Miten mediassa käsitellään uskontoa?

Seuraava kirjoitus on lyhyt, yleinen ja yksipuolinenkin kuvaus käynnissä olevasta tutkimusprojektista. Se on julkaistu Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen verkkolehdessä Hiiskuttua, http://hiiskuttua.utu.fi/2012/03/miten-mediassa-kasitellaan-uskontoa/

*

Uskontoa ei ole pidetty keskeisenä median myyntivalttina. Media kuitenkin käsittelee uskontoa, erityisesti muiden aiheiden yhteydessä. Hyvänä esimerkkinä on television ”Homoilta” (12.10.2010), jossa keskustelu kääntyi nopeasti uskontoon. Keskustelu jatkui mediassa ja lähes 25000 jäsentä erosi kirkosta seuraavan viikon aikana.

Suomen Akatemian tutkijatohtorin projektissa tarkastellaan, miten median uskontodiskurssi on muotoutunut ja muuttunut toisen maailmansodan lopusta nykypäivään. Tuona aikana Suomi on muuttunut maatalousvoittoisesta yhteiskunnasta teolliseksi ja edelleen jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi. Aikaisemmin on kiinnitetty huomiota taloutta ja hallintaa koskeviin muutoksiin. Tässä projektissa erityishuomion saa uskonto.

Projekti kohdentuu suurimpiin aamulehtiin, erityisesti Helsingin Sanomiin, Aamulehteen ja Turun Sanomiin. Helsingin Sanomien pääkirjoitukset ja lukijakirjeet muodostavat pitkäaikaisotannan ytimen, mutta tapaustutkimuksissa keskitytään myös uutismateriaaliin, televisioon, uusmediaan ja suppeampien kohderyhmien julkaisuihin.

Toisen maailmansodan jälkeen luterilaisuus oli osa suomalaista mediamaisemaa. Noin 1960-luvun puolivälistä alkaen vannottiin yhä enemmän rationaalisen ja tieteellisen suunnittelun nimeen. Tuolloin valtamedia kannatti kirkon ja valtion eroa. Uskonto nähtiin kuitenkin ongelmaksi vain, jos se ylitti sille määritellyt rajat: sen ei tullut jarruttaa demokratian, edistyksen ja talouden kehitystä.

Viime vuosikymmenet ovat tuoneet merkittäviä muutoksia. Jo 1980-luvulla alkoi puhe vähemmistöjen oikeuksista, mutta uskonnollinen monimuotoisuus nousi keskeiseksi teemaksi vasta 1990-luvun maahanmuuton myötä. Tämä kehitys on yhdessä maallistumisen kanssa pakottanut valtakirkot miettimään julkisuusstrategioitaan ja perustelemaan asemansa uudelleen. Näkyvintä tämä on kirkon ja valtion suhteita sekä yhteiskunnallisia instituutioita koskevissa keskusteluissa. Nämä ovat mediakeskusteluissa nykyään toistuvia, tärkeiksi koettuja aiheita.

Kehityskulkujen perusteellinen tarkastelu auttaa ymmärtämään uskontodiskurssin muutosta ja sen yhteyksiä Suomen modernisoitumiseen. Lisäksi hanke tuo valaistusta median rooliin uskontoa koskevia keskustelujen ohjailijana ja uskontoa koskevien narratiivien rakentajana. Tutkimusasetelma on myös toistettavissa ja sovitettavissa muihin maihin.

Aliarvostettu taktinen siirto

On syyskuun loppu vuonna 2011. Bayern johtaa ansaitusti Manchester Cityä 2-0. Tappiolla olevan joukkueen valmentaja vaihtaa toisen puoliajan alkupuolella hyökkäävän pelaajan puolustavaan keskikenttämieheen. Pian tämän jälkeen lämmittelemään käsketty hyökkäävä pelaaja Carlos Tevez kieltäytyy eikä tule kentälle koko pelin aikana. Bayern voittaa mestareiden liigan alkulohkon kamppailun ansaitusti 2-0.

Muutamaa viikkoa myöhemmin City pelaa Villarealia vastaan kotikentällä. Vastustaja on mennyt jo neljännellä peliminuutilla 0-1 johtoon. Ensimmäisen puoliajan lopulla hyökkäävä keskikenttäpelaaja vaihdetaan puolustavampaan. Kolme minuuttia myöhemmin kotijoukkue tasoittaa pelin. Lisäajalla kotijoukkue onnistuu maalinteossa ja voittaa niukasti 2-1.

