Kesän lukemistot: 22 kirjaa

Toistaiseksi olen käyttänyt suuren osan kesästäni lukemiseen. Okei, olen ehtinyt saunoa, uida, tavata sukulaisia, nukkua, syödä uusia perunoita, katsoa jalkapalloa livenä ja televisiosta, käydä festareilla, osallistua konferensseihin, istua autossa ja terassilla, vastailla sähköposteihin, tappaa kärpäsiä ja käydä taidenäyttelyssä. Muun ajan olen lukenut. Kesä- ja heinäkuun aikana olen saanut päätökseen 22 kirjaa.

Olen ahminut, enkä aio kirjoittaa jokaisesta perusteellisesti. Mutta aion listata kirjat tähän. Lista sisältää myös kirjoja, jotka olen aloittanut paljon aikaisemmin. Osa on vain jäänyt roikkumaan. Listaan sisältyy kaikenlaista, epäsystemaattisesti valikoitua materiaalia. En ryhmittele niitä, vaan kommentoin lukujärjestyksessä, mikä vain korostaa satunnaisuutta. Tämä oli minun lukulomani, kesä jatkuu kirjoittamisella.

Phil Zuckermanin ja kumppaneiden The Nonreligious (2016) tuli ostettua ja selailtua heti ilmestymisensä jälkeen. Vasta nyt luin sen kokonaan. Esimerkit on otettu enimmäkseen Yhdysvalloista, mutta toisaalta sieltä niitä löytyy enemmän kuin muualta, tutkimushistoriallisista syistä. Tämä on aihepiirinsä – ateismin ja uskonnottomuuden tutkimuksen – ehdotonta peruslukemistoa.

Peter Guralnickin Sweet Soul Music (2006) oli pitkään yölukemisena, mutta amerikkalaisen soulin vaiheita sekavahkosti joskin monipuolisesti käsittelevä teos on vihdoin selätetty. Se on enemmän kirja aikansa musiikkibisneksestä kuin musiikista. Sellaisenaan siinä on paljon kiinnostavaa, mutta lukukokemus oli raskas yksityiskohtaisuutensa vuoksi.

Jaakko Hintikan ja Lauri Routilan toimittama Filosofian tila ja tulevaisuus (1970) ei ehkä vastaa otsikkoaan, mutta sisältää muutamia mielenkiintoisia ajankuvia 1960-luvun filosofian trendeistä analyyttisesta mannermaiseen. Tuossa vaiheessa vielä Derridat ja Foucault’t eivät olleet saavuttaneet teoksen kirjoittajia, mutta muuta melko kiinnostavaa Heideggerista Wittgensteinin kautta analyyttisen filosofian tilanteeseen teos sisältää. Jostain tällainenkin oli hyllyyni tullut. En tiedä mistä.

Futiksen arvokisojen aikaan on syytä lukea yksi pallokirja. Nyt sellaiseksi valikoitui Hannu Itkosen ja Arto Nevalan toimittama Kuningaspelin kentät (2007). Kirjassa käsitellään aika lavealla pensselillä pallopelin ja -kulttuurin eri aspekteja ja se sisältää myös maakohtaisia artikkeleita. Tästä innostuneena bloggasin jo kesän alussa lyhyesti, joten eiköhän se riitä.         

Sosiologi Rogers Brubakeria on tullut luettua ennenkin (esim. melko tuore Trans), mutta ainoa suomennettu teos Etnisyys ilman ryhmiä (2013) odotti lukupinossa pitkään. Siinä on muutama hyvä luku, joissa pohditaan, miten voisimme välttää analyyseissa identiteetin käsitettä ja ryhmä-ajattelua (eli välttää ryhmällä selittämistä, kun pitäisi selittää ryhmien muodostuminen). Tämä sopii erityisesti niille, jotka ovat marinoituneet 90-luvun kulttuurintutkimuksessa.

Who-yhtyeen kitaristi Pete Townshendin muistelmat Kuka olen (2013) odotti pari vuotta hyllyssä, mutta nyt sekin tuli luettua. Paksu teos on välillä piinallisen henkilökohtainen ja se menee varsin syvälle miehen hankkeisiin ja bipolaarisuuden aiheuttamiin elämänvaiheisiin, mutta se on hyvä vastapaino niille puolivillaisille musakirjoille, joiden ainoa tavoite on artistin maineen kiillotus. Kylkiäisenä tuli katsottu dokumentti yhtyeen managereista. Se täydensi hyvin kokonaiskuvaa tarjoamatta mitään tämän kirjan suhteen ristiriitaista informaatioita.

Russell T. McCutcheonin A Modest Proposal on Method (2015) on kokoelma pääosin aikaisemmin julkaistuja tekstejä, joihin on kirjoitettu alkuihin kommentit. Erikoinen rakenne on tavallaan toimiva ja vaikka tekstien teemat vaihtuvat, niissä havainnollistuvat hyvin McCutcheonin näkemykset siitä, mitä uskontotiede voisi olla.

Mikko Lehtosen Maa-ilma: Materialistisen kulttuuriteorian lähtökohtia (2014) käsittelee kaikkea maan ja ilman väliltä. Teemojen käsittely on osaavaa, mutta niistä ei muodostu kovin jäsentynyttä synteesiä siitä, miten kulttuuriteoreettista tutkimusta tehdään. Suosittelen tätä erityisesti abeille tai aloitteleville yliopisto-opiskelijoille, heti sen jälkeen kun ovat lukeneet Zygmunt Baumanin teoksen Sosiologinen ajattelu.

Aaron W. Hughesin Comparison (2017) pohtii, mitä vertaileva uskontotiede voisi tarkoittaa nykypäivänä eli miten vertailu voitaisiin toteuttaa paremmin kuin ennen. Hughes haluaa lopullisesti eroon Eliaden ja Campbellin ei minnekään kohdentuvista maailmanselityksistä ja korostaa kontekstuaalista ja historiallista vertailua, Jonathan Z. Smith esikuvanaan. Ohut kirja on erittäin käyttökelpoinen, vaikka hänen käsittelytapansa on minun makuuni paikoin mustavalkoista, esimerkiksi hänen kritisoidessaan kognitiivista uskontotiedettä.           

Stephen Armstrongin The New Poverty (2017) osoittaa tilastojen ja yksilöiden elämäntarinoiden avulla, miten köyhyys – ja erityisesti työssäkäyvien köyhyys – on lisääntynyt Iso-Britanniassa, lähinnä oikeistolaisen politiikan vuoksi, ja kuvaa, millaista se on. Teos muistuttaa, miten tavalliset ihmiset ovat vain parin askeleen päässä kodittomuudesta (jos siis yksi tai kaksi asiaa menee pieleen elämässä). Yksi hurjimmista esimerkeistä on omatoimisen hammashoidon yleistyminen. Suositellaan Susanna Koskelle ja Kokoomuksen äänestäjille.

Viljami Puustisen kokoaman haastattelukirja This is USA: Hellsinki Rock’n’Roll Underground (2000) käsittelee 90-luvun marginaalista rokkiskeneä, jonka edustajia itse kuuntelin aktiivisesti (ja kuuntelen vieläkin). Kirja tuli luettua heti ilmestyttyä, mutta nyt luin sen uudestaan. Haastattelut on vain hyvin kevyesti editoituja, mutta parasta kirjassa on mahdollisuus hahmottaa kiinnostavien bändien kuvioita, meininkiä ja kytköksiä. Se, että oma elämä sivuaa tapahtumia, tietenkin nostaa kirjan arvoa itselleni.

