Primavera Sound 2014, ensimmäinen päivä

Barcelonassa kerran vuodessa järjestettävä Primavera Sound on indieväen festivaali. Se kestää kolme päivää ja sen ympärillä on klubi-iltoja ennen ja jälkeen varsinaisten festaripäivien. Oma reissuni alkoi festivaalia edeltävänä päivänä klubilta, jossa näin kaksi artistia. Ensimmäisenä oli Nina Coyote eta Chico Tornado, espanjalainen kaksikko, jossa nainen lyö rumpua ja mies soittaa kitaraa sekä laulaa. Vähän liiallisesta yrittämisestä kärsinyt duo toi mieleen heviriffejä soittavan White Stripesin. Pääakti, The Brian Jonestown Massacre, oli juuri niin viileä kuin odotin. Bändi soittaa 60-lukulaista, psykedeliasta vaikutteita ottanutta jamittelupoppia peräti neljän kitaristin voimin. Ottaen huomioon, että yhtyeellä ei ole yksittäisiä hittejä, se toimii poikkeuksellisen hyvin livenä. Bändi, jossa yhden jäsenen tehtävänä on soittaa tamburiinia ja marakasseja, ei voi olla täysin tyylitajuton. Kuten eräs YouTube-kommentoija totesi, ennen hyvin marginaalista suosiota nauttivalla bändillä on kahdenlaista yleisöä – niitä, jotka tajuavat ja niitä, jotka haluaisivat tajuta.

http://www.youtube.com/watch?v=RDLqgVnCPEU

Ensimmäinen varsinainen festivaalipäivä alkoi Julian Copella, joka esiintyi hienossa ja hyväsoundisessa auditoriossa. Ukkosen äänten tullessa taustanauhalta Cope askelsi lavalle koppalakissa, nahkaliiviissä, hihattomassa Neu!-paidassa, mustissa pillifarkuissa ja biker-bootseissa. Cope esiintyi vain kitaran kanssa ja soitti myös Teardrop Explodesia. Minulle oli tärkeää nähdä kulttihahmo Cope, mutta mieluummin olisin kokenut bändikeikan.

http://www.youtube.com/watch?v=OhLIIb35Z4E

Kesken keikan siirryin tutustumaan ulkoilmaan, matkaseuralaisiin ja vippialueeseen, josta näki mainiolta kuulostaneen Föllakzoidin. Bändi soittaa pitkiä junnaavia biisejä, ja keikalla soundit olivat erinomaiset. Yhdistettynä auringonpaisteeseen ja tuoppiin tilanne oli täydellinen aloitus illalle. Bändi Primaverassa

http://www.youtube.com/watch?v=aGNmyPoDaVI 

ja toisaalla

http://www.youtube.com/watch?v=KHKPGiDO_lc

Siirtymä päälavalle, jossa aloitteli tasapaksua mutta verrattain kaunista kitaravetoista pehmopoppia soittava yhdysvaltalainen Real Estate. Samalla tuli katsastettua toinen vip-alue ja roiskittua aurinkorasvat kasvoihin ja käsivarsiin. Bändi soi kauniisti, mutta jättää muutamia biisejä lukuun ottamatta vähän kylmäksi. Tässä yksi suosikkibiiseistäni keikalta:

http://www.youtube.com/watch?v=2fczvrs4qDU

Toisella päälavalla aloitti heti perään Midlake. Yhtye soitti muutama vuosi sitten Ruisrokissa upean keikan ja Flow’ssa keskinkertaisen. Nyt yritin löytää paikan, jossa soundit kuulostaisivat erinomaisilta. Sellaista ei löytynyt. Kun vielä nykyisen laulajan äänen sijaan haluaisi kuulla edeltäjää, päätin siirtyä kohti seuraavaa esiintyjää. Huonolta Midlake ei missään tapauksessa kuulostanut, mutta se on nähty jo. Kotona kuuntelen yhtyettä edelleen melko usein. http://www.youtube.com/watch?v=Y65ydmXI-rA

Kävely kohti Pitchfork-lavaa, jossa soitti Tame Impala -yhteyksistä tunnettu Pond. En ole innostunut yhtyeestä aivan täysillä eikä live-esiintyminen tehnyt poikkeusta. Asiallista kamaa, mutta ei vedä vertoja Tame Impalalle. Seurasi siirtymä vippioluen suuntaan. Siellä tuli nähtyä vahingossa The Ex – hollantilainen vuonna 1979 perustettu post-punk -yhtye. En tuntenut yhtyettä entuudestaan, mutta olisi sitä voinut katsoa hieman pidempäänkin. Pian aloittikin pienimmällä lavalla Caveman. New Yorkista tuleva yhtye esitti hienoa, verrattain mahtipontista popmusiikkia puvut päällä. Keikka oli hyvä siirtymä kohti illan odotetuimpia esiintyjiä. Tässä The Ex Primaverassa http://www.youtube.com/watch?v=tl9SSYmBVKM

Neutral Milk Hotel oli yksi avauspäivän odotetuimpia keikkoja. Se soitti lavalla, jonne vip-alueen reunalta näki ja kuuli normaalisti hyvin. Kun ei ehtinyt eteen, piti toivoa parasta. Tällä kerralla tuuli vei osan äänestä ja screenit olivat pimeänä. Silti kulttibändi tuntui odottamisen arvoiselta. Lavalla tapahtuu koko ajan, kun soittimet vaihtuvat ja Jeff Mangumin nariseva ääni on täynnä omanlaistaan lämpöä. Mukana oli perinteisen bändivarustuksen lisäksi banjo, pari haitaria, torvet ja saha. Vähän yli puolen tunnin jälkeen oli tullut suuri osa omista suosikkibiiseistäni. Pidin kovasti, mutta olisi pitänyt olla lähempänä.

http://www.youtube.com/watch?v=dolNoy-f-s4; ja toisessa esimerkki, miten sahaa käytetään kauniisti indiebändissä http://www.youtube.com/watch?v=iouOZ821nFM