Siirrytään maaliskuulle, puolisen vuotta ajassa eteenpäin. Eurooppaliigan toisessa osaottelussa Sporting Lissabonia vastaan City on tappiolla 0-2, kun ensimmäinen puoliaika on vielä kesken. Toisen puoliajan alussa hyökkäävä keskikenttäpelaaja vaihdetaan puolustavaan keskikenttäpelaajaan. Tämän jälkeen vaihdetaan myös keskikenttäpelaaja hyökkääjään. Cityn peli muuttuu alun rämpimisestä. Peli päättyy Cityn 3-2 voittoon, mutta se riittää Lissabonille jatkopaikkaan.

Vain kuusi päivää myöhemmin City pelaa valioliigassa Chelseaa vastaan. Cityllä on edessä ”pakkovoitto”, mikäli joukkue mielii vakavasti kamppailla valioliigan voitosta. Avausjaksolla on tilanteita, mutta tauolle mennään maalittomassa tasatilanteessa. Hyökkääjä Mario Balotelli ei tulekaan takaisin toiselle puoliajalle, sillä hänet on korvannut keskikenttäpelaaja Gareth Barry. Chelsea menee johtoon 0-1. City hakee lisää hyökkäysvoimaa, saa pelin kuntoon, ja voittaa 2-1.

Näitä esimerkkejä yhdistää muodollisesti yksi tekijä: hyökkäävän pelaajan vaihtaminen puolustavaan. Niitä yhdistää myös sama taktinen ajatus: vaihdolla haetaan lisää yleistä pelin kontrollia ja erityisesti hyökkäysvoimaa.

Hyökkäävän pelaajan vaihtaminen puolustavaan kontrollin ja hyökkäysvoiman saamiseksi on aliarvostettu taktinen siirto jalkapallossa.

Esimerkit eivät kuitenkaan tue yksiselitteisesti tätä ajatusta. Siirtoa nimittäin usein seuraa toinen vaihto, jossa keskikenttäpelaaja vaihdetaan hyökkääjään. Cityn valmentaja Roberto Mancini näyttää melko systemaattisesti tekevän vaihdot tässä järjestyksessä. Jos oma peli ei kulje ja jos ollaan tappioasemassa, ensiksi vaihdetaan näennäisesti puolustavampaan ryhmittymään (vaikka tarkoituksena onkin lisätä hyökkäysvoimaa) ja sitten vasta selkeästi hyökkäävämpään.

Kuvattu taktinen siirto olisi kenties kaikkein aliarvostetuin, jos se toimisi useammin ilman toista vaihtoa. Ja mikäli se toimisi usein, se olisi paljon tunnetumpi ja yleisempi.

Se on kuitenkin hieno taktinen siirto sen paradoksaalisen luonteensa vuoksi. Arkijärki sanoo, että hyökkäysvoiman lisäämiseksi kentälle on laitettava hyökkääjä. Jalkapallo on kuitenkin monimutkaisempi laji.

Tämä ei ole päiväkirja

Kustantajat opastavat: kirjalla täytyy olla hyvin mietitty aihe.

87-vuotias sosiologi Zygmunt Bauman ei ole neuvosta välittänyt. Hänen kirjansa This is Not a Diary perustuu teemattomuuteen. Se on kirjoittamisen pakosta tehty. Se ei käsittele mitään tiettyä aihetta. Bauman kirjoittaa päivätyissä teksteissään siitä, mitä mieleen tulee.

Teoksen nimi on tietenkin viite René Magritten piippua kuvaavaan maalaukseen ”Tämä ei ole piippu”. Kannessa on kuva päiväkirjasta ja nimi on suunnilleen samalla fontilla kuin Magritten maalauksen teksti.

Nimellä on kuitenkin sanoma: päivätyt merkinnät eivät tarkoita sisällön koostuvan päiväkirjamaisista henkilökohtaisista pohdinnoista, vaan yrityksestä tavoittaa ajassa liikkuvia merkkejä.