Runoilija Tapani Kinnusen esikoisromaanin Noustiin kellareista (2014) anti on siinä, että päähenkilön kautta valottuu kiinnostavasti 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun Joensuun musiikki- ja erityisesti punk-skene. Muuten ohut ja nopealukuinen teos on tyyliltään nuorisoromaani, vaikka se taitaakin sopia parhaiten keski-ikäisille punkkareille nostalgianälkään.

Kriitikko Putte Wilhelmssonin osin aikaisemmin julkaistuista teksteistä koostuva Turmio ja perikato (2009) sisältää muutaman briljantin tekstin ja monissa on yksittäisiä pisteliäitä huomioita. Osa teksteistä tosin on ikään kuin kirja-arvioita, joiden seuraamiseen olisi pitänyt lukea itse kirja ja rakentaa mielessään samanlainen ”biiffi” kirjoittajaa vastaan kuin kriitikolla. Tyypillinen maneeri on ottaa kirjoittajalta jokin keskeinen väite, osoittaa se vääräksi ja tehdä kirjoittaja näin naurunalaiseksi. Välillä se on hauskaa, välillä siitä jää omahyväinen fiilis. Jutut käsittelevät enimmäkseen taidetta ja kulttuuria isolla K:lla, mutta myös islam-keskustelua ja kriitikon toimeentuloa.

Kirjailija Hannu Raittila on osittain tuttu ja esseisti Raittila myös. Liikkumaton liikuttaja (2004) on jälkimmäistä. Pidin enemmän varhaisemmasta Rahat tai kolmipyörä -teoksesta kuin tästä, joka käsittelee kirjoittamista, politiikkaa ja kapitalismia. Raittilaa lukee mielellään, vaikka en tee sitä usein. Lasken hänet edelleen kiinnostavien suomalaisten esseistikoiden joukkoon Salménin, Nevanlinnan ja kumppaneiden kanssa.

Juice Leskisen lyhyttä, tuotteliasta ja päihderiippuvaista elämää käsittelee Antti Heikkisen piinallisenkin yksityiskohtainen Risainen elämä (2014). Juicen elämästä on oikein kiinnostavaa lukea ja tuotannosta myös, mutta tiukempi editointi olisi parantanut teosta. Pitkään lukulistalla oleva kirja löytyi vitosella kirjapörssistä, joten se meni mökkilukemistoksi varatun pinon päälle.

Byung-Chul Hanin pamfletti Psychopolitics: Neoliberalism and the New Technologies of Power (2017) päivittää Gilles Deleuzen visionääristä, vuonna 1990 julkaistua lyhyttä kirjoitusta ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin” nykypäivään. Psykopolitiikka on uusliberaalia valtaa, joka vaikuttaa mieleen ja sanoo kyllä sen sijaan että rajoittaisi kielloin ja kohdistuisi ruumiisiin. Kirja sisältää hienoja muotoiluja ja näkemyksiä, mutta kaksi asiaa haraa vastaan: kirjoittaja näkee paljon vähemmän mahdollisuuksia vastarintaan kuin Deleuze tai Foucault ja kirjoittaja on kovin kykenemätön antamaan konkreettisia esimerkkejä psykopoliittisen vallan operaatioista (Facebookin tykkäysnappi ei ihan riitä, kun kirjoittaja ei selitä, miten valta operoi). Silti tämä oli erittäin kiinnostavaa luettavaa.

Kantrilaulajien aateliin kuuluvan Willie Nelsonin elämäkerta Pitkä tie (2016) on mukavaa luettavaa myös sellaiselle, joka ei tunne läpikotaisin miehen tuotantoa. Teos valottaa henkilöä mutta myös musiikkibisnestä. Ehkä tämä ei nouse musiikkikirjojen ehdottomiin klassikoihin, mutta aika tämän kanssa kului oikein mukavasti. Nelsonista saa aika sympaattisen kuvan, vaikka hänen tapansa hoidella ihmissuhteita ei ole esimerkillinen enkä innostu juuri mistään hänelle tärkeästä ulkomusiikillisesta asiasta.

                                                                

Robert Verkaikin Jihadi John (2017) käsittelee ISISin teloitusvideoista tunnetuksi tulleen henkilön radikalisoitumista. Tämä on tutkivaa journalismia parhaimmillaan. Ja vaikka Verkaikin kertaalleen tapaamasta Jihadi Johnista tiedetään rajallisesti, koska hän kuoli ennen kuin jäi kiinni, teos valottaa melko hienosti islamvetoista radikalisoitumiskysymystä laajemmin. 

Stefan Collinin Speaking of Universities (2017) on jatkoa hänen aikaisemmalle teokselleen What Are Universities For? Tämä on kooste pääosin aikaisemmin julkaistuista teksteistä, jotka käsittelevät yliopiston ideaa, tulevia suuntia ja käytäntöjä. Yliopiston ideasta ja yliopistopolitiikasta kiinnostuneille tässä on paljon asia ja ajateltavaa, joskin yksityiskohtien ymmärtämiseksi on tunnettava jonkin verran brittisysteemiä. Vaikka teos keskittyy britteihin, sillä on annettavaa myös suomalaiseen keskusteluun.                         

Edward O. Wilsonin Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee? (2016) käsittelee kaikkea muuta kuin otsikon lupaamaa asiaa. Teos on sekalainen kooste Wilsonin evoluutioteoreettisia tekstejä. Niissä popularisoidaan tiedettä vaihtelevalla menestyksellä. Vaikka Wilson korostaa ihmistieteiden merkitystä muutamassakin tekstissä, ei hänellä ole niistä mitään substantiaalista sanottavaa. Oikeastaan kiinnostavinta antia on aitososiaalisia lajeja käsittelevät osiot, jotka auttavat hahmottamaan myös ihmistä biologisena olentona.                    

Asad Haiderin Mistaken Identity: Race and Class in the Age of Trump (2018) on lyhyt ja pääosin vakuuttava rotuun keskittyvän identiteettipolitiikan ongelmakohtien analyysi. Lääkkeeksi tarjotaan luokan ja rodun yhteisanalyysia (ei luokkareduktiota tai luokan ensisijaistamista, kuten moni marxisti ehdottaa). Teoreettisen diskurssin lisäksi siinä on kiinnostavia omakohtaisia esimerkkejä siitä, miten politiikka menee pieleen, jos rotu ja rasismi nostetaan erillisteemaksi, jota voi ajaa vain sillä ihonvärillä, mitä kulloinenkin kamppailu koskee. Trumpin aikakaudesta siinä ei ole kuin pintasilaus, joten alaotsikko on hämäävä. Kirjoittaja itse on ”ruskea”, mikäli se on tärkeä tieto. Suositellaan piikiksi niille, joita kiinnostaa antirasismi tai feminismi ilman laajempaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden analyysia.

Tommi Uschanovin Suuri kaalihuijaus: Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010) ei muodosta kovin tarkkarajaista ja jäntevää kokonaisuutta, mutta esseistisessä tietokirjassa on herkullisia osioita ja yksityiskohtia yhteiskunnalliseen tietämättömyyteen liittyen. Moni pointti ei ole vanhentunut yhtään, mutta muutamat suomalaista politiikkaa käsittelevät näkemykset ovat (mm. perussuomalaisten nousu tapahtui pian kirjan ilmestymisen jälkeen, ja mikäli se olisi ollut tiedossa, muutamat kohdat olisi muotoiltu toisin). Myös kirjoittajan into selvittää välejä edellisen teoksen kriitikoiden kanssa tuntuu turhalta sivupolulta. Suositellaan niille, joiden mielestä kansa tietää.

