös luontoa. Kyse on jossain määrin katsomuksellisesta ratkaisusta. Ehkä ratkaisu on myös tyylillinen: kuka haluaa kulkea kaduilla supermarkettien mainokset käsissään? Lisäksi, en ole koskaan vakuuttunut siitä, että vaikka en ostaisi yhtään muovi- tai paperikassia, panokseni luonnon kokonaiskuormitukseen vähenisi merkittävästi.

Mutta mietitään vielä. Jos kannan tavarat kaupasta kangaskassilla, enkö silloin kuluta vähemmän muovi- tai paperikasseja? En, sanoo Esko, sillä täytyyhän käyttäjän keksiä jostain roskapussinsa.

Hyvä huomio, mutta siinä on yksi iso virhe. Jos unohdetaan kokonaan roskapussien laatuvaihtelut, niiden kulutus ei ole sama kuin kaupasta kannettavien tuotteiden tilavuus. Paitsi jos jättää ruuat syömättä.

Pakkaukset laitetaan roskiin tyhjinä ja useimmiten, toivottavasti, myös taiteltuna siten, ettei roskiin kanneta tyhjää ilmaa. Siis absoluuttinen pussien kulutus pienenee, jos käyttää kangaskassia.

Joko minä tai Esko on väärässä. Luulen, etten se ole minä, mutta ehkä jotain on jäänyt huomaamatta. Kangaskassista en kuitenkaan luovu.