Uskonnottomuuden tutkimus

Osallistuin äskettäin Edinburghissa paneeliin, jossa keskusteltiin uskonnottomuudesta. 

Paneelin aihe tiivistyi kysymykseen siitä, onko aiheen tutkiminen tarpeellista ja mielekästä juuri uskontotieteessä. Minun lisäksi osallistujia oli Hollannista, Yhdysvalloista ja Briteistä.

Olen seurannut läheltä viime vuosina tapahtunutta uskonnottomuuden eri muotojen tutkimuksen nousua. Vain osa aiheeseen liittyvästä työstä tehdään uskontotieteessä. En ole perusteellisesti miettinyt, miksi aihe ei sopisi uskontotieteeseen, koska en ole lukenut yhtään hyvin argumentoitua tekstiä, jossa haluttaisiin vartioida ja kaventaa oppiaineen rajoja. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että hiljaista vastarintaa esiintyy: uskontotiede tutkii uskontoa ja sillä hyvä.

Oma kantani on toisenlainen. Ajattelen, että uskontotieteilijät ovat uskonnon kategorian ja siihen liittyvien kysymysten asiantuntijoita. Tosin tätä kautta – ja tästä näkökulmasta – uskontotieteilijät ovat myös kulttuurin ja yhteiskunnan asiantuntijoita. Mutta miten voi olla uskonnon kategorian asiantuntija, jos ei ymmärrä uskonnon ja uskonnottomuuden rajanvetoja, joiden varaan yhteiskunnat organisoituvat?

Kyse ei ole siitä, että uskonto ja uskonnottomuus olisivat jotenkin selvärajaisia kategorioita, joihin ihmiset ja instituutiot voitaisiin ongelmitta luokitella. Kyse on siitä, että rajanvedot uskonnon ja ei-uskonnon välillä ovat historiallisesti muuttuvia konstruktioita, joilla on melkoisen suuri vaikutus yhteiskuntien ja yksilöiden toimintaan ja olosuhteisiin.

Itse keskustelu tuntui melko polveilevalta, mutta itseäni yllätti hieman, miten kriittisesti panelistit suhtautuivat käsitteeseen ’non-religion’. Yllätti siksi, että en tiedä jokaisen osallistujan taustoja ja sitä, mitä he assosioivat käsitteeseen. Paneelissa näiden taustojen perusteellinen purkaminen ei ollut mahdollista.

Ehkä tilanne, jossa keskustelijat eivät tunne toisiaan, ei ole paras mahdollinen lähtökohta fokusoituneelle keskustelulle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei paneeli olisi toiminut ajatusten herättäjänä. Omalta osaltani en yrittänyt rakentaa väittelyä muiden kanssa, vaan keskityin sanomaan edellä mainitut käsitykseni.

Keskustelu nauhoitettiin ja se julkaistaan Religious Studies Project -verkkosivulla myöhemmin. Tarkkaa ajankohtaa en tiedä, koska se luultavasti julkaistaan samanaikaisesti parin muun samaa aihepiiriä sivuavan haastattelun kanssa.

http://www.religiousstudiesproject.com/

Belgiassa tehtiin jotain oikein

Niin kauan kuin olen seurannut jalkapalloa, Suomi on otellut tasaväkisesti Belgiaa vastaan. Belgialla on roppakaupalla kokemusta ja jonkin verran myös menestystä arvoturnauksista, mutta keskinäisissä otteluissa Suomi on ollut niskan päällä tai sitten pelannut tasan muistaakseni ainakin viimeiset viisitoista vuotta – tilastoja en ole etsinyt.

Meneillään olevissa MM-karsinnoissa Suomi kamppailee tasaväkisesti Georgian ja Valko-Venäjän kanssa lohkonsa kolmannesta sijasta kaukana Espanjan ja Ranskan takana.

Belgia puolestaan kamppailee vakavasti lohkovoitosta Kroatian ja Serbian kanssa. Skotlannilla ja Walesilla on vielä mahdollisuutensa, kun taas Makedonia varannee viimeisen sijan.

Belgia on pelannut vasta kolme ottelua, mutta se kaatoi vieraissa Walesin 0-2. Kotona pisteet tasattiin Kroatian kanssa tuloksella 1-1. Vieraissa taas kaadettiin Serbia tylysti 0-3. Seurauksena on lohkon paalupaikka.

Riippumatta siitä, voittaako Belgia lohkonsa, siellä on tehty jotain oikein. Tämän perusteluksi riittää joukkueen nimilista, joka ei jätä kylmäksi ketään lajin tuntijaa. Erityisesti valioliigan alkukauden tähdissä on yllättävän monta belgialaista.

