Levyvuosi 2022

Vuoden 2021 levysatoa ihmetellessäni totesin, että olen pudonnut kärryiltä musakriitikoiden ja ehkä kuuntelijoidenkin suurista suosikeista. Vuosi 2022 ei tuo siihen poikkeusta. 

Toki olen kuunnellut monta esimerkiksi Uncutin vuoden parhaista, varsinkin kun olen ostanut jokaisen numeron ja pyöritellyt siinä samassa tulevia cd-levyjä. En kuitenkaan ostanut yhtään tuoretta albumia niiden perusteella. Useina vuosina olen löytänyt paljon kiinnostavaa ostettavaa. Nyt löysin vain kivaa musiikkia, ostosteni suuntautuessa muualle. 

Uusien levyjen ostamisessa on tapahtunut pudotus. Vuonna 2022 ostin kaikkiaan 296 albumia. Niistä vain yhdeksän on julkaistu vuonna 2022. Viisi ulkomaista ja neljä kotimaista: 

Marcel Bontempi: Crawfish, Troubles, Cats & Ghosts (kooste 2015-20, ilm. 2022) 

Brian Jonestown Massacre: Fire Doesn’t Grow on Trees 

Built to Spill: When the Wind Forgets Your Name 

Pixies: Doggerel 

Watain: Agony & Ecstasy of Watain 

Hal Peters Trio: Takes on Carl Perkins

Katujen äänet: Kaiken jälkeen (ilm. 2021 mutta vinyyli 2022)

Teini-pää: Maailma kyllä odottaa 

Ydinperhe: Kymmenen välivuotta 

Näistä valitsen parhaaksi levyksi Built to Spillin. 

Vuoden ostoksissani on valtava määrä erilaista juurimusiikkia: bluesia, rockabillyä, psychobillyä (no, ei se nyt ihan rootsia ole), rock’n’rollia, vähän kantria ja dub-reggaeta, hitunen jopa swingiä. Mukana on sopivasti kotimaista rokkia, tarkasti valikoitua black metallia sekä krautrockia. On siellä kohtuullinen otos punkkia, psykedeliaa, progea, indietä ja jazziakin. Classic Rockin kokoelmaa täydensin erityisesti Kinksin studioalbumeilla. Suurin löytö oli Robert Wayattin Rock Bottom (1974). Vaikka olen Wyattia kuunnellut aikaisemminkin, tämä albumi iski yllättävän lujaa. Can ja Amon Düül II ovat soineet ahkerammin kuin koskaan aikaisemmin. 

Uutuuksista ostamatta on toistaiseksi ainakin Luke Hainesin & Peter Buckin uusi albumi, Spiritualized ja Beach House – siis niistä, jotka normaalisti ostaisin saman tien, mikäli hinnat eivät olisi kohonneet pilviin. 

Vuoden kotimainen biisi voisi olla Tuomo Mannosen ”Somertonin mies”; ulkomaisista Pink Mountaintopsin ”Lights of the City”, jos en lähde taas Built to Spilliä tarjoamaan. Molempia olen ihmetellyt erityisesti kävellessäni Helsingin kaduilla. 

Tänä vuonna ei ole aikaa tehdä listausta kaikesta siitä vuoden 2022 musiikista, mihin tulen palaamaan seuraavan vuoden aikana. Alkavalta vuodelta en osaa odottaa mitään. Haluan löytää aikaa kuunnella jo ostamiani levyjä. Lisäksi haluan löytää jotain uutta innostavaa. Asiaan kuuluu, etten vielä tiedä, mitä se voisi olla.

Vapaa-ajattelun historiaa pääkaupunkiseudulla

Viime aikoina olen lueskellut muutamia järjestöhistoriikkeja. Vähän aikaa sitten ilmestyi Erno Vanhalan historiikki Uskontojen uhrit UUT ry:stä, nimeltänsä UUT – 30 vuotta tukea uskontojen uhreille. Heti perään luin nyt jo iäköityneen teoksen, Arto Tiukkasen Vapaa-ajattelu Helsingissä. Helsingin Vapaa-ajattelijat ry. 1936–1996 (1998). 

Edellisestä tein muistiinpanot. Jälkimmäisestä suunnittelin tekeväni, mutta päätin rustata ne tänne blogitekstin muotoon. 

Vapaa-ajattelun suomalaiset järjestöhistorian juuret ovat 1800-luvun lopulla, kun Viktor Heikel (1842–1927) pyrki perustamaan ”vapaauskoisten” ruotsinkielisten liberaalien kanssa Suomen uskonnonvapaus- ja suvaitsevaisuusyhdistyksen. Senaatti ei kuitenkaan vahvistanut sääntöjä, vaan siirsi asian tuomikapituleille. Hanke torjuttiin. 

Ylioppilasyhdistys Prometheus perustettiin vuonna 1905. Yhdistyksen tavoitteena oli kirkon erottaminen valtiosta ja uskonnonopetuksen lopettaminen. Prometheus oli akateemisen eliitin projekti ja sikäli osa porvarillista kulttuuriradikalismia. Yhdistys kuopattiin 1914. Prometheus inspiroi Tampereen sosialisteja perustamaan oman yhdistyksen vuonna 1906. 