Future Islands nosti itsensä maineeseen vierailullaan David Letterman showssa. Kun NMH:n keikkaa oli vielä vähän jäljellä tuli siirryttyä katsomaan, vangitseeko Future Islandsin mahtipontisuus elävänä. Kyllä vangitsi, vaikka periaatteessa yhtyeen musiikki on hyvin kaukana siitä, mitä kotona kuuntelen. Lihaksikas, voimakkaasti eläytyvä ja kiroileva vahvaääninen laulaja toi etäisesti mieleen Meatloafin lisäksi jopa Glenn Danzigin. Ruisrockiin menijöille vahva suositus.

http://www.youtube.com/watch?v=rtEoVkfJ2bs

Päälavalla aloitti Queens of the Stone Age, josta jäi alusta pari biisiä näkemättä, kun tuli pysähdyttyä empanadoja myyvälle kioskille tankkaamaan. Loppukeikka tuli kuunneltua vippialueelta, jossa parhaimman terän keikasta vei Arcade Firen odottelu. Quotsan osuus oli rutiinimainen, joskaan ei huono. Tämä näkemys toistui myös kriitikoilla. Olihan mukava taas kuulla yhtyeen parhaat elävänä varhaisesta Feel good hit of the summerista uuden levyn My god is the suniin. No one knows tuli jo alkuvaiheessa, kun ravitsin itseäni empanadoilla.

Arcade Firen kohdalla vippilippu tuli tarpeeseen. Vain alle 10 minuuttia ennen keikan alkua kävelimme lavan etuosassa olevaan ”palkoon”, josta löytyi hyvin tilaa noin 15 metrin etäisyydellä eturivistä. Bändi soitti pitkän ja tapahtumarikkaan keikan, jonka settilistassa tuli kaikilta levyiltä, mutta painotus oli Funeralissa ja Reflectorissa. Bändiä on mahtavaa seurata lavalla, kun koko ajan soittimet ja soittajat vaihtuvat. Biisimateriaalin on niin vahvaa, ettei keikkaan mahdu turhia suvantovaiheita. Lopussa oli vielä konfettisade, mikä ei ole aivan tyypillistä indie-estetiikkaan. Arcade Fire on alkujaan indiebändi, josta tuli yksi maailman suurimmista. Voiko se enää kasvaa? On vielä yksi detalji, jonka vuoksi arvostan keikan todella korkealle. Pidän siitä, että jokin yhdentekevänä pitämäni kappale muuttuu suureksi suosikiksi. En todellakaan odottanut sellaista bändiltä, jonka kaikki levyt omistan. Tosin kävi, nimittäin uuden albumin Afterlife iski niin täysillä, että se jäi useaksi päiväksi korvamadoksi. Kotiin päästyäni kuuntelin sen lähemmäs kymmenen kertaa yhden illan aikana. Rankkaan keikan yhdeksi parhaista keikkakokemuksista ikinä. En tiedä, mihin bändi enää tuosta menee ja voiko se suunta olla minulle mieluisa. Täältä löytyy hieman pätkitty keikka hyvätasoisena taltiointina. http://www.youtube.com/watch?v=YoPsG1Nz_k4

Disclosuren konemusiikkiin oli vaikea keskittyä Arcade Firen kokemisen jälkeen. Keikkaa kehuttiin, mutta minä jäin kylmäksi. Lämmitin itseäni oluella, josta seurailin Disclosurea etäältä.

Lämpöä haettiin lisää Metronomysta, joka hoiti vahvan keikan, aloitusaikanaan karu vartin yli kolme. Itse pidän vain osasta biiseistä, mutta bändin touhua ei voi kuin ihastella. The Bay on ehkä ainoa yhtyeen biisi, josta pidän todella paljon. Siksi ei ollut ihme, että se oli keikan musiikillinen kohokohta, mutta myös uuden levyn raidat olivat toimivia. Erityispisteet saa basisti, jonka työskentelyä seurasin naama hymyssä koleassa yössä. Metronomy Primaverassa (The Look)

http://www.youtube.com/watch?v=QGZxGhyQNH8 ja Jools Hollandissa (The Bay)

http://www.youtube.com/watch?v=N4-eySWjRus

Bileet jatkuivat aamuun asti, mutta tässä vaiheessa oli järkevintä säästellä voimia tuleviin koitoksiin. Majapaikassa oltiin takaisin joskus kuuden aikoihin aamulla.

Päivän pahimpiin missauksiin kuului St. Vincent (soitti samaan aikaan Neutral Milk Hotelin ja Future Islandsin kanssa) ja ehkä myös Warpaint, joskin olen nähnyt molemmat aikaisemmin. Kokematta jäi myös uudelleen koottu post-punkin marginaalinen klassikko Chrome sekä jonkinlaisessa nosteessa ollut Chvrches. Kaksi viimeistä olisin voinut nähdä ohittamalla Quotsan, mutta toisaalta olut ystävien kanssa vippialueella kera Quotsan oli hyvä yhdistelmä Arcade Fireä odotellessa.

St. Vincent: http://www.youtube.com/watch?v=RwY6coNOgAI

Warpaint: http://www.youtube.com/watch?v=uBqj6-oCi0I

Chrome: http://www.youtube.com/watch?v=8E-zE9IokAc

Chvrches: http://www.youtube.com/watch?v=9Dvs47nBLpQ

Kirjoitan kommentit toisesta festivaalipäivästä myöhemmin.

Meppien maallistuminen

Eurovaalit tulivat ja menivät. Niistä voisi esittää monenlaisia huomioita. Ranskassa kansallisen rintaman nousu oli huikeaa. Suomi siirtyi askeleen verran konservatiiviseen suuntaan, koska voittajia olivat keskusta, perussuomalaiset ja kristilliset. Sen lisäksi vasemmisto voitti, mutta huomattavasti vähemmän, mitä demarit ja vihreät hävisivät.

Yllä mainittujen huomioiden asemesta nostan esiin uskonnon.

