Hämeenlinnan 1500 euroa

Lokakuussa 2024 Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta teki päätöksensä tapauksesta, jossa hakija oli pyytänyt lautakuntaa suosittamaan, että vastaaja maksaa 1000 euron hyvityksen häneen kohdistuneesta syrjinnästä. 

 

Syrjintätapauksen ytimessä oli seuraavat seikat: 

 

”Hakijan koulussa on keväällä 2023 järjestetty konsertti, jonka on oletettu olevan kaikille soveltuva uskontoon tai vakaumukseen katsomatta. Konsertti on kuitenkin osoittautunut tunnustukselliseksi. Koulussa on lisäksi muun muassa syksyllä 2023 järjestetty konsertti, jonka ohjelmistoon on alun perin kuulunut virsi, sekä 2024 seurakunnan kuoron esitys, jonka yhteydessä on esitelty seurakunnan kuorotoimintaa.” 

 

Lautakunnan johtopäätös oli seuraavanlainen: 

 

”Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta katsoo, että hakijaan on vastaajan ylläpitämän oppilaitoksen menettelyn johdosta kohdistunut välitöntä syrjintää uskonnon tai vakaumuksen perusteella, ja kieltää vastaajaa uusimasta syrjintää. Lautakunta suosittaa vastaajaa maksamaan hakijalle 1 500 euron hyvityksen. Lautakunta katsoo lisäksi, että vastaajan ylläpitämä oppilaitos on laiminlyönyt velvollisuutensa edistää yhdenvertaisuutta siltä osin kuin se ei ole varmistunut yhteistyötahonsa järjestämän konsertin soveltuvuudesta kaikille sekä siltä osin kuin se ei ole tiedottanut järjestäneensä kuoron esiintymistä yhteistyössä seurakunnan kanssa ja kun tilaisuudessa on mainostettu seurakunnan toimintaa. Lautakunta velvoittaa oppilaitoksen ryhtymään toimenpiteisiin yhdenvertaisuuden edistämiseksi.” 

 

Suurin ongelma oli koulussa järjestetty (herätyskristillisenä tunnetun artistin) gospel-konsertti, jonka luonne oli hakijan ja lautakunnan tulkinnan mukaan uskonnollinen. Konserttia ei järjestetty vahingossa. Koulun rehtori oli konsultoinut toisen koulun rehtoria, joka oli ohjeistanut, ”että tilaisuus ei voi olla tunnustuksellinen, ellei sille ole vaihtoehtoista ohjelmaa”. Rehtori oli ehdottanut, että tilaisuuden näkökulmaksi otettaisiin kansainvälisyys ja että esiintyjä kertoisi esimerkiksi työstään ulkomailla, eroista ja yhtäläisyyksistä sekä esittäisi eri maiden lauluja. Näin se ei olisi ”tunnustuksellista”. Tapahtuman ydin kuitenkin käytännössä oli artistin gospel-musiikki, jossa ylistetään Jumalaa, Jeesusta ja niin edelleen. 

 

Vaihtoehtoista ohjelmaa ei järjestetty, mutta ymmärrettiin, että kyse on riskitapauksesta, joten opettajia ohjeistettiin sallimaan oppilaiden jääminen pois tapahtumasta. 

 

Lautakunta katsoi, että syrjintää on tapahtunut. Se piti 2000 euron hyvitystä oikeudenmukaisena suhteessa teon vakavuuteen. Summaa kuitenkin laskettiin, koska kohtuullistavana seikkana otettiin huomioon, että oppilaitos oli ”esittänyt pyrkineensä varmistumaan tilaisuuden soveltuvuudesta kaikille oppilaille”. 

 

Tätä seurasi mediasekoilu, jota kiihdytti merkittävästi Kirkkonummella sijaitsevan koulun rehtorin päätös perua barokkikonsertti uutisoinnin alkamisen jälkeen. Jätän sen käsittelyn tästä pois. 

 

Muutaman hiljaisemman päivän jälkeen tuli uusi uutinen: Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunta päätti olla maksamatta summaa. Perusteluna oli asian ennakkotapauksellinen luonne. Tästä käytiin äänestys ja päätös oli tiukka: 6-5. 

 

Mediajutuissa oli korostettu, miten tapaus on Suomessa ensimmäinen. En ole varma, mikä tässä on ensimmäistä – koulukontekstiko? Meillä on kuitenkin hyvin rinnasteisia aikaisempia tapauksia varhaiskasvatuksesta. Esimerkiksi vuonna 2022 Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevan päiväkodin katsottiin syyllistyneen syrjintään, koska se ei tarjonnut vaihtoehtoista ohjelmaa uskonnolliseksi tulkitulle pääsiäispolulle. Korvaussumma oli tällöinkin 1500 euroa. 

 

Näissä tapauksissa on paljon tutkimuksellisesti mielenkiintoista. Itse olen käsitellyt tämäntyyppisiä tapauksia, mukaan lukien suvivirttä koskeva keskustelu, erityisesti luokittelun politiikan näkökulmasta. Olen välttänyt suoria normatiivisia kannanottoja enkä ole pöyristynyt kuin korkeintaan joidenkin tavasta pöyristyä siitä, että uskonnottomillakin voi olla oikeuksia, tässä tapauksessa vaihtoehtoiseen tilaisuuteen (ei kuitenkaan gospel-konsertin peruuttamiseen). Tapauksissa ei ole kyse siitä pölhöpopulistisesta mantrasta, että uskonnottomien ei saisi viettää joulua. Tai että uskonnottomilla ei voisi olla tuplaliksaa pyhäpäivinä. 

 

Nyt kuitenkin pöyristyin Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunnan päätöksestä haistattaa pitkät Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätökselle. 

 

Ajattelen, että näissä asioissa viranomaislinjaukset ovat melko hyviä. Ne ovat myös melko selkeitä. Ongelma on se, että tapahtumien ”uskonnollisen” ja ei-uskonnollisen ”kulttuurisen” luonteen rajalle ei ole tieteellisesti vedenpitäviä määritelmiä. Siksi koulut ja rehtorit voivat olla hiukan hukassa, mutta toisaalta erilaisten aikaisempien tapausten ja lausuntojen (esim. apulaisoikeusasiamies) perusteella on realistista odottaa rehtorien pystyvän toimimaan viranomaissuositusten mukaisesti. Asiaan perehtynyt rehtori ei kovin helposti tee vahingossa viranomaislinjauksista poikkeavaa päätöstä siitä, onko vaihtoehtoinen tapahtuma tarpeen. 

 

Uskonnottomien syyttäminen ja syyllistäminen, jota mediakeskustelussakin on paikoin esillä, on halpa temppu. Mediakeskustelussa on kyselty myös Opetushallituksen ohjeiden mahdollisesta sekavuudesta sekä Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan agendasta. Tulkintani mukaan näiden tapausten ”hankalat tyypit” ovat muualla. Tuoreimman uutisen ”hankala tyyppi” on Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunta, joka ratkaisullaan murentaa Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan toimintaa.

Kesälukemiset (2024)

Otsikko viittaa kesään, mutta listassa on jo keväällä luettuja. Ja menipä jokunen alkusyksyyn saakka. Ylipäätään lukutahti on ollut toivottoman hidasta. Kevääseen osui paljon töitä ja kesä ”myöhästyi” hiukan. Lisäksi muutto ja muu elämä on sekoittanut arjen ja loman joksikin epämääräiseksi touhuiluksi. Listalta puuttuu myös parin käsikirjoituksen arvioinnit. Toinen niistä vei koko heinäkuun. Niiden lukemisesta olisi kiva kirjoittaa, mutta etiketti sanoo, ettei se ole toivottavaa ennen kuin teokset on julkaistu. Jotain jo julkaistua on kuitenkin luettu. 

 

Nick Couldry & Andreas Hepp (2017) The Mediated Construction of Reality

 

Tekijät argumentoivat, että sosiaalisen maailman rakentuminen tulisi ymmärtää lähtökohtaisesti mediavälitteiseksi (kun medialla tarkoitetaan teknologisia kommunikaatiovälineitä), erityisesti nykyisenä ”syvän mediatisoitumisen” aikana. Heidän mukaansa sosiaalisen konstruktion lähtökohtana ei voi olla (enää) Umwelt, arjen suorat kokemukset. Tämä ei sinänsä ole kovin kiistanalainen näkemys, mutta eipä sitä ole tässä mitassa aikaisemmin tietääkseni esitetty. Lisäksi sillä tulisi olla jotain vaikutusta siihen, miten yhteiskuntateoriaa kirjoitetaan ja opetetaan tulevaisuudessa (eli kytketään median merkityksen pohdinta osaksi yhteiskuntateoriaa). Itselleni ehkä tärkeintä teoksessa kuitenkin on se, miten tekijät hahmottavat median merkityksen eri tavoin kuin moni muu tutkija. Heille mediatisaatio (mediatization) on tärkeä käsite, pelkkä medioituneisuus (mediation) ei riitä. Mediatisaatio ohjaa hahmottamaan median ja muun sosiaalisen maailman vuorovaikutteista rakentumista niin, että suhteet kumuloituvat ja intensifioituvat digitalisaatiossa (mekanisaation ja sähköistymisen jälkeen) niin sanotun syvän mediatisoitumisen aikana. He kuitenkin tekevät pesäeron esimerkiksi Stig Hjarvardin mediatisaatiokäsitykseen, sillä he irtisanoutuvat ajatuksesta, jonka mukaan mediatisaatioon kuuluu (eurooppakeskeisesti) ajatus semiautonomisesta mediainstituutiosta. Tällöin Hjarvardin teoriassa oleva rohkea väite mediainstituution kasvavasta vallasta modernissa yhteiskunnassa myös vesittyy ja mediatisaatiosta tulee testattavan teorian sijaan teoreettinen käsite, joka vain yleisemmin ohjaa pohtimaan monenlaisten medioiden kaikkiallista roolia sosiaalisessa todellisuudessamme. 

 

Russell T. McCutcheon (2005) Religion and the Domestication of Dissent 

 

Luin teoksen uudestaan. Paljastan tässä syyn: arvioin kustantajalle, kannattaisiko siitä tehdä uusi laitos ja millaisin muutoksin. Normaalisti en paljasta syytä, mutta koska arvioni on myönteinen ja nimeni on oletettavasti myös tekijän tiedossa, en näe mitään erityistä estettä asiasta kirjoittamiselle blogikontekstissa. Yksinkertaisesti ajattelen, että tämä on unohdettu esseistinen helmi. Oikeastaan unohdin itsekin kokonaisuuden näkökulmasta, vaikka olen palannut useita kertoja alleviivauksiini. Lyhyehkö teos näyttää erilaisten esimerkkien avulla hienosti, millaisin ongelmallisin tavoin tutkijat ja ympäröivä yhteiskunta jäsentää uskontoa. Lisäksi se tarjoaa työkaluja tutkia uskontoa koskevia diskursseja ja niiden vaikutusta yhteiskunnassa. Tätä varmaan pidetään tekijänsä vähemmän tärkeänä teoksena, mutta tämän kierroksen jälkeen en ainakaan itse ajattele niin. 

Michael Lewis (2018) The Fifth Risk

 

Tämä jäi käteen heräteostoksena Heathrow’n lentokentältä. Luin teoksen saman tien. En ole seurannut ilmeisen tunnettua kirjoittajaa sen kummemmin, mutta tämä käsitteli Yhdysvaltain sekavaa vallanvaihtoa Trumpin noustessa presidentiksi 2016. Siitä epämääräisyydestä, suuresta holtittomuudesta ja valmistautumattomuudesta päästään tarkastelemaan, mitä kaikkea hallituksen erityisosastot tekevät. Yksinkertaisesti: ne tekevät yhteiskunnan toimivuuden kannalta elintärkeitä asioita, ja osastojen organisoinnin retuperälle jättäminen on potentiaalisesti katastrofaalista jopa lyhyellä aikavälillä. Pitkällä aikavälillä se voi johtaa jopa yhteiskunnan romahtamiseen. Tämä tulee selväksi kirjasta, joka on näennäisen tylsästä aiheesta huolimatta paikoitellen todella vetävä ja kutkuttava. Nimi tulee riskien hierarkiasta, jossa viides yhteiskuntaa ja (Yhdysvaltain) hallitusta uhkaava riski on huono projektinhallinta. 

 

Mikko Kuustonen (2021) Omaelämäkerta 

 

Tämä lähti mukaan alennuslaarista kahdella eurolla. Siinä on hyvää ja huonoa. Hyvää: Kuustosen henkilökohtainen tarina on aidosti kiinnostava. Kaivoskaupungin kasvatti, joka löytää identiteettinsä viidesläisyyden parista, tulee uskoon ja alkaa gospelmuusikoksi Pro Fiden laulajana, on työni ja miksei nuoruuteni kannalta tärkeä. Itse kuulin Kuustosesta vasta Q.Stonen kohdalla ja sitten soolouran alussa hän oli jo täysin tuttu nimi. Kävin keikallakin jossain seurakunnan järjestämässä tilaisuudessa. Myöhemmät vaiheet ovat nekin mielenkiintoisia, mutta eivät minulle aivan niin olennaisia. Lisäksi herkistyin Akateemisen Starbucksissa teosta silmäillessä siinä vaiheessa, kun Kuustonen kertoo äitinsä kuolemasta. Teoksessa on myös huonoa. Kuustonen on sietämättömyyteen asti ”kiitollinen”. Sanaa käytetään toistuvasti varsinkin kirjan loppupuolella. Se ei vielä ole suuri synti. Itseäni alkoi kuitenkin ärsyttää elinkautista rippi-isosen katsetta elävä Kuustonen, joka terapoi 24/7 eikä ole kuullutkaan yhteiskuntarakenteista ja politiikasta. Yhteiskunta katoaa yksilön sisäisiin koettelemuksiin, joiden käsittelyn kehyksessä on yli-ikäisen rippi-isosen resurssit. Kuustonen on näennäisesti avoin – paikoin lukijasta niin tuntuukin Mikon itseruoskintaa seuratessa – mutta lopulta siinä ei paljasteta juuri mitään. Kenestäkään toisesta ei sanota mitään kielteistä. Ehkä se on hyvä ratkaisu suhdeverkoston ylläpidossa, mutta jättää pinnaltaan avoimesta käsittelystä hitusen pahvisen jälkimaun. Jos kuitenkin keskittyy kirjan hyviin puoliin, niin olen todella iloinen, että venkoiluni ostopäätöksessä päätyi shoppailun hyväksi. 

 

Mike McGonigal (2007) Loveless (My Bloody Valentine) 

 

Vuonna 1991 julkaistua My Bloody Valentinen erinomaista kakkoslevyä ympäröi mystisyyden aura ja huhujen tiheä pilvi. Levyä käsittelevä kirja on ilmestynyt laadultaan hyvin vaihtelevassa 33 1/3 -sarjassa. Teos ei kuulu sarjan parhaimmistoon, sen uskallan sanoa otantani perusteella. Ei se heikoinkaan ole. Korkeintaan kolme tähteä. Se valottaa asetelmia ja purkaa joitain myyttejä – erityisen hyvää on yhtyeen aivojen Kevin Shieldsin haastatteleminen tätä teosta varten. Kirjoittajasta itsestään tulee melko kielteinen kuva, omahyväinen. Mitään mullistavaa teos ei sisällä, eikä se mielestäni avaa kuuntelukokemusta merkittävällä tavalla. Tärkeintä varmaan on se, että Shields ei välttämättä ole se mielikuvien sekopäinen ja käsittämätön nero, vaan työteliäs visionääri. Eikä yhtyettä koskevissa käsityksissä kannata luottaa Creation-yhtiön pomon viljelemiin näkemyksiin, vaikka ne mystisyyden auraa ovatkin omalta osaltaan rakentaneet. 

 

John Higgs (2022) Love and Let Die: Bond, The Beatles and The British Psyche 

 

Teos kuljettaa vierekkäin ja limittäin Beatlesin ja Bondin tarinaa. Beatles on rakkaus ja Bond on kuolema. Okei, en usko käsittelyn kertovan mitään merkittävää ”brittiläisestä psyykeestä”, mutta se tarjoaa oikein hyvän katsauksen molempiin pääkohteisiinsa. Luin sen Bondin vuoksi, mutta opin lisää myös Beatlesista. Bondinkin osalta teoksessa oli itselleni paljon uutta tietoa, jota ei puhtaasti Bondiin keskittyvissä kirjoissa ole. Sikäli kyse ei ole pinnallisesta tarkastelusta, vaan hyvin aiheisiinsa perehtyneestä tekstistä. Rinnastuksetkin ja yhteydet kohteiden välillä ovat oivaltavia, vaikka ei siitä mitään syvällistä akateemista analyysia muodostukaan. 

 

Tomi Kiilakoski (toim.) (2024) Katsomusaiheita 

Tämä teos on tuoreimman Nuorisobarometrin tulosten pureskelua. Niistä on käyty julkista keskustelua, enkä tässä lähde ruotimaan löydösten yksityiskohtia. Karkeasti sanottuna tulokset vahventavat käsitystäni siitä, että nuorten aikuisten parissa uskonnottomuudesta on tullut uusi normaali. Kaikenlaisia määrällisesti vähemmän merkittäviä mutta yhteiskunnallisesti kiinnostavia muutoksia on näkyvissä suuren kuvion lisäksi. Yksi näistä on nuorten miesten siirtyminen konservatiiviseen suuntaan. Yksi laajempaa tutkimuskeskustelua ansaitseva aihe olisi huomio uskonnon ja (koetun) hyvinvoinnin yhteydestä ja siitä löydöksestä, että nuorilla paras hyvinvointi on uskonnollisilla arvokonservatiivisilla naisilla. En ole täysin vakuuttunut siitä, että kyse on uskonnosta. Kyse vaikuttaisi olevan pikemminkin siitä, että jos identiteettipositio on etäällä keskimääräisestä, koettu hyvinvointi on heikompaa. Hyvinvointi on heikointa ei-uskonnollisilla arvokonservatiivisilla; kanta, joka asettuu kauaksi ei-uskonnollisen prototyypistä eli jos olet uskonnollinen, konservatiisuus tukee hyvinvointia; jos olet ei-uskonnollinen, konservatiivisuus heikentää hyvinvointia. Kokonaisuus tarjoaa oikein hyvän paketin nykypäivän uskonnollisuudesta suomalaisten nuorten parissa. 

 

Isabella Kasselstrand, Phil Zuckerman & Ryan Cragun (2023) Beyond Doubt: The Secularization of Society 

 

Kirjassa argumentoidaan, että sekularisaatioteoria pitää paikkansa. Se ei tarkoita, että uskonnot katoaisivat tai että suunta olisi väistämättä uskonnollisuuden heikentyminen. Sekularisaatioteoria pitää paikkansa, kunhan tietyt ehdot täyttyvät (mm. institutionaalinen eriytyminen ja rationalisoituminen – ylipäätään se, mitä tavataan kutsua modernisoitumiseksi). Kaikkein tärkein maallistumista edesauttava tekijä on uskonnollisen sosialisaation heikentyminen. Kaikesta tästä olen tekijöiden kanssa samoilla linjoilla. Teoksen heikkoutena on sen keskittyminen yksilön uskonnollisuuteen ja sen mittaamiseen. Nimittäin sillä saralla sekularisaatio on ”beyond doubt”, jos uskonto jollain mielekkäällä tavalla määritellään sellaiseksi, joka joko on tai ei ole ja jota voidaan tutkia määrällisesti. Sen sijaan yhteiskuntien organisoitumisen tasolla sekularisaation toteutuminen on joko triviaalia (teokratioita ei ole maailmassa kovinkaan montaa) tai erittäin monimutkaista: sekularismi (poliittinen kanta, jossa millekään uskonnolle ei anneta etuoikeuksia yhteiskunnassa ja jossa pyritään heikentämään uskontojen lobbausmahdollisuuksia) tuntuu voivan käytännössä melko huonosti myös niissä yhteiskunnissa, joissa uskonto on teoriassa erotettu valtiosta. Jos joku kirja on leimallisesti anti-Stark (kuuluisaa uskontososiologia Rodney Starkia vastaan), niin se on tämä. 

 

Hanna Kuusela (2024) Syytös 

 

Totuuspohjainen ja samalla hyvin omakohtainen selonteko yliopistomaailman muutoksista. Akateemisen maailman tuulista ja yhteiskunnallisista ongelmista kiinnostuneille tämä on erinomainen herätys. Tosin akateemista maailmaa tunteville suuri osa on tuttua kamaa. Detaljitasolla voisin nupista tulkintaerimielisyyksistä. Voisi myös kysyä, ovatko näkemykset kirkkaampia potilaan diagnoosissa kuin parantamisessa. Mutta suuressa kuvassa tämä on tärkeä puheenvuoro, jonka viesti ongelmista (”syytös”) ei rajoitu käsittelyn ytimessä olevaan yliopistoon (Tampere) ja sen surullisenkuuluisiin muutosjohtajiin. 

 

Izabela Wagner (2020) Bauman: A Biography 

 

Hengästyttävän yksityiskohtainen elämänkerta sosiologi Zygmunt Baumanin monin tavoin merkittävästä ja merkillisestä elämästä. Tässä ei käsitellä tarkasti Baumanin ajatuksia. Ja se, mitä tarkastellaan, ei vakuuta: Wagner ei ole Baumanin ajatusten tuntija. Mutta hän osaa analysoida poikkeuksellisen hyvin Puolan yhteiskuntaa ja sen historiaa Baumanin elämän ajalta. Teos kuvaa Baumania henkilönä tarkasti ja sitoo yksilön upeasti sosiaalisten kontekstien muutoksiin. Juutalainen Bauman pääsi pakoon natseja Neuvostoliittoon, nousi kommunistisessa Puolassa armeijassa korkealle, kunnes siirrettiin syrjään. Yliopistossa meni hienosti, kunnes antisemitismi nosti taas päätään Puolassa. Baumanista tuli epätoivottu henkilö, joka menetti työnsä ja kansalaisuutensa. Bauman meni Israeliin muutamaksi vuodeksi, mutta hän ei ollut sionisti. Hän lähti pian Englantiin, Leedsiin, jossa hän teki akateemista uraansa. Eläköidyttyään hänestä tuli maailmankuulu ajattelija ja uskomattoman tuottelias kirjoittaja. Tässä teoksessa yhdistyvät maailmanhistorialliset tapahtumat (toinen maailmansota, kommunistiset ajat jne.) ja mahdollisuus kurkistaa Baumanin yksityiselämään seesteisempinäkin aikoina. Teoksen todellinen pahis on Puola! 

 

Judith Butler (2024) Who’s Afraid of Gender? 

 

Maailmankuulu sukupuoliteoreetikko analysoi kriittisesti anti-gender -liikettä ja sen erilaisia ulottuvuuksia TERFeistä (trans-exclusionary radical feminism) erilaisiin kristillisiin sukupuoliroolien luonnollisuuden puolesta kamppaileviin toimijoihin. Analyysi on selkeää ja kirkasta. Sukupuolen luonnollisuuden ja muuttumattomuuden puolesta kamppailevat pyrkivät lopulta rajaamaan toisten määrittelyoikeutta ja mielekkään elämän ehtoja. Kyse ei ole ”vain” sukupuolesta. Sen sijaan anti-gender -liikehdinnässä kytkeytyvät toisiinsa useat konservatiiset ja autoritaariset virtaukset, joilla on tällä hetkellä suuri vaikutusvalta monissa yhteiskunnissa. Mukana on myös fasistisia elementtejä. Itse pidin erityisesti siitä, miten Butler argumentoi, ettei ns. ”gender-ideologia” ole länsimaisen valkoisen kolonialismin vientituote, sillä sukupuolen rajaaminen kahteen pysyvään ei ole alkuunkaan vakio ei-moderneissa yhteiskunnissa. Teos myös muistuttaa, ettei se nykyinen paavi ole mikään liberaali kultamussukka.

Studioalbumit osa 122: Amon Düül II

Eräänä päivänä töihin kävellessäni laitoin kuulokkeista soimaan Amon Düül II:n toisen albumin Yeti. Ihastuin siihen välittömästi. Toimistolla etsin nopeasti, onko yhtyeen tuotantoa helposti saatavilla vinyylinä. Kävi ilmi, että ainoastaan tuplakokoelma Lemmingmania löytyy levykaupasta, joka sattumoisin sijaitsee melko lailla kotimatkan varrella. Levykaupasta ostin samalla kerralla Big Blackin albumin ja totesin myyjälle, että tässäpä hyvä yhdistelmä. Myyjä vastasi, että luultavasti myös Steve Albini (Big Blackin keskeishahmo) arvostaisi. 

 

Tuosta päivästä alkoi ihailuni Düülia kohtaan. Olin kyllä kuullut debyyttialbumi Phallus Dein joskus, mutta se jäi kuriositeetiksi. Sitten suuresti rakastamani Breeders levytti Amonin kenties tunnetuimman raidan ”Archangel Thunderbird” All Nerve -levylleen. Koveri oli se välittävä askel, joka tarvittiin. Lisäksi Uncutissa oli ollut kiinnostusta ruokkiva juttu Düülista. Lemmingmania on soinut kotioloissa taajaan. Joka kuuntelulla ihmettelen, miten mielenkiintoista musiikkia kommuunissa eläneet tyypit saivat aikaan. 

 

Yhtyeen tuotanto on sekavaa jo siksi, että on olemassa myös yhtye Amon Düül. Se on heikompi, merkittävästi heikompi. Lisäksi on ajallisesti myöhäisempi Amon Düül II (UK), jossa on jokunen sama jäsen kuin tässä käsiteltävässä yhtyeessä. Pitäydyn ensisijaisesti siinä, mitä Wikipedia listaa otsikossa olevan yhtyeen tuotantoon. 

 

Amon Düül II kuuluu kokeilevan ja psykedeelisen krautrockin keskeisnimiin. Se syntyi saksalaisena kommuunibändinä, joka erkaantui poliittisesti aktiivisemmasta kommuunista, jossa hengailivat hetken myös Baader ja Meinhof. 

 

Phallus Dei (1969) on asiallinen teos, mutta ymmärrän edelleen, miksi se jätti etäisyyden ensimmäisellä kierroksella. Se ei ole koskaan kuitenkaan kuulostanut paremmalta kuin nyt. Puoliskon täyttää yli 20 minuuttinen jamipohjainen nimiraita ja toisella on neljä lyhyempää. Kuuntelemassani bonusversiossa on kaksi muuta, joista toinen, ”TouchMaPhal” tuo Intiaa ja itämaisuutta mukaan osuvalla tavalla. Kokonaisuus on omaperäistä psykedeelistä rokkia tai avaruusrokkia, jossa on hippivibaa mutta ei niin paljon, että se tuntuisi aikaansa jämähtäneeltä. Pidän erityisesti siitä, että laulu on yksi instrumentti muiden mukana. Pidän albumista, vaikka siinä on epätasaisuutta. [Ostin vinyylinä tämän kirjoittamisen jälkeen.] 

 

Yeti (1970) on yhtyeen mestariteos. Ja mestariteos ylipäätään. Minun on vaikea nimetä parempaa psykedeelisen rockin, spacerockin tai edes rakastamani krautrockin albumia. Tai en ainakaan ole pitkään aikaan ollut mistään yhtä innoissani. Valitettavasti siitä ei ole helposti ja järkevään hintaan saatavaa vinyylipainosta. Se toki löytyy suoratoistopalvelusta ja yllä mainitulla kokoelmalla on albumin kohokohdat. Ilman sen kummempia lätinöitä suosittelen tutustumaan. Pian huomaa, onko teos itselle sopiva kakkupala. Minä olen kääntynyt. Testaa ainakin täältä löytyvän ”Archangelin” lisäksi paljon parempi, liki 14-minuuttinen kokonaisuus ”Soap Shop Rock”, jonka ensimmäinen osa ”Burning Sister” laitta riman huippuunsa ja ”Halluzination Guillotine” sekä ”Flesh-Coloured Anti-Aircraft Alarm” näyttävät, miten korkea taso pidetään yllä. A-puolen toisena on hengähdystauko, ”She Came Through the Chimney”. B-puolella taas mennään, ensiksi arkkienkeli pistää taas riman korkealle. Siitä siirrytään erilaisiin, mystisiin fiiliksiin loppulevyn ajaksi, kohokohtana ”Eye Shaking King”. Ihanaa. [Suunnittelen ostavani vinyylinä, kunhan osaan päättää, minkä verran suostun maksamaan – halvalla teosta ei saa.] 

 

Tanz der Lemminge (1971) on tupla, joka sisältää neljä raita. Tosin kaikki raidat (paitsi yksi) jakautuvat nimettyihin osiin. Kompositiostaan huolimatta sisältö on varsinkin alkupuolella toistaiseksi helpoiten lähestyttävää. Kenties siksi, että biisit sisältävät melodisia, akustisia osioita eikä meno ole niin päällekäyvää kuin Yetillä. Teos alkaa myöhemmässä vaiheessa muistuttaa rock-versiota Tangerine Dreamistä, mikä ei ihan istu siihen, mistä tässä bändissä pidän. Viimeisen puoliskon kolme normaalimittaista raitaa ovat lähimpänä yhtyeen aikaisempia tuotoksia, mutta eivät minusta yllä samalle tasolle. Tästä puuttuu pientä vierailua lukuun ottamatta myös Renate Knaup, jonka laulu on merkittävä osa aikaisempia teoksia. Siksi: minusta tämä on valovuoden päässä edeltävästä ja jää taakse myös debyytille. Ei auta, vaikka kriitikot ovat rankanneet tämän myönteisesti ja myös kaikkien aikojen sitäsuntätä-listoille. 

 

Carnival in Babylon (1972) ei ole kriitikoiden ylistämä siinä määrin kuin edeltäjänsä. Syy lienee siinä, että teosta pidettiin ”kaupallisena”, kun siinä ollaan ihan biisiformaatissa eikä hajoteta muotoa kokeelliseksi pulputukseksi. Tässä kuitenkin poikkeava näkemys: kyse on mestariteoksesta! En oikein tiedä, mikä muu levy yhdistäisi niin hienosti folkin ja psykedeelisen hard rockin. Kuudesta raidasta ”Tables Are Turned” on heikoin, mutta sekin puolustaa paikkansa rauhallisena hetkenä b-puolella muuten intensiivisessä kokonaisuudessa. Varsinkin a-puoli on timanttia; kaikki kolme raitaa iskee, mutta muita ylemmäksi nostan ”All the Years Aroundin”. Sitä on tullut kuunneltua eniten, koska se löytyy myös Lemmingmania-kokoelmalta. Toistaiseksi kuunnelluista tämä menee heti toiselle sijalle Yetin jälkeen. Renaten läsnäolo tekee taas paljon. [Ostin vinyylinä tämän kirjoittamisen jälkeen.] 

 

Wolf City (1972) jatkaa tyylillisesti edeltäjänsä linjalla. Myös laatu pitää. Erityisesti alkupuoli on timanttista, esimerkiksi kitaristi John Weinzierlin yksin tekemät ”Green-Bubble-Raincoated-Man” ja ”Jail-House-Frog”. Kuten All Musicin arvio muistuttaa, teos tasapainoilee onnistuneesti olemalla sopivasti taidetta ja samalla sopivan lähestyttävää. Sama pätee Carnivaliin. Erinomainen levy, enkä lähde arvioimaan, onko tämä ihan hitusen parempi vai heikompi kuin edeltäjänsä. [Ostin vinyylinä tämän kirjoittamisen jälkeen.] 

 

Utopia (1973) on Utopia-nimellä alkujaan julkaistu teos, eikä siis siinä mielessä Düül-albumi, mutta soittajina ymmärtääkseni on samaa jengiä. Se löytyy YouTubesta, mutta sivuutan sen osittain, vaikka myöhemmissä painoksissa onkin esittäjän nimenä Amon Düül II. Ilmeisesti porukka oli riitautunut Wolf Cityn aikaan, ja osa porukasta teki tämän. Kun riidat sovittiin, voitiin nimetä se jälkikäteen Amon-levyksi. Tämä on aika tavanomainen tekele eikä siinä ole samaa magiaa kuin emoyhtyeellä samoihin aikoihin. Toistaiseksi kuunnelluista selvästi heikoin. 

 

Vive La Trance (1973) oli levy, jonka ajattelin suistavan hienon sarjan raiteiltaan. Toisin kävi. Tämä on edelleen melko kovaa kamaa. Taas vähän erilaista, ei kosmista psykedeliarockia eikä krautin junnaustakaan, mutta jotain erikoista 70-lukulaista elektronisuutta, taidepoppia ja tunnelmallistakin. Biisit ovat maltillisen mittaisia ja noudattavat Düülin asteikolla paikoin tavanomaisia rakenteita. Omiin suosikkeihini lukeutuvat esimerkiksi ”Fly United” ja ”Mozambique”, jotka vaikuttavat olevan yleisemminkin ne pidetyimmät, jos netin progesivustoja on uskominen. Mainitaan myös popimmat ”Manana”, ”Trap” ja vielä ”Apocalyptic Bore”, joka on taas yksi esimerkki bändin osuvasta tavasta käyttää viulua. Mutta kun levyn päättää vielä mainio ”Ladies Mimikry”, niin ei voi kuin todeta, että ostoon menee tämäkin teos. [Ostin vinyylin tämän kirjoittamisen jälkeen.] 

 

Hijack (1974) on viimeistään se levy, joka etäännytti yhtyeen avaruusrockista innostuneet, mikäli eivät sitten hyväksyneet linjan muutosta. Toki edeltäjänsä oli jo erilaista. Tämä vie kuitenkin taas piirun verran kauemmaksi alkuajoista. Kovin suurta arvostusta se ei nauti. Itse pidän tätä epätasaisena kokonaisuutena, jossa on myös onnistuneita biisejä, esimerkkinä vaikkapa mietiskelevän kauniilla huilulla varustettu, singlenäkin julkaistu ”Traveller”. Parhaimpaan kolmannekseen menee myös avausraita ”I can’t wait, pt 1 & pt 2”. Sen sijaan ”Mirror” edustaa yhtyeen pirtaan sopimatonta junttirockia. Todellinen outolintu on Ornette Colemanin klassikkobiisin ”Lonely Woman” versio. Piti lukea, että on sama, ennen kuin ymmärsin. Tai en ole vieläkään varma. 

 

Made in Germany (1975) on edelleen askel kohti jotain aivan muuta. Teosta voisi luonnehtia progressiiviseksi tulkinnaksi kabaree-ajasta ja -musiikista inspiroituneelle mielelle. Myös sana ”Euroviisut” tulee mieleen albumin ”huumorissa”. Ylenpalttisuus ja hupsuttelevuus tosin sopii sekä kabareehen että Euroviisuihin. Psykedeelinen rock on siitä kaukana. Tämä ei ole se Düül, josta viehätyin, mutta jotain viehkoa tässäkin on. Osa menee kammottavan ja mitättömän suuntaan, mutta esimerkiksi ”Metropolis” iskee heti ensimmäisellä kuuntelulla ja ”Mr. Kraut’s Jinx”. Tämänkin voisin ostaa, kunhan olen ensiksi kuunnellut varhaistuotannon puhki. 

 

Pyragony X (1976) löytyy esimerkiksi Dailymotion-sivustolta, mutta ei tyypillisistä palveluista. Teoksesta ei myöskään ole vinyyliuusintapainoksia. Näistä voi päätellä, että joko oikeudet ovat oudolla taholla tai kukaan ei pidä sisältöä tutustumisen arvoisena. Edellisestä en osaa sanoa, mutta jälkimmäinen ei ole kaukana totuudesta. Tai ainakin näin voi sanoa Düül-standardeilla. Teos on sekoitus valtavirtaa lähestyvää jamirokkia ja (paikoin itämaista) psykedeliaa ja Floyd-henkistä progea. Biisimateriaali on keskinkertaista ja samalla epätasaista (jos nämä voi mitenkään sovittaa yhteen ristiriidattomasti). Pari uutta jäsentä tuli mukaan ja he osallistuivat aktiivisesti myös säveltämiseen. Siksi ei ole ihme, että perussointi on melko erilaista. Moniin muihin yhtyeisiin verrattuna teos sisältää ideoita ja hyviä hetkiä, mutta bändin tuotantoon suhteutettuna mennään alavireisesti. Kompletistin näkökulmasta tulisi hankittua muutakin kuin esine, mutta tästä ei kannata aloittaa yhtyeen kuuntelua. 

 

Almost Alive… (1977) on taas niitä suoratoistojen ulkopuolisia tuotoksia. YouTubesta sentään löytyy muutama biisi. Viimeisin virallinen vinyylipainos on vuodelta 1978 ja cd-formaatissa löytyy saksalainen painos vuodelta 2005. Avausraita ”One Blue Morning” on erittäin asiallista poprockia, josta on vaikea löytää varhaista Düülia. Paitsi ehkä biisien pituuksista. 7-8 minuuttisen esitykset eivät mene ihan listarockin muottiin. Tämä ei ole minun tyypillistä musiikkiani, mutta jotenkin pidän albumia viehättävänä. En odota uusintajulkaisua vesi kielellä, mutta valitsisin tämän monen tunnetumman perusrockin sijaan. 

 

Only Human (1978) kuuluu teoksiin, joista on vaikea löytää tietoa menemättä internetin ulkopuolelle. Sisältöä löytyy muutama biisi YouTubesta. No, se sisältö on aika erikoista diskon ja välillä myös funkin suuntaan kurkottavaa poppia. Ihan hitunen psykedeliaa löytyy, kun oikein tarkalla korvalla kuuntelee. Suurimmaksi osaksi tällä ei sisällön puolesta ole mitään tekemistä varhaisen Düülin kanssa. 

 

Vortex (1981) sentään löytyy YouTubesta kokonaisuutena. Avainsanat: syntetisaattori, rumpukone, elokuvamusiikki ilman elokuvaa, hitunen poppia, loppupuolella progea ja psykedeliaakin. Ei uusintapainosta vinyylinä. Viimeisin virallinen cd-painos on vuodelta 2005. Kokonaisuus: yllättävän hyvä, selkeä parannus pariin edelliseen, kenties siksi, että Renata Knaup on mukana ensimmäistä kertaa Made in Germanyn jälkeen. Linjaton, kuitenkin. Sellaisenaankin paikoin kiehtova. 

 

Nada Moonshine # (1995) on verrattain omaperäistä, kokeilevaa progressiivista poprockia. Se ei kuulosta vuodelta 1995, mutta äänimaisemansa puolesta sitä ei voi sijoittaa paljon aikaisemmaksikaan. Mistään aikansa trendeistä teos ei ammenna eikä se ole kokenut uudestisyntymistäkään. Vinyylinä sitä ei ole julkaistu ollenkaan. Tekele kuulostaa kuitenkin ihan hyvältä. En lähde sitä metsästämään enkä odota vinyyliä innokkaasti, mutta jonkinlaisen tason ja kokeilunhalun yhtye säilyttää tässäkin. Mitähän hashtag on viestinyt 90-luvun puolivälissä? Tai en ymmärrä otsikkoa muutenkaan: kahden kielen sekoitus ja tuloksena arkinen lause ”ei (yhtään) pontikkaa” Kun Renata on kohtuullisen suuressa roolissa, niin Düül ei tee täysin kelvotonta. 

 

Kobe (Reconstructions) (1996) on rekonstruktio yhtyeen varhaisesta materiaalista vuosilta 1969–1971. Sen nimi tulee japanilaisesta kaupungista, jonka maanjäristyksen uhreja teos muistaa. Sisällön laadusta en osaa sanoa mitään, koska en löydä teosta. Arvioiden perusteella kyse ei ole kadonneesta mestariteoksesta. 

 

Bee as Such (2010) on yhtyeen tuorein, omakustanteena vain digitaalisesti julkaistu teos. Myöhemmin (2014) ilmeisesti sama teos julkaistiin fyysisenä tuotteena nimellä Düülirium. Biisien nimet vaihdettiin, mutta oletan, että kyse ei ole uudesta äänityksestä. Ensikosketus materiaaliin on ”Still Standing” (myöhemmin ”Standing in the Shadow”), joka ei sen suuremmin innosta, vaikka onkin Beefheart-henkistä rutinaa psykedeelisellä jamitaustalla. Sitten kuuntelen Düülirium-version kokonaan, koska se löytyy Tubesta. Sama yleisfiilis. Ei voi moittia kammottavaksi, pikemminkin siedettäväksi tulkinnaksi varhaisen Düülin linjasta. Mutta onko tämä nyt kuitenkaan tärkeä muuten kuin yhtyeen tarinan viimeisimpänä katseena menneisyyteen? Ehkä ei. Neljä biisiä, lyhin yli kahdeksan minuuttia. Prog Archives -sivustolla tyypillisin arvio on kolme tähteä. 

 

Siinä taisivat olla yhtyeen studioalbumit. Vaikea sanoa, kun maailmalta löytyy muitakin teoksia samalla nimellä. En nyt tässä vaiheessa edes yritä pysyä kärryillä, vaan fokusoin katseeni takaisin yhtyeen varhaisvaiheisiin. Tuotanto oli vielä vuonna 1974 mielestäni korkeatasoista. Siksi sijoitin monta euroa yhtyeen hankalasti saataviin ja hintaviin vinyyleihin. Ja vieläpä pyöräilin Helsingin keskustassa niiden vuoksi. Aidosti kokeellinen yhtye, jossa yhdistyy psykedeelisen avaruusrockin jamitus, krautin jurnutus, progen kokeilevuus, jopa folk ja paikoitellen syvältä koskettavat melodiat. Yleisesti aivan liian vähän arvostettu yhtye.

Huhtikuun lukemiset

Huhtikuussa kohdattiin takatalvi ja kevään tuoksuja. Lukupinosta katosi lopullisesti muutama teos ja aloitettujen kasaan siirtyi useampi kirja. Saapa nähdä, kuinka moni aloitetuista tulee käytyä läpi kuluvan kuukauden aikana. Veikkaan vauhdin hidastuvan, sillä muutama paksu kirja ja jokunen haastavakin teksti on luettavana. Ja samalla pitäisi tehdä kaikkea muutakin, erityisesti sitä, mistä työnantaja palkan maksaa eli opettamisesta, tutkimisesta (julkaisemisesta) ja hallinnollisista tehtävistä. Tässä kuitenkin muutama sana huhtikuun lukemisista. 

Slavoj Zizek: The Courage of Hopelessness (2017) 

Ostin teoksen pandemian kynnyksellä Oxfordista, mutta kun ostin aika monta muutakin teosta, tämä jäi lukematta. Nyt jostain tuli kipinä ja teos on loistavaa kamaa, jos Zizekistä tykkää ajankohtaisten poliittisten kysymysten ja ilmiöiden kommentaattorina. Teoksen otsikko ei ole tärkeä – ajatus siitä, että vailla toivoa ja visiota oleva tila on potentiaalisesti produktiivinen. Se katoaa nopeasti teoksen erilaisten aiheiden käsittelyyn, kuten Zizekillä on tapana. Olennaista on hänen yleinen kommentointinsa talouteen ja politiikkaan. Perusjännite on demokraattisen rakenteen sisällä tapahtuvan uudistamisen ja vallankumouksen välillä (Zizek argumentoi jälkimmäisen puolesta). Horisontissa on jatkuvasti yritys hahmottaa vasemmistolaista emansipatorista projektia, samalla kun olemassa oleva vasemmisto on (paikoin osuvan ja välillä huteramman) kritiikin kohteena. Zizekin kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta hän on edelleen inspiroivaa luettavaa. Tuttavani sanoi joskus, ettei Zizekiä lue kukaan muutaman vuosikymmenen kuluttua. Voi olla, ettei lue, mutta sanonpahan vain: tulemme kaipaamaan häntä sitten kun hänen voimansa ovat ehtyneet. Maailmassa ei ole montaa yhtä taitavaa ajankohtaiskommentaattoria. 

 

Mick Houghton: Fried and Justified (2019) 

 

Tavallisten bändi- ja artistikeskeisten kirjojen sijaan on virkistävää lukea musiikkimaailmasta pr-henkilön (ja musiikkitoimittajan) näkökulmasta. Houghton on työskennellyt Britanniassa mainioiden artistien ja bändien kanssa. CV:stä löytyvät esimerkiksi Ramones, Talking Heads, Undertones, Echo & the Bunnymen, Teardrop Explodes/Julian Cope, Jesus & Mary Chain, Wedding Present, Sonic Youth, KLF ja monia muita. Kiinnostava lista myös sikäli, että miehen musiikkimaku ei aina mennyt yhteen artistien tuotosten kanssa, pois lukien Talking Heads ja muutama muu. Kirja ei ole ehkä klassikko, jota suosittelisi kenelle tahansa, mutta jos kiinnostaa musiikkimaailma kulissien takana ja edes osa yllä mainituista bändeistä, niin sellaiselle teos on erinomainen. Siitä puuttuu itsekeskeisyys ja sensaatiojuoruilu. Se on hyvin toteava, mikä toimii minulle ainakin vaihteluna. Näin itse tapahtumat, musiikki ja pr-toiminta nousevat keskiöön. Suurimman osan teos käsittelee seuraavia: KLF, Echo & the Bunnymen ja Julian Cope. Näistä viimeisin on ehdottomasti kiinnostavinta, varsinkin jos on jo katsonut KLF:n kontroversiaalista toimintaa käsittelevän dokumenttielokuvan. 

 

Russell T. McCutcheon: Dialogues on Religion – and Its Study (2024/2025) 

 

Teos on vasta ilmestymässä, mutta kustantaja pyysi kirjoittamaan takakanteen ja muihin markkinointitarkoituksiin suositustekstin, joten sanoin jees ja luin teoksen. Kyse on klassista dialogimuotoa hyödyntävä ja päivittävä teos, joka koostuu fiktiivisistä dialogeista (pääosin) kahden nykypäivän amerikkalaisen hahmon välillä. He puhuvat erityisesti uskonnosta kahvilassa, ravintolassa ja muissa ympäristöissä (hyödyntäen turhankin paljon elokuvien lentäviä lauseita). Näin syntyy käsitys siitä, miten uskontoa määritellään, kuvataan, vertaillaan ja selitetään. Tai oikeastaan ei edes uskontoa. Pikemminkin teos havainnollistaa, miten tieto ylipäätään rakentuu määrittelemällä, kuvaamalla, vertailemalla ja selittämällä – ja miten kaikki perustuu toimijoiden valintoihin eikä jonkin jo olemassa olevan löytämiseen. Siksi teos voisi toimia myös uskontotematiikkaan välinpitämättömästi suhtautuville. Teoksen esikuvana on tietenkin David Humen Dialogues Concerning Natural Religion (1779), mutta toteutus on hyvin erilainen. Dialogimuoto saattaa hämmentää, sillä lukija ei välttämättä osaa orientoitua siihen: onko tämä romaani vai onko tämä akateeminen teos? Itse kuitenkin nautin lukemisesta juuri siitä näkökulmasta, että melko viihdyttävät keskustelut näyttävät tiedon rakentumisen. Ja romaanimaisuuteen tuo poikkeavuuden erilliseksi osioksi kootut tekijän kommentit dialogin sisältöön. 

 

Paul Wainwright: The Resurrection of the Crazed (2023) 

 

Crazed oli Briteissä 80-luvun jälkipuoliskolla neljän numeron ajan toiminut fanzine, jonka alana oli psychobilly. Sen tekijä on koonnut alkuperäiset numerot osaksi kirjaa, joka lisäksi sisältää muistelua tuolta ajalta sekä muutamien keskeistoimijoiden tuoreita haastatteluja. Sellaisena se on hieno paketti old-school psychobillysta ja neorockabillysta. Työväenluokkaiseen skeneen ja fanzine-perinteeseen kai kuuluu, ettei tekijä ole vieläkään oppinut kirjoittamaan äidinkieltään (varsinkin pilkutus, tai pikemminkin pilkkujen puute, on aivan villiä). Jos siitä ei välitä, niin muisteluita on kiva lukea. Samoin alkuperäisiä haastatteluja alan keskeisiltä toimijoilta. Kotikutoista kyllä, mutta kun musiikkilehdet eivät kirjoittaneet kovinkaan paljon psychobillyn kulta-ajasta 80-luvulla, eikä edes myöhäisempiä muisteluja ole saatavilla merkittäviä määriä, niin lähes kaikki käy hyvin. En kuitenkaan suosittele tätä ihan ensimmäisenä lukemistona kyseiseen skeneen. Siihen käy paremmin Craig Brackenridgen Hell’s Bent on Rockin’: A History of Psychobilly (2007).

Studioalbumit osa 121: Beat Happening

Musiikin kuuntelussa on yhdenlainen jännä kategoria: bändit tai artistit, joihin on myönteinen suhtautuminen, mutta joita ei ole juurikaan kuunnellut. Washingtonin Olympiassa perustettu trio Beat Happening kuuluu tähän kategoriaan. Osaan nimetä heiltä yhden biisin: ”Indian Summer”. 

 

Tyypillistä tähän kategoriaan solahtaville on se, että ne ovat vaikuttaneet joihinkin suosikkibändeihin ja ovat olleet aktiivisia muutama vuosi ennen kuin itse kuunteli sen suuntaista musiikkia. Beat Happeningin kohdalla esimerkki myöhäisemmästä bändistä olisi Pavement. Molempia pidetään lo-fi indien keskeisinä esimerkkeinä. Ja Pavementin kuuntelun taisin aloittaa vuonna 1992. Tuona vuonna Beat Happening julkaisi viimeisen studioalbuminsa, seitsemän vuotta debyyttinsä jälkeen. No, katsotaan mitä Beat Happening on syönyt. Sen verran toki tiedän etukäteen, että bändin perussoundi on melko minimalistista eikä siinä ainakaan tyypillisesti ole bassoa. 

 

Beat Happening (1985) on sekava paketti siinä mielessä, että siihen on koostettu materiaalia muutamista sessioista. Alkuperäinen versio sisälsi 10 raitaa, kesto alle 20 minuuttia. Myöhäisempi painos, jota kuuntelen Spotifysta, sisältää yli 20 biisiä. Kokeilen kuitenkin kuuntelua alkuperäisessä muodossa. Ensimmäisenä tulee mieleen Yo La Tengo ja toisen rumpalinsa kadottanut Feelies (siksi tietenkin myös Velvet Underground) sekä Vaselines (”Down at the Sea”). ”Bad Seedsissä” ja ”I Spyssa” ymmärrän rinnastuksen Crampsiin kitaroiden kautta. Muuten ollaan sympaattisen, vähäeleisen ja kotikutoisen indiepopin äärellä sanojen myönteisissä merkityksissä. Alkuperäinen paketti toimii juuri mittansa vuoksi, pidempi versio alkaa puuduttaa. Tosin pidemmältä versiolta löytyvä ”What’s Important” on niin hieno biisi, että jo se tekee siitä tarpeellisen. ”Albumin” ”tuotti” Wipersin Greg Sage. 

Jamboree (1988) sisältää sen tuntemani kappaleen. ”Indian Summer” edustaa hyvin julkaisun tyylikästä lo-fi-estetiikkaa, joka karkottaa studiovelhojen progevalaista hehkuttavat kuulijat luotaan. Yleisilme on hitusen synkempi kuin debyytillä, mutta edelleen bändi kuulostaa monin paikoin Crampsilta (tai siihen suuntaan menevältä billyä ja bluesia sekoittavalta punkilta) ja Vaselinesilta, mutta ei välttämättä niiden sekoitukselta. Tavallaan Beat Happening on kaksi eri bändiä biisistä riippuen. Albumille on merkattu kolme tuottajaa, yksi heistä on Mark Lanegan. Kesto on sopivasti pari sekuntia alle 24 minuuttia. 

 

Black Candy (1989) ei nauti kriitikkojen suosiota. Dave Thomson sanoi teoksen kuulostavan siltä kuin bändi ei tietäisi, mihin suuntaan ollaan menossa. Tai että joku olisi nauhoittanut harjoitukset. Parikin albumin raitaa on saanut versionsa indieväen kestosuosikeilta, Sonic Youthilta ja Yo La Tengolta. Jälkimmäisen kover on ”Cast a Shadow”, jonka alkuperäinen esitys on tämän levyn kohokohta. Ehkä vahvemmin kuin aikaisemmilla levyillä, tässä kontrasti Heather Lewisin laulaman herkän twee-popin ja Calvin Johnsonin laulaman Cramps-henkisen synkemmän ilmaisun välillä on suuri. Jälleen maltillinen kesto – alle puoli tuntia – toimii bändin eduksi. 

 

Dreamy (1991) alkaa kuulostaa tutulta, hyvällä tavalla. Korva on jo tottunut yhtyeen äänimaisemaan, eikä goottikantria muistuttava ulottuvuuskaan (kuuntele vaikka avausraita ”Me Untamed”) tunnu oudolta Lewisin laulamien herkempien nörtti-indievetojen rinnalla. Suurin osa on tuttua, turvallista ja – mikä tärkeintä – varsin laadukasta. Ei muuta sanottavaa tällä kuuntelulla. 

 

You Turn Me On (1992) on Beat Happeningin tasapainoisin ja kaupallisin levy. Se kuulostaa kuitenkin omalta itseltään mutta ei haahuile eikä ole äärimmäisen lo-fi. Edelleen sama ”kahden bändin” linja jatkuu: yhtäältä on Crampsin ja Deadboltin linjaa muistuttavaa horrorbillyrokkia sekä herkkää kotikutoista indiepoppia. Paradoksaalista on, että nämä sopivat yhteen, ainakin minun päässäni. Bändi kuulostaa aivan yhtä luontevalta myös pitkissä biiseissä kuin alkutaipaleen lyhyemmissä vedoissa. Avausraita ”Tiger Trap” on lähes 7 minuuttia, ”Bury the Hammer yli 6 ja ”Godsend” yli 9. Jälkimmäinen kuuluu levyn ehdottomaan parhaimmistoon, samoin kuin hittipotentiaalia omaava ”Noise” ja ”Teenage Caveman”. Mutta mitäpä tässä erittelemään, kokonaisuus on erittäin kova. Tämä täytyy hankkia hyllyyn. 

 

Bonukset: 

 

Music to Climb the Apple Tree (2003) on kokoelma b-puolia, harvinaisuuksia ja vain singleinä julkaistuja vuosilta 1984–2000. Viisitoista biisiä sisältää huojuntaa, kuten aina tällaiset kokoelmat, mutta keskimääräinen taso on korkea. Tämä on muutakin kuin kompletistille tarkoitettu paketti, mutta ei silti ensimmäinen valinta yhtyeen tuotannosta. Avausraidassa bändi kuulostaa Magnetic Fieldsiltä. 

 

Yhtyeen kitaristi-laulaja Calvin Johnson perusti Built to Spillin Doug Martschin kanssa Halo Bendersin vuonna 1994. Halot julkaisivat kolme studioalbumia aikavälillä 1994–1998. Löysin sen vasta viime vuonna, kun Built to Spill kuljetti kappaletta ”Virginia Reel Around the Fountain” keikkasetissään. On loistava biisi. 

 

Nyt kun tuotanto on kuunneltu, on sanottava, ettei Beat Happening muistuta niin paljon Pavementia kuin oletin. On sitäkin, mutta enemmän siinä on muihin suuntiin osoittavia tuttuja elementtejä. Kaikkien edellä mainittujen lisäksi otteessa on jotain naiivia viattomuutta – ei aivan Jonathan Richmanin veroisesti mutta jotain siihen suuntaan. 

 

Beat Happeningin tuotannon kuuntelu on aika raskas paketti, mutta sopivina yhden albumin annoksina bändi lukeutuu indiekaanoniin, sinne niiden suurimpien ja tunnetuimpien perään. Yksittäisistä albumeista valintani osuu viimeisimpään, You Turn Me On. Se pitää tasonsa läpi teoksen, eikä sen ”normaalius” yhtyeen alkutaipaleeseen verrattuna ole minusta haitaksi. Toki on muistutettava, että kaikilta levyiltä löytyy hienoja hetkiä, jopa useita sellaisia.

Maaliskuun lukemiset

Mennyt kuukausi sisälsi paljon sellaista lukemista, mikä ei näy tässä: muutamia aloitettuja kirjoja (niistä lisää ehkä sitten huhtikuun setissä), opiskelijoiden tekstejä (yli 600 sivua), yhden toimitettavan teoksen artikkelien kommentoinnit (muutama sata sivua) ja tutkimusartikkeleita (niitä en laske enkä listaa edes yksityisesti). 

Maaliskuussa luettuihin lukeutuu taas musiikkikirjoja, mutta myös pari teologista teosta ja yksi someviestintää käsittelevä tietokirja. 

 

Ronnie James Dio, Mick Wall, Wendy Dio: Rainbow in the Dark – Omaelämäkerta (2021) 

Muistelmat jäivät kesken, kun kuolo korjasi hevilegenda Ronnie James Dion vuonna 2010. Hänen vaimonsa Wendy ja musiikkikirjoja liukuhihnalta työstävä Mick Wall hoitivat homman loppuun. New Yorkin kasvatti Ronnie James Padavona otti teininä taiteilijanimekseen lyhyemmän italialaisen nimen, Dio. Vain osa tietää, että hän levytti jo vuonna 1960 nimellä Ronnie and the Red Caps (nimi on kömpelöhkö adaptaatio Gene Vincentin bändistä Blue Caps). Sitten nimeksi tuli Ronnie and the Prophets. Elf-yhtyeensä kanssa Dio lämmitteli Deep Purplea ja muita suuruuksia, kunnes Ritchie Blackmore siirtyi soolouralla ja palkkasi Elfin mukaan. Syntyi Rainbow, jonka alkutaipaleella Dio lauloi. Seuraavaksi vuorossa oli Black Sabbath ja sitten Dion nimeä kantava yhtye. Lapsuudessani Dio (yhtye) oli kova juttu. Myös laulaja-Dion aikainen Rainbow ja Black Sabbath upposivat, vaikka tunsin paremmin muiden laulajien Rainbow’n ja jälkeenpäin arvioituna Ozzyn Sabbath on ainutlaatuisempi kuin Dion. Kirja on asiallinen, mutta ei poikkeuksellinen. Nimenomaan Dio-yhtyeestä kiinnostuneet saavat odottaa hieman yli 290 sivua ennen kuin sen tarina alkaa. Kirja ei käy sitä loppuun, vaan päättyy yhtyeen kolmanteen albumiin, joka ilmestyi vuonna 1985. Bändi kuitenkin teki sen jälkeen vielä seitsemän albumia, viimeisimmän vuonna 2004. 

Martti Nissinen & Leena Vähäkylä (toim.): Kiveen hakattu? Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa (2018)

Raamatuntutkijoiden artikkelikokoelma näyttää, miten mitään alkuperäistä Raamattua ei ole. Sen sijaan on eriaikaisia, eri tavoin muokattuja ja muunneltuja tekstejä. Pyhän tekstin problematiikkaa tarkastellaan kristillisessä ja juutalaisessa kontekstissa eikä muualle sen kummemmin katsella. Pyhän tekstin käsite (kuten uskonnon) otetaan annettuna ja toisinaan sitä pidetään jopa selittävänä tekijänä. Itse olisin kaivannut jonkinlaista kehystystä siihen, millaisista panoksista pyhiksi määritetyissä teksteissä yleisemmin on kyse ja miten moni (uskonto)perinne elää vallan hyvin ilman pyhiä tekstejä. Tällaisista rajoitteista huolimatta valtaosa sisällöstä on hyvää tietokirjallisuutta, joka havainnollistaa paitsi Raamatun tekstien muuttuneisuutta myös metodologisia ratkaisuja, joiden varassa tehdään päätelmiä esimerkiksi siitä, kumpi kahdesta vertailutekstistä on lainannut kumpaa. Lisäksi erityisen onnistunut on Mika Pajusen yleisesittely varhaisimman käytettävissä olevan raamatullisen tekstiaineiston eli Qumranin kääröt tuottaneen yhteisön luonteesta ja siihen liittyvistä näkemyseroista. 

Al Green (& D Seay): Take Me to the River – An Autobiography (2009/2000) 

Uskonnollisen kasvatuksen saanut soul-tähti jätti maallisen musiikin (pääosin) ja siirtyi saarnaajaksi kirkkoonsa. Tämä kehystarina määrittää vahvasti myös omaelämäkerrallista teosta, josta suurin osa keskittyy aikaan ennen kuuluisuutta. Menestyksestäkin kirjoitetaan, kunnes 1970-luvun puolenvälin lähestyessä Jumalan kutsu (ja osin soul-tähtien uria tuhoavan discomusiikin) oli niin voimakas, ettei maallisella menestyksellä ollut enää merkitystä. Kirkollisen uran alusta vielä kuullaan, mutta siihen tarina suunnilleen päättyy. Yli 300 sivua sisältää tylsiä hetkiä, jolloin teki mieli lähteä selailulinjalle, mutta sopivin väliajoin jokin kosketti – ihmissuhteet, urakehitys tai erikoinen episodi, jossa Greenin kumppani (tai jokin sen suuntainen) tekee itsemurhan sen jälkeen kun on tehnyt vakavia palovammoja artistille. Vaikka teoksessa kirjoitetaan musiikista, yksittäisiin artistin levyihin se ei innosta. Itse luin teoksen osittain ammatillisista syistä, koska tiesin Greenin tarinaan kuuluvan uskontokulman. 

Kanerva Lattu: Intergroup Stereotypes and Meta-Stereotypes Held by Finnish Muslim- and Christian-Background Youth (2024) 

Tämän uunituoreen väitöskirjan luin ensisijaisesti siksi, että toimin arvosanalautakunnassa tiedekunnan edustajana. Artikkeliväitöskirja tarkastelee muslimitaustaisten ja kristinuskotaustaisten nuorten (pääosin yläkoululaisten) stereotypioita ja metastereotypioita. Metastereotypia tarkoittaa sitä, mitä oman viiteryhmän (esim. kristitty) kannalta relevantin ulkoryhmän (esim. muslimi) ajatellaan ajattelevan meistä (kristityistä). Kolmen artikkelin ja yhteenvedon kokonaisuus tuo esiin joitain kiinnostavia löydöksiä, kuten sen, että kristityt ajattelevat muslimien olevan normeihin mukautuvia ja muslimit ajattelevat kristittyjen pitävän heitä radikalisoituneina. Ylipäätään tässä tapauksessa sisäryhmillä on jokseenkin virheellinen käsitys siitä, mitä ulkoryhmät heistä ajattelevat. Tekijä arvelee, että kielteiset metastereotypiat voisivat olla heikkojen oppimistulosten selittäjänä vähemmistöillä, tässä tapauksessa muslimitaustaisilla. Siihen ei tosin tarjota vahvaa empiiristä tukea, vaan se perustuu päättelyyn kielteisten metastereotypioiden haitallisuudesta (aiheuttavat stressiä, vähentävät kykenevyysuskomuksia jne.). Aineiston kokoamisen kannalta erityistä oli se, että jotkut nuoret kyseenalaistivat stereotypioista kysymisen mielekkyyden ja kieltäytyivät vastaamasta toivotulla tavalla. 

Petro Poutanen & Salla-Maaria Laaksonen: Faktat nettiin! Asiantuntijaviestintä sosiaalisessa mediassa (2019) 

Teoksen sisäislukijana on puoliksi homehtunut tutkija, joka saadaan eloon siirtämällä osa hänen toiminnoistaan someen koko Suomen kansan ihmeteltäväksi. Edistyneellekin somessa viestivälle tutkijalle teoksessa on joitain osuvia pohdinnan aiheita. Kelpo paketti on erittäin helppo- ja nopealukuinen. Olisin kuitenkin toivonut enemmän syvälle meneviä esimerkkejä tiedeviestinnän onnistumisista ja epäonnistumisista. Lisäksi, jos tiede on kansainvälistä, niin voisi kai ajatella, että niin on asiantuntijaviestintäkin, varsinkin sosiaalisessa mediassa. Siitä puolesta teoksessa on todella vähän. Sen sijaan keskitytään turvallisesti Suomeen. Some tarkoittaa teoksessa erityisesti Twitteriä, Facebookia ja blogeja, tässä järjestyksessä. YouTube jää kohtuullisen vähäiselle pohdinnalle. Muutama vuosi ilmestymisen jälkeen tilanne on se, että päivitettyyn versioon pitäisi tuoda mukaan TikTokia ja Instagramia sekä mainita Twitterin myynnin jälkeinen alennustila ja käyttäjien joukkopako. Mutta sitä some on, myös asiantuntijaviestijälle. Vaikka taidan tässä kuulostaa penseältä, saatan hyvinkin palata teokseen, kun seuraavan kerran päivitän omaa tai jonkun kollektiivin viestintästrategiaa.

Akateeminen ansaintalogiikka

Oletko joskus miettinyt, lyökö akateeminen kirjoittaminen leiville. Vastaus on: ei itsessään. Yksinkertaistetusti sanottuna akateemisen kirjoittamisen ansaintalogiikka perustuu siihen, että cv ja osaaminen karttuu, mikä näyttää potentiaalisille ja aktuaalisille tutkimusrahoittajille, että tulosta syntyy. Lisäksi niillä on suuri merkitys, kun hakee vakituisiin yliopistollisiin tehtäviin. Tässä kuitenkin käsittelen lyhyesti suorempia palkkioita. 

 

Kirjoittamisesta ei aina tule korvausta, se riippuu työstä. On selvää, että jos tutkija tekee journalistista työtä, niin siitä maksetaan, mutta jos kirjoittaa sanomalehtiin asiantuntijakommentteja, niin niistä ei automaattisesti tule korvausta. Tyypillisesti tutkijan mediavierailuista ei makseta mitään. Tilausraportit ovat puolestaan genre, josta minulla ei ole kokemusta. Oletan, että niistä maksetaan tavalla tai toisella. Käsittelen tässä itselleni tutumpia esimerkkejä. 

Kun tutkija julkaisee tieteellisen artikkelin tieteellisessä journaalissa, siitä ei makseta. Joskus on jopa niin, että tutkija tai hänen edustamansa yliopisto maksaa siitä (tosin itse en ole suostunut julkaisemaan missään lehdessä, jossa kerätään maksu suoraan kirjoittajalta). Kun tutkija julkaisee tieteellisen artikkelin toimitetussa teoksessa, siitäkään ei makseta. Suurin osa tutkijoiden julkaisuista on juuri näitä. 

Tieteellisessä monografiassa riippuu sopimuksesta, maksetaanko siitä. Jos maksetaan, teosta myydään yleensä sen verran, että rojalteilla saa lihapiirakan kahdella nakilla tai jopa ravintolaillallisen. Tieteellisen kirjan toimittamisessa on sama homma. Omalla urallani summat ovat vaihdelleet nollasta eurosta jonnekin puolentoista tuhannen euron hujakoille. Yleensä ollaan lähempänä nollaa, toisessa ääripäässä kyse on laajasti käytetystä yliopistollisesta oppikirjasta. 

 

Järkeviin lisätuloihin pääsee, kun kirjoittaa kouluissa käytössä olevia oppikirjoja. Tosin vaaditaan yleensä pääsy siihen porukkaan, joka jo tekee kirjoja (oppikirjakustantaja + kirjoittajajoukko). Itse olen ollut mukana Lukion valinnaisen uskontokurssin oppikirjan yhtenä kirjoittajana. Vaikka jakajia on monta ja uskonnon valinnaisista kursseista kiinnostuneita verrattain vähän, markkinajohtajan kyydissä lisätienistejä on kilahtanut tilille mukavasti. 

Nykyisin tutkijatkin voivat saada rahallista kompensaatiota lainausten perusteella. Kunhan on Sanastoon kirjautunut ja sieltä löytyvät julkaisutiedot, niin raha kilahtaa tilille tasaisin väliajoin. Itse olen saanut useita satoja euroja, mutta silloin täytyy olla printtikirjan muodossa teoksia, joita oikeasti lainataan. Jos omaa teosta käytetään kurssikirjana tai se on muusta syystä suosittu laajemman lukijakunnan parissa, niin kokonaissumma on ihan merkittävä sivutulo. Tuskin monikaan tutkija kuvittelee elävänsä tällä, mutta tilitykset voivat helpostikin tarkoittaa ulkona nautittua kahvikuppia per kuukausi. Ehkä pullankin voi ostaa silloin tällöin. 

 

Sitten on vielä tilausartikkelit. Tilausartikkelilla tarkoitan tapauksia, joissa kirjoitat maksua vastaan tekstin, mutta et saa itsellesi julkaisua/kirjaa. Yksi versio on se, että luovut kokonaan julkaisun tekijänoikeuksista ja saat sitä vastaan kustantajalta rahallisen kompensaation. Tällaisessa tapauksessa on tarjottu yli 1000 dollarin korvausta alkeisoppikirjaan kirjoittamisesta. Sellainen on jo kohtuullinen lisä, jos palkka tai apuraha tulee muualta, mutta työmäärään nähden kyse on polkuhinnasta. 

Toisinaan tilausartikkeli on suoranaista riistoa. Tuore esimerkki oikeasta elämästä. Minua pyydettiin kirjoittamaan lyhyt teksti uskonnottomuuden sanakirjaan, jonka kustantaa suuri ranskalainen tiedekustantamo PUF. Kirjoittaja ei tule saamaan julkaistavaa kirjaa. Selityksenä oli, että teokseen tulee yli 85 kirjoittajaa. Sen sijaan luvattiin rahapalkkio. Kun kyselin, minkä suuruinen tämä palkkio on, vastaus oli, että sitä on mahdotonta sanoa, koska se perustuu kirjan myyntiin. Jäin miettimään, kuinka paljon teosta pitää myydä, että tuolla kirjoittajamäärällä saa mitään järkevää rahallista kompensaatiota. Totesin, että tässä on riistodiili, enkä halua olla tässä mukana kökkähengessä. 

 

Tiivistetysti, akateeminen kirjoittaminen voi olla kohtuullinen sivutulo, mutta akateemisen kirjoittamisen ansaintalogiikka perustuu aivan muuhun kuin suoriin kirjoittajapalkkioihin. Itse harkitsen aina tapauskohtaisesti, mihin lähden mukaan. Yleensä minimivaatimuksena on, että saan julkaistavan teoksen itselleni (tieteelliset journaalit ovat poikkeus), varsinkin jos tuotetta on tarkoitus myydä jossain jollekin. Nykyään en ainakaan ujostele kysyä asiasta eikä muidenkaan tarvitse.