Tällaista tuli luettua. Se oli hyvin käytettyä aikaa.

Studioalbumit osa 90: The Sound

Lontoolaista The Sound-yhtyettä ei tule sekoittaa ruotsalaiseen poppibändi The Soundsiin eikä suomalaiseen rautalankaa lurittaneeseen yhtyeeseen The Sounds. Jonkinlaista post-punkia vuosien 1979 ja 1988 välillä esittänyt The Sound oli pitkään itselleni tuntematon yhtye.

Vuosia sitten Uncut-lehden mukana tulleessa protestilauluja sisältäneessä levyssä oli yhtyeeltä ”Missiles”. Diggasin siitä kovasti. Se herätti kiinnostusta, mutta en tuolloin oikein löytänyt lisätietoa.  Vihdoin vuonna 2018 ostin debyytin vinyylinä ja päätin, että pitää kuunnella muutkin levyt.

Jeopardy (1980) oli kriitikkomenestys heti ilmestyessään. Se sai täydet viisi tähteä kolmessa Brittien keskeisessä lehdessä: NME:ssä, Soundsissa ja Melody Makerissa. Siinä kuulee alusta pitäen Velvet Undergroundin ja Joy Divisionin. Laulaja Adrian Borland kuulostaa etäisesti Bonolta, mikä ehkä antaa vihjettä siitä, miltä U2 voisi kuulostaa ilman stadionpöhöä, punkkialtaassa uitettuna. Levyn sisältö on melodista, hyvässä mielessä hätääntyneen kuuloista postpunkahtavaa poprokkia. ”Missiles”-klassikon lisäksi esimerkiksi ”Heartland”, ”I Can’t escape myself” ja nimibiisi ”Jeopardy” ovat parhaimmistoa. Mutta tässä voisi listata melkein minkä tahansa 11 biisistä. Klassikko.

From the Lions Mouth (1981) jatkaa vahvalla linjalla. Sitä on vaikea kuunnella ilman, että mieleen juolahtaisi Joy Division. Toki From… on pehmeämpi, popimpi, melodisempi, energisempi ja vähän vauhdikkaampi. Se on oikein hyvä levy, jolta ehkä kuitenkin puuttuvat täydelliset yksittäiset hittibiisit. Kenties siksi myyntiluvut eivät huimanneet levyn ilmestymisaikoihin. Tai tarkemmin ajatellen, onhan siellä loistava ”Fire”, josta myös kotimaamme Kuudes Silmä teki onnistuneen versionsa, ja levyn väkevästi päättävä ”New dark age”, mutta ei niitä ehkä hiteiksi kutsuta. Borland itse kuvasi jälkeenpäin levyä yhtyeen kaupallisimmaksi albumiksi. Kriitikot ovat ilmestymisaikana ja myöhemminkin kehuneet levyä kovasti. Omassa rankingissa tämä ei mene debyytin edelle, mutta siinä kiteytyy 80-luvun post-punkille ominainen piirre: kitara on vain yksi soitin muiden joukossa. Basso ja koskettimet ovat merkittävässä roolissa. Ei ole väärin kutsua klassikoksi tätäkään, mutta ehkä pitää lisätä jotain epiteettejä, kuten ”kultti-” tai ”underground-”.

All Fall Down (1982) oli yhtyeen reaktio levy-yhtiöönsä, joka toivoi kaupallisempia lauluja. Saivat päinvastaista. Ja kriitikotkaan eivät pitäneet. Näin kertoo esimerkiksi Wikipedia, joten sen perusteella voisi odottaa kovin synkkää menoa. Tosin melodinen kakkosraita ”Party of the mind” sopisi Wolf Paraden settiin, kun lisäisi hitusen nykivyyttä ja hermostuneisuutta. Sen jälkeen yleisilme muuttuu hitusen ponnettomaksi, jos vertaa kahteen aikaisempaan. Sinänsä tämä ei ole huono levy, mutta vaikea sitä on olla vertaamatta edellisiin. Valtavirtaisempaa, seestyneempää ja vähän tasapaksua mutta enemmän kuin kelvollista. Uskoisin palaavani tähän levyyn myöhemmin, sillä se saattaa kasvaa kuuntelukertojen myötä.

Heads and Hearts (1985) sai vaihtelevan vastaanoton. Toiset pitivät, mutta esimerkiksi bändin rumpali esitti vähemmän imartelevia lausuntoja levystä. Sisältö on matkan päässä yhtyeen parhaista, mutta tuollainen aikansa viisto pop-levy se on. Aika tuttua kasarisoundia levyllä, joka ei kuitenkaan ole täysin antautunut (huonossa mielessä) aikansa vietäväksi. Psychedelic Furs lienee hyvä vertailukohta. Tuskin tästä suosikkilevyäni tulee, mutta ensivaikutelma on sama kuin edellisessä: enemmän kuin kelvollista, mutta ei se levy, josta yhtye pitäisi muistaa. Tässä vaiheessa Borlandilla alkoi ilmetä mielenterveydellisiä ongelmia.

Thunder Up (1987) on siitä erikoinen albumi, että bändin jäsenet kehuivat sitä kuin yhdestä suusta. Se alkaa menevällä popilla ”Acceleration group”, josta puuttuu uhkaavuus ja intohimo, mutta tilalla on reippaasti etenevä poljento. Sen jälkeen löysätään tahtia muttei tingitä popista. Sellaisena Thunder onkin hyvä levy. Esimerkiksi ”Kinetic” on mainio raita. En kuitenkaan keksi tästä paljoakaan kirjoitettavaa. Borlandin mielenterveys heikkeni ja hän sai jonkin sortin hermoromahduksen näihin aikoihin. Bändi hajosi seuraavana vuonna ja sitä seuraavana vuonna, 1999, Borland heittäytyi junan alle.

Propaganda (1999) on epävirallinen studioalbumi, sillä se koostuu jo vuonna 1979 nauhoitetusta materiaalista. Sanotaan siitä kuitenkin sen verran, että bändi oli jo tässä vaiheessa erittäin hyvässä kuosissa. Aivan kahden ensimmäisen virallisen albumin tasolle ei päästä, vaikka sieltä löytyy todella hyviä biisejä, kuten Iggy Popilta kuulostava ”One more escape” ja ”Physical world”. Hutejakin on, esimerkiksi ”Music business”. Levyn päättää debyytiltä tuttu klassikko ”Missiles”, hieman erilaisena versiona. Ja on siellä muutama muukin ensilevylle päätynyt raita, kuten ”Night vs. day” ja hieno ”Words fail me”.

The Sound kuuluu niihin yhtyeisiin, jotka eivät koskaan tulleet erityisen suosituksi mutta joita kriitikot ja musiikin suurkuluttajat rakastavat. Yhtye ei ole kokenut todellista arvonnousua. Toistaiseksi.