Päivätyt pohdinnat alkavat vuoden 2010 syyskuulta ja päättyvät vuoden 2011 maaliskuuhun. Teemat, joista Bauman kirjoittaa, vaihtelevat. On selvää, että tällainen teos on kiinnostava ainoastaan, jos olettaa kirjoittajalla olevan avartavia ja oivaltavia näkökulmia mihin tahansa vastaan tulevaan aiheeseen.

Minulle Bauman on tällainen ajattelija, mutta etukäteen en uskaltanut odottaa mitään. Viimeaikaiset teokset ovat satunnaisista arvokkaista oivalluksista huolimatta olleet voimiltaan heikkenevän ja vanhan, joskin oppineen, älykkään ja lukeneen miehen kirjoituksia.

Pari seikkaa katsoin heti aluksi.

Vietin osan Baumanin merkintöjen ajasta Englannissa. Syyskuussa 2010 leijonanosa omasta ajastani meni paavin vierailun mediakäsittelyn analysoimiseen. Tietenkin halusin katsoa, sanooko Bauman aiheesta jotain. Paavi vieraili 16-19 syyskuuta. Baumanin merkinnöistä löytyy 14. syyskuuta ja 19. syyskuuta. Siinä välissä ei ole mitään. Jälkimmäinen käsittelee Michel Houllebecqin kirjallista tuotantoa. Paavista ei sanota mitään. En ole, suoraan sanoen, yllättynyt.

Paavin vierailulla tuskin oli järisyttävää maailmanpoliittista merkitystä, mutta tapahtuma oli Isossa-Britanniassa niin suuri, että sen jättäminen käsittelemättä, on tietoinen valinta. En spekuloi tässä, miksi Bauman on päätynyt tähän ratkaisuun, mutta on minulla yksityisiä arveluja.

Toinen seikka, johon pysähdyin heti aluksi, liittyy myöskin omiin tutkimuksiini. Kun vuonna 2006 ilmestyi teokseni Notkea uskonto, jossa Baumanin vaikutus oli läsnä otsikosta alkaen, katsoin, mitä Bauman kirjoittaa uskonnosta. Usein se ei ole kovin merkittävää omien intressieni kannalta. Nyt tuli kuitenkin bingo.

Joulukuun kuudennentoista pohdinnoissa käsitellään Ulrich Beckin uskontoaiheista kirjaa God of One’s Own (alk. 2008, engl. 2010), joka kytkeytyy erinomaisesti joihinkin Baumanin innoittamana käsittelemiini aiheisiin. Bauman on aikaisemmin sanonut, että puhe uskonnon notkistumisesta on jokseenkin naurettavaa (vaikka hän itse soveltaa metaforaa oikeastaan kaikkeen muuhun ”rakkaudesta” ”kulttuuriin” ja ”elämään”). Nyt hän kuitenkin vaikuttaa myönteisesti yllättyneeltä Beckin analyysista ja mainitsee, miten se niveltyy hänen kirjoituksiinsa notkeasta modernista. Tekisi mieli sanoa: Zygmunt, sinä sanoit nämä epäsuorasti jo yli kymmenen vuotta sitten.

Tämän olen kirjoittanut lukematta teosta läpikotaisin. Se odottaa vuoroaan yhä kasvavassa pinossa.

Ateismipuhetta ja pöytiinnaputusta

Helmikuun lopussa kävin Berliinissä konferenssissa, jossa vertailtiin vanhoja ja uusia ateismin muotoja muuttuvissa yhteiskunnallisissa konteksteissa.

Freie Universitätin tutkimusprojektin loppukonferenssissa tutkittiin ateismia pääosin saksalaisin voimin. Mukana oli myös vieraita Kanadasta ja Englannista. Lisäksi pari Sveitsin yliopistoa oli edustettuna, mutta opin, että siellä on töissä lähinnä saksalaisia.

Kiinnostavinta antia oli kuunnella alustuksia Saksan ateististen ja vapaa-ajattelullisten yhdistysten pitkästä ja kirjavasta perinteestä ja nykytilanteesta. Saksassa suhde angloamerikkalaisen ateismin viimeaikaiseen näkyvyyteen on ollut kaksijakoista: yhdet ovat saaneet siitä uutta intoa ja toiset ovat julistautuneet ”vanhoiksi ateisteiksi”.