Vuoden 2009 vaaleissa  Suomesta valittiin yhteensä 13 edustajaa, joista ainakin viisi on tunnettu uskonnollisuudestaan. Kristillisdemokraatti Sari Essayah on helluntailainen. Sosiaalidemokraattien listalta sitoutumattomana valittu Mitro Repo on ortodoksipastori. Perussuomalaisten johtaja Timo Soini on puhuu avoimesti katolilaisuudestaan. Kokoomuksen Eija-Riitta Korhola on entinen kristillisdemokraatti, joka on myös opiskellut teologiaa. Jumalaa valinnasta kiittänyt keskustalainen Hannu Takkula kannatti vuoden 2006 presidentinvaaleissa kristillisdemokraattien ehdokasta Bjarne Kallista ja arvosteli keskustapuoluetta kristillisten arvojen unohtamisesta.

Vuonna 2014 tilanne on toisenlainen. Sari Essayah lisäsi absoluuttista äänimääräänsä hiukan, mutta putosi parlamentista, eikä kukaan kristillisdemokraateista noussut tilalle. Mitro Repo oli odotettu katastrofi. Hänen äänimääränsä oli 8820 – yli 60 000 ääntä vähemmän kuin vuonna 2009. Timo Soini porskuttaa edelleen puolueensa johdossa, mutta hänen tilallaan on vähemmän uskonnollisena pidetty meppi. Eija-Riitta Korholan äänimäärä oli tällä kerralla melkein 25 000 vähemmän. Sillä noustiin korkealle, mutta se ei riittänyt. Hannu Takkulan äänimäärä kasvoi kolmella sadalla, mutta sillä jäätiin varasijalle.

Uusista mepeistä kukaan ei tietääkseni ole profiloitunut julkisuudessa erityisen uskonnolliseksi. Heidän yksityisistä ajatuksistaan ja vakaumuksistaan en tiedä (enkä oikeastaan välitä), mutta eurovaalit 2014 olivat kaiken muun lisäksi siirtymä tilanteeseen, jossa ei ole edellisen meppikatraan tavoin äänekkäästi minkään uskonnon puolesta puhuvia suomalaisia meppejä. Pitäisikö nyt siis puhua suomalaisten meppien maallistumisesta?

Ps. Tällä leikillisellä maallistumis-sanan käytöllä ei ole juuri mitään tekemistä sen analyyttisen käytön kanssa.

Studioalbumit osa 35: Adam and the Ants

Varhaisin kosketukseni Adam and the Antsiin ja sen keulahahmo Adam Antin soolouraan ei tullut musiikin kautta. Aivan ensimmäinen muistikuva tuosta brittiläisestä eksentrikosta perustuu Suosikkiin. Lehden julisteessa seisoi mies, jonka naamassa oli vaakasuora valkoinen raita. Myöhemmin kuulin jonkun kappaleen, mutta musiikki vain tuki hahmoa eikä toisin päin. Adam Ant oli sarjakuvasankari ja lastenohjelman merirosvo. Sitä ei tarvinnut ottaa tosissaan, mutta se antoi mielikuvitukselle vallan.

En ole mikään noviisi aloittaessani kuuntelurupeamaa. Tunnen bändin ja miehen tuotantoa kohtuullisesti, vaikka en koskaan ole ollut suuri fani: liian valtavirtaa, enkä osaa muutenkaan osaa ottaa niitä täysin vakavasti. Selitys kuuntelulle löytyy osittain musiikkivisasta. Minua alkoi jurppia, kun en tiennyt, mikä on bändin ja mikä soolouran tuotantoa. Ikään kuin sillä olisi mitään väliä muiden kuin täsmällisiä vastauksia odottavien visatuomareiden kannalta. Toinen kuunteluun patistava tekijä on verrattain hyvän musiikkimaun omaava skottituttu, joka on erittäin vakavissaan hehkuttanut Adamia.

Dirk Wears White Sox (1979) kuulostaisi varmasti erilaiselta, jos olisin aloittanut artistiin ja yhtyeeseen tutustumisen tästä. Nyt ensimmäinen reaktio on kysymys, voiko tätä ottaa tosissaan, kun on tottunut sarjakuvahahmoon. Levy nimittäin on perustavanlaatuista post-punkkia. Alkupuoli on loppua vahvempi. Esimerkiksi levyn avaava ”Car trouble” on hieno, vaikka minulle uppoaa myös loppupuolen ”Animals and men”. Hittejä ei oikeastaan ole eikä sellaista vakuuttavuutta ja funk-maustetta kuin monilla muilla post-punkkia soittaneilla, esimerkiksi Gang of Fourilla. Silti levy on vakavasti otettava eri tavalla kuin viihdyttävä Peter Panista muistuttava hahmo, jollaisena Adam Antin opin tuntemaan. Triviatiedosta kiinnostuneet voivat laittaa muistiin, että albumi oli historian ensimmäinen Brittien indielistan ykkönen, sillä se koottiin ensimmäisen kerran vuonna 1980.

Kings of the Wild Frontier (1980) muistuttaa huomattavasti enemmän mielikuvaani yhtyeestä. Sitä hallitsee yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut niin sanottu ”Burundi beat drum” -soundi, joka puuttui ensimmäiseltä albumilta. Sillä on melodisia hittejä, kuten avausraita ”Dog eat dog” ja sitä seuraava ”Antmusic”. ”Kings of the wild frontier” avaa b-puolen ja se kuuluu myös levyn kohokohtiin. Myös loppupuolen ”Jolly Roger” toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan. Hankin levyn vinyylinä messuilta neljällä eurolla. Se on edullinen hinta lähes klassikkoalbumista. Onhan tämä aika höpsöä musiikkia, varsinkin verrattuna katu-uskottavampaan debyyttialbumiin.