Uskontotieteilijöiden kokoontumisajot Bernissä

Kesän konferenssikausi tuli avattua Euroopan uskontotieteen järjestön vuosittaisella tapahtumalla. Se järjestettiin tällä kerralla Bernissä, Sveitsissä. Tapahtuma on kiertänyt maasta toiseen, mutta Sveitsin se on kiertänyt ennen tätä vuotta. Itsellenikin tämä oli ensimmäinen matkani käkikellojen, juuston, suklaan ja Nespresson maahan.

Konferenssin teemana oli Multiple Religious Identities. Kuitenkin tällaisissa yleiskonferensseissa teeman seuraaminen on aika väljää. Osa esityksistä kosketteli sitä läheisesti, osa ei ollenkaan. Järjestäjien mukaan konferenssissa oli 561 osallistujaa ja 538 akateemista alustusta.

Omalta osaltani konferenssi alkoi järjestövelvoitteilla. Kolmivuotinen kauteni järjestön johtokunnassa tarkoittaa tapahtuman aloittamista neljän ja puolen tunnin kokouksella, jossa päätetään järjestön asioista. Sitä seurasi avajaisluento, jonka piti Reinhard Schulze. Yksi kiinnostava näkemys jäi mieleen. Schulze argumentoi, ettei kysymys persoonallisesta identiteetistä ollut esimodernina aikana relevantti samalla tavalla kuin modernina aikana. Esimerkiksi kysymys siitä, kuka on muslimi (tai onko joku muslimi), liittyi pääosin lainsäädännön alueelle. Tämän jälkeen oli tarjolla purtavaa ja juotavaa.

Illalla Sveitsi pelasi avausottelunsa Brasiliaa vastaan. Kansaa oli kokoontunut aukioille ja terasseille katsomaan peliä. Yölliset autojen tööttäykset kertoivat, että paikalliset olivat tyytyväisiä tasapeliin.

Ensimmäinen täysi konferenssipäivä alkoi paneelillani, jossa käsiteltiin uskonnottomuutta Euroopassa. Yksi esitelmä pohti Viron tilannetta ja oma alustukseni käsitteli Suomea. Kirjoitan Suomen tilanteesta enemmän sitten, kun saamme kollegojen kanssa tekstin valmiiksi. Tämä oli ensimmäinen versio, jota tullaan kehittelemään kesän lopulla pidemmälle. Virossa uskonnottomat ovat enemmistö, mutta heillä on yllättävän paljon kaikenlaisia käsityksiä, jotka menevät instituutioiden ulkopuolisen uskonnollisuuden alaan. Selväksi kuitenkin tuli se olettamus, että kansalliset ja alueelliset historiat ovat merkittäviä tekijöitä, jos haluamme ymmärtää uskonnottomuuden variaatioita.

Iltapäivällä oli toinen sessio, jossa pohdittiin ensiksi Puolan uskonnottomien tilannetta. Siellä uskonnottomat ovat marginaaliasemassa. Usein heidän uskonnottomuutensa tarkoittaa ”en ole katolilainen”. Buddhalaisuus on puolalaisten uskonnottomien suosikkiuskonto. Uuspakanallisuus tulee hyvänä kakkosena. Lopuksi kuulimme vielä etnografisen analyysin brittiläisistä uskonnottomista, joista moni vierailee katedraaleissa ja sytyttelee kynttilöitäkin, ollen jotain kristillisten uskonnollisten vieraiden ja turistien välimaastosta.

Sessioiden välissä Grace Davie piti luennon, jonka osasia on tullut kuultua aikaisemminkin. Olennaisesti jäi mieleen slogan, jonka mukaan puhumme yhä enemmän siitä mistä tiedämme vähemmän. Tämä tarkoittaa, että uskonto on esillä julkisuudessa, mediassa ja puheissamme pitkälti kasvavan monimuotoisuuden vuoksi, mutta samalla maallistuminen etenee tehden meistä yhä vähemmän lukutaitoisia mitä uskontoon tulee. Monimuotoisuus ja uskonnollisuuden heikkeneminen ovat selkeitä eurooppalaisia trendejä, mutta en ole varma, että uskonnollinen identiteetti on tae uskontolukutaidosta, kuten Davie näyttää olettavan.

Loppuillasta kuuntelin vielä neljä alustusta alkuperäiskansojen uskonnoista. Mieleen jäi erityisesti Bjørn Ola Tafjordin kommentti Väli-Amerikan Talamancoista, joille ”alkuperäisuskonto” tarkoitti heidän nykyistä Baha’i-uskontoaan. Heille tradiciones indigenas ei liittynyt mitenkään uskontoon. Tämän session jälkeen Milda Alisauskiene luennoi Itä-Euroopan ja Balkanin maiden uskontotilanteesta. Sitten oli aika siirtyä etiopialaiseen ravintolaan syömään ja sen jälkeen maistui tuoppi terassilla, jossa oli mahdollisuus katsoa Englannin peliä Tunisiaa vastaan.

Seuraavan aamun käytin lepäämiseen ja tuttujen tapaamiseen. Konferenssiohjelma jatkui mainiolla paneelilla, jossa käsiteltiin uskonnottomuutta ja ateismia muslimimaissa. Esitykset Indonesian, Turkin ja Egyptin tilanteista avasivat hienosti niitä vaaroja ja mahdollisuuksia, joita mediateknologiat tuovat mukanaan niille, jotka haluavat ilmaista julkisesti ateisminsa. Tästä sain paljon ideoita ja esimerkkejä ateismia ja internetiä käsittelevään artikkeliin, jonka olen luvannut kirjoittaa.

Päivä jatkui järjestön yleiskokouksella, johon tuli osallistuttua. Siellä esiteltiin tulevien vuosien konferenssipaikkoja. Ensi vuonna tapahtuma on Tartossa. Siitä siirryttiin opastetulle Bernin vanhan kaupungin kierrokselle. Sen jälkeen alkoi barbeque, josta halukkaat siirtyivät läheiseen baariin tanssimaan ja jatkamaan turisemista. Akateemiset eivät tarvitse paljon ohjelmaa – kunhan on seuraa, ruokaa, juomaa ja tila, jossa hengailla, niin ihmisillä ei tunnu käyvän aika pitkäksi.

Seuraava päivä alkoi osaltani henkisyys-paneelilla, jossa oli neljä alustusta. Siitä siirryin seuraavaan paneeliin, jossa Pew Research Centerin numeroidenmurskaaja Conrad Hackett löi lukuja tiskiin uskonnollisten tuplaidentiteettien harvinaisuudesta. Linda Woodhead käsitteli brittikontekstia valikoitujen kyselyaineistojen avulla, mutta se oli pääosin tuttua, joten kiinnostavin muistutus koski ”monouskonnollisia identiteettejä”. Woodhead painotti, etteivät monouskonnolliset identiteetit ole mitenkään luonnollisempia kuin muutkaan. Ne ovat relevantteja, koska yhteiskunta tukee niitä. Ne ovat siis käyttökelpoisia ihmisille. Tämä on Woodheadin mukaan rakoilemassa, mutta ei kadonnut.

Illan viimeisessä sessiossa käytiin läpi uskonnottomien käsityksiä useissa eri lokaatioissa ja erilaisten teoreettisten viitekehysten kautta. Jesse Bering alusti uskonnottomien kuolemanjälkeisyyteen liittyvistä käsityksistä psykologisesta näkökulmasta. Niitä on, uskokaa pois. Sara Rahmani kertoi mindfulness-etnografiastaan ja David Herbert johdatteli kuulijat tuoreen tutkimushankkeen pariin, jossa uskonnottomuutta tarkastellaan muistaakseni kuudessa eri maassa. Hän korosti, että uskonnon näkyvyydellä näyttäisi olevan jonkin verran vaikutusta uskonnottomuuden julkisten ilmausten voimistumiseen.