Helsinkiin perustettiin Vapaa-ajattelijain liitto vuonna 1911. Senaatti kuitenkin piti liiton tavoitteita moraalisesti ja poliittisesti epäilyttävinä, eikä antanut hyväksymistään liiton säännöille. Uusi yritys oli 1917, kun olot vapautuivat, mutta kansalaissota keskeytti kehityksen. 

Kotkassa pistettiin pystyyn yhdistys vuonna 1929 ja sinne saatiin heti seuraavana vuonna myös uskonnottomien hautausmaa. 

Nykyinen Helsingin yhdistys perustettiin vuonna 1936. Perustamiskokouksessa oli eri lähteiden mukaan jotain 170-200 henkilöä. Ja yhdistykseen liittyi noin 100 henkilöä. Nimeksi tuli ensiksi Siviilirekisteriin kuuluvien yhdistys. IKL:n kansanedustaja Hilja Riipinen ehdotti eduskunnan välikysymyskeskustelussa yhdistyksen nimeksi ”Komminternin hengessä toimiva jumalankieltäjäin yhdistys”. Se kertoo paljon siitä, miten yhdistys nähtiin kirkollisessa oikeisto-Suomessa. 

Helsingin yhdistyksen johto koostui toimihenkilöistä ja korkeakoulutetuista. Työläisiä ei johtoon valittu. Tampereella tilanne oli toinen. Helsingissä yhdistykseen kuului sekä vasemmistososialisteja että edistysmielisiä porvareita. Yhdistys oli alusta pitäen Etsivän keskuspoliisin tarkkailussa. Sekin kertoo jotain aikansa kirkollisesta ilmapiiristä. 

Muutama vuosi myöhemmin työläiset ja alemmat toimihenkilöt alkoivat olla keskeisessä osassa yhdistystä. 

Yhdistyksen historiassa konkreettisina tavoitteina ovat olleet uskonnottomien hautausmaiden vakiinnuttaminen ja uskonnottomien oikeuksien puolustaminen erityisesti kasvatuksellisissa ja koulutuksellisissa instituutioissa. Kirkkoa vastaan on kamppailtu muistuttamalla kirkosta eroamisen mahdollisuudesta. 

Jos vuonna 2009 oli tunnettu Englannista kopioitu bussikampanja, niin jo vuonna 1971 oli ”ratikkakampanja”. Tai oikeastaan torsoksi jäänyt yritys. Raitiovaunujen kylkeen laitettiin mainos, jossa luki ”Siirry siviilirekisteriin – vältyt verosta”. Kuvituksena oli kirkonmies, jota ympäröi hämähäkinverkko. Julisteet olivat paikalla sovitun kahden viikon sijaan kolme päivää, kun HKL:n päällikkö käski repiä ne irti ”hyvän tavan vastaisina”. 

Erilaisiin valitusmekanismeihin ryhdyttiin, mutta mikään niistä ei muuttanut sitä, että kampanja oli tullut päätökseensä ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Suomen Kaupunkiliitto jopa katsoi, että kyse oli kirkon karkeasta pilkkaamisesta. Kampanjasta syntyi kuitenkin medianäkyvyyttä. Epäonnistuneesta sellaisesta todennäköisesti enemmän kuin jos kaikki olisi mennyt putkeen. 

Vuonna 1996 päädyttiin ostamaan lehtimainos Helsingin Sanomista. Mainoksessa kysyttiin: ”Oletko ajatellut, miksi kuulut kirkkoon?” Se oli onnistunut mainos, sillä ihmiset ottivat yhteyttä. Se myös lopetti flaijereiden jakamisperinteen: se oli tehotonta verrattuna tällaiseen mainontaan. 

Jäseniä kirjan kattamalla ajalla on ollut parhaimmillaan hieman alle puolitoista tuhatta. Kovin paljon suurempi se ei ole ollut myöhemminkään. 

Kaikkiaan yhdistyksellä on ollut kaksi kärkeä. 1) Vahventaa uskonnottomien mukaan ottamista (mm. pyrkimys omiin hautausmaihin ja uskonnottomien huomioimiseen koulutuksessa ja kasvatuksessa). 2) Heikentää kirkon asemaa yhteiskunnassa (kampanjat jne.). Siinä missä edelliseenkin suhtaudutaan toisinaan kielteisesti, oikeuksien perään kyseleminen herättää myös ymmärrystä. Suhtautuminen jälkimmäiseen on usein kielteistä, mutta sillä yhdistys saa näkyvyyttä ja toisinaan uusia jäseniä. 

Nyt kun yli 25 vuotta on kulunut tämän historiikin kattamasta ajasta, voisi joku tiivistää myöhemmät vaiheet.

Ateismi viidessä minuutissa

Lokakuun lopussa ilmestyi toimittamani teos Atheism in Five Minutes (Equinox, 2022). Sen yksittäisten lukujen ideana on tarjota noin viiden minuutin lukuajan puitteissa mielekäs vastaus ateismiin ja uskonnottomuuteen liittyvään kysymykseen. Yksittäiset luvut ovat siis parin sivun mittaisia. Teoksessa on yhteensä 64 lukua sekä esipuhe. Siihen on osallistunut yli 40 kirjoittajaa. 