Prince Charming (1981) on se levy, jolta löytyy ”Stand and deliver”, tarttuva ralli laukkakomppeineen ja hevosen hirnuntoineen. Video tuli nähtyä joskus lapsena ja se jäi alitajuntaan. Vuosia myöhemmin Barcelonassa näin sen uudestaan telkkarista jossain kuppilassa. Innostuin taas niin paljon, että ostin matkoilta palattuani Anttilasta Adam and the Antsin ja Adam Antin soolotuotantoa sisältävän kokoelman Super Hits. Levyllä on toinenkin oikein hieno popkappale, ”Picasso visita el planeta de los cimios”, mutta muuten se on viihteellistä ja pahimmillaan jopa kiusallista (”Ant rap”).

Tähän päättyi Adam and the Ants. Tästä alkoi sooloura nimellä Adam Ant.

Friend or Foe (1982) alkaa juuri sillä, mistä artisti tunnetaan: koppoti koppoti. Biisi on ”Friend or foe”. Miehen uraan ilmeisesti kuuluu hittien laittaminen b-puolen alkuun (”Kings of the wild frontier”, ”Stand and deliver”), joten siellä on nyt brittilistan ykköseksi noussut ”Goody two shoes”. Niiden välissä on esimerkiksi onnistunut ”Desperate but not serious”. Nämä julkaistiin singleinä. Mukana on myös tarpeeton versio Doorsin biisistä ”Hello, I love you”. Paras biisin nimi on ehdottomasti ”Here comes the grump”, mutta itse raitakin on hyvä. Laatua on vielä levyn lopussa, jossa seisoo ”Man called Marco”. Friend or Foe on Antin menestynein soololevy enkä yhtään ihmettele miksi. Se ei silti tarkoita, että kuuntelussa olisi juuri minulle räätälöity mestariteos. Siinä missä Marc Bolan oli uskottava myös hupsutellessaan, Adam Ant ei ole täysin vakuuttava edes vakavimmillaan.

Strip (1983) ei ollut edeltäjänsä kaltainen menestys. Se on askel valtavirtaisempaan ja – suoraan sanottuna – mitäänsanomattomampaan ilmaisuun. Tunnetuimmat biisit ovat singlelohkaisut ”Puss’n’boots” ja ”Strip” sekä levyn päättävä ”Amazon”, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta. Adam Ant siirtyi kohtuullisen omintakeisesta musiikista aikansa yleiseen ja massoille suunnattuun, pehmoilevaan uuteen aaltoon. Kuten usein käy kaupallistettaessa artisteja, suosio hiipui. Phil Collins soittaa levyllä rumpuja ainakin muutamilla raidoilla, jos se jotakuta kiinnostaa.

Vive le Rock (1985) lähtee liikkeelle nimikkobiisillä, joka on höpsön riemastuttava, upliftaava partyjumppa. Sen jälkeen taso laskee keskinkertaiseksi. Siinä se pysyy loppulevyn ajan. Biiseissä on välillä tunnusomaista stomppausta, mutta sävellykset eivät osu aivan häränsilmään. Ensimmäinen single, ”Apollo 9”, joka julkaistiin yli vuosi ennen levyn ilmestymistä, on toki oikein kelvollinen humppa ja pikkuhitti. Levyn vaatimaton menestys ja ongelmat levy-yhtiön kanssa saattoivat vaikuttaa siihen, että Ant masentui ja kyllästyi musiikin tekemiseen. Hän keskittyi näyttelemiseen, joten seuraavaa albumia saatiin odottaa viisi vuotta.

Manners & Physique (1990) ei ole Spotifyssa enkä ole kuunnellut sitä muutakaan kautta kokonaan. Avausraita ja singlenäkin julkaistu ”Room at the top” on tarpeeton kasarinjämä ysärillä. ”Rough stuff” on pateettinen yritys olla ajanmukainen ja kaupallinen juuri aikansa ”tanssittavalla” tavalla, jolla ihmiset eivät halunneet tanssia. ”Can’t set rules about love” on asiallinen popkappale, mutta jos nämä ovat kolme singleä, en yritä väkisin löytää levyä. Singlet ovat myös keskenään hyvin erilaisia, joten albumi vaikuttaa aikamoiselta sillisalaatilta.

Wonderful (1995) on seesteisempi ja rennompi kuin yksikään Antin aikaisemmista levyistä. Poissa on hysteria ja hömppä. Viisi vuotta vierähti heikosta edeltäjästä ja nyt mukana on myös rockabillyn ja Morrisseyn ystäville tuttu kitaristi Boz Boorer. Missään tapauksessa tämä ei ole Antin paras levy, mutta ei välttämättä huonoinkaan. Se on hetkittäin rennon mukava, esimerkiksi avausraidalla ”Won’t take that talk” ja biisillä ”Ying & Yang”, mutta kokonaisuus on lievästi tylsä. On kuin pyydettäisiin Peter Panin seikkailuihin uteliaasti suhtautuvan kiinnostuvan myös seuraamaan aikuistunutta versiota hänestä.

AA is the Blueblack Hussar in Marrying the Gunner’s Daughter (2013) on kahdeksantoista vuoden taukoon ja pelonsekaisiin odotuksiin nähden huikea paluu. Tämä on hyvä levy, jossa on muutamia erittäin hienoja biisejä, esimerkiksi ”Punkyoungirl” ja ”Cool zombie”.

Adam Antissa on paljon Marc Bolania ja David Bowieta, hyppysellinen Syd Barrettia ja liikaa Duran Durania minun makuuni. Se on liian valtavirtaista noustakseen idoliensa tasolle. Siitä puuttuu ”se jokin”, jota on vaikea määritellä. Adam Ant ei ole niin ”cool” kuin Bolan, Bowie tai Barrett. Hän on pikemminkin surullisen hahmon ritari, josta voi olla iloinen, että hän on ylipäätään kykeneväinen tekemään musiikkia edelleen – ja vieläpä sellaista, jota voi kuunnella nolostumatta.

Konferenssikiertue

Viime viikkoina blogin kirjoittamiseen ei ole jäänyt aikaa eikä energiaa. Siihen on muutamia syitä. Yksi niistä on seitsemän päivän ”konferenssikiertue”, mikäli kahden konferenssin reissua voi sellaiseksi kutsua ilman ironiaa. Toinen on kirjan ja muutamien artikkelien viimeistely.