Viimeinen konferenssipäivä jäi väliin, koska lentokentälle tuli lähdettyä sen verran aikaisin. Tämänkertainen EASR-konferenssi koostui kolmesta elementistä: 1) järjestöasiat, 2) paneelien sisällöt ja 3) vapaa ajatustenvaihto kollegojen kanssa. Ensimmäinen on tavallaan velvollisuuteni tässä tilanteessa. Kokouksissakin oppii asioita, vaikka ne voivat olla myös puuduttavia. Toinen oli tällä kerralla yllättävänkin antoisaa, koska keskityin uskonnottomuuden teemaan. Sain ideoita tuleviin teksteihin. Kolmas kasvaa yhä suurempaan rooliin. Kyse ei ole vain tuttujen kanssa hengailusta, vaan monipuolisesta ajatustenvaihdosta – siitä, millaista uskontotiede on eri maissa ja yliopistoissa; siitä, mihin ala on menossa ja siitä, millaisia tutkimuksellisia ja opetuksellisia yhteistyömuotoja voitaisiin kehittää.

Näistä syistä Suomi ei ole ollut jalkapallon MM-kisoissa

Pian alkavat jalkapallon MM-kisat. Suomi ei pelaa niissä. Ei Suomi ole pelannut koskaan aikaisemminkaan. Nyt selitän lyhyesti, miksi Suomi ei ole koskaan pelannut jalkapallon MM-kisoissa.

Tunnetuin selitys on se, ettei Suomi ole pelannut tarpeeksi hyvin karsinnoissa. Tämä on kuitenkin vain osaselitys. Nimittäin ennen toista maailmansotaa MM-kisoihin pääsi ilmoittautumalla. Suomi ei ilmoittautunut.

Suomi seurasi tuolloin olympialiikkeen amatööri-ihannetta eli ammattilaisuutta ei suosittu. FIFAn MM-turnaus oli syntyjään ammattilaisuuden pohjalle syntynyt tapahtuma. Ammattilaisuuden suosimisella Suomella olisi voinut olla intressiä ilmoittautua ja saada kasaan yhtä kova tiimi kuin Ruotsilla, joka muutti linjansa Suomea aikaisemmin.

Suurempi syy lienee kuitenkin siinä, että aikansa tärkein urheiluorganisaattori eli suojeluskuntalaitos suosi pesäpalloa. Suojeluskuntajärjestö perustettiin vuoden 1918 sodan jälkeen valkoisten voittajien toimesta. Se suosi lajeja, jotka parantaisivat maanpuolustusvalmiuksia. Hiihto oli tietenkin tärkeää, mutta myös joukkuepelit, koska niillä oli ”joukkoja liikkeelle saava vaikutus”.

Vielä vuonna 1920 jalkapallolla näytti olevan hyvä asema suojeluskuntaurheilussa. Sitten Lauri Pihkala kehitti pesäpallon.

Jalkapallo jäi pesäpallon jalkoihin kahdesta syystä. Jalkapallossa ei saanut levätä nopeiden spurttien jälkeen, ainakaan samoin kuin pesäpallossa – ja oletetusti sodassa, kun liikutaan maastossa spurttaillen ja syöksyen. Sen lisäksi pesäpallon etu oli käsien käyttö. Käsien käyttökiellon ajateltiin olevan epäsopiva nuorten miesten hermostokehitykselle. Sodassa ei kranaatit ja turvenuijat ehkä lentelisi toivottuun tapaa, jos nuoriso vain potkisi nahkakuulaa.

Suomi ei siis ole koskaan ollut kisoissa yksin epäonnistuneiden karsintojen vuoksi. Aikanaan syynä olivat urheilupolitiikka – amatööriyden suosiminen – ja urheilun kytkeytyminen valkoisten maanpuolustusintoon.

Lähteinä on käytetty kahta artikkelia:

Itkonen, Hannu & Nevala, Arto 2007. Jalkapallo, maailma ja Suomi. Hannu Itkonen & Arto Nevala (toim.), Kuningaspelin kentät. Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki: Gaudeamus, 11–20.

Vasara, Erkki 2007. Jalkapallo – suojeluskuntajärjestön vieroksuma urheilumuoto. Hannu Itkonen & Arto Nevala (toim.), Kuningaspelin kentät. Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki: Gaudeamus, 84–99.

Primavera Sound 2018, Barcelona, kolmas festivaalipäivä

Viimeinen päivä on aina haasteellinen. Usein se tarkoittaa hidasta käynnistymistä ja myös myöhäistä saapumista alueelle. Nyt oli kuitenkin niin tiukka kuri, että kolmaskin päivä alkoi melko varhain, kello kuuden jälkeisellä keikalla.

Lavalle nousi The Only Ones yhtyeen keulakuvana tuttu Peter Perrett, jonka tuorein sooloalbumi oli kuulostanut niin hyvältä, ettei tätä halunnut jättää väliin. Keikka oli rauhallisen leppoisa. Siellä kuultiin uuden levyn nimiraita ”How the west was won”, päätösraita ”Take me home”, ”Troika” ja The Only Onesin suurin hitti ”Another girl, another planet” ilmeisesti toiseksi viimeisenä rallina. Siinä vaiheessa siirryin vip-alueelle, jossa oli taas happy hour. Ilmainen olut = 2,5 euron säästö!

Sitten alkoi Lift to Experience, joka Josh T. Pearsonin johdolla esitti bändin ainoa levynsä raitoja. Pitkiä biisejä ja musiikillista häröilyä. Kokeilevaa kantria. Sitten tuli valinnan paikka: jatkaako tätä loppuun asti vai mennäkö katsomaan Jane Birkiniä? Valinta osui Birkiniin. Matkalla tuli vastaan Deerhunterin Bradford Cox, mutta oma reitti jatkui päälavan palkoon. Jane Birkin esiintyi orkesterin kanssa, ja ison orkesterin näkeminen sinänsä on melko harvinaista Primaveran päälavalla. Yleensä tällaiset ovat Auditoriossa. Birkinin ääni oli kunnossa ja ylipäätään oli rauhoittavaa kuunnella tovi tällaista musiikkia. Biisejä en pahemmin tunnistanut. Tätäkään ei tullut katsottua loppuun saakka, vaikka siellä olisivat odottaneet muiden muassa ”Jane B.” ja ”La Javanaise”. Matka jatkui.

Ariel Pink oli juuri aloittanut keikkansa. Menossa oli ensimmäinen tai toinen biisi. Kokemus oli hämmentävä, sillä tämä oli ensisijaisesti kokeilevaa heviä, vaikka välillä tulikin Pinkille ominaisia Zappa-pastisseja. Arielin laulavana sidekickinä toiminut Kärtsy Hatakka lookalike oli suuressa ja jokseenkin ärsyttävässä bailumestarin roolissa. Yhteistulos oli siis hämmentävä, ärsyttävä ja osin viihdyttävä. Oma ratkaisuni oli kuitenkin käydä elämässä hetki 90-lukua.