Suuri osa kysymyksistä on peräisin uskontotieteen peruskurssin opiskelijoilta. Yhdistelin niitä, muokkasin ja keksin itse lisää. Yksittäisen kysymyksen kohdalla kirjoittajan tehtävänä on vastata kysymykseen ja tarpeen tullen problematisoida itse kysymys. Näin pyrkimyksenä ei ole tuottaa vain tietokirjamaisia vastauksia vaan toimia pedagogisesti ajattelun innoittajana kohti halua käsitellä lisää. 

Vaikka teoksen otsikossa on sana ateismi, yksittäisissä teksteissä saatetaan kirjoittaa uskonnottomuudesta. Tämä on kirjoittajille annettu vapaus. Samoin osa kirjoittajista käsittelee ateismia analyyttisesti mielekkäänä terminä, kun taas osa painottuu tutkimaan termin käsitehistoriaa ja käyttöä, erityisesti sitä, miten ihmiset ovat termillä identifioineet itseään tai muita. Tämän variaation perustelu on pedagoginen: lukija joutuu tarkkailemaan käsitteellistä kirjavuutta, joka toistuu myös tutkimuskirjallisuudessa. 

Ateismia ja uskonnottomuutta käsitellään erilaisten tieteenalojen näkökulmista. Mukana on esimerkiksi historiantutkimuksen, uskontotieteen, filosofian, antropologian, psykologian ja sosiologian näkökulmia. Kirjoittajia on useista eri maista, esimerkiksi Yhdysvalloista, Kanadasta, Englannista, Skotlannista, Hollannista, Saksasta, Singaporesta, Virosta, Puolasta, Kroatiasta, Sveitsistä, Norjasta, Ruotsista ja Suomesta. 

Kirjoittajat ovat toki painottuneet Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, eikä globaaliin kattavuuteen ole edes pyritty. Silti asetin ohjenuorakseni, että jonkinlaiseen maantieteelliseen variaatioon pyritään, ja sen jälkeen katsotaan, että variaatio ulottuisi myös sukupuoleen, etnisyyteen ja akateemiseen uravaiheeseen. Kuitenkin jokaisen kysymyksen kohdalla ensimmäinen ajatus oli: ”Kuka olisi paras mahdollinen kirjoittaja?” 

Teos on osa kirjasarjaa, jossa on jo ilmestynyt teokset teemoista uskonto, buddhalaisuus, hindulaisuus sekä alkuperäiskansojen uskonnot. Lisää on tulossa. Olen lukenut tai ainakin selaillut tarkasti kaikki sarjassa ilmestyneet ja pari käsikirjoitusasteella olevaa. Mielestäni teokset ovat kiinnostavia muutenkin kuin aloittelijoille, erityisesti siinä, miten kirjoittajat hahmottelevat, mitkä ovat tieteellisesti kiinnostavia kysymyksiä kussakin aihepiirissä. Mutta kyllä niistä oppii sisällöllisestikin, vaikka kuinka olisi tehnyt pitkään opetus- ja tutkimustyötä. 

Atheism in Five Minutes on saatavilla edullisena pehmeäkantisena versiona. Jos haluaa tilata suoraan kustantajalta, 25 prosentin alennuksen saa koodilla A5M. 

Itselleni tämä oli osin ”pandemiakirja”, osin ”tutkimusvapaakirja”. Tutkimusvapaalla viimeistelin keväällä 2022 ilmestyneen teokseni Taking ”Religion” Seriously: Essays on the Discursive Study of Religion (Brill, 2022), mutta siinä samassa päädyin kysymään 5 minuuttia -kirjasarjan toimittajilta, onko kukaan ehdottanut ateismia aiheeksi. Muutaman sähköpostin jälkeen kustantaja oli vakuuttunut, että tällainen kannattaa tehdä. 

Kuten kaikissa toimitustöissä, työtaakka oli oletettua suurempi, varsinkin kun tässä oli niin paljon kirjoittajia, mutta teosta on ollut myös hauska tehdä. Toivottavasti sitä on myös hauska lukea.

Studioalbumit osa 114: The Sisters of Mercy

Suhtautumiseni The Sisters of Mercyyn on ollut kahtalaista: yhtäältä se on ollut naurun ja hymistelyn aihe; toisaalta koskaan ei ole käynyt kieltäminen, etteikö yhtyeellä olisi goottigenressä paikka hyvin korkealla. 

Bändi otti nimensä Leonard Cohenin biisistä ”Sisters of Mercy” (1967) ja piti itseään The Stoogesin seuraajana. Se kiisti olevansa goottiakti. Tietenkin. 

Kaikki albumit löytyvät hyllystä jossain muodossa, joten kirjoittamisen ja kuuntelun kimmokkeena toimi Mark Andrewsin kirja Paint My Name in Black and Gold: The Rise of Sisters of Mercy. 

