Studioalbumit osa 124: Steppenwolf

Kaikki tietävät ”Born to Be Wildin”, mutta vain harvat tuntevat kanadalais-amerikkalaisen yhtyeen nimeltä Steppenwolf. Tai ainakin oletan, että nykyään kovin moni ei kuuntele yhtyettä eikä tunne sen tuotantoa edellä mainitun klassikon ja ”Magic Carpet Riden” ulkopuolella. Voin paljastaa: en minäkään. Tai en ennen tätä kuuntelurupeamaa. Nyt osaan sanoa jotain tuotannosta, kymmenestä albumista. Perusteellisemmasta kuuntelusta jätän pois laulaja John Kayn johdolla myöhemmin tehdyt teokset, joissa esittäjänimenä on John Kay & Steppenwolf. 

 

Steppenwolf (1968) on blues-rockissa ja rock’n’rollissa marinoitua hard rockia, jossa on omien lisäksi sekä lainabiisejä että bändin ulkopuolisten bändille tekemiä biisejä. Tunnetuin ja samalla rankin on ”Born to be Wild”, jonka kirjoitti ex-jäsen Mars Bonfire. Kiinnostavaa nykypäivän näkökulmasta on se, että biisi julkaistiin vasta kolmantena singlenä. Se on suunnilleen ainoa syy, miksi melkein 60 vuotta myöhemmin ihmiset saattavat löytää tiensä tämän albumin pariin. Kokonaisuus ei ole huono, mutta keskinkertaista parempi se ei ole. Suurin osa on helposti unohdettavaa laiskanpulskeaa hard rockia ja blues rockia. Edes Chuck Berryn biisinimiä droppaileva ”Berry Rides Again” ei suuremmin innosta, vaikka se raikkaasti poikkeaakin albumin yleislinjasta. Se tunnetuin biisi toki vaikutti hevimetalliin musiikillisesti ja on yksi heavy metal -termin juurista. Sillä ei kuitenkaan viitattu prätkään, kuten moni luulee Easy Rider -elokuvan vuoksi, vaan autoon, Ford Falconiin. Samassa leffassa oli myös albumilta löytyvä ”The Pusher”, joka edustaa omalla tavallaan vetävää hidastempoista happorokkia. Albumin ensisingle ”A Girl I Knew” on melko hienoa 60-luvun melodista poppia, mutta se ei kuvaa kokonaisuutta erityisen hyvin. 

 

The Second (1968) ilmestyi hitusen yli puoli vuotta debyytin jälkeen. Kakkonen sisältää toisen ikivihreän, ”Magic Carpet Ride”, joka on albumin ensimmäinen ja ainoa single. Laulaja-kitaristi John Kay teki suurimman osan biiseistä, mutta heti alussa on taas Mars Bonfiren kynäilemä ”Faster Than the Speed of Light”. Albumi nousi kolmanneksi Billboard-listalla, mikä on yhtyeen paras saavutus. Tämäkin on keskinkertainen, hitusen debyyttiä heikompi tekele. Edes tuo tunnettu biisi ei ole koskaan säväyttänyt alkusekuntiensa jälkeen. All Musicin Bruce Eder toteaa, että omat biisit ovat debyyttiä tasokkaampia, mutta merkittäviä uusia uria teos ei avaa. 

 

At Your Birthday Party (1969) on taas puolen vuoden frekvenssissä syntynyt tuotos. Ensimmäisenä pistää silmään, miten John Kayn osuus biisien väsäilyssä on pienentynyt. Suurin muutos edellisiin on ilmaisun laventaminen. Useissa biiseissä on mukana piano ja mukana on myös soulahtavaa materiaalia. Onko muutoksen tulos huonompi kuin edeltäjänsä? Ei. Onko se parempi? Ei välttämättä. Onko se kiinnostavaa vaihtelua? Aivan varmasti. 

 

Monster (1969) alkaa yli 9-minuuttisella kolmen biisin sikermällä. Sen jälkeen ollaan konventionaalisissa kestoissa. Itse teos ottaa kantaa Vietnamin sotaan, mutta kriitikot pitivät hard rockin ja poliittisen saarnaavuuden yhdistelmää ontuvana. Eihän tämä mikään unohdettu mestariteos ole. Boogierokkia, ja kun kyse on Steppenwolfista, keskinkertaista sellaista. Jos aikaisemmat ovat keskinkertaisia kolmen tähden mielessä, niin tämä olisi kaksi tähteä. Mainittakoon vielä, että kun pyöritin levyä ja totesin, että nyt kuulostaakin hyvältä, huomasin, että levy oli päättynyt. Algoritmi soitti Groundhogsia. 

 

Steppenwolf 7 (1970) vetää laiskanpulskean keskinkertaisuuden jo taiteen puolelle. Muddy Watersin ”Forty Days and Forty Nights” on tästä malliesimerkki, mutta sama pätee teokseen yleisemmin. Kun riittävästi jatkaa keskinkertaisella linjalla, se alkaa jo toimia omassa sfäärissään. Kauppaan en tosin lähde tämän kokemuksen siivittämänä. Paikoin tulee mieleen Doors, joka kuitenkin osasi tehdä psykedelialla maustetusta bluesrockista erinomaista ja omaperäistä (siis silloin kun bluesrockia soitti, osa tuotannosta on aivan muuta ja vielä erinomaisempaa). Vertailussa Steppenwolf kalpenee. Pahasti. Ja valitettavasti, koska kuka sitä pelkästään keskinkertaista haluaisi kuunnella? Lieneekö albumin päättymisen tuomaa helpotusta vai miksi päätösraita ”Hippo Stomp” kuulostaa omaperäiseltä ja paremmalta kuin keskinkertaiselta. Laiskanpulskeutta sekin tosin huokuu. 