Salalavalla oli nimittäin aloittanut 90-luvun indiepopin miellyttävämpään keskikaartiin kuulunut Belly, joka teki juuri paluulevynsä. Keikkaa kuunnellessa tajusin, miksi olen yhtyettä kuunnellut. Samalla välittyi sympaattinen tunnelma. Bändi oli sinut itsensä kanssa ja tietoinen omasta menneisyydestään. Kysyivät, oletteko valmiit bailaamaan kuin olisi 1993. Bändi kuulosti hyvältä ja ehkä juuri tämä oli oikea paikka nähdä se.

Aivan loppuun asti en tuijotellut Bellyä ja sen ikääntyviä kaunottaria, koska nälkä iski. Pikaiset patatas bravasit valkosipulimajoneesilla saivat riittää, jotta nappaamaan vielä oluen ennen kuin vuorossa oli kaksi vuotta sitten ihastuttanut Slowdive. Slowdive soi jälleen todella kauniisti ja hallitusti. Biisejä tuli varhaisilta ja loistavalta paluulevyltä. Lopussa kuultiin paluulevyn hitti ”Sugar for the pill” ja Syd Barrett-kover ”Golden hair”. Tämä taisi olla festivaalin paras esitys. On hämmentävää, miten tästä on tullut niin paljon merkittävämpi yhtye kuin muista aikansa shoegazereista. Keikkaa oli katsomassa vieressä kukas muukaan kuin vanha tuttu Josh T. Pearson. Tällä kerralla ei otettu kuvia.

Aivan kokonaan en Slowdiveä katsonut, sillä olin kehittänyt mielestäni ovelan suunnitelman. Samaan aikaan läheisellä lavalla soitti ruotsalaisen black metallin suuruus Watain. Pitihän sitäkin nähdä vähän. Koska tiesin, että Slowdive soittaa lopussa yllä mainitut biisit, päätin lähteä Watainille kesken keikan. Siis rivakasti juosten portaille, portaat alas ja siinähän se Watain aloitti. Hain vielä jonottamatta oluen ensimmäisen biisin aikana, kuuntelin toisena tulleen suosikkini ”Nuclear alchemyn” ja sitä seuranneen ”hitin” ”Malfeitor” paraatipaikalta. Se oli siinä. Hyvin rytisi, mutta pienen lavan soundi on vaatimattomampi kuin muhkeasoundisten isojen lavojen. Tultakaan ei lavalla nähty, mutta olisin mielelläni diggaillut näitä mörököllejä livenä pidempään. Portaat puolijuoksua ylös ja siinä kuului heti Slowdiven tunnetuimpiin kuuluva ”Allison”.

Slowdivestä mentiin suoraan Grizzly Bearin keikalle. Bändi kuulosti hyvältä, huomattavasti paremmalta kuin vuosia sitten Leedsissä. Slowdiven jälkeen fiilis ei kuitenkaan noussut. Shieldsin ”Sleeping ute”, Painted Ruinsin ”Mourning sound” ja Veckatimestin ”Two weeks” jäivät parhaiten mieleen. Hienoja biisejä, jotka soivat hienosti. Viimeisimmän jälkeen alkoi siirtymä kohti päälava-aluetta.

Tarkoituksena oli istua hetkinen ennen Arctic Monkeysin alkua. Toisella päälavalla soi Lorde, joten sitä kuuli ja näki pari biisiä. Porukkaa oli ja Lorde laukkasi edestakaisin yleisökarsinoiden väliin jäävää kaistaletta. Musiikki kuulosti taidokkaalta popilta, vaikka ei minun teekupiltani.

Pyrkimys päästä palkoon katsomaan Arctic Monkeysia oli tuhoon tuomittu. Kun menimme jonoon, palko oli jo täynnä ja näimme, miten järjestysmiehet heittivät palkoportit yli laidan. Ei muuta kuin takaisin vip-alueella, koska sinne yleensä kuuluu hyvin ja siellä musiikkiin on helpompi keskittyä kuin ihmismassassa. Tällä kerralla bändi soitti kovin hiljaa ja ponnettomasti. Hyvätkin biisit kuulostivat keskinkertaiselta. Jopa mielestäni loistava uuden levyn nimiraita ”Tranquility base hotel + casino” oli vain ihan kiva. Paras muisto keikasta onkin se, että noin 150-senttinen Peter Perrett seisoi vieressäni punaisessa nahkatakissaan. Toivotaan, että Flow’ssa joku vääntää nupit kaakkoon, vaikka salaa.

Pian tuli selväksi, että keikka jää kesken heti kun joku relevantti vaihtoehto aloittaa. Se tapahtui tuntia myöhemmin, kun vuorossa oli Deerhunter. Pari vuotta sitten bändi kuulosti asialliselta, mutta nyt kävi nopeasti selväksi, ettei bändi ole koskaan kuulostanut minun korvissani näin loistavalta. En odottanut keikalta mitään suurta, koska oletin sen jäävän lähes kokonaan väliin. Outoa oli se, ettei uusimmalta levyltä tullut kuin yksi kappale, mutta tärkeintä oli sointi. Primaverassa on aina Deerhunterille otollinen yleisö, joten kokonaisuus oli mainio. Toivottavasti Sidewaysissa on yhtä hyvä äänentoisto ja edes kymmenesosa Primaveran yleisöstä.

Sitten aloitti Beach House ja tässä vaiheessa oltiin jo kello kahden paikkeilla. Bändi soi taas hienosti, vaikka neljäs keikka ei sinänsä tuonut mitään merkittävästi uutta. Toki uutta levyä kuultiin useamman kappaleen verran. Depression Cherryltä tuli muutamia ja Bloomilta kolme ensimmäistä raitaa. Loistavalta Teen Dreamilta bändi soitti vain ”10 mile stereon”. Debyytiltä soi ”Master of none”. Ilmeisesti Devotion oli ainoa, jolta ei kuultu mitään. Yhtä kaikki, keikka oli taattua Beach Housea, jota suosittelen kuuntelemaan niin levyltä kuin livenä. Tähän oli hyvä päättää festivaalin viimeinen tuoppi ja viimeinen keikka.

Bileet jatkuivat alueella myöhään, mutta yli 30 keikkaa muutaman päivän aikana oli vaatinut veronsa. Sitä lähti aivan tyytyväisenä kävelemään kohti majapaikkaa pohtien, vieläkö jonakin vuonna jaksaa uudestaan.

Primavera Sound 2018, Barcelona, toinen festivaalipäivä

Toinen varsinainen festivaalipäivä lähti käyntiin kello viiden jälkeen oluella auringossa Waxahatcheen soittaessa nautinnollista indiekantria taustalla. Leppoisa hetki päättyi, kun tuli aika siirtyä niin sanotulle salalavalle (Hidden stage) katsomaan Texasin omaperäistä kantrimiestä Josh T. Pearsonia, jonka uusi albumi herätti aluksi hämmennystä ja sen jälkeen lämmennystä.

Pearsonista tuli heti hyvä fiilis. Bändi soi hienosti, äijän ääni on todella komea ja pienillä eleillä hän jättää itsestään samanaikaisesti hauskan ja karmivan kuvan. Ehkä päällimmäisenä on jälkimmäinen. Mies kuulosti myös yllättävän paljon Lou Reediltä. Soolobändinsä kanssa Pearson soitti alkuun uuden levyn raitoja ja sen jälkeen debyyttisooloaan. Lopuksi oli tullut vielä lisää uutta levyä, mutta siinä vaiheessa olin jo matkalla päälavalle.

Kävellessä katselin hetkisen malilaista laulajatähteä Oumou Sangarea, mutta se jäi läpikävelyksi, koska halusin varmistaa hyvän paikan The Breedersin lähellä. Yhtye soitti kaikki hittinsä ja muutaman muunkin. Loppupuolella tuli ”Cannonball” ja Pixiesin ”Gigantic”, mutta ne eivät nousseet minulle sen tärkeämmiksi kuin muu materiaali. Debyyttialbumilta Pod olisin toivonut kuulevani muutakin kuin ”Glorious”, mutta oli hienoa nähdä yhtye ensimmäistä kertaa. Painotuksena olivat uusi albumi ja Last Splash. Yhtyeestä välittyi oletetun kotikutoinen ja epärockmainen fiilis, jossa ollaan ikään kuin treeneissä tuhansien ihmisten edessä. Pari kielivirhettä Kim teki (kyseli Dónde está kun oli tarkoitus sanoa Cómo está), mikä vain alleviivasi lämminhenkisyyttä. Juhannuksen jälkeen Tavastialla uudestaan.

Father John Misty aloitti heti The Breedersin perään toisella päälavalla. Komeankuuloinen isä eli Josh Tillman jäi itselleni aikataulujen limboon, koska tässä vaiheessa halusin istahtaa ja syödä (mainio pokebowl sisälsi tuoreita tonnikalan palasia ja ravitsevia kasviksia). Vip-alueelle kuitenkin kuuli ja näki mainiosti. ”Hollywood forever cemetery sings” on yksi suosikeistani ja sen soiminen piristi. Se on poikkeava, indiempi kuin Elton Johnista muistuttavan materiaalin valtaosa, vaikka moni muukin biisi kuulosti hyvältä.

Seuraavaksi oli kuitenkin siirryttävä palkoon odottamaan The Nationalin alkua. Neljäs näkeminen oli ehkä heikoin, sillä kaksi niistä menee korkealle kaikkien aikojen keikkakokemuksissa. Tämä oli siis ”vain” mainio, rutiinimaisesti. Setti painottui uuteen levyyn, vaikka esimerkiksi ”Fake empire” ja ”Mr. November” kuultiin. Bändi esiintyi maltillisesti, rauhallisesti ja kauniisti. Laulaja vähän revitteli, mutta ei normaalia ”maataan vähän yleisön päällä laulaen ja heitellään kuppeja ja mikrofoneja” enempää. Soitto toimi hienosti ja laulu kuulosti kauniilta.

The Nationalin viimeisen biisin alkaessa päätin sujahtaa pois palkosta ja alkoi siirtyminen kohti Riden keikkaa, josta oli ilmoitettu vain pari päivää ennen festaria. Salakeikan rajatulla alueella oli porukkaa kuin Sepsin pelissä, mutta kun kiipesi viereistä mäkeä ylös, niin sieltä näki ja kuuli erinomaisesti sivuperspektiivistä. Tämän tajutessani aloin harmitella varsinaiselle keikka-alueelle jonottavien puolesta. Bändi soi aika lailla mattona ja vallina, tyylikkäästi mutta hieman nyanssittomasti. Yksittäisistä biiseistä jäi mieleen viime vuoden paluulevyn ”All I want”. Rasti ruutuun – tämäkin on nähty vuoden 1993 Provinssirockin missaamisen jälkeen.

Viisi minuuttia Riden jälkeen aloitti Charlotte Gainsbourg. Se kuulosti välittömästi taivaallisen hyvältä ja myös lavastus oli tyylikäs. Esimerkiksi ”Heaven can wait” oli loistava hetki. Kohtalokasta konepoppia kuuntelee mielellään elävänä, vaikka en ihan joka hetki jaksa sitä kotioloissa. Myös Charlotten vähäeleinen lavapresenssi on omalla tavallaan karismaattinen. Kun lopuksi tuli siirryttyä läheltä vähän etäämmälle, osa magiasta katosi. Joka tapauksessa tämä oli hieno keikka, joka päättyi isänsä kappaleeseen ”Lemon incest”, josta Charlotte tuli tunnetuksi lapsena. Flow-keikalle voi koota odotuksia, jos sinne on menossa.

Taukoon ei ollut aikaa, kun saman tien aloitti Cigarettes after Sex. Tässä vaiheessa oli nautinto kuunnella mainioilla soundeilla soittavan yhtyeen pumpulinpehmeää musiikkia. Laulajalla on hieno pehmeä ääni ja siihen aika voimakkaassa kontrastissa oleva matalan möreän nallemainen puheääni. Sidewaysiin tai Pori Jazziin menevät voivat laittaa odotukset korkealle, vaikka pelkään, ettei soundi tule olemaan yhtä pehmeä. Minulle Cigarettes on köyhän miehen Beach House, mutta jos vertailun unohtaa hetkeksi, niin Cigarettes on elävänä erittäin hyvä.

Kun keikka oli edennyt selkeästi yli puolivälin, alkoi siirtymä Panda Bearin pariin. Panda soitteli koneensa kanssa tötsypäille tarkoitettuja lastenlaulumaisia biisejä, joissa toki on mukana nautinnollisia elementtejä. Välillä se ärsyttää ja välillä naurattaa. Itse en kuitenkaan viihtynyt Pandan seurassa kovin pitkään. Syy oli yksinkertainen: toisella lavalla aloitti Ty Segall & The Freedom Band. Olin nähnyt Segallin kolme kertaa aikaisemmin Primaverassa, joten tiesin, millainen live-esiintyjä hän ja bändinsä on. Sitä en halunnut jättää väliin tälläkään kerralla, vaikka Panda Bear pakottikin miettimään, mikä musiikissa ärsyttää ja mikä viehättää.

Ty Segallin bändissä oli (ainakin) yksi tuttu hahmo aikaisemmilta vuosilta. Keikka keskittyi uuteen levyyn ja uusimpiin levyihin, mutta biisejä tuli muutama myös aikaisemmilta. Tämä oli eräänlainen rokkisirkus, jossa ei ollut sääntöjä. Sen sijaan oli jamituksia ja rytinää. Oma suosikkini oli funk-henkinen ”Despoiler of cadaver”, joka livenä toi mieleen myös Circlen ja Judas Priestin. Neljäs Segall-keikka muistutti taas, miten hieno artisti on kyseessä ja miten hienoja soittajia hänellä on ympärillään. Tämä taisi olla Primaveran ainoa oikea rokkikeikka.

Tässä vaiheessa kello tuli kolme yöllä ja olutta ei tehnyt enää mieli, mutta yksi käänne oli vielä luvassa. Josh T. Pearson istuskeli nurmikolla, joten jäimme jututtamaan häntä. Mies kertoi katsoneensa juuri lopettaneen Ty Segallin lisäksi Father John Mistyä ja Cigarettes after Sexiä, muistutti seuraavan päivän keikastaan Lift to Experience -nimellä, sanoi menevänsä Pohjoismaihin seuraavaksi (ei kuitenkaan Suomeen) ja poseerasi kanssani kuvissa. Sitten hän kyseli, mitä teette seuraavaksi. Vastaus oli: lähdemme keräämään voimia huomiseen.