Ensimmäinen etappi oli Uppsala, jossa oli kolmipäiväinen konferenssi. Kyse oli tavallaan tutkijatapaamisesta, sillä vaikka tapahtuma oli avoin kaikille kuuntelijoille, puhumaan ja esiintymään pääsivät vain kutsutut. Suuri osa konferenssin vieraista oli jollain tavalla osallisina joko uskonnon kategoriaa kriittisesti ja usein dekonstruktiivisesti tutkivien verkostossa tai uskonnottomuutta ja sekulaariutta tutkivien verkostossa. Osa vieraista oli selkeästi toista, muutamat tulivat niiden ulkopuolelta. Itse olen ollut aktiivinen molemmissa. Ehkä juuri siksi oma tehtäväni oli vetää keskustelu näiden kahden verkoston välillä.

Mitään suurta kinastelua ei syntynyt, mutta ainakin ihmiset pääsivät rauhassa kertomaan toisilleen, mitä he tekevät ja miten. Keskustelu toimi hyvänä mainospalana molemmille verkostoille, mutta sisälsi myös tärkeitä kysymyksiä siitä, onko uskonnottomuuden käsitteen vaarana sama jähmettyminen kuin uskonnon käsitteellä. Lisäksi pohdittiin, mikä arvo uskonnottomuudella on analyyttisena etic-käsitteenä. Kuten niin usein akateemisissa keskusteluissa käy, mihinkään yhteen ja jaettuun johtopäätökseen emme päässeet, mutta osallistujat ovat nyt paremmin kärryillä, millaisia ongelmia käsitteeseen sisältyy.

Kokonaisuutena konferenssi oli erittäin onnistunut. Vanhojen tuttujen lisäksi oli mahdollista tavata niitä, jotka ovat some-tuttuja. Lisäksi oli ilo tavata tutkijoita, joiden kanssa ei ole ollut missään yhteydessä, mutta on tietoinen heidän kiinnostavista tutkimuksistaan. Lisäksi oli mukavaa mennä takaisin Uppsalaan, jossa vierailin kuukauden verran viime vuonna.

Yksi sisällöllinen herkkupala, joka herätti keskustelua, koski Arvind Mandairin esimerkkiä kahdesta oikeusjutusta, jotka käytiin Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Hän oli kuultavana asiantuntijana kahdessa tapauksessa, joista yhdessä sikhien kantamat symbolit piti osoittaa uskonnollisiksi ja toisessa kulttuurisiksi (ei-uskonnollisiksi), jotta niiden käyttö voitaisiin hyväksyä. Sikhien puolesta puhuva Mandair pyrki argumentoimaan toisessa, että sikhisymbolit ovat uskonnollisia ja toisessa, että ne ovat kulttuurisia. Hän kommentoi, että onhan tämä vähän skitsofreeninen tilanne, mutta toisaalta molempiin löytyy hyviä argumentteja. Eräs konferenssin osallistuja sanoi, että voihan ajatella niin, että puolustaa tiettyjä asioita riippumatta siitä, miten valtioiden lait niitä luokittelevat. Joka tapauksessa aiheesta sai hyvän keskustelun, joka näyttää, millaisiin tilanteisiin joudutaan, kun jonkin asian uskonnollisesta luonteesta täytyy päättää oikeussalissa.

Toinen etappi oli Euroopan uskontotieteen järjestön (EASR) vuotuinen konferenssi, joka järjestettiin Groningenissa, Hollannissa. Siellä odotti kaksi velvoitetta. Pidin normaalin paperin sessiossa, jossa käsitellään diskursiivista uskonnontutkimusta ja/tai diskurssianalyysia uskonnontutkimuksessa. Kaikissa kolmessa diskurssisessiossa oli täysi seminaarihuone. Täytyy olla todella tyytyväinen, jos tällaisessa konferenssissa saa puheelleen 50–70 kuulijaa, kun samanaikaisesti on käynnissä 6–7 muuta sessiota.

Toinen työtehtävä oli paneelikeskustelu, jossa käsiteltiin uskonnottomuuden ja sekulaariuden käsitteiden käyttöä analyyttisina työkaluina. Keskusteluun osallistuivat lisäkseni James Cox, Matthew Engelge ja Anna Strhan. Sitä johti Lois Lee. Aihepiiri kiinnosti yleisöä ja ehkä tällainen melko vapaamuotoinen keskustelu on toisinaan hyvää vaihtelua perinteisten esitelmien lukemiseen. Tapahtuman suurin anti oli toki muiden tutkijoiden tapaamisessa.

Groningenin konferenssissa oli mukana on myös todella isoja humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen tähtiä, esimerkiksi Bruno Latour ja Carlo Ginzburg. Molempien puheet olivat varsin viihdyttäviä, mutta kummankaan sisällöstä en innostunut täysillä. Nyt voi rastittaa kaksi akateemista starabongausta: nähty.

Ensi vuonna ei järjestetä perinteistä EASR-konferenssia, koska viiden vuoden välein pidettävä maailmanjärjestön konferenssi on ensi vuonna Saksassa. Groningenissa päätettiin, että vuonna 2016 EASR-konferenssi on Helsingissä.

Kuvassa on Groningenin yliopiston rakennus, jossa tapahtuma pidettiin. Edustalla pyöriä, joita kaupungissa on tolkuttoman paljon. Niiden kuljettajien väistely vaatii vähän tottumista. 

Studioalbumit osa 34: Galaxie 500

Toistaiseksi tässä sarjassa on käsitelty melko tunnettuja yhtyeitä, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet omalla kohdallani vähälle kuuntelulle. Välillä on kiva ottaa vähemmän tunnettu, mutta mielenkiintoinen yhtye. Galaxie 500 ei ole erityisen tunnettu edes tavallisten indiepopin harrastajien parissa, mutta kulttimaine sillä on.

Yhdysvaltalainen Galaxie 500 vaikutti lyhyen ajan. Se teki kolme levyä 1988–1990 välisenä aikana. Sen musiikkia on kutsuttu unipopiksi, slowcoreksi ja lo-fi psykedeliaksi. Siinä kuuluu vahva sekoitus Velvet Undergroundia ja sitä, mikä Briteissä tultiin tuntemaan shoegazena.

Omasta levyhyllystäni ei taida löytyä yhtään yhtyeen esittämää biisiä. Hyllyssäni on ainakin kaksi yhtyeen tekemää kappaletta, The Tyden esittämä ”Tell me” ja British Sea Powerin versio biisistä ”Tugboat”. Molemmat ovat levy-yhtiö Rough Traden 25-vuotiskokoelmalla Stop Me If You Think You’ve Heard This One Before.

Lainasin kirjastosta yhtyeen ensialbumin, josta jäi hyvin positiivinen kuva. Tämä tapahtui pari vuotta sitten, joten on jo aika kuunnella muutkin levyt.

Pieni selvitys tuo heti iloisen ahaa-elämyksen. Galaxie 500 -yhtyeen kitaristi Dean Wareham perusti bändin hajoamisen jälkeen toisen bändin vuonna 1991. Se oli Luna, joka tuli tutuksi 1990-luvun alkupuolella radiosta. Sen jälkeen ostin vuonna 1992 ilmestyneen Lunaparkin ja vielä 1999 julkaistun Days of Our Nightsin. En ennen hoksannut, että yhtyeissä on sama laulaja. Nyt kuunneltuna voi ihmetellä, miksi en tunnistanut yhteyttä aikaisemmin.

Trion loput jäsenet perustivat duon Damon & Naomi, jota en ole kuunnellut.

Today (1988) on debyyttialbumi, jota Sonic Youthista tuttu Thurston Moore nimitti ilmestymisvuotensa kitara-albumiksi. Sen kitarasoundi on upea ja myöhemmin toistettu. Tällaisessa musiikkityylissä on usein keskeistä kokonaisuuden tunnelma, mutta voin silti nostaa yksittäisistä biiseistä muutamia. ”Tugboat”, ”Pictures” ja ”Parking lot” ovat pophelmiä ja ”Oblivious” on huuliharppuineen ja kitaroineen aivan muuta kuin se monien kompastuskivi, josta usein kirjoitan kasarisoundina. Mukana on myös bändin yhden esikuvan, Jonathan Richmanin Modern Loversin ”Don’t let our youth go to waste”. Monenlaisia kovereita kuulleena voisin väittää, että tässä alkuperäisen ja version suhde on yksi erikoisimmista. En kerro enempää, vaan suosittelen kääntymään YouTuben puoleen. Today on upea levy, indieklassikko, josta ainakin omassa tuttavapiirissäni puhutaan aivan liian vähän.

On Fire (1989) jatkaa siitä, mihin edellinen jäi. ”Strange” on klassinen indiepopkappale tyylikkäimmillään. Levyn päättää George Harrisonin sävellys ”Isn’t it a pity”, joka julkaistiin samalla singlellä ”My sweet lordin” kanssa. Albumi on hieno kokonaisuus, mutta se ei tuo paljoakaan uutta yhtyeen tarinaan.

This is Our Music (1990) jäi yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi. Se otti nimensä Ornette Colemanin samannimisestä albumista. Myöhemmin Brian Jonestown Massacre nimesi yhden levynsä And This is Our Musiciksi, viitaten ilmeisesti molempiin referenssipisteisiin. Tällä albumilla lähtökohdat eivät ole kaukana Galaxie 500:n kahdesta edeltävästä teoksesta. ”Way up high” tarjoilee huilua, joka ei ole tavanomainen instrumentti tällaisessa musiikissa. Albumin lainabiisinä on Yoko Onon ja John Lennonin ”Listen, the snow is falling”.

Jos ajatellaan hipsteripiirejä, mitä ne nyt sitten ovatkaan, Galaxie 500 pitäisi olla keskeinen keskustelunaihe, vaikka se välillä vähän unettaakin. Indienörttien paratiisissa, joka myös Pitchforkina tunnetaan, bändin albumien pisteet ovat varhaisimmasta viimeisimpään 9,5 ja 10 ja 8,3.  En ole useinkaan yksituumainen Pitchforkin kirjoittajien kanssa, mutta tässä asiayhteydessä jaan heidän diggailunsa, vaikka bändi ei mikään hittitehdas ollutkaan. En tosin ajattele, että yhtye olisi ylittänyt esikoistansa.

Yhtyeen ura oli lyhyt, mutta se teki syvän vaikutuksen muutamiin indieartisteihin. Esimerkiksi Liz Phair ja Xiu Xiu viittaavat teksteissään bändiin. Oma suosikkini yhtyeeltä on ”Tugboat”, josta Francis Dimenno on todennut, että se tiivisti ajan hengen. Se oli kaikenkattava whatever ennen kuin asenteesta tuli klisee.

David Cameron ja kristinusko

Brittipolitiikan johtoajatus suhteessa uskontoon on ollut 2000-luvun alkupuolella ”We don’t do God”. Näin Tony Blairin neuvonantaja Alastair Campbell totesi vuonna 2003 haastattelijalle, kun toimittaja kysyi silloiselta pääministeriltä uskonnosta. Ajat ovat muuttuneet.

Pääministerikautensa jälkeen Blair kääntyi katolilaiseksi ja perusti Tony Blair Faith Foundationin, jonka toiminta perustuu uskontojenvälisyydelle, tarkoituksenaan edistää uskontojen yhteiseloa ja ehkäistä uskonnollisten ääri-ilmiöiden kehittymistä. Säätiö tukee taloudellisesti uskonnollisia yhteisöjä ja järjestöjä.

Blairin jälkeen pääministerinä oli työväenpuolueen Gordon Brown, joka ei jää historian kirjoihin uskontoja koskevien kannanottojensa vuoksi. Hänen seuraajansa, konservatiivien johtaja, pääministeri David Cameron on viime aikoina antanut pariin otteeseen poikkeuksellisia lausuntoja.