Kirjassa on 450 sivua ja siinä päästään ensialbumiin jossain 300 sivun kohdalla. Pitkään siis vietetään varhaisvaiheessa, osin ehkä siksi, että informantteina on varhaisvaiheen jäseniä. Ja sanoohan sen kirjan alaotsikko. Bändin keulahahmo, Andy Taylor, eli Andrew Eldritch, ei ole osallistunut kirjan tekemiseen, lukuun ottamatta yhtä haastattelua, joka toimi kimmokkeena kirjan kirjoittamiselle. Sen sijaan varhaisvaiheeseen kuuluneet kitaristi Gary Marx ja basisti Craig Adams ovat merkittävässä roolissa. Toisessa kitarassa oli Ben Gunn ja rumpalina Doctor Avalance eli rumpukone. Muutaman vuoden jälkeen Gunn lähti ja tilalle tuli Dead or Alivessa soittanut Wayne Hussey, joka myöhemmin perusti The Missionin. 

Kirjassa siistiä on, että vanhassa kotikaupungissani Leedsissä perustettu yhtye seikkailee tarkoissa osoitteissa ja baareissa, jotka ainakin asuinvuosinani olivat edelleen elossa (mm. Fenton, Faversham, Guildford, Royal Park – kahdessa ensin mainitussa yliopiston kupeessa olen käynyt monta kertaa, Guildfordissa muutaman kerran ja viimeksi mainitussa usein matkalla kaupungin sympaattisimmalle keikkapaikalle, Brudenell Social Clubille). 

Some Girls Wander by Mistake (1980–1983, 1992) on mukana tässä poikkeuksellisesti. Se ei ole studioalbumi, vaan singlekokoelma yhtyeen alkuajoilta. Se kattaa kolme vuotta, sisältäen muutaman keskinkertaisuuden ja nipun huippuja: myöhemminkin bändin levyttämä ”Temple of Love”, joka oli minulle sisäänheitto bändiin, Rollari-kover ”Gimme Shelter”, yksi parhaista ”Body Electric”, ”Alice”, ”Heartland” ja muita. Ostin cd:n joskus Anttilasta 60 markalla. Teoksen heikkous on siinä, ettei singlet ole kronologisessa järjestyksessä, vaan alussa on uusimmat. Kerrankin suosittelen lämpimästi muihin kuin studiolevyihin tutustumista: jos tunnet vain ajallisesti myöhemmät studioalbumit, et tunne The Sisters of Mercyä, ja olet missannut useita hienoja hetkiä. 

First and Last and Always (1985) on ensimmäinen studioalbumi. Ilmestyessään vastaanotto ei ollut pelkästään myönteinen, vaikka yhtye kolkuttelikin valtavirran ovia, mutta vuosien saatossa siitä on kasvanut ehdoton goottiklassikko. Avausraita ”Black Planet” on loistava ja musiikki myötäilee dystooppista tekstiä. ”Walk Away” jatkaa täysosumia. Sen jälkeen on maltillisempaa, mutta esimerkiksi ”Marian” ja ”Nine While Nine” ovat bändin parhaimmistoa. Itse ostin tämän vinyylinä 25 markalla noin 30 vuotta sitten. Ei ole tarvinnut katua. 

Floodland (1987) on eri maata. Tässä vaiheessa bändi oli jo käytännössä hajonnut. Eldritch Rekrysi The Gun Clubin basistina toimineen Patricia Morrisonin. Kun Hussey ja Adams yrittivät touhuta The Sisters of Mercy -nimellä ja heti perään nimellä Sisterhood, Eldritch päätti levyttää Sisterhood -nimellä (vuonna 1986), jotta sekin loppuisi. (katso YouTubesta Trash Theory -kanavalta parikytminuuttinen ”The Smirking Revenge of The Sisters of Mercy & This Corrosion”, jossa eritellään hauskoja detaljeja Husseyn ja Eldritchin nokittelusta.) Floodlandilla Eldritch kuitenkin pölähti Top of the Popsiin biisillä ”This Corrosion”, jonka tuottajana on mahtipontisista äänimaailmoista tunnettu Jim Steinman. Eldritch on nero, täynnä ironiaa ja pikkumaisuutta. ”This Corrosion” on erittäin hieno biisi, ja kestän Steinmanin ja 40-henkisen kuoron, mutta kasarisoolojen soittajana tunnettua Eddie Martinezin kitaraa huonommin. Muu albumi on yhtäältä synkkä – ankeakin – ja toisaalta popsoundeilla flirttailevaa. ”Lucretia My Reflection” on melodisen puolen timantti. Kelpo teos kokonaisuutena, mutta ei mestariteos. 

Vision Thing (1990) on paikoin soundeiltaan häiritsevä ajankuva. Yleismeno on Sistersiä vahvoilla poprock-mausteilla. Esimerkiksi nimiraidasta ja sen kitarasta tulee mieleen The Cult. ”Detonation Boulevard” on silkkaa radiopoppia, mutta melko myönteisessä mielessä. ”Something Fast” on toimiva balladi. Biisit ovat ihan hyviä, mutta ei taaskaan puhuta mestariteoksesta – kenties debyytti ja sitä edeltävän ajan parhaimmisto asetti riman liian korkealle. Oma suosikkini on aina ollut ”When You Don’t See Me”. 