Primavera Sound 2018, Barcelona, ensimmäiset päivät

Euroopan kenties paras festivaali tuli koettua nyt kolmannen kerran. Kolme täyttä festivaalipäivää ja lyhempi aloituspäivä tarkoitti yli 30 keikkaa, ripeätä liikkumista lavalta toiselle, senttilitran tarkkaa nesteytystä ja lyhyitä yöunia.

Kun paikalle saapuu viime hetkillä, ei ole mahdollisuutta olla jonottamassa lippua Spiritualizedin erikoiskeikkaan 1500 ihmistä vetävään Auditorioon. Se takaisku oli ennakoitavissa, mutta se tuli myös todistettua katseella, kun lipun omaavat jonottivat keikalle. Olut ja falafel oli lohdutuksena ja pian alkanut Wolf Paraden keikka. Kanadalainen indiebändi on itselleni rakas kaikessa nykivyydessään, hermostuneisuudessaan ja melodisuudessaan. Omistan kaikki levyt ja pidän Spencer Krugin ja Dan Boecknerin hahmoista muutenkin. Keikalla kuultiin erityisesti vuoden 2005 debyyttilevyn ja edellisen vuoden paluulevyn raitoja. Hieno alku.

Pian samalle lavalle nousi Belle & Sebastian, joka oli vuosia sitten itselleni tärkeä bändi. Kolmas nähty keikka oli erittäin viihdyttävä. Biisejä tuli niin varhaisemmilta pop-ajoilta (”Dog on wheels”, ”Like Dylan in the movies”) kuin uudemmalta viihdesoul-ajalta. Molemmat toimivat, vaikka välillä tuntuu, että kyse on kahdesta melkein eri yhtyeestä. Lavalle nostettiin yleisöstä porukkaa tanssimaan vähän väliä, mikä tietysti nosti keikan viihdearvoa. Tykkäsin.

Ensimmäiselle varsinaiselle festaripäivälle tuli mentyä Flax & Kalessa nautittujen superfoodien jälkeen. Auringonpaisteessa aloitti queer-Springsteeniksi tituleerattu Ezra Furman. Hänen bändinsä olisi sopinut paremmin vähän myöhempään hetkeen. Ehkä myös muutamat biisit ovat niin paljon parempia kuin keskimääräinen kama, ettei ihan koko keikka sytyttänyt odotetulla tavalla. Toki esimerkiksi uuden levyn biisit innostivat, erityisesti loistava ”Suck the blood from my wound”. Myöhemmin Ezra tuli vastaan vessajonossa ja kertoi tulevansa ensi viikolla Suomeen (Sidewaysiin). Tiedoksi uteliaille: meikattu ja helminauhakoru kaulassaan hengaileva Ezra jonotti miesten saniteettitiloihin.

Sparks kuuluu suosikkeihini, mutta se on tullut nähtyä pari kertaa aikaisemminkin. Tämä keikka ei tuonut juurikaan uutta vuosi sitten koettuun Flow-vierailuun. Setti keskittyi uusimpaan levyyn ja sitten kuultiin valikoima vanhoja. Hyvä keikka, joka kuitenkin jäi kauas kokemuksesta Edinburghissa, jossa veljekset esiintyivät duona muutama vuosi sitten.

Vaikka Sparksin aikaan vip-alueella oli happy hour, mikä tarkoitti ilmaista hanaolutta, pidin viisaampana siirtymistä päälavalle, jossa oli aloittanut Warpaint. Semieteeristä poppia soittavat naiset tekevät asiansa vakuuttavasti, mutta kotioloissa on ollut vaikeuksia innostua. Yksi aikaisempi keikkakaan ei täyttänyt odotuksia. Nyt vip-alueen hyvistä oloista katselu oli hyvä kokemus. Samalla tuli kerättyä voimia seuraavien tuntien koitoksiin.

Nimittäin heti perään aloitti The War on Drugs, joka tuli katsottua palkosta eli lavan eteen varatusta vip-lipun omaavien alueelta. Bändi soi tosi hienosti, mutta tuntui kuin se soittaisi samaa (hyvää) biisiä koko ajan. Soinnista tuli mieleen muitakin aikuisrokkareita kuin Springsteen, mutta se ei vähentänyt diggailuani. Uuden levyn lisäksi bändi soitti muutamat vanhemmat hitit. Kuitenkin päätös oli selvä: ennen loppua oli lähdettävä, jos halusi nähdä Unknown Mortal Orchestran.

UMOlle tuli valittua paikat läheltä. Niitä tuli tosin vaihdeltua kesken keikan, koska soundit eivät olleet täydelliset. Laulaja-kitaristi Ruban Nielson viihtyi paljon yleisön seassa kävellen ja kitaraa soittaen. Parhaiten livenä toimi ”Multi-love”. Oma suosikkini ”From the sun” tuli alkupuolella. Myös uutta levyä kuultiin. Keikalle oli ehkä turhan kovat odotukset. Joka tapauksessa tämä oli hyvä mutta ei tajunnanräjäyttävä.

Keikan päätyttyä vuorossa oli taas nopea siirtymä päälavalle, jossa esiintyi Björk. En tainnut tunnistaa yhtään biisiä, ja tämä oli sellainen taidepläjäys, mutta musiikki soi erittäin komeasti. Vip-alueen etuihin kuuluu, että voi katsoa muita korkeammalta ja sinne soundit ovat yleensä hyvät. Niin nytkin. Neljäs Björk-keikka oli sellainen, johon satsasin vähiten, mutta jostain syystä taisin nauttia enemmän kuin aikaisemmin. Esiintyminen olisi voinut ollut suurempikin kokemus, jos olisi mennyt palkoon. Mutta valintoja oli tehtävä. Oli siirryttävä katsomaan päivän omaa kohokohtaa.

Nick Cave & the Bad Seeds täytti palkon, joten sitä jäi vähän reunaan katsomaan, toki paremmalla puolelle palkoa. Paikka oli hyvä, mutta ei täydellinen. Tämä oli ehkä seitsemäs tai kahdeksas Cave-keikkani, joten ”Ship song”, ”Mecry seat” ja ”Red right hand” eivät kuulostaneet niin ainutlaatuisilta kuin ennen. Kohokohtani olivat ”Jubilee street” ja myös keikan päättynyt ”Push the sky away”, jolloin lava oli otettu täyteen opetuslapsia. Hauskinta oli se kun Cave ”siunasi” yhden heistä. Keikalla tuli myös pari harvoin livenä kuultavaa biisiä. Loistava keikka, joka todisti taas kerran Caven tajun nyansseihin ja taustayhtyeensä komeuden.

Caven jälkeen toisella päälavalla aloitti Chvrches, jonka listapoppia tuli kuunneltua sen ajan kun oluelle istahtaminen vaati. Yhtye soi voimakkaasti, mutta ei tällä kamalla ole itselleni sen kummempaa merkitystä. Siksi tuli lähdettyä toisaalle muutaman biisin jälkeen.

Siellä toisaalla esiintyi saksalainen ambient-pianisti Nils Frahm. Aluksi se kuulosti täysin tarpeettomalta, mutta kun antoi sen täyttää Barcelonan pimeän mutta lämpimän yön, yhtäkkiä se tuntuikin miellyttävältä. Ei se mikään John Carpenter ole eikä Jarre, mutta jäi hyvä mieli siitä, että tuli oltua paikalla.

Tässä vaiheessa aamuyötä oli järkevintä lähteä keräämään voimia tuleviin päiviin.