Jo hänen puoluetoverinsa Sayeeda Warsi totesi sekä syksyllä 2010 että vuoden 2012 alussa, että konservatiivien johtama koalitiohallitus ”does God”, mutta musliminaisena hänen kommenttinsa ovat vähemmän yllättäviä kuin Cameronin viimeisimmät puheet.

Kristillisille johtajille pidetyssä puheessa huhtikuun 2014 alussa Cameron totesi, että Jeesus keksi ”suuren yhteiskunnan” 2000 vuotta sitten. Näin luodaan tarina, jossa Jeesuksen teot ovat ikään kuin tukemassa konservatiivien ”suuren yhteiskunnan” politiikkaa, jossa valtion menoja pyritään supistamaan jakamalla työt ne halvemmalle tekeville kansalaisjärjestöille. En tiedä, mikä Jeesus tämän keksi, mutta tuskin se, jota Raamatussa kuvataan.

Lisäksi Cameron esitti, että kristityt ovat maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä maailmassa. Aika hurja väite, vaikka moni kristitty elää vaikeassa tilanteessa juuri siksi, että on kristitty. Mutta ei Britanniassa. Cameronin lausahdus asettuu kuitenkin kansalliseen kontekstiin tavalla, joka on hyvin toinen kuin jos puhe olisi pidetty vaikkapa Pakistanissa. Britanniassa on jo muutaman vuoden ajan ollut mediajulkisuudessa vahva diskurssi, jossa kristityt kuvataan vainotuksi ryhmäksi Briteissä. Pääsiäispuheessaan Cameron jatkoi aiheesta esittämällä, että pääsiäisenä on syytä miettiä mitä (hyvää) kristinusko tuo Britannialle.

Vuonna 2009 Cameron totesi Songs of Praise -ohjelmassa, että ”uskon Jumalaan ja olen kristitty ja palvon – en niin usein kuin pitäisi – mutta käyn kirkossa.” Vuoden 2010 vaalien alla Cameron totesi hyvin varovaisesti, että uskonto on hänelle kuin maaginen radiokanava, joka suhisee taustalla – välillä hiljaa, välillä vähän äänekkäämmin.

Kommenttien vaihtelevat painotukset selittyvät luultavasti asiayhteydestä. Kristillisille piireille kohdennetuissa puheissa Cameron painottaa kristillisyyttään, kun taas toisissa yhteyksissä hän ottaa hieman etäisemmän – mutta kuitenkin myönteisen – asenteen.

Silti aikaisemmista kommenteista on jäänyt ainakin itselleni mielikuva, ettei kristinusko ole Cameronille tärkeä, ei ainakaan pääministerin roolissa ja julkisissa kannanotoissa, mutta hän suhtautuu myönteisesti siihen. Tuoreemmat kommentit ovat varsin selvästi kristillisiä ikään kuin hän olisi ostanut evankelikaalisten ja konservatiivisten kristittyjen lietsoman sanoman siitä, että kristittyjä vainotaan ja marginalisoidaan Britanniassa.

Epäselväksi jää, miksi Cameron ei puhunut kristittyjen vainoista tai marginalisoitumisesta silloin, kun keskustelu käynnistyi Briteissä juuri ennen vuoden 2010 vaaleja. Niin ikään jää epäselväksi, miksi hän juuri nyt pitää tärkeänä tuoda näkemys esiin.

Cameron on todennut aikaisemmin, että uskonnollisten johtajien tulisi nousta vastustamaan ”aggressiivista sekularisaatiota”. Tuolloin yksi näkyvimmistä ”kristinuskon marginalisoitumisesta” puhuneen (evankelikaalisen ja konservatiivisen) Lordi Careyn kanta oli kriittinen. Hänen mukaansa Cameronin hallitus itse marginalisoi kristittyjä. Outo vyyhti, etenkin kun Carey ja Cameron vuosimallia 2014 puhuvat samaa kieltä.

Studioalbumit 33: Throwing Muses

Jos Pixies on sinulle maailman tärkein bändi, olet kuullut yhtyeestä Throwing Muses. Näin on myös minun kohdallani, mutta kun vuoden 2013 marraskuun Uncut julkaisi yhtyettä käsittelevän jutun, ymmärsin, etten ole kuullut niiden kaikkia levyjä. Asiaan oli tehtävä muutos.

Joskus 1990-luvulla kuuntelin kaikkia mahdollisia Pixiesin sukulaissieluja edes vähän. Linkki Throwing Musesiin oli musiikillisen hengenheimolaisuuden lisäksi seuraava: Tanya Donelly soitti kitaraa myös Pixiesin basistin Kim Dealin bändissä Breeders, sen ensimmäisellä levyllä Pod, joka ilmestyi vuonna 1990.

Muistaakseni ensimmäinen Throwing Muses -tuotos, jonka kuulin kokonaisuudessaan  oli University (1995). Tuohon aikaan yhtye innosti verrattain vähän, vaikka suhtautumiseni olikin myötämielistä. Kuuntelu jäi lainalevyjen ja c-kasettien varaan. Siihen aikaan markkinoilla oli myös yhtyeen kantavien hahmojen muita tuotoksia. Kuuntelin laulaja-kitaristi Kristin Hershin sooloja, samoin kuin toisen laulaja-kitaristi Donellyn Belly-yhtyettä.

Nyt hyllyssä on pari Throwing Musesin albumia. Ostokset on tehty edulliseen hintaan myöhään 2000-luvun puolella. Täytyi kokeilla, muuttaako studioalbumien kuuntelu ostokäyttäytymiseni tai myönteisen mutta kädenlämpöisen suhtautumiseni bändiin.

Throwing Muses (1986) on rosoisen punk mutta myös melodisen herkkä teos, joka antoi odottaa paljon tulevaisuudelta. Sen tuottaja on Pixies-yhteyksistä tuttu Gil Norton. Albumi kuulostaa heti paremmalta kuin bändin 1990-luvun tuotanto, vaikka soundimaailma onkin hyvin hiomaton. Erityisesti ”Hate my way” ja Donellyn ainoa sävellys ”Green” ovat albumin huippuhetkiä, mutta aivan napakymppinä en kokonaisuutta pidä. Biisimateriaali voisi olla vahvempaa.