 

For Ladies Only (1971) lähtee eri suuntaan: se alkaa 9-minuuttisella progressivisen rockin suuntaan orientoituneella biisillä ”The Night Time’s for You”, jossa koskettimet ujeltaa yhtyeelle ennenkuulumattomalla tavalla. Käsissä on feministinen teemalevy, jota tosin on moitittu myös seksistiseksi(!). Yhtyeen keskeisin hahmo, John Kay, ilmeisesti laulaa vain osan biiseistä ja osallistuminen säveltämiseen oli merkittävästi vähäisempää kuin aikaisemmin (tekijäkrediiteissä kokonaan 1/10 ja osa 2/10). 

 

Slow Flux (1974) ei ole sisällöllisesti merkittävä, mutta kaksi asiaa siitä kannattaa nostaa esiin. Se ilmestyi peräti kolmen vuoden tauon jälkeen, kun edelliset kuusi levyä olivat ilmestyneet kolmen vuoden sisään. Oli aikaa uusiutua, mutta mitään kovin suurta eroa aikaisempiin ei ole. Äänimaailma on muuttunut tuhdimmaksi, mutta tutun hard rockin ja blues rockin suunnassa liikutaan. Vai olisiko tämä jo aika puhdasta boogierokkia. ”Happorokkia” on joka tapauksessa hyvin maltillisesti. Toinen asia on se, että levyllä soittaa Eddie Cochranin veljenpoika, Bobby Cochran, joka on soittanut muutamien tunnettujen artistien ja bändien kanssa (Grateful Deadin Bob Weir, Leon Russell, Flying Burrito Brothers) ja tehnyt soololevynkin. 

 

Hour of the Wolf (1975) ei herättänyt eikä herätä suuria tunteita kenessäkään. Tämä(kin) on keskitien löysää hard rockia, joka saattaa mennä automatkalla taustamusana, mutta ei valikoidu kotihippojen bailumusaksi eikä tarkkaan harkittujen musiikinkuunteluhetkien ääniraidaksi. Biisimateriaali ei ole kelvotonta, mutta herkkuhetket ovat harvassa. Paras on albumin päättävä ”Mr. Penny Pincher”, joka herättää taustamusiikin horteesta. Kuriositeettina mainittakoon, että John Kay osallistui vain yhden biisin tekemiseen. 

 

Skullduggery (1976) on pääosin hard rockia sisältävä albumi, jonka kynäilyyn John Kay ei osallistunut laisinkaan. Samapa tuo, sisältö on valitettavan yhdentekevää, kuten tämä kuuntelurupeama on jo antanut olettaa. Äänimaisemasta puuttuu 60-lukulaisuus, joka aikaisemmissa teoksissa jokseenkin viehätti silloinkin kun biisimateriaali ei säväyttänyt. Heikon teoksen päättää sinne kuulumaton funk-veto. 

 

Mielikuvani Steppenwolfista oli myönteisempi ennen studioalbumien kuuntelua. Nyt olen vakuuttunut, ettei sieltä löydy unohtunutta psykedeelistä taiderokkia eikä hurjaa boogiejyrää. Sen sijaan löytyy albumeittain keskinkertaista taustamusaa, jossa päällimmäisenä on hard rockia, myös bluesrockia ja pohjalla hippusellinen psykedeliaa. Ei muuta sanottavaa, valitettavasti. Olisin halunnut pitää yhtyeestä enemmän. Parasta bändissä on sen imago.

Syksyn lukemistoa (2025)

Kohta on joulu ja lukupinossa on tuttuun tyyliin puoliksi luettuja enemmän kuin olisi tarpeen. Tässä kuitenkin lyhyet kommentit kuudesta teoksesta, jotka ovat vieneet merkittävän osan syksyn lukuajasta. Lyhin on 240 sivua ja useampi on siellä alle 400 sivun. Viimeisimpänä kommentoitu oli hidaslukuinen, kun jäin pohtimaan monissa kohdin pitkäksi aikaa. Kirjoitin pari blogitekstiäkin niillä höyryillä (ks. lokakuu 2025). 

 

Mark Sedgwick (2023) Traditionalism: The Radical Project for Restoring Sacred Order 

 

Traditionalismilla tarkoitetaan modernia maailmaa kritisoivaa ajattelutapaa, jossa oletetaan jokin ikiaikainen traditio, jonka määräämään järjestykseen meidän tulisi palata. Tuo järjestys ei ole välttämättä uskonnollinen, mutta usein sitä nimitetään ”metafyysiseksi”. Oikeistolaisuus ja fasismi eivät ole sille välttämättömiä, mutta käytännössä ne ovat kulkeneet lähellä. Tätä sekalaista aatemaailmaa ruoditaan teoksessa, joka erittelee ansiokkaasti René Guénonin, Julius Evolan ja muutamien muiden aatesuuntaan liitettyjen ihmisten ajatuksia. Yhteiskunnallisen kontekstualisoinnin osalta teos on hieman haparoivampi. Nykypäivän traditionalismia se paikantaa mm. Jordan Petersonin käsityksiin. Suomessa paras esimerkki traditionalismin ajattelijoista innostuneista ovat esoteriasta intoilevat miehet, Sarastus-lehti ja Guénonia julkaissut Kiuas-kustannus. Kahdella jälkimmäisellä on suora kytkös toisiinsa, kun taas esoteriakenttä on monenkirjavampi. 

 

Jukka Virtanen (2003) Keskellä kuvassa 

 

Viime vuosien jokerilukemistot ovat peräisin useimmiten Kiteen kirjaston ilmaispoistohyllystä, jonka ratsaan 1-2 kertaa vuodessa. Niin myös vuonna 2019 kuolleen monitoimija Jukka Virtasen elämäkerta. Vuonna 2003 meni painoon sinänsä kiinnostava muistelmateos, jossa ollaan hyvin lempeitä melkein joka suuntaan. Poikkeuksensa selkkaus Buddy Holly -musikaalin toteutuksessa (ja se kohta sähköistää teosta huomattavasti). Huumoria, anekdootteja ja detaljeja teoksessa on paljon, koskettavuutta ei juuri laisinkaan, ellei sellaiseksi lasketa eturauhassyöpää käsittelevää osiota. Itseäni ei suuremmin kiinnosta Virtasen urheiluharrastus. Raviharrastusta koskeva luku oli tynkä ainakin minunlaiselleni raviradoilla kasvaneelle ihmiselle. Jonkin verran kiinnostaa hänen lapsuutensa Jämsänkosken maailman kuvaus ja jonkin verran Virtasen toiminta musiikin, television ja elokuvan parissa. Ei poikkeuksellisen hyvä teos, mutta minä nyt nautin monenlaisten elämäkertojen lukemisesta. 

 

Anu Kantola & Hanna Kuusela (2019) Huipputuloiset. Suomen rikkain promille 

 

Teos nousi ansaitusti otsikoihin ilmestyessään. Itse seurasin keskustelua, mutta teoksen luin vasta nyt. Siitä voi lukea, miten huipputuloiset, niin johtajat kuin yrittäjät, puhuvat itsestään, muista ja yhteiskunnasta. Kantola ja Kuusela analysoivat kriittisesti mutta eivät pahansuopaisesti heidän puheitaan. Se nyt vaan on niin, että moni kirjaan haastateltu on täynnä itseään ja kykenemätön mielekkääseen itsereflektioon. Heidän visionsa on se, että sosiaaliturva lakkautetaan ja ihmiset menevät töihin. Niin saadaan maailman paremmaksi. Tämä ei ole edes kärjistys. Päässäni teos on aika vahvaa jatkumoa Kantolan väitöskirjalle Markkinakuri ja managerivalta (2002). Molempien ytimessä on ihmisten pulmallinen käsitys siitä, että systeemisiä ja rakenteellisia ongelmia ei ole; on vain yksilöiden luonteeseen liittyviä esteitä, mikä selittää toisten ongelmalliset elämäntilanteet. Huipputuloisissa on toki esitelty laajemmalla pensselillä, millaista kohderyhmänsä elämä on heidän itsensä kertomana. Ansaitusti keskustelua herättänyt teos, mutta toisaalta tuntuu, että teoksen huomiot myös katosivat nopeasti julkisuudesta. 

 

Lauren Horn Griffin (toim.) (2025) Discourses of Crisis and the Study of Religion 

 

Pohjois-Amerikan uskontotieteen järjestön vuosittaisten seminaarien pohjalta julkaistaan kokoomateos ja tässä on tuorein sellainen. Sarjan julkaisuissa on aina joitain erittäin mielenkiintoisia tekstejä ja joitain vähemmän relevantteja. Sävy on keskusteleva, seminaarimainen ja pohdiskeleva. Vain pieni osa sopisi sellaisenaan normaaliksi tutkimusartikkeliksi. Konsepti on kuitenkin viehättävä ja kenties siksi olen lukenut suuren osan sarjan teoksista. Sama tasollinen ”hajanaisuus” pätee tähänkin teokseen, kuten myös aiheiden näennäinen hajanaisuus, mutta pinnan alla on toistuvasti kysymys siitä, mitä me täällä uskontotieteessä oikein ajatellaan tekevämme uskontotieteen nimikkeen nimissä. Sarjan seuraavan teoksen toimittaja on allekirjoittanut. 

 

Mike Dines & Georgina Gregory (toim.) (2022) Exploring the Spiritual in Popular Music

 

Artikkelikokoelman taso heittelee reilusti artikkelista toiseen. Osa on sellaista ”populaarimusiikin kokeminen voi olla pyhää” -tyyppistä tutkimuslinjaa, jossa ei ole tapahtunut paljoakaan kiinnostavaa uutta siitä lähtien kun sitä on tehty. Ainakaan uskontotieteilijän näkökulmasta. Yleensä näiden anti typistyy aiheeseen: jos se nappaa, hyvä niin, mutta jos ei, ei käsittelystä ole paljoakaan kerrottavaa muille. Tämän teoksen parhaat palat olivat: A-V Kärjän avausartikkeli, jossa käydään läpi tutkimuskenttää, sen puutteita ja painotuksia; K Medicin analyysi Sufjan Stevensin kristillisyydestä ja hänen faniensa reaktioista; M Dinesin ja M Grimesin Psychic TV -tarkastelu. Pari muuta sisälsivät joitain hyviä oivalluksia. Loput olivat heikompia. Kokonaisuus menee musafaniuteni kautta plussan puolelle. Näitä kokoan hyllyyni, jotta pysyn kärryillä tällä tutkimuskentällä. Viimeisen viiden vuoden aikana olen kärryille kuitenkin päässyt ja uskallan jo aika rennosta esittää yleistäviä väitteitä uskonnon ja populaarimusiikin tutkimuksen luonteesta. 

 

Will Gervais (2024) Disbelief: The Origins of Atheism in a Religious Species 

 

Teos on erinomainen ateismitutkimuksen popularisointi, vaikka se eritteleekin lähinnä psykologista ateismitutkimusta. Siinä kuitenkin tuodaan sisäpiiristä rajua mutta vakuuttavaa varhaisen kognitiivisen uskontotieteen kritiikkiä. Teos argumentoi kulttuurievolutiivisen näkemyksen puolesta, jolloin niin uskonto kuin ateismi ovat yhtä lailla luonnollisia ”luonnollisia”. Tekijä korostaa itseään aina kuin mahdollista, eikä ole todellakaan vahvoilla esimerkiksi käsitellessään Marxia alkusivuilla, mutta jos ei anna näiden seikkojen häiritä liikaa ja keskittyy teoksen vahvuuksiin, niin siinä on todella paljon ajateltavaa. Tekijä selostaa melko seikkaperäisesti, miten psykologiset testit on tehty ja mikä niiden merkitys on ollut. Ja milloin aikaisemmat tulokset on hylätty siksi, että tuloksia ei ole saatu toistettua. Hänen näkemyksensä ateismin yleistymisestä on yhteensopivampi sosiologisen kuin esimerkiksi kognitiivisen tutkimuksen kanssa, vaikka hän ankkuroi ajattelunsa kognitiivisen tutkimuksen perinteeseen (josta menee sitten kulttuurievoluutiokehyksen suuntaan). Suosittelen.