Sittemmin bändi on levyttänyt pari biisiä, mutta ei albumia. Keikoilla se on käynyt tasaiseen tahtiin. Niillä ovat soineet myös uudet, julkaisemattomat biisit. Bändi on uransa aikana soitellut verrattain paljon kovereita, vaikka ne puuttuvat studioalbumeilta. Ne ovat kuuntelun arvoisia, hyvässä ja pahassa. 

The Sisters of Mercy on mainio yhtye ja Eldritch on sopivasti eksentrinen keulahahmo. Tai siis levybisneksessä korkeisiin johtoasemiin yltäneet ovat pitäneet häntä hankalimpana mahdollisena henkilönä. Kirjassa Andrews hehkuttaa Eldritchin tekstejä useaan otteeseen. Itse en ole koskaan perehtynyt niihin laajasti ja kunnolla. Ehkä pitäisi. 

Yhtyeellä on ollut suora vaikutus goottimetalliin, johon itse suhtaudun melko välinpitämättömästi. Esimerkiksi Paradise Lost on kertonut avoimesti, miten TSOM muutti heidän musiikkinsa. 

Tiivistetysti: Debyytti erinomainen, toinen hyvä ja kolmas hyvä. Aika ennen debyyttiä erittäin hyvä, sisältäen mestariteoksia.

Katsomuslukutaito ja media

Maailmalla on pitkään keskusteltu uskonnosta ja sen lukutaidosta aivan kuten muistakin lukutaidoista (esim. medialukutaito). Päädyin pyynnöstä toimittamaan Teologia.fi-sivustolle teemanumeron, jossa lähtökohtana oli keskittyä median uskontolukutaitoon. 

Päädyimme puhumaan kokonaisuuden otsikkotasolla katsomuslukutaidosta, jonka ajattelen olevan uskontolukutaitoa laajempi käsite, sillä se ei rajaudu uskonnollisiin katsomuksiin vaan kattaa periaatteessa millaisia katsomuksia tahansa. Yksittäisillä kirjoittajilla oli kuitenkin mahdollisuus valita parhaana pitämänsä käsite. 

 

Teemanumero löytyy täältä ja kokonaisuudesta saa alustavan käsityksen lukemalla pääkirjoitukseni täältä. Kokonaisuudesta tuli ehkä liian uskontotiedekeskeinen. Mutta näin projektit usein menevät: kutsutaan kirjoittajia laajemmalla skaalalla, saadaan alustavista suostumuksista sopiva paketti, ja deadlinen lähestyessä tulee joitain peruutuksia. Lopuksi mennään sillä, mitä valmistui. Kovin suurta pahoittelua painotus tuskin vaatii, pienen selityksen kuitenkin. 

Itse olisin toivonut tähän kokonaisuuteen erityisesti (media- ja uskonto)historiallista näkökulmaa sekä toimittajan itsereflektiota. Nyt mentiin ilman niitä, vaikka yritystä oli. Hassumpi ei olisi ollut uskonnollisten toimijoiden näkökulma, mutta silloin olisi pitänyt ratkaista, millä periaatteella kirjoittajia kutsutaan. Tähän ei nyt lähdetty. Kenties myös sosiaaliseen mediaan keskittynyt teksti olisi ollut toimiva mukana olevan populaarikulttuurin käsittelyn rinnalle. Siitä keskusteltiin ja muistaakseni ehdotin, mutta toimituskunta piti silloista valikoimaa toimivana. Nyt kokonaisuus jakaantuu enimmäkseen erilaisten katsomusten tai instituutioiden varaan (luterilainen kirkko, islam, ortodoksisuus, uushenkisyys, politiikka, uskonnottomuus/ateismi). Lukijoiden toivon keskittyvän niiden sisältöihin eikä kokonaisuudesta puuttuvien elementtien pitkäkestoiseen ruotimiseen, vaikka toivomuksillani ei paljon painoarvoa olekaan. 

Oma kontribuutioni toimitustyön ja pääkirjoituksen lisäksi keskittyy kysymään, miksi uskonnottomuus ja ateismi eivät kiinnosta suomalaista mediaa. Aiheesta voi lukea lisää täältä.

Studioalbumit osa 113: Twisted Sister

Jostain iski tarve kuunnella kaikki Twistareiden levyt läpi. Neljä ensimmäistä tuli kuunneltua esiteininä ja hyllystäkin löytyy kolmas ja neljäs albumi. Sitten paljon myöhemmin tajusin, että bändillähän on muutakin juurta kuin tukkahevi – glamrock etunenässä. Myös vuoden 2014 dokkari We Are Twisted Fucking Sister! muistutti, että bändi oli aikamoinen keikkajyrä ja tiukka paketti ennen tukkaheviaikaa. Bändi perustettiin jo vuonna 1972, mutta ensialbumia saatiin odottaa kymmenen vuotta. 