House Tornado (1988), toisin kuin debyytti, ei pääse yllättämään tuoreudellaan. Se on hyvin samankaltainen albumi, joskin asteen seesteisempi. Koska olen junakompin ystävä, ”Marriage tree” iskee välittömästi ja levyn päättävä ”Walking in the dark” kuuluu parhaimmistoon.

Hunkpapa (1989) ei vie yhtyeen tarinaa eteenpäin. Se on peruslevy, mutta kahta edeltäjäänsä heikompi. Bändi ei tee vieläkään hittejä, ellei sellaiseksi lasketa kappaletta ”Dizzy”, jossa on valtavirtaisen pophitin hakua. Jos kuitenkin pidetään mielessä, että Pixies julkaisi samana vuonna Doolittlen, ei Hunkpapasta jaksa kirjoittaa tämän enempää.

The Real Ramona (1991) on suorempi ja sikäli myös helpompi levy. Edelleenkään bändi ei vakuuta täydellisten pophittien säveltäjänä, mutta muuten kesäisen kevyt ja kaunis meninki sävyttää teosta. Donelly on Hershiä todennäköisempi melodiahakuisten biisien tekijä, ja tällä levyllä Donellyn säveltämät ”Not too soon” ja ”Honeyhead” tarttuvat ensiksi. Myös Hershin sävelkynä on askeleen aikaisempaa popimpi, kuten erittäin onnistunut ”Graffiti” osoittaa. Se on hyvä ehdokas bändin parhaaksi biisiksi.

Red Heaven (1992) menestyi kaupallisesti paremmin kuin yksikään aikaisemmista yhtyeen levyistä. Tässä vaiheessa Donelly oli poistunut riveistä ja perustanut oman bändinsä Bellyn, vetäen mukaansa basisti Fred Abongin. Levyn erikoisuutena on kolme noin minuutin mittaista kappaletta normaalien kolmeminuuttisten joukossa. Sisällöllisesti albumi on melko ontto. Sitä ei pelasta edes Bob Mouldin vierailu kappaleella ”Dio”, mutta sitä seuraava ”Dirty water” nostaa punataivaan likavedenpinnan yläpuolelle.

University (1995) ilmestyi aikana, jolloin kuuntelin yhtyettä. ”Bright yellow gun” oli jonkinlainen hitti, joka saattoi soida kotistereoiden c-kasetin lisäksi jopa Turun Appelsiinin tai Tampereen Yo-talon indiediskoissa. Albumi oli hieman edeltäjäänsä menestyneempi ainakin brittilistoilla. Itse ostin levyn vasta vuonna 2012 levymessuilta Saksasta kolme euron hintaan. Parasta albumilla eivät ole biisit vaan nyppivä basso. Hitin lisäksi esimerkiksi ”Shimmer” on erittäin kiva popkappale, nyppivine bassoineen tietenkin. Mukana on myös grungevaikutteita, erityisesti kappaleella ”Start”, mutta en minä siitä puolesta tämän yhtyeen kohdalla niin välitä – jätetään grunge grungebändeille.

Limbo (1996) tuli jotenkin tutuksi ilmestymisaikanaan, mutta osto tapahtui Saksassa vuonna 2013, kun halvalla sai (3,50€). En perustanut siitä merkittävästi 90-luvulla enkä pidä sitä nytkään erityisen tärkeänä levynä, mutta se on omituinen. Tuntuu kuin yhtyeeltä olisi kadonnut kunnianhimo ja halu toistaa ”Bright yellow gunin” tyyliset hitit. Ote on rento, kiireetön ja paineeton, mutta ilmeisesti juuri siksi se kuulostaa vapauttavalta. Ehkä yksi syy levyn tunnelmaan on se, että Yhdysvalloissa bändiltä lähti iso levy-yhtiö alta.

Throwing Muses (2003) ilmestyi seitsemän vuoden paussin jälkeen. Limbon pehmeys vaihtui rosoiseen ja hiomattomaan soundiin. Alkupuoli ei aukea, mutta lopussa on melko vahvoja esityksiä. Nostan muiden yli samat biisit kuin Uncutin toimittaja: kaksi viimeistä biisiä ”Flying” ja ”Half blast” sekä ”Epiphany”.

Purgatory / Paradise (2013) ilmestyi kymmenen vuoden tauon jälkeen. Se on poikkeuksellinen kokonaisuus: 32 biisiä, joista vähän alle puolet ovat puolen ja puolentoista minuutin haarukassa. Sisällöllisesti se on ylvästä ja itsevarmaa materiaalia, mutta bändille tyypilliseen tapaan ilman hittejä.

Kuuntelurupeama ei muuttanut radikaalisti käsitystäni Throwing Musesista. Edelleen omaehtoiseen, omapäiseen ja omaperäiseenkin bändiin on vaikea suhtautua muuten kuin lämmöllä. Silti se ei nouse lähellekään sukulaissielujensa mestariteoksia (Pixies, Breeders jne.). Saattaa jopa olla, että nyt arvioituna kuuntelen kotioloissa mieluummin Hershin soololevyjä ja Donellyn Belly-yhtyettä.

Bändin kompastuskivenä on aina ollut sävellystaito. Tai sitten se jostain syystä kuuluu bändin konseptiin. Sekä Hersh että Donelly ovat nimittäin omissa hankkeissaan osoittaneet kykynsä kirjoittaa tarttuvia ja kauniita popkappaleita. No Donellysta on ehkä turha edes kirjoittaa tässä yhteydessä, koska hän on ollut 20 vuotta poissa yhtyeestä. Joka tapauksessa edullisella hinnalla ostelen pois jatkossakin bändin albumeita, mutta ihan täydellä hinnalla en ryhdy kauppoja hieromaan.