Uskontopuhetta tutkimassa

Suunnilleen Helsingin kirjamessujen aikaan ilmestyi uusi teos Uskontopuhetta (2025, toim. M Ubani, P Kuivala & T Hjelm). Se sisältää johdannon ja epilogin lisäksi 17 artikkelia. Yksi artikkeleista on kirjoittamani, ja kun tällä blogialustalla on tullut viime aikoina kerrottua jotain julkaisuistani, niin jatketaan samalla linjalla. 

 

Artikkelini otsikko on ”Mitä hyötyä on olla uskonto? Uskonto luokittelukiistana”. Alaotsikko haluttiin yhdenmukaisuussyistä, joten keksin tuollaisen. Oma-aloitteisesti en sitä sinne tarjonnut. Pääotsikko herätti kysymyksen kustannustoimittajalta. Voisiko sen muotoilla toisin, kun se ei ole aivan tavallista suomea. Ymmärrän. Mutta en lopulta muuttanut. 

 

Yksi kelvollinen ehdotus olisi ollut ”Mitä hyötyä on uskonnon statuksesta?” Ajattelen kuitenkin, että muotoilu tekee liian helpoksi ajatella, että on olemassa uskontoja, jotka sitten saavat uskonnon statuksen tai eivät saa. Oma muotoiluni vie (ehkä, jos lukija ajattelee alkuunkaan siten kuin itse ajattelen) pohtimaan ontologista puolta. En nimittäin tekstin puitteissa oleta, että olisi olemassa uskontoja, jotka sitten myöhemmin nimetään tai ei nimetä uskonnoiksi. Sen sijaan tekstin puitteissa jätän mahdollisuuden ajatella, että nimeäminen on välttämätöntä, jotta jokin voisi olla uskonto (riippumatta siitä, puolustanko viimeiseen asti tällaista kantaa). 

 

Tämä huomio erottaa oman tekstini suuresta osasta muiden tekstejä. Useissa artikkeleissa uskonto on olemassa ongelmattomasti. Sen sijaan pulmat koskevat joillain sitä, onko uskontopuhe keskittynyt uskoon, puuttuuko ”siitä” sukupuolinäkökulma tai miten ”se” on osa yhteiskunnallisia jännitteitä. Uskontopuhetta nämäkin ovat yhtä kaikki, ja monipuolista sellaisen käsittelyä, mutta hieman eri rekisterissä. Joissain luvuissa ”uskonto” kuitenkin on ongelmanasettelussa mukana, kuten Lauri Thurénin tekstissä ”Uskonnoton Jeesus”, jossa pohditaan, missä mielessä voidaan tai ei voida sanoa Jeesuksen olleen uskonnollinen. Ja muissakin, mutta en listaa niitä tähän. Tutustu teokseen! Yksi näkökulma sen lukemiseen on juuri näiden erilaisten rekisterien seuraaminen ja eritteleminen. 

 

Omassa tekstissäni tuon erityisesti muutaman esimerkin avulla esiin, kuka, ketkä tai mitkä tahot hyötyvät siitä, että jotakin luokitellaan uskonnoksi (tai ei luokitella). Esimerkeistä ensimmäinen on koronapandemian aikainen tapaus, kun huomattiin, että kokoontumislain mahdollistamat rajoitteet eivät koske rekisteröityneitä uskonnollisia yhteisöjä (eikä evlut ja ortodoksista kirkkoa). 

 

Toinen esimerkki koskee yleisemmin uskonnolliseksi yhteisöksi rekisteröitymistä, erityisesti Suomessa: mitä hyötyä siitä on, jos hakemus menee läpi? Vielä laajempi kysymys olisi se, mitä valtio hyötyy, mutta artikkelissa katson asiaa enemmän hakijoiden näkökulmasta. 

 

Kolmas koskee esimerkkejä, joissa uskonnoksi luokittuminen on tai olisi haitallista. Tuttujen tapausten (suvivirren laulaminen, krusifiksi luokkahuoneessa eli Soile Lautsin tapaus) lisäksi käsittelen ranskalaista Marian patsaan tapausta, jonka luokittaminen uskonnoksi tarkoitti, että se tulee siirtää julkiselta paikalta, vaikka paikkakunnan pormestari esitti, että kyse on historiallisesta perinnöstä. 

 

Artikkelini otsikkoon vastaan yleisesti: uskonnoksi määrittymisestä seuraa usein materiaalisia ja symbolisia etuja, joita muilla ei ole. Jos uskonnolliseksi määrittymisestä seuraa symbolin tai käytännön kielto, alkaa kuulua ehdotuksia määrittää ne kulttuurisiksi tai osaksi perinnettä. 

 

Mistä siis puhumme, kun puhumme uskonnosta? Tekstissä vastaan näin: ”Puhumme kategoriasta, joka rakentuu ja myös muuttuu historiallisesti yhteiskunnan diskursiivisissa käytänteissä. Historiallisesti muodostuneet käsitykset, yhteiskunnallinen keskustelu, instituutioiden rakenteet ja lainsäädäntö vaikuttavat omilla painoarvoillaan siihen, millaiseksi uskonnon kategorian sisältö ja rajat muodostuvat kussakin yhteiskunnassa ja miten tavoiteltavaa uskonnoksi luokittuminen on.” Näitä prosesseja ja erityisesti luokittelukiistoja tarkastelemalla voidaan ymmärtää paremmin yhteiskunnallisia valtasuhteita (vaikka sinänsä yhteiskunnallisia valtasuhteita voidaan ja pitääkin tarkastella monilla muillakin tavoilla).

Ovatko ateistit rationaalisempia kuin uskovat? Osa 2

Edellinen kirjoitus käsitteli ”ikuisuusaihetta”, jota on tutkittu melko paljon psykologian alalla viimeisen viidentoista vuoden aikana. Kirjoitus perustui Will Gervaisin teokseen Disbelief (2024). Tässä tekstissä tuodaan myöhemmän(!) keskustelun näkemyksiä, jotka osaltaan haastavat joitain Gervaisin näkemyksiä. 

 

Religion, Brain & Behavior -lehdessä on ilmestynyt nippu artikkeleita, jotka kommentoivat Gervaisin teosta kokonaisuutena. Teksteistä yksi kohdentuu erityisesti rationaalisen ateismin (tai ”analyyttisen ateismin”) teesiin. 

 

Neil Van Leeuwen korostaa, että vaikka korrelaatio ateismin ja analyyttisen ajattelun välillä olisi maltillinen ja poikkikulttuuriset otokset niitä koskevissa tutkimuksissa pieniä, se ei itsessään tee tyhjäksi väitettä, jonka mukaan ateistit toisinaan järkeilevät itsensä pois teismistä. Olen samaa mieltä. Kun uskonnon ote heikentyy mistä tahansa syistä, se avaa mahdollisuuden tilanteelle, jossa ihminen järkeilee itsensä pois teismistä. 

 

Van Leeuwen nostaa myös esiin Gervaisin kirjan jälkeen julkaistuja tutkimuksia, joissa eri tavoin on löydetty jonkinlaista tukea ateismin ja ”Systeemin 2” yhteydelle useita eri maita tarkastelemalla. Katsoin pikaisesti läpi kolme artikkelia. Niiden yksityiskohtainen ruotiminen vaatisi paljon enemmän aikaa kuin nyt on käytettävissä, mutta tässä kuitenkin perusjuttuja: 

 

Artikkelissaan ”On the Role of Analytic Thinking in Religious Belief Change: Evidence from over 50,000 Participants in 16 Countries” Stagnaro & Pennycook (2025, Cognition) esittävät, että rationaalisella ajattelulla on yhteys uskomusjärjestelmän vaihtamiseen. Useampi vaihtaa teismistä ateismiin, mutta yhteys löytyy myös niiltä, jolta vaihtavat ateismista teismiin (siis suhteessa niihin, jotka eivät vaihda kummastakaan). 

 

Artikkelissaan ”Analytic Atheism and Analytic Apostasy Across Cultures” (2025, Religious Studies) Byrd, Stich ja Sytsma argumentoivat, että heidän aineistossaan analyyttista ateismia löytyy, mutta vielä merkittävämpi on analyyttinen apostasia: mitä paremmin menestyy testissä, sitä todennäköisemmin henkilö jättää lapsuuden uskontonsa. Kun uskonnon jättäjät otetaan pois kuviosta, analyyttisen ateismin merkitys hälvenee. Uskonnollinen kääntyminen puolestaan ei heidän aineistossaan korreloinut rationaalisen ajattelun kanssa. He toteavat, että reflektiivisen ajattelun yhteys uskonnon jättämiseen on luotettava, mutta marginaalinen. 

 

Artikkelissaan ”Reflective Thinking Predicts Disbelief in God Across 19 Countries” Ghasemi, Yilmaz, Isler, Terry ja Ross (2025, Psychonomic Bulletin & Review) kertoo päälöydöksensä jo otsikossaan: rationaalisella ajattelulla on yhteys ateismiin. Yhteys ei ole kuitenkaan erityisen vahva. Ja kaikkien maiden kohdalla yhteyttä ei löytynyt. (Jälleen kerran testattavat olivat yliopisto-opiskelijoita, jotka ovat yliedustettu väestönosa psykologisissa tutkimuksissa.) 

 

Yhdessä nämä viestivät siitä mistä 2010-luvun alun tutkimuksetkin: yhteys löytyy (joko yleisesti kuten kolmannessa esimerkissä tai uskonnon jättäjien kohdalla kuten esimerkeissä 1 ja 2). Sen merkitys on kuitenkin vähäinen. Ja sen selittävä voima on pieni (kuten esimerkiksi Van Leeuwen korostaa aikaisempien ehtojen tärkeyttä siinä, että järkeilyllä olisi kausaalista voimaa ateistiksi tulemisessa). 

 

Gervais itse kommentoi aihetta toteamalla, että yhteys ateismin ja järkeilyn välillä on olemassa, mutta se ei ole missään suuri. Ne ovat ateismiin liittyviä tosiasioita, mutta eivät hyviä ateismin selityksiä. Hän täsmentää, että hänen kritiikkinsä kohteena on rationaalisen ateismin vahva väite: se, että rationaalisuus on välttämätön ja ensisijainen tekijä ateismin yleisyydessä globaalisti, että ateismi yleisesti kumpuaa järkeilystä ja että järkeily on muita kilpailevia selittäviä tekijöitä merkittävämpi selittäjä. 

 

Gervais toteaa, että mikäli haluamme ennakoida tai selittää ateismia laajalti, tulee kiinnittää huomio uskonnollisen sosialisaation muutoksiin pikemminkin kuin kognitiiviseen tyyliin. Tässä olen samoilla linjoilla. Olen usein todennut, että on vaikea kuvitella, että erilainen järkeily selittäisi, miksi esimerkiksi ateismi on yleisempää Ruotsissa kuin Suomessa. 

 

Keskustelu intuitiivisen ajattelun ja reflektiivisen ajattelun suhteesta ateismiin varmasti jatkuu.

Ovatko ateistit rationaalisempia kuin uskovat?

Jos ateismin puolestapuhujia on uskominen, he ovat rationaalisempia kuin muut. Osa heistä on ainakin oman käsityksensä mukaan järkeillyt itsensä pois uskonnollisista ajatuksista. Jotkut kertovat, miten tajusivat, ettei uskonnollisissa ajatuksissa ole mitään järkeä, ne ovat hölynpölyä, ja siten päätyivät ateisteiksi. 

 

Mitä tutkimus sanoo aiheesta? 2010-luvun alkupuolella ilmestyi psykologisia tutkimuksia, jotka osoittivat ateistien olevan kognitiiviselta tyyliltään reflektoivampia (psykologian ”Systeemi 2”) kuin enemmän intuitiivista ajattelua (psykologian ”Systeemi 1”) seuraavat uskonnolliset ihmiset. 

 

Myös 2016 ilmestynyt meta-analyysi osoitti, että järkeilyssä on tilastollisesti merkitseviä eroja. Erot eivät olleen järin suuria, mutta tilastollisesti merkitseviä kuitenkin. 

 

Vuonna 2018 ilmestynyt replikaatiotutkimus, jossa 2010-luvun alun aihetta käsitteleviä tutkimuksia toistettiin, osoitti, etteivät tulokset olleet toistettavissa. Ainakaan siinä mielessä, että voitaisiin sanoa erilaisen ajattelutavan olevan ateismin syy. 

 

Jonkinlainen korrelaatio kuitenkin löytyi uusissa tutkimuksissa. Nyt se osoittautui huomattavasti pienemmäksi kuin vuoden 2016 meta-analyysissa. 

 

Sitten huomattiin, että korrelaatio katoaa täysin useissa maissa. Karkeasti ilmaistuna: Mitä uskonnollisempi maa, sitä selvempi korrelaatio on. Maallisemmissa maissa korrelaatiota ei ole välttämättä laisinkaan. 

 

Vielä yksi täsmennys: uskonnollisemmissa maissa, joissa korrelaatio löytyi, se päti vain niihin, jotka EIVÄT olleet saaneet voimakkaan uskonnollista kasvatusta. Tämä oli monille yllättävää. 

 

Siispä: näyttää siltä, että korkean uskonnollisuuden maissa heikon uskonnollisen kasvatuksen saaneiden parissa erilainen järkeilyn tapa selittää osan ateismista. Tai ainakin voi sanoa, että tällaisessa kontekstissa korrelaatio on selvempi kuin muualla. Globaaliksi ateismin selittäjäksi ateistien rationaalisuudesta ei ole, eikä varsinkaan maallistuneissa maissa. 

 

(Aihetta käsittelee Will Gervais teoksessa Disbelief: The Origins of Atheism in a Religious Species [2024])

Kesän jälkipuoliskon lukemistoa

Tavallisesti aloitan nämä pika-arviot luetuista teoksista valittelemalla lukuajan kaventumista. Nyt siihen olisi aihetta ainakin yhtä paljon kuin aikaisemmin. Välttelen kuitenkin valituksen ritualisoitumista, joten kerrotaan vain sen verran, että lista olisi pidempi, jos arvioitavana olleet kirjakässärit laitettaisiin mukaan. Syksy on alkanut ja myös uusi lukuvuosi. Lukemisen kannalta en aseta suuria odotuksia tuleville kuukausille, mutta keväällä ei ainakaan opetukset ja hallintotyöt suuremmin haittaa, koska olen tutkimuskaudella. 

 

Anders Ackfeldt (2025) Islamic Themes in US Hip-Hop Culture

 

Uskonto ja hiphop on uskonnon ja populaarimusiikin tutkimuksen uusi leipä ja voi. Se ja metalli. Muista genreistä ei sitten niin paljon kirjoitetakaan. Hiphopista löytyy sekä kristinuskoon että islamiin painottuneita teoksia ja artisteja. Tässä yksi varsin onnistunut esimerkki islamista. Itselleni antoisinta puolta oli tunnettujen hoppareiden islam-kuvioista lukeminen. Mukana on tietenkin pitkät pätkät Nation of Islamista ja Five-Percenters Nationista, jotka ovat islamilaisia mutta melko epäortodoksisia liikkeitä (jos ”ortodoksialla” tarkoitetaan sitä, miten islamia keskimäärin kuvataan yleisesityksissä). Asiallinen kokonaisuus ja avoimesti saatavilla. 

 

Kari Palonen & Hilkka Summa (toim.) (1994) Pelkkää retoriikkaa 

 

Jostain syystä en koskaan lukenut tätä kokonaan niinä vuosina, kun ruodin diskurssianalyysin ja retorisen tutkimuksen alkeita. No nyt luin. Siinä on asiallisia esittelyjä retoriikan klassikoista antiikista nykypäivään. Aristotelestä ja Ciceroa tietenkin sekä ”modernit” klassikot Perelman, Burke ja Toulmin. Ja sitten on tapaustutkimuksia. Itselleni parasta antia oli Burken esittely, joka poikkeaa merkittävästi Perelmanin ja Toulminin annista retoriikalle. Minua kiinnostaa enemmän Burke (vaikka Toulminin muusta tuotannosta Kosmopoliksella on aina paikka sydämessäni). 

 

Risto Puumalainen (2025) Uskomatonta elämää Suomessa 

 

Uskonnottomien käsityksistä ei ole Suomessa pahemmin kirjoitettu. Tässä yksi ”sisäpiiriläisen” teos, jonka pohjana on tekijän itse keräämä aineisto. En kirjoita tässä enempää, koska tein kirjan pohjalta tekstin Katsomukset-portaaliin. Se löytyy täältä. 

 

Donna M. Mertens (2023) Mixed Methods Research 

 

Tämä tuli palkkiokirjojen nipussa. Olin utelias, millainen menetelmäkirja aiheesta saadaan aikaiseksi. Luin ja tuntemukseni olivat melko mixed. Yhtäältä kirjamittainen teos tästä kääntyy väkinäiseksi samalla tavalla kuin oletan Journal of Mixed Methodsin olevan. Väkinäinen siksi, että suuri osa on yleistä menetelmäpohdintaa, joka sopii aivan kaikkeen tutkimukseen. Toisaalta teoksesta oppi jotain. Kuten esimerkiksi se, että tämän leirin mukaan vain määrällistä ja laadullista yhdistävä tutkimus voi olla mixed methods, ei esimerkiksi erilaisia laadullisia menetelmiä yhdistävä tutkimus. En tosin tiedä, miksi näin ajatellaan. Yhdistelmille annetaan teoksessa myös erilaisia paradigmoja, mutta lopulta pitäisin selkeimpänä puhua vain kahdesta perustavasta lähtökohdasta: yhtäältä on post-positivistinen paradigma, jossa määrällinen hallitsee laadullista, toisaalta on konstruktionistinen paradigma, jossa laadullinen hallitsee määrällistä. Muut teoksessa eritellyt paradigmat ovat jonkinlaisia versioita näistä. Molemmissa paradigmoissa siis luodaan jonkinlainen hierarkia hyödynnettyjen menetelmien välille. Yksinkertaistaen kai voisi sanoa, että post-positivistisessa paradigmassa laadullisella tutkimuksella voidaan täsmentää ja hioa määrällisen löydöksiä, kun taas konstruktivistisessa paradigmassa määrälliset löydökset (uudelleen)tulkitaan omien lähtökohtien kautta. 

 

Samuli Putro (2025) Elämäni miehet 

 

Olen seurannut Putron musiikillista uraa Zen Cafen ensilevystä alkaen. Olen joskus sanonut, että jos minulla olisi guilty pleasure, se olisi tässä. Mutta en tunne syyllisyyttä. Kirjassa Putro käy läpi nipun elämässään keskeisissä rooleissa olleita miehiä. Suurimpaan osaan suhde on vaikea ja kirjassa tarvotaan terapiasuossa. Se puolustaa näkyvästi talking cure -tyyppistä ajattelua ikään kuin suomalaisten miesten ongelmana olisi puhumattomuus: kun puhuu, kaikki muuttuu paremmaksi. Tässä mielessä kirjan sanoma on tylsähkö, mutta itse miesten käsittely on erittäin mukaansatempaavaa. Luin nopeasti ja suurella innolla. Se oli minulle erinomaista mökkilukemistoa. 

 

Martin Barker & Anna Beezer (toim.) (1992) Reading into Cultural Studies 

 

Toimitettu teos koostuu johdannosta ja kymmenen keskeisen brittiläisen kulttuurintutkimuksen kirjan tarkastelusta. Johdanto diagnosoi 1990-luvun alun tilannetta, jossa kulttuurintutkimuksen katsottiin menettäneen vahvimman kiinnostuksensa luokka-analyysiin ja joissain tapauksissa jopa valtasuhteiden tutkimiseen, ajautuen näin eräänlaiseen kulttuuripopulismiin. Teos ikään kuin yrittää pelastaa kulttuurintutkimuksen tältä luisulta muistuttamalla keskeisistä tutkimuksista. Useimmat analysoitavat teokset käsittelevät nuorisokulttuureja ja populaarikulttuuria, mutta tällainen tiivistys kuulostaa huomattavasti latteammalta kuin millainen runsaudensarvi kokonaisuus onkaan. Aikaansa kuvaavasti televisiolla on keskeinen rooli. Kirja on erittäin hyvä. Tietenkin yksittäisissä luvuissa on tasoeroja, mutta tämä idea pitäisi monistaa eri aloille. 

 

Tuukka Kaidesoja, Tomi Kankainen & Petri Ylikoski (toim.) (2018) Syistä selityksiin. Kausaalisuus ja selittäminen yhteiskuntatieteissä 

 

Alaotsikko kertoo olennaisen. Artikkelit käsittelevät monipuolisesti kausaalisuutta ja selittämistä. Heikkoutena on se, että useat artikkelit eivät anna yhtään aitoa yhteiskuntatieteellistä esimerkkiä. Esimerkit ovat tyyliä ”ikkuna menee rikki, kun siihen heittää pallon”. No tällaisilla esimerkeillä saadaan käsitteiden luonteita selitettyä, mutta alaotsikon yhteiskuntatiede jää vähän vähemmälle varsinkin alkupuolella. Toki yleinen läpikulkeva pointti on, ettei selittäminen rajoitu luonnontieteisiin ja että kausaalisuutta tuovat esiin myös ne tutkijat, jotka näennäisesti väittävät tekevänsä jotain muuta. Useissa teksteissä oli mukaan poimittavia ajatuksia ja siirsin täältä metodiopetuksen keskusteluun yhden käsiteparin, intensiivinen versus ekstensiivinen tutkimusasetelma. 

 

John Fiske (1989) Reading the Popular 

 

Fiskeä pidetään erityisesti kulttuuriteoreetikkona, joka a) esittelee semioottisia kulttuurianalyyseja kaikenlaisesta arkisesta (kaupunkirakennuksista, hiekkarannoista jne.) ja b) lähenee kulttuuripopulismia (eli löytää kaikenlaisesta populaarikulttuurin käytöstä jotain toimintakykyistävää samalla kun vähättelee kriittisempiä analyyseja). Tässä teoksessa on molempia. Suuressa osassa ovat myös musiikkivideoiden analyysit, mikä kertoo osaltaan siitä, että kasarilla ilmiö oli kuuminta hottia (mutta ei enää). Itseäni kiinnosti kaikkein eniten Madonnaa koskevat luvut. Lopulta Fisken analyysit hyötyisivät hitusen kriittisemmästä otteesta, mutta hänen analyyseissaan on kuitenkin pointtinsa. Hän ei ole sellainen kulttuuripopulisti kuin kriittiseen teoriaan tai marxilaiseen näkökulmaan ankkuroituneet tutkijat esittävät. 

 

Bobby Gillespie (2021) Tenement Kid 

Primal Screamistä sekä Jesus & the Mary Chainista tunnettu Gillespie käsittelee muistelmissaan erityisesti nuoruuttaan. Varhaisvuosien lisäksi ruoditaan Screamin alkutaipaletta ja samaan aikaan osunutta jaksoa Jesuksen rumpalina. Hänen musiikki-intoilunsa on tässä tärkeää nuoruuden Glasgow’n verrattain raffin meiningin kuvaaminen lisäksi. Hän kirjoittaa myös paljon estetiikasta ja tyyleistä (mikä on hitusen ongelmallista, kun kyse ei ole kuvakirjasta). Hän kirjoittaa myös aikansa Iso-Britanniasta, kuten Thatcherin synkästä valta-ajasta. Kirjan loppuosa keskittyy Screamadelican tekemiseen ja julkaisemiseen. Sen jälkeisistä ajoista varmaankin tulee toinen kirja. Paikoin tekisi mieli vähän editoida, mutta pääosin tämä on erinomainen kirja, jos aihepiiri vetoaa. 

 

Walter de Camp (1988) He halusivat vain itseään. Muistelmia privaatin aikakaudelta 

 

Privaatin aikakausi menee ainakin minun päässäni samaan syssyyn kuin Pete Europan ”timanttikoirien vuosi”, 80-luvun asenteeseen, jossa tärkeintä on hyvälle näyttäminen ja introspektiivinen, maailmapolitiikasta etäinen ote maailmaan. Walter de Campin rönsyilevä kirjoitelma tuo esiin jotain tästä hahmotellessaan Berliinin baarien eroottisia viboja. Moneen kertaan kysyin itseltäni, voivatko kirjan jäljellä olevat sivut tuoda jotain kiinnostavaa ajateltavaa. Epäilin joka kerta. Enkä muuttanut käsitystäni. Teos itsessään on ajankuvaa, jopa enemmän kuin sen yritys sanoa jotain omasta ajastaan. Kirja tarttui mukaan Kiteen kirjaston ilmaishyllystä.

Populaarielokuvan uskontotieteellinen tutkimus: erään artikkelin tarina

Kesällä 2025 ilmestyi toimitettu teos The Signs of the Times: The Intersection between Political Theology and Popular Culture (Palgrave). Siinä on artikkelini ”Representing Atheism in Films”, joka käsittelee nimensä mukaisesti, miten ateismia ja ateismia on kuvattu ja käsitteellistetty (enimmäkseen yhdysvaltalaisissa) elokuvissa (ja vähän televisiosarjoissakin). Aiheesta on kirjoitettu todella vähän ja väitän kiertelemättä, että oma tekstini on kaikkine puutteineenkin kolmen merkittävimmän aihetta käsittelevän tieteellisen artikkelin joukossa, vaikka mukaan laskettaisiin televisiosarjoihin keskittyvät tekstit. 

 

Tässä en aio referoida itse tekstiä, vaikka mainitsen pääväitteeni lopussa, vaan kerron artikkelin syntytarinan. Tai oikeastaan artikkeli olisi syntynyt muutenkin, mutta ilman seuraavia vaiheita sen julkaisukonteksti olisi jokin toinen. 

 

Muutamia vuosia sitten, ehkä vuonna 2017, aloin katsoa Bond-elokuvia uskontolinssin läpi tehden yksityiskohtaisia muistiinpanoja jokaisesta elokuvasta. Sitten Alabaman yliopiston professori Russell T. McCutcheon kysyi, olisiko minulla jotain populaarikulttuuriin liittyvää tutkimusta tekeillä. Vastasin, että olen juuri kirjoittanut ensimmäisen version Bond-elokuvista. Enempää ei kyselty, vaan minulle sanottiin, että tämä on sopiva peruste kutsua minut sinne tutustumaan heidän meininkiin. Minun tulee vain pitää luento mainitusta aiheesta, sillä vierailuun kuluvat rahat on sidottu uskonnon ja populaarikulttuurin aihepiiriin. Näin tapahtui. 

 

Lopulta artikkelini Bondista julkaistiin vuonna 2019. Jossain vaiheessa Lundin yliopiston tutkija Emil Saggau oli lukenut artikkelin ja innostunut siitä. Hän oli järjestämässä pandemia-aikana etäkonferenssia uskonnon ja populaarikulttuurin teemasta. Hän kutsui minut pitämään keynote-luennon tapahtumaan. Otin kutsun vastaan. Sen jälkeen hän järjesti parin muun kollegansa kanssa Lundissa työpajan, johon minutkin kutsuttiin. Oli vielä pandemia-aika, mutta tapasimme kasvotusten. Muistan hyvin, kun Kööpenhaminan lentokentällä oli maskipakko, mutta sieltä Lundiin lähtevässä junassa lähes kaikki ottivat maskin pois. 

 

Bondista minulla ei siinä vaiheessa ollut mitään uutta sanottavaa. Kerroin kuitenkin, että olen työstänyt ateismia ja ateisteja elokuvissa käsittelevää tekstiä, joten esittelin tapaamisessa sitä. Tästä tapaamisesta teksti on jalostunut palautteen perusteella. Olen esitellyt sitä myös Bergenin yliopistossa pienessä työpajassa, jossa osallistujat pohtivat osaavasti varsinkin televisiosarjoja, joissa ateismia on jollain tavalla tematisoitu. Lisäksi olen sivunnut aihetta parissakin konferenssissa, Bochumissa ja Oxfordissa, mutta niiden keskustelujen perusteella en ole enää suuremmin muokannut tekstiä. 

 

Toki olen kirjoitellut kaikenlaista populaarikulttuuriin ja populaarielokuvaan liittyen noin 25 vuoden ajanjaksolla. Ensimmäinen elokuvaa käsittelevä tieteellinen artikkelini julkaistiin vuonna 2001. Silti tämän uuden artikkelin tarinassa on monia vaiheita, jotka eivät olleet ennustettavissa tai suunniteltuja. Itselläni useimmat julkaisut menevät erilaisten kohtaamisten ja sattumusten kautta maaliin, jota ei kukaan ollut määritellyt silloin kun työ sen eteen alkoi. 

 

Itse artikkelin tekeminen on ollut yksi hauskimmista. Olen käynyt läpi sivustoja, joissa ateismiaiheisista elokuvista on tehty listoja. Olen metsästänyt leffoja divareista, kirjastoista ja striimauspalveluista. Siinä on tullut katsottua paljon keskinkertaisia elokuvia, muutama huono ja muutama erinomainen. Aihetta käsittelevän tutkimuskirjallisuuden läpikäynti on ollut kiinnostavaa ja melko nopeaa, koska sitä on niin vähän. 

 

Yksinkertainen väitteeni itse aiheesta kuuluu näin: vaikka ateismin ja ateistien käsittely populaarielokuvassa on runsastunut sekä muuttunut monimuotoisempaan ja myönteisempään suuntaan 2000-luvulla (verrattuna 1900-luvun esimerkkeihin), representaatiot toistavat edelleen useita stereotypioita. Vaikka fiktiivinen ateisti on enää harvoin pelkkien kielteisten stereotypioiden kaltainen, se on edelleen poikkeustapaus (ja poikkeustapauksiin voi sisältyä myös piirteitä, joihin katsojat samastuvat).