Belgian puolustuksesta löytyvät esimerkiksi Manchester Cityn toppari Vincent Kompany, Arsenalin kapteeni Thomas Vermaelen ja Tottenhamin Jan Vertonghen.

Keskikentällä pelaavat kymmenien miljoonien summalla Pietarin Zenitiin siirtynyt Axel Witsel, Tottenhamin Moussa Dembélé, Chelsean Kevin de Bruyne, joka on lainassa Werder Bremenissä sekä yksi suosikkifutaajistani, rintapelin kuningas, Evertonin Marouane Fellaini.

Joukkueen hyökkäyskaluston tähti on kymmenillä miljoonilla Chelseaan ostettu Eden Hazard. Eikä siinä vielä kaikki. Christian Benteke on nousemassa vauhdilla Aston Villan ykköshyökkääjäksi, Kevin Mirallas on säväyttänyt Evertonin riveissä ja Chelseassa penkkiä lämmittänyt Romelu Lukaku on West Bromwichin riveissä väläyttänyt potentiaaliaan.

Lisäksi maalivahti Simon Mignolet vahtii seuratasolla Sunderlandin veräjää.

Suomen maajoukkueessa vain Roman Eremenko on viime vuosina ollut kansainvälistä tasoa, jonne kaikki edellä mainitut kuuluvat. Jos joukkueet kohtaisivat nyt, en laittaisi tilipussiani Suomen menestyksen varaan.

Kenties joku osaisi tarjota analyysin siitä, mitä Belgiassa tehtiin oikein. Se oli jotain, mitä Suomessa ei tehty. Onhan siellä tuplasti asukkaita, mutta kysynpä kuitenkin.

En välitä kritisoida Suomen maajoukkueen otteita yleisesti, sillä pelaajamateriaali on tällä hetkellä riittämätön. Tämän lyhyen tekstin taustalla on belgialaisten pelaajien otteiden ihastelu erityisesti valioliigassa.

Tähtipelaajien rypäs näyttää hitsautuneen myös toimivaksi maajoukkueeksi. Tällä hetkellä siitä kirjoitetaan täällä Skotlannissa erittäin kunnioittavaan sävyyn, ennen tiistain karsintaottelua. Ainakaan lehdistö ei ole aliarvioinut vastustajaa.

(Akateemisten bloggausten kirjoittamiseen ei ole riittänyt aikaa muilta kirjoitustöiltä, mutta tein tutkimuspainotteisen kotisivun osoitteeseen http://teemutaira.wordpress.com. Sieltä löytyy informaatiota tutkimuksistani ja julkaisuistani, mikäli kiinnostaa.)

Studioalbumit osa 2: Sparks

Toinen setti studioalbumien kuuntelua kronologisesti – ja arpa osui Sparksiin. En ole aikaisemmin ollut erityisen kiinnostunut yhtyeestä. Vuoden 1974 Kimono My House on tullut kahlattua läpi ja muutama vuosi sitten ostin polkuhintaan kolmen cd:n Sparks-paketin, jossa oli pari studioalbumia ja best of -kokoelma.

Vähitellen aloin ajatella, että yhtyeeseen olisi syytä tutustua paremmin. Nyt kuuntelin yhteensä 21 studioalbumia, vain Music that You Can Dance to (1986) jäi väliin. Ja se, oli matka.

Karkeasti yhtyeen uran voi jakaa neljään tyylilliseen vaiheeseen. Varhainen eli 1970-luvun tuotanto on jonkinsorttista glampoppia. 1980-luvulla yhtye teki syntikkaelektroa. Saman vuosikymmenen lopulla ja 1990-luvulla yhtye etsi itseään, ja kuulosti siltä, ettei löytänyt, mutta levytti muutamia hienoja kappaleita. 2000-luvun uudelleensyntyminen tarkoitti jonkinlaista kamaripopin ja taidepopin riisutun mutta toisteisen ilmaisun onnistunutta synteesiä.

Lyriikat ovat aina olleet olennainen osa Sparksin nokkelaa huumoria, joka ottaa etäisyyttä rockin autenttisuusolettamuksesta. Esimerkiksi käy loistava ”I Married Myself”, jossa kertoja uskoo liiton tällä kerralla kestävän ja ”Metaphor”, jossa pohditaan metaforien merkitystä yksinäisyyden välttämisessä.