 

Under the Blade (1982) oli aikanaan nauhoitettuna c-kasetille, mutta se jäi myöhempien hittien varjoon. Muistutan kuitenkin, että kyse on hauskasta ja vetävästä rokkilevystä. Nyt kuunneltuna tulee mieleen toinen New Yorkin lahja maailmalle eli The Dictators, vaikka Twistareissa on hitusen vähemmän punk-ulottuvuutta. Missään vaiheessa myöskään Alice Cooper ei ole kaukana. Näiden Amerikka-referenssien ohessa musiikillisia hengenheimolaisia ovat brittiläiset metallibändit, jotka eivät ammentaneet ensisijaisesti bluesista, toisin sanoen NWOBHM, sekä brittiläinen glamrock (Slade, Sweet jne.). Ei ole sattumaa, että teos nauhoitettiin Englannissa ja tuottajana oli UFOn basisti Pete Way. Hauskanpitoa ja synkempää, jälkimmäiset ehkä parempia, omana suosikkinani b1 ”Destroyer”. Lapsena niihin kuului myös edelleen kelvollinen ”Sin After Sin”. Avausraidan ”What You Don’t Know (Sure Can’t Hurt You)” toimivuuden olin jo unohtanut ja nimiraita on edelleen erinomainen. Muutamia huteja ja keskinkertaisuuksia on saatu mukaan, mutta kokonaisuus on plussan puolella. Albumin listasijoitukset eivät olleet kummoisia, mutta tuote on Wikipedian mukaan myynyt kaikkiaan yli 2 miljoonaa. Tämän voisi ostaa, jos halvalla saa. 

You Can’t Stop Rock’n’Roll (1983) oli sekin aikanaan c-kasetilla, mutta eipä ole enää. Sieltä löytyy ehkä eniten diggaamani TS-raita ”I Am (I’m Me)”, joka avasi ymmärryksen bändin glam- ja Slade-ulottuvuuteen. Suosikkini lapsuudessa olivat ”Ride to Live, Live to Ride” sekä nimibiisi, jotka kelpaavat edelleen, joskin rimaa hipoen. Albumilta löytyy muuten biisi nimeltä ”We’re Gonna Make It”, joka on hyvää perusrokkia, mutta vasta seuraavalle tehty kieltosanalla täytetty biisi räjäytti potin. Tätäkin kaipaisin hyllyyni, vaikka en ole aivan varma miksi. Emme puhu mistään maailman tärkeimmästä levystä, sillä mukaan on mahtunut myös keskitasoista, sinänsä kuuntelukelpoista, mutta kosmisessa mittakaavassa yhdentekevää materiaalia. 

Stay Hungry (1984) tuli kuunneltua liki puhki lapsena. Kansia tuli ihmeteltyä ja musiikkivideoita ihasteltua. Itselleni suurimmat hitit, komediahevitsyget ”We’re Not Gonna Take It” ja ”I Wanna Rock” iskivät joo, mutta vielä enemmän pidin kappaleista ”Burn in Hell”, ”Don’t Let Me Down” ja ”The Price”. Nykyään pidän myös ”The Beastista”. Tänä päivänä kuunneltuna on helppo ymmärtää, että albumi myi pelkästään Yhdysvalloissa 3 miljoonaa kappaletta. Se on aikansa tuote, hyvässä ja pahassa, mutta jokin siinä loksahti kohdalleen. Edelleen sitä tulee kuunneltua kerran tai pari vuodessa. Joka kerta innostun suurimmista suosikeistani, ja muiden kohdalla pystyn eläytymään riittävästi biisien maailmaan. 

Come Out and Play (1985) tuli ostettua ysärillä Anttilasta vinyylinä kymmenellä markalla (1,6 euroa). En silloin pahemmin jaksanut innostua, enkä sitä ennenkään, mutta lopulta olen oppinut pitämään levystä. The Shangri-Lasin ”Leader of the Pack” on ihan ok, mutta se, sekä ”Be Chrool to Your Scuel” (jolla vierailevat Alice Cooper, Brian Setzer, Clarence Clemons ja Billy Joel) ovat sitä samaa huumoriheviä, jota edeltäjänsä suuret hitit toteuttivat, mutta nyt vähän väsyneemmässä muodossa. Kuitenkin “The Fire Still Burns” ja nimibiisi ovat oikeasti tehokkaita biisejä. Keskitasoisten biisien massa on parempaa kuin esimerkiksi kakkoslevyllä, joten ei tämä mitään kuraa ole. Sanoisin jopa, ettei albumilla ole yhtään mitätöntä biisiä. Oma kappaleeni ei ole lähdössä divariin. Suomessa teos myi kultaa, jenkeissä myös. Mutta nyt ei puhuttu mistään moninkertaisista platinoista; Twistareiden käyrä oli kääntynyt laskuun. 

Love is For Suckers (1987) on jäänyt käytännössä kuuntelematta, vaikka kannen muistan hyvin. Se käväisi erilaisilla listoilla, mutta menestys oli vaatimatonta aikaisempaan verrattuna. Tässä vaiheessa rumpali A. J. Pero oli lähtenyt kiitämään ja koko bändi pisti pillit pussiin pian levyn ilmestymisen jälkeen. Dee Sniderin ääni on tässäkin nautinnollista kuultavaa, mutta valitettavasti soundimaailma ja sävellystyö on aivan väärässä kulmassa: bändi kuulostaa kuin miltä tahansa tukkametallia soittavalta bulkilta. Kaikki omaperäisyys on hiottu pois. Siksi täytyy yhtyä Exclaim!-julkaisun arvioon: ”This isn’t even for suckers; it just sucks!” Poikkeuksina nimibiisi, joka on lainaa New Yorkin 80-luvun alun naisbändiltä Poison Dollys, sekä ”Tonight”. 

Still Hungry (2004) kuuluu siihen musiikkihistorian surulliseen ajatuskokonaisuuteen, jota kenenkään ei olisi pitänyt keksiä: Levytetään menestysalbumi uudelleen. Tässä Stay Hungry on pistetty uudelleen purkkiin seitsemän bonusraidan kera. Nämä ovat usein vanity projecteja. Ei oltu tyytyväisiä tuottajaan ja vitutti, joten tehdään se nyt niin kuin aluksi oli sen ajatellut. Mutta onko kukaan faneista sitä mieltä, varsinkin jos on kasvanut ensimmäisen version kanssa ja tottunut siihen? Eipä oikein. Siksi nämä on tuomittu etukäteen. Joku voi keksiä poikkeuksen, itse en saa heti mieleen. Itse versiot ovat kohtuullisen lähellä alkuperäisiä, mitään todella radikaaleja uudelleen tulkintoja ei ole tehty. Mutta entä ne seitsemän biisiä? Ne ovat nollaodotusten vallitessa yllättävän kovaa kamaa. Ei mullistavaa, mutta tunnelmaltaan siellä perinteisessä twistarirekisterissä, ja soundillisesti hyvin kaukana vuoden 1987 edeltäjästään. 

A Twisted Christmas (2006) on arvatenkin joululevy. Siellä on yhtyeelle ominaista hupsuttelua, mutta ei kai tätä kukaan jaksa oikeasti kuunnella. Minulle riittää Elviksen joululevy, vaikka pari muuta hyllystä löytyykin. Tähän voisi lopettaa kommentoinnin, mutta on sanottava ensinnäkin, että Dee Sniderin äänen omanlainen lämpö on tässäkin paikallaan. Toiseksi pikkujouluissa tätä voisi jopa diggailla pikku hönöissä. Mutta vain kerran per bailut. Teos koostuu lainabiiseistä, joista osaan on mashattu bändien omien hittien palasia tai uutettu muiden metallibändien kitarariffejä (esim. ”Silver Bells” sisältää AC/DC:n ”Problem Childin” riffin). Aivan kaikkein tunnetuimpia jouluvärssyjä on mukana maltillisesti. White Christmas täältä löytyy, samoin kepeämpiä, kuten Kun joulupukki suukon sai. 

Jollain tavalla Twisted Sister tulee aina olemaan se lapsuuden tukkahevibändi, josta piti kasvaa ulos jo teininä. Yhtye on kuitenkin paljon muuta, se olisi sukupolveni syytä ymmärtää. Sen jälkeen voi päättää uudestaan, pitääkö bändistä ja kuinka paljon. Oma suhtautumiseni on hyvin, hyvin myönteinen, vaikka mikään absoluuttinen suosikkiyhtyeeni TS ei koskaan ollut eikä siitä sellaista tule. Ja Dee Sniderin äänestä olen aina pitänyt. Jopa niin paljon, että olen silloin tällöin kuunnellut hänen soololevyjään muutamien biisien verran.

Kesällä luetut musiikkikirjat

Tämänkin kesän kuluessa olen lukenut nipun musiikkikirjoja. En aivan yhtä monta kuin parina edellisenä, jolloin valmistelin kärsivällisesti ja hitaasti kurssia uskonnosta länsimaisessa populaarimusiikissa. Muutaman silti ehdin. Tässä pari huomiota niistä. 

*Adelt, Ulrich (2016) Krautrock: German Music in the Seventies. Tänä vuonna olen innostunut entistä enemmän 60-luvun lopun ja 70-luvun alun saksalaisesta kokeilevasta musiikista, jota kutsutaan krautrockiksi. Adeltin akateeminen teos jäsentää kohtuullisen hyvin sitä, miten keskeiset yhtyeet, kuten Can, Neu!, Faust, Amon Düül II, Tangerine Dream ja muutamat muut uudelleen artikuloivat saksalaista nationalismia toisen maailmansodan traumojen jälkeen: uutta saksalaisuutta, nurkkakuntaisuutta vastaan, aina kosmopoliittisiin ja kosmisiin suuntiin. Teos ei ole ”liian” akateeminen musadiggarille, ja se inspiroi ainakin minua. Hyllyyn on tullut lisää kolme Cania, yksi Tangerine Dream, Faustin nelonen ja Amon Düül II:n erinomainen tuplavinyylikokoelma Lemmingmania. 

*Patterson, Dayal (2013) Black Metal: Evolution of the Cult. Paksu haastattelukirja on ehdoton mustan metallin perusteos, jossa mennään pääosin bändi tai artisti kerrallaan. Mielipiteitä on moneen suuntaan siitä, mitä olisi pitänyt sisällyttää ja mitä jättää pois, mutta jos haluaa tuntea skenen, tämä on mainio teos. Sen kylkeen sopii toinen kirja, Lords of Chaos. Melkein 500 sivua voi olla aloittelijalle liikaa, mutta teosta on helppo lukea myös valikoiden, mikä bändi nyt sitten sattuu kiinnostamaan. 

*Décharné, Max (2010) A Rocket in My Pocket: The Hipster’s Guide to Rockabilly. Jos rockabilly kiinnostaa, tämä on yksi parhaista 50-luvulta nykyaikaan asti tuleva perusteos. Kirjoittaja on britti, joten se painotus näkyy kirjassa. Kun niin moni aihetta käsittelevä kirja tuntuu epäammattimaiselta, tässä ote on tasapainossa: on skenedetaljeja, mutta myös yleisempää kulttuurihistoriallista kontekstualisointia. Ei tämä ehkä pakollista luettavaa ole, jos rockabilly ei kiinnosta. Mutta rokkareille suosittelen lämpimästi. 

*Porter, Dick (2015) Journey to the Centre of the Cramps. Paras kirja yhdestä maailman parhaista bändeistä. Teos ei ole täydellinen, mutta selvästi kattavampi kuin muut lukemani Cramps-historiikit. Minusta tämä toimii myös niille, jotka eivät jo ole yhtyeen faneja. Siinä on kuitenkin paljon CBGBs-kuvioista ja musiikkibisneksen koukeroista sekä elämänmakuista kuvausta pariskunnan (Lux ja Ivy) päättäväisestä uravalinnasta rock’n’rollin ilosanoman lähettiläinä. Eniten häiritsivät Poison Ivyn yliluonnollisiin juttuihin liittyvät kliseiset ajatukset. Lukeminen sai taas tarttumaan levyihin. 

*Idol, Billy (2014) Dancing with Myself. Vitosella lähti mukaan William Broadin muistelmat elämästään Billy Idolina. Kirja on oikein viihdyttävä, vaikka huumejutut vievät turhankin paljon tilaa. Alussa ollaan Englannin punk-skenessä, mikä onkin erittäin viihdyttävää lukemista. Sitten ollaan soolouralla New Yorkissa ja loppuosassa Los Angelesissa. Pidin erityisesti siitä, miten kirja valottaa Idolin laajaa musiikkimakua. Lukeminen sai kuuntelemaan ennen soolouraa tehdyt Generation X-albumit ja on käsi ulottunut jo soolouran vinyylien suuntaan. Ehkä nekin pitää ottaa hyllystä kuuntelupinoon. 

*Hann, Michael (2022) Denim and Leather: The Rise and the Fall of the New Wave of British Heavy Metal. Kun lapsena, ennen teini-ikää, ostin useita obskuureja NWOBHM-levyjä poistohintaan hieman vanhemmalta tutulta (Witchfynde, Tygers of Pan Tang, Quartz jne.) ja samoihin aikoihin kuuntelin nimikkeeseen liitettäviä tunnetumpia bändejä (Iron Maiden, Def Leppard, Saxon), on tällainen kirja ehdottomasti kiinnostava. Uncut arvioi myönteisesti ja Dublinissa selasin teosta, mutta sieltä asti en jaksanut kantaa kotiin. Yksi syy oli se, että haastattelusitaateista koostuvat kirjat ovat minusta laiskan kirjoittajan valintoja. Lainasin siis kirjastosta. Ja se kannatti. Teos valottaa hienosti skenen eri puolia 70-luvun lopun ja 80-luvun alun Briteissä ja mukana on hyvä määrä b-sarjan artisteja (tämä on siis kehu, koska niistä halusinkin lukea). Esipuheessa tekijä myös toteaa onnistuneesti, että kyse on kadonneesta valkoisen työväenluokkaisen miehen maailmasta, jossa rokkitähteys oli keino päästä pois ankeana arkena jatkuvasta tulevaisuudesta. Musiikillinen päätepiste skenelle oli Def Leppardin megasuksee Pyromania (1983): sen jälkeen muutkin yrittivät breikata jenkeissä joko lisäämällä hiuslakkaa tai muokkaamalla sointiaan Amerikka-popin suuntaan kadottaen näin kotikutoisen musiikillisen riemun. Kun ihmiset muistelevat 40 vuotta vanhoja juttuja, muistikuvat vaihtelevat paikoin huvittavasti, kun toinen korjaa toista eikä kumpikaan ole lopulta täysin oikeassa. Teos voisi olla hieman lyhyempi (n. 460 sivua). Se inspiroi tekemään myös nopeasti kyhätyn soittolistan (löytyy Spotifysta: NWOBHM), johon lätkäisin muutamia itseäni kiinnostavia skenen artisteja. Kenties pitäisi ostaa hyllyyn Witchfinder Generalia ja Angel Witchiä (jonka näin livenä 2016). Itse kirjassa keskeisissä rooleissa ovat Venom, Diamond Head, Def Leppard. 

Vielä on kesää jäljellä, joten vuoroaan odottaa Sisters of Mercyä käsittelevä kirja Paint My Name in Black and Gold (Mark Andrews, 2022). Sen lukemista on hidastanut google mapsin käyttö: olen joutunut tarkastamaan jo alkusivuilla joidenkin paikkojen sijainnin. Yhtyehän oli Leedsistä, jossa itse asuin muutamia vuosia 2007–2010. Kirjastokappaleenkin palautin kiireisemmälle lukijalle ja laitoin uuden varauksen.