Keski-Euroopan ateismi on ollut monin tavoin erilaista kuin angloamerikkalainen ateismi. Jos mietitään sellaisia intellektuaalisia jättiläisiä kuin Nietzsche, Marx, Freud tai Ranskasta Sartre, ei ole vaikea osoittaa niiden poikkeavan Dawkinsista ja kumppaneista. Jos kuitenkin tarkastellaan vähemmän tunnettuja saksalaisia ateisteja ja ateistisia yhdistyksiä, ja etsitään yhtymäkohtia nykypäivän ”uusateisteihin”, yksi yhtenevä piirre on jonkinlainen skientismi.

Termi ei ole paras mahdollinen, koska sillä on kielteinen sävy. Kuitenkin ajatus (luonnon)tieteestä rauhan ja parhaan mahdollisen yhteiskunnan tuojana on vanha ateistisessa ja/tai uskontokriittisessä diskurssissa Hyvä esimerkki Saksasta on Nobel-palkittu kemisti Wilhem Ostvald [1853–1932]).

Toinen kiinnostava aihe, jota konferenssissa käsiteltiin, koskee ateistien suhdetta ”maltilliseen” ja liberaaliin uskonnollisuuteen.

Tiedämme hyvin, että kommunistisissa valtioissa vastustettiin ainakin teoriassa kaikenlaista julkista uskonnollisuutta. Tiedämme myös, että luonnontieteen puolesta puhuvien niin sanottujen uusateistien yhtenä taktiikkana on ollut hyökkäys myös maltillisia uskovaisia vastaan sillä perusteella, että hyväksyessään virheellisiä uskonnollisia uskomuksia liberaalit tukevat myös ”fundamentalisteja”.

Monet luonnontieteen puolesta puhuvat ovat asettuneet tätä taktiikkaa vastaan. Esimerkkejä löytyy julkisuudessa näkyvistä tutkijoista (Michael Ruse, Robert Winston) uskonnottomien yhdistysten aktiiveihin. Myös menneisyydestä löytyy esimerkkejä. Konferenssissa emeritusprofessori ja aktivistiateisti Günther Kehrer muistutti, että 1900-luvun alussa saksalainen Monistenbund teki yhteistyötä protestanttien kanssa. Jopa heidän ensimmäinen puheenjohtaja oli protestanttinen pappi. (Monistenbundin tehtävänä oli edistää materialismia ja tiedettä, joskin se tunnetaan paremmin eugeniikasta, rotuhygieniasta ja sosiaalidarwinismista.)

Oma alustukseni käsitteli järjestäjien pyynnöstä uskonnon ja ateismin ”paluun” tai näkyvyyden suhdetta nykyaikana. Pyrin näyttämään, että on olemassa empiiristä todistusaineistoa siitä, että ne tapahtuvat samanaikaisesti: yhteiskunnissa, joissa ei tukahduteta uskonnollisuuden tai uskonnottomuuden julkisia ilmauksia, yhden näkyvyyden nousu merkitsee myös toisen aktivoitumista. Kyse ei siis ole nollasummapelistä, toisin kuin uskonnollisuuden tai uskonnottomuuden määrälliseen muutokseen keskittyvissä tutkimuksissa. Osin tästä syystä on välillä työlästä pohtia, miten tutkijoiden hahmottelemat erilaiset narratiivit maallistumisesta, uskonnon paluusta ja uskonnollisuuden muutoksesta sopivat yhteen, jos mitenkään.

*

Konferensseissa voi oppia muutakin. Saksassa ei taputeta käsiä yhteen akateemisissa tilaisuuksissa. Sen sijaan puheiden päätteeksi naputetaan sormilla pöytää. En tiedä, mistä moinen tapa on peräsin. Sitä on vaikea verrata Unkarin matkaoppaisiin, joissa kerrotaan tuoppien kilistelyn olevan epäkohteliasta, sillä se muistuttaa saksalaisten miehityksestä (voittajat kilistelivät, unkarilaiset eivät). 

Yhden selityksen mukaan kyse on käyttäytymiskoodista. Käsien taputtaminen olisi osoitus haltioitumisesta, kun taas naputus osoittaa, että kyllä yleisössäkin tiedetään yhtä sun toista eikä tietävän ole soveliasta haltioitua toisen tietämisestä. Kaiketi kyse on jonkinlaisesta akateemisesta erottautumismekanismista, jolla osoitetaan oman toimenkuvan arvo ja myös välimatka toisenlaiseen (vähempiarvoiseksi määrittyvään) toimintaan. Konferenssien ulkopuolella Saksassa kyllä aplodeerataan läimäyttämällä kämmeniä yhteen kuten muuallakin.

Uskonnon mediatisaatio?

Mitä uskonnollisille instituutioille tai uskonnolle ylipäätään tapahtuu median aikakaudella?

Näin kai voisi esittää keskeisen kysymyksen, jota pieni joukko tutkijoita kokoontui pohtimaan Osloon. Olen jostakin syystä onnistunut välttämään kaupungissa vierailun, joten halusin myös saada hieman maistiaisia tunnelmasta. Nopeasti myös muistin, miksi en ole ollut siellä aikaisemmin.

Kaupungin hintataso on tolkuton. Ehkä tarpeeksi pihi turisti löytäisi edullista perusruokaa, jos käyttäisi tuntitolkulla aikaa etsimiseen. Ensimmäisen illan mitätön panini ja pieni karkkipussi maksoivat yhteensä yli kymmenen euroa. Tervetuloa Osloon.

Oluttuoppi oli vain yhdeksän euroa, joten ostin toisenkin. Pitakebab maksoi saman verran, mutta laatu oli norjalaista oluttakin heikompi, ja se sisälsi kolme ruokalusikallista pakastemaissia. Tapahtuman järjestäjät tarjosivat onneksi pari kolmen ruokalajin illallista viineineen, joten pääsin kokemaan ruokatarjonnan ääripäät.

Kaupungissa sinänsä on paljon näyttäviä rakennuksia aivan ydinkeskustassa katedraaleista linnaan. Tiukan aikataulun vuoksi en ehtinyt muslimikortteliin. Väliin jäi myös paikallisten latte-hipsterien hoodit. Majapaikan läheisyydessä kun oli lähinnä varakkaiden shoppailupaikkoja. No oli siellä kulttuurikeskus Litteraturhuset ja viihtyisä kahvila. Sen sijaan katastrofiturismia yritin aamukävelyn verran, kun etsin Breivikin pommituskohteen. Kohde tosin muistutti rakennustyömaata, joka oli kääritty pakettiin. Ei mitään nähtävää.

Ylevin näky oli Holmenkollen. Pimeällä hyppytorni loisti horisontissa ja päiväaikaan seminaarihuoneestamme oli suora näkymä mäkihypyn Mekkaan. Kun on pienenä seurannut lajia innokkaasti muiden suomalaisten mukana ennen kiinnostuksen täydellistä lopahtamista, koki olevansa jonkin samanaikaisesti merkittävän ja täysin yhdentekevän äärellä.

Seminaarissa oli useita mielenkiintoisia alustuksia. Kuulimme esimerkiksi Ruotsin bloggaavista muslimitytöistä, Ghanan elokuvatuotannon yliluonnollisista teemoista ja kirjoituksen merkityksestä kristinuskon varhaisten versioiden keskinäisessä valtataistelussa.

Omalta kannaltani kaikkein keskeisin – jos ei lasketa omaan työhöni suoraan liittyviä kommentteja ja keskusteluja – oli viimeisen aamun paneelikeskustelu uskonnon mediaatiosta ja mediatisaatiosta sekä käsitteiden suhteista. Tanskalaisen mediatutkimuksen professorin Stig Hjarvardin teoretisointia jälkimmäisestä eli mediatisaatiosta ruoti paneelissa Mia Lövheim, Peter Horsfield ja Birgit Meyer. Myös yleisö osallistui kommentointiin innokkaasti.

En yritä tässä esitellä ajatusta uskonnon mediatisaatiosta perinpohjaisesti, mutta mahdollisimman yksinkertaistetusti ilmaistuna se tarkoittaa median vaikutusvallan merkittävää kasvua uskonnollisten instituutioiden ja niiden vaikutuskyvyn muokkaamisessa. Ajatuksen ytimeen ja liepeisiin liittyvä keskustelu on tärkeää ja kiinnostavaa, mutta sitä on vaikea sovittaa testattavaksi teoriaksi, varsinkin jos aineistona on uskontoon liittyviä mediakeskusteluja.

Hjarvardin teoretisoinnin vastaanotto on ollut varauksellista. Kukaan ei kiistä sen kiinnostavuutta, mutta useimmat näkevät siinä ongelmia. Itse en väitä olevani keskustelun erityisasiantuntija, mutta yritän paikantaa pari ongelmaa.

Ajatus mediatisaatiosta muistuttaa systeemiteoreettista ja funktionalistista lähestymistapaa, vaikka Hjarvard tämän osittain kiistääkin. Sen mukaan modernisaatiossa yhteiskunta eriytyy erilaisiin institutionaalisiin sfääreihin, ja vähitellen media autonomisena instituutiona alkaa hallita ja kontrolloida uskonnollisia instituutioita. Median logiikan otteessa uskonto voi Hjarvardin mukaan vain maallistua (tai ainakin maallistuminen on mediatisaation seuraus erittäin suurella todennäköisyydellä) ja banalisoitua. Tällöin näkökulma painottuu ehkä liiaksi yhdensuuntaiseen liikkeeseen: se ei anna paljoakaan tilaa uskonnollisten instituutioiden neuvottelulle ja itselleen suotuisalle mediakäytölle.

Suurempi teoreettinen ongelma on kuitenkin se, että Hjarvard esittää mediatisaation olevan rinnasteinen globalisaatiolle, individualisaatiolle ja urbanisaatiolle. Minusta tämä ei näytä täysin yhteensopivalta autonomisen mediainstituution valtaa koskevan lähestymistavan kanssa. Nimittäin globalisaatiolla, individualisaatiolla ja urbanisaatiolla ei ole yhtä hallitsevaa lokusta tai instituutiota. Ne muodostuvat erilaisten ”sfäärien” koosteista, ja ne pitävät sisällään useita erilaisia toimijoita. Kukaan tutkija ei myöskään väitä, ettei edellä mainitut ”saatiot” pitäisi sisällään uskonnollisten ryhmien ja instituutioiden aktiivista neuvottelua, osallisuutta ja innovointia: niillä ei välttämättä ole vain yhtä, maallistavaa vaikutusta.

Teoreettisesti mediatisaatio on selväpiirteisempi ja tyylikkäämpi, jos sitä ei yritetä rinnastaa edellä mainittuihin ”saatioihin”, vaan pitäydytään mallissa, joka muistuttaa systeemiteoreettista kehitelmää. Sellaisena se on kuitenkin melko jäykkä verrattuna monimuotoisiin ja tapauksen mukaan sovitettavissa oleviin ”saatioihin”. Tällöin taas ongelmana on, että on vaikea välttyä ajattelemasta, että kuvio on hivenen monimutkaisempi. Oikeastaan aika paljon monimutkaisempi.

Keskustelu kuitenkin jatkuu ja saa uusia muotoja. Kenties joudun myöhemmin muokkaamaan käsityksiäni.

Postitetut salaisuudet

Uskonnon ja median erilaisista kytkeytymisistä kiinnostuneita tutkijoita kokoontui pariksi päiväksi pienimuotoiseen työpajaan Helsinkiin keskustelemaan alan ajankohtaisista aiheista, näkökulmista ja kysymyksistä. 

Tapaamisen aikana alaa tuli kartoitettua useista suunnista. En yritä tiivistää keskusteluja tähän enkä yritä nostaa esiin itselleni kaikkein keskeisintä akateemista antia. Sen sijaan kirjoitan lyhyesti yhdestä mielenkiintoisesta netti-ilmiöstä, josta meille alusti Stewart Hoover.

PostSecret oli minulle ennestään tuntematon ilmiö. Idea on yksinkertaisesti seuraava. Sivustoa ylläpitävälle henkilölle lähetetään anonyymi postikortti, jossa kerrotaan henkilökohtainen salaisuus. Joka viikko lähetetyistä korteista valikoidaan jollain tarkemmin määrittelemättömällä perusteella osa korteista, jotka laitetaan esille verkkosivustolle. Sivustosta on tullut yksi suosituimmista koko Yhdysvalloissa.

Hoover esitteli, miten monet aiheet käsittelevät tavalla tai toisella uskontoa. Teema on ollut niin suosittu, että uskontoteemasta on julkaistu Yhdysvalloissa kirja, PostSecret: Confessions on Life, Death and God (2009). Sivusto on olemassa myös esimerkiksi Brasiliassa ja Saksassa. Joissakin maissa ideaa on muokattu hiukan.

Myös Brasiliassa uskonto on suosittu aihe, mutta Hooverin mukaan aihe on vähemmän esillä Saksassa. Hän painotti sitä, miten uskontoon liittyvän salaisuuden jakaminen tavallaan luo virtuaalisen yhteisön.

Itselleni heräsi kysymys, missä suhteessa ”uskontosalaisuuksien” kirjaaminen on Yhdysvaltojen julkiseen ilmapiiriin, jossa myönteinen suhtautuminen uskontoon on toivottavaa ja odotustenmukaista. Melko lailla toistuva teema tuntuisi nimittäin olevan epäilyn, epäröinnin ja epäuskonkin paljastaminen tai uskonnollisen roolin kantamisen raskaus:

”I put the Bibles in the religious fiction part of the book store”

”Sometimes I’m afraid that it was God who ’punished’ me with the depression I began to develop, because I didn’t believe in him”

”Some days, it feels more like a noose!!” (postikortissa teksti kirjoitettu papin lipereihin; ks. kuva)

”I like to go to church just to see what the other women are wearing”

”I love to sing Christmas Carols, but I don’t believe a word they say”

”My dad is a Catholic priest. I have been his secret for 21 years”

”I don’t believe in God and I think he is punishing me for just that…”

Toisenlaisiakin esimerkkejä toki löytyy.

Toinen kysymys koskee valikointiprosessia. Siitä ei ole tietoa saatavilla, sillä sivuston ylläpitäjä Frank Warrenin näkökulmasta kyse on taiteellisesta prosessista. Emme tiedä, lähettävätkö ihmiset paljon uskontoaiheisia kortteja vai valikoiko ilmeisesti helluntailaistaustainen Warren mielellään näitä teemoja.

Suomessa vastaavaa sivustoa ei (tietääkseni) ole. Olisi mielenkiintoista tietää, olisiko uskontoteema keskeinen täälläkin. Ensimmäisenä tulee mieleen, että seksuaalisuuteen liittyvät teemat olisivat kaikkein suosituimpia.

Itse sivusto löytyy tietenkin netistä, mutta myös YouTubeen on koottu pari otosta uskontoaiheisista korteista:

http://www.youtube.com/watch?v=e0JB8UXlPeo

http://www.youtube.com/watch?v=3vKVVovAlaU

Miten uskonnollisia tieteilijät ovat?

Kysyin joskus aikaisemmin, miksi tieteilijät ovat vähemmän uskonnollisia. Kaikissa tutkimuksissa ei välttämättä esitetä miksi-kysymyksiä, vaan selvitetään, mitä tieteilijät oikein ajattelevat. Tällainen on Elaine Howard Ecklundin Science vs. Religion: What Scientists Really Think (2010).

Ecklundin aineisto rajoittuu Yhdysvaltoihin. Saman voi sanoa hänen tyylistä, sisäislukijasta ja osittain myös sanomasta. Hän kirjoittaa usein ”meidän kansakunnasta” ikään kuin kukaan Yhdysvaltojen ulkopuolella ei kokisi hänen aineistoaan ja aihettaan kiinnostavaksi. Hänen sanomansa on, että uskonnon ja tieteen dialogia tulisi lisätä. Hän selvästi pitää ajatusta uskonnon ja tieteen harmoniasta mahdollisena ja toivottavana, mutta viimeistään julkisten tiedeinstituutioiden rahoituksesta huolestuneiden pitäisi kirjoittajan mukaan ymmärtää, ettei tutkijoiden kieltäytyminen dialogista ole hyväksi tieteelle.

Monissa kohdin on kovin epäselvää, millaista dialogia Ecklund haluaa. Hän myös sekoittaa välillä palopuheet uskonnon tieteellisestä tutkimuksesta vaatimuksiin lisätä dialogia uskonnon ja tieteen välillä. On vaikea yhtyä Ecklundin suosituksiin ja koin myös muutamat hänen tulkintansa haastateltavien sanomisista ongelmallisiksi. Silti  teoksessa on paljon kiinnostavaa tietoa siitä, kuinka uskonnollisia yhdysvaltalaiset luonnontieteilijät ja yhteiskuntatieteilijät ovat ja millä tavalla.

Tilastovertailuissa koko populaation ja tutkijoiden välillä käy ilmi, että tieteilijöissä on enemmän uskonnottomia (53 prosenttia versus 16 prosenttia koko populaatiossa). Kiinnostavaa on, että valtavirran protestantteja on koko populaatiosta 13 prosenttia ja tutkijoista 14 prosenttia, kun taas vastaavat luvut evankelikaalisilla protestanteilla on 28 ja 2.   

Tämän valossa ei ole yllättävää, että niin sanottu kiista uskonnon ja tieteen välillä koskee enimmäkseen tiettyjä evankelikaalisia ryhmiä. Toisaalta, asiaan vaikuttaa sekin, etteivät tutkijat välttämättä halua identifioitua evankelikaalisiksi, vaikka heidät sellaiseksi jollain kriteerillä luokiteltaisiin.

Tutkijoista 9 prosenttia ei epäile Jumalan olemassaoloa. Koko populaatiossa vastaava prosenttiluku on 60. Ero on huikea. Toisaalta tästä yhdeksästä prosentista 15 prosenttia sanoo kuitenkin omaavansa uskonnollisen identiteetin (monet heistä juutalaisia).

Kahdeksalla prosentilla koko väestöstä on ollut uskonnoton kotikasvatus. Tutkijoilla vastaava prosenttiluku on 13. Suurin osa uskonnollisista tutkijoista on saanut uskonnollisen kasvatuksen.

Älykästä suunnittelua koskevan debatin kannalta on olennaista, ettei oikeastaan kukaan haastateltavista pitänyt sitä uskottavana. Tilastojen mukaan uskonnollisista tutkijoista 94 prosenttia pitää evoluutiota parhaana elämän synnyn selityksenä. Uskonnolliset tutkijat katsoivat, ettei heidän uskonnollisuutensa vaikuta tieteen tekemiseen (ainakaan menetelmiin – tutkimusetiikassa ja hypoteesien keksimisessä uskonnon katsottiin mahdollisesti vaikuttavan).

Sukupuolinäkökulmasta kiinnostava yksityiskohta on, ettei sukupuoli ole Ecklundin mukaan merkitsevä muuttuja huippututkijoiden uskonnollisuudessa. Koko väestössä ja käytännössä kaikkialla naiset ovat uskonnollisempia kuin miehet.

29 prosenttia koko väestöstä sanoo olevansa varsin henkisiä, kun taas tutkijoista näin kertoo 9 prosenttia. Ero tasoittuu huomattavasti, kun otetaan lukuun jonkin verran henkiset: 21 prosenttia koko väestä ja 32 prosenttia tutkijoista. Siis yhteensä 50 prosenttia (koko väestö) ja 41 prosenttia (tutkijat).

Kun ihmiset kertovat, mitä henkisyys heille tarkoittaa, on paletti kovin kirjava idän perinteistä ja mystisistä kokemuksista planetaariseen tietoisuuteen ja viihtymiseen baseball-ottelussa.

Olen blogannut aikaisemmin ateistisesta spirituaalisuudesta. Ecklund informoi, että henkisiksi identifioituneista tutkijoista 22 prosenttia mieltää itsensä myös ateistiksi ja 51 prosenttia uskovaisiksi. (Niistä, jotka eivät ole alkuunkaan henkisiä 59 prosenttia mieltää itsensä ateistiksi.) Tämänkin perusteella on siis olemassa merkittävä ateistisen spirituaalisuuden vähemmistö.

En referoi tässä Ecklundin tekemiä haastatteluja sen tarkemmin, mutta jos niistä jotain opimme, niin se on kaiken panikoitumisen turhuus. Uskonnolliset ryhmät eivät ole kaappaamassa tiedettä eikä tutkijoiden uskonnollisuus näy oikeastaan millään merkittävällä tavalla esimerkiksi luonnontieteellisillä aloilla, vaikka jotkut äänitorvet sellaista viestiä välittävätkin.