Yhtye aloitti uransa nimellä Halfnelson, mutta pian veljekset vaihtoivat nimen Sparksiksi (veljekset – Marx brothers – Sparks brothers – Sparks). Varhaiset 1970-luvun albumit ovat kelvollisia, mutta vasta kolmas Kimono My House (1974) räjäytti pankin glam-hitillä ”This Town Ain’t Big Enough for the Both of Us”. Samana vuonna ilmestynyt Propaganda (1974) jatkaa vahvaa linjaa, ja sisältää yhden suosikeistani (”Achoo”).

Suunta kääntyi maltillisesti alaspäin. Indiscreet (1975), Big Beat (1976) ja Introducing (1977) eivät vähäisellä kuuntelulla nouse parin edellisen tasolle. Tosin Indiscreetillä on hienoja glam-paloja ja Big Beatin ”I Bought Mississippi River” on valtavan upea. Nämä eivät ole huonoja levyjä, mutta näissä yhtyeen tarina polkee paikallaan.

Vuoden 1979 No1 in Heaven oli osoitus nahan luomisesta. Giorgio Moroderin tuottama syntikkavetoinen albumi oli kompakti kokonaisuus ja toi yhtyeelle hieman menestystä. Sitä seurannut Terminal Jive (1980) ei täysin vakuuta, vaikka ”When I’m with You” olikin hitti Ranskassa. Harold Faltermeyerin ja Giorgio Moroderin hääräily tuottajina kertoo, ettei glam enää kuvannut yhtyeen genreä alkuunkaan. Whomp that Sucker (1981) ei ole yhtyeen parasta tasoa, vaikka ”That’s Not Nastassia” on aika mainio biisi.

Kaksi seuraavaa, Angst in My Pants (1982) ja In Outer Space (1983) ovat keskenään erilaisia, ja ne lukeutuvat yhtyeen parhaimmistoon. Erityisesti yksittäiset kappaleet, kuten edellisen ”Sextown USA” ja jälkimmäisen ”All you ever think about is sex” ovat ehdottomia pophittejä.

Tie 1980-luvun syntikkapopissa alkoi päätyä umpikujaan. Seuraavat levyt Pulling Rabbits out of a Hat (1984) – vuoden 1986 albumia Music that You Can Dance to en ole kuullut – kasarisoundein varustettu Interior Design (1988), nokkelasti nimetty ja toisentyyppisin kasarisoundein varustettu Gratuitous Sax & Senseless Violins (1994), Plagiarism (1997) ja Balls (2000) ovat kaikki jokseenkin hukassa olevien veljesten tuotoksia. Tämä on mielestäni yhtyeen heikoin vaihe, vaikka voin kuvitella kuuntelevani näitä albumeita jatkossakin. Mutta en kovin usein. Jälkiviisaasti voi sanoa, että Balls, esimerkiksi kappaleet ”Scheherazade” ja ”Aeroflot”, antaa jo vihjeitä siitä, mihin suuntaan yhtye eteni jatkossa.

Vasta vuoden 2002 Lil’ Beethoven kirkasti seuraavan vaiheen, toisteisen taide- ja kamaripopin. Albumi ei ole hittikimara, mutta siitä alkaa yhtyeen uusi ja parempi aika. Hello Young Lovers (2006) jatkaa ja jalostaa tätä hieman kaupallisempaan suuntaan. Myös Exotic Creatures from the Deep (2008) jatkaa samassa linjassa.

Popmusikaali The Seduction of Ingmar Bergman ilmestyi vuonna 2009. Vaikka en usko albumin pysyvän kovin monen soittimessa pitkään, se on myönteisellä tavalla varsin omaperäinen teos.

Jos Sparks-suohon on liian helppo upota, suosittelen seuraavia yksittäisiä kappaleita. Ne muodostavat läpileikkauksen yhtyeen eri tyyleistä ja aikakausista, mutta ovat samalla minun tämänhetkinen ”Sparks-hittikimara” ja ”parhaat”-kokoelma. Valitsin korkeintaan yhden per albumi, joten listasta puuttuu muutama helmi.

Fa La Fa Lee (Sparks 1972)

Do-Re-Mi (A Woofer in Tweeter’s Clothing 1973)

This Town ain’t Big Enough for the Both of Us (Kimono My House 1974)

Achoo (Propaganda 1974)

Happy Hunting Ground (Indiscreet 1975)

I Bought the Mississippi River (Big Beat 1976)

Occupation (Introducing 1977)

The Number One Song in Heaven (No1 in Heaven 1979)

That’s Not Nastassia (Whomp that Sucker 1981)

Sextown USA (Angst in my Pants, 1982)

All You Ever Think about is Sex (In Outer Space 1983)

Pulling Rabbits out of a Hat (1984)

My Baby’s Taking Me Home (Lil’ Beethoven 2002)

Metaphor (Hello Young Lovers 2006)

Let the Monkey Drive (Exotic Creatures of the Deep 2008)

1956 Cannes Film Festival (The Seduction of IB 2009)

Jos seuraava osa joskus valmistuu, sen kohteena on Killing Joke, Pere Ubu tai Ry Cooder – tai jotain aivan muuta.

Studioalbumit osa 1: Black Sabbath

Aloitin uuden ”projektin”: tarkoituksena on kuunnella tiettyjen yhtyeiden tai artistien albumit tiukan kronologisessa järjestyksessä. Keskityn studioalbumeihin ja rajoitteita asettaa lähinnä saatavuus. Koska en ole levyhyllyni lähettyvillä, tukeudun pääosin Spotifyn tarjontaan. Artistien valintaperuste on hämärän peitossa. Selvää on, että en valitse yhtyeitä, jotka tunnen läpikotaisin. Tuskin myöskään valitsen yhtyeitä, jotka eivät jo kiinnosta jollain tavalla. Haluan yhdistää tutun ja tuntemattoman.

Ensimmäisenä valitsin Black Sabbathin. Tutustuin yhtyeeseen lähes 30 vuotta sitten. En ole koskaan ollut suuri fani sitten puberteettia edeltävien vuosien, mutta olen aina arvostanut yhtyettä. Pikkupoikana ostin Live at Lastin, jolla laulaa Ozzy, mutta tuolloin enemmän sytytti Ronnie James Dion aikainen Sabbath. Mob Rules ja Live Evil soivat vanhempieni olohuoneessa vinyyliltä ennen kuin sain oman soittimen. Gillanin vokalisoima Born Again soi c-kasetilta, kuin myös Ozzyn aikainen Paranoid. Sabbath Bloody Sabbathin ostin vasta pari vuotta sitten sen ilmestyessä remasteroituna viiden punnan versiona.

Kuuntelin nyt 14 studioalbumia. Kuusi ensimmäistä albumia julkaistiin vuosien 1970 ja 1975 välisenä aikana. Yhtyeen jatkuva arvostus perustuu niihin. Ne ovat loistavia levyjä. Osaa niistä en ole kuunnellut aikaisemmin kuin osana kokoelmalevyjä.

Klassikoiden jälkeen ilmestyi vielä kaksi albumia, joissa Ozzy lauloi. Technical Ecstasy (1976) ja Never Say Die! (1978) eivät istu yhtyeen parhaimmistoon, vaikka Hipgnosiksen suunnittelemat kannet ajan henkeen kuuluivatkin.

Dion laulamat levyt kuulostivat paremmalta kuin odotin. Jotkut lapsuuden hevisuosikit ovat pahoja pettymyksiä, jos on kulunut vuosia niiden kuuntelemisesta. Heaven & Hell (1980) sekä Mob Rules (1981) ovat edelleen kurantteja: edellisen Die Young ja jälkimmäisen Country Girl ovat vain esimerkkejä esipuberteettisen ajan suosikeista, jotka eivät ole menettäneet koko tehoaan.

Born Again (1983) on ainoa yhtyeen studioalbumi, jolla laulaa Ian Gillan. En täysin ymmärrä levyn heikkoa arvostusta Sabbath-kaanonissa, mutta ymmärrän hyvin, miksi kantta on Scorpionsin Lovedriven jälkeen pidetty yhtenä huonoimmista tai mauttomimmista (kuvassa).

Tämän jälkeen yhtyeen albumit menevät kirjanpidossani alamäkeä. Seventh Star (1986),  joka on käytännössä Tony Iommin soolo, on likimain kuuntelukelvotonta 1980-luvun hömppäheviä. Samoin Eternal Idol (1987). Myöhemmistä sain kuunneltua vain siedettävästi jytisevän Dehumanizerin (1992), jolla laulaa jälleen Dio.

Black Sabbathia on koveroitu runsaasti. Erityisesti olen ollut ilahtunut kahdesta. Kotimainen indiepop-yhtye Poverty Stinks versioi Paranoidin tyylikkään hitaaksi sovitukseksi. Yhdysvaltalainen Alice Donut puolestaan sisällytti trumpettivetoisen instrumentaaliversion War Pigsistä mainiolle albumilleen Revenge Fantasies of the Impotent.

Seuraavassa osassa, jos sellainen joskus valmistuu, on vuorossa jotain aivan muuta: Sparks.

Mick Harvey

En luultavasti ole hehkuttanut ketään muusikkoa muille yhtä paljon.

Mainostan kyllä mielelläni yhtyeitä ja artisteja, mutta harvoin tyrkytän mitään. Yleensä en myöskään nosta esiin yksittäisiä muusikoita tai tuottajia, mikä selittynee osittain ihan omalla soittotaidottomuudellani. Yksi on kuitenkin ylitse muiden. Siis julkisissa hehkutuksissa.

Yksi selitys sille, että olen kehunut häntä muille on ilmeinen. Kuulijat ovat jo valmiiksi pitäneet musiikista, jota hän on ollut tekemässä (tai tuottamassa): Boys Next Door, Birthday Party, Nick Cave and the Bad Seeds, Crime and the City Solution, myös Pj Harvey sekä soolotuotanto. Tuskin olisin innostuneesti ylistänyt ketään arvostamaani muusikkoa, jos kuulija ei jo olisi myötämielinen.

Hyppäsin Bad Seedsin kyytiin lukiolaisena. The Good Son oli ensimmäiseni ja seuraavana päivänä kauppoihin tuli jo Henry’s Dream. Sitten ostin yksitellen kaikki Bad Seeds -albumit, pari Birthday Partya, Boys Next Doorin, sen jälkeen Crime & the City Solution, Einstürzende Neubauten, Barry Adamson, Anita Lane, Simon Bonney, Rowland S. Howard ja niin edelleen.

Aloin hahmottaa Harveyn merkityksen luettuani Ian Johnstonen kirjan Nick Caven elämästä 1990-luvun jälkipuoliskolla (Bad Seed: The Biography of Nick Cave) ja nähtyäni Bad Seedsin ensimmäistä kertaa elävänä Roskildessa vuonna 1996.

Toki Bad Seedsin soittajiin oli tullut kiinnitettyä erityistä huomiota – olihan suosikkiyhtyeessäni Crampsissa soittanut Kid Congo Powers, joka Gun Clubin lisäksi soitti nimenomaan Bad Seedsin The Good Son -levyllä. Ymmärsin kuitenkin, että Harvey oli Caven oikea käsi ja vasen aivopuolisko. Levyillä ja keikoilla hän soitti sitä, mitä juuri siihen biisiin tai tilanteeseen tarvittiin. Lisäksi kävi selväksi, että kun Cave aikanaan sekoili kamoissa, niin Mick hoiti hommat. Ilman Harveyn tukea ei olisi mitään Nick Cavea. Korkeintaan ojan pohjalla huutelisi Nicholas Edward, kuinka vuosia sitten edessä oli loistava tulevaisuus.

Kaksi ensimmäistä Harveyn sooloa koostui Serge Gainsbourghin kappaleista (kuvassa jälkimmäisen kansi). Ne ovat kelvollisia levyjä, mutta juuri kovereiden levyttäminen vahvisti käsitystäni artistista: kun tavallisesti soololevy tehdään siksi, että bändissä piilevä tähti ei pääse tuikkimaan tarpeeksi, Harveyn artistikuvaan sopi täydellisesti, että soololevyllä tehdään kunniaa kuolleelle ranskalaislaulajalle.

Harveyn kolmannen sooloalbumin, One Man’s Treasure, ostin Argentiinasta. Se sisälsi jo monenlaisia hienoja kappaleita, mutta edelleen enemmän kovereita kuin omia. Myöhemmät albumit ovat hyviä, mutta ne eivät ole maailmaa mullistavia tekeleitä. Vasta viimeisin, Sketches from the Book of the Dead, sisältää vain omia kappaleita. Soolotuotanto sopii kokonaisuudessaan edelleen Harveyn artistikuvaan. Hän ei ole lavan etuosassa svengaava rock-kukko tai kohtalokas underground-tähti. Tähtien kirkastajana hän loistaa itsekin.

Matkatessani lentokentältä bussissa luin Helsingin Sanomien haastattelun Harveysta. Siinä hän kertoi yhden syyn, miksi erosi Bad Seedsistä kolme vuotta sitten. Hänen mielestään Bad Seeds oli muuttunut viihteelliseksi, makeiseksi, jota ei tehty enää haasteelliseksi.

Ei kai ole sattumaa, että mielestäni Bad Seedsin alamäki alkoi No More Shall We Part -levyn jälkeen. En jaksanut kuunnella Nocturamaa, sen jälkeinen tupla oli parempi mutta silti tarpeeton, ja Dig, Lazarus Dig!!! jäi ostamatta, pelkän kuuntelun tasolle. Tosin myöhemmin ostin Digin ja olen pitänyt siitä kovasti, mutta ei se ole muuttanut sitä tunnetta, että Bad Seeds ei ole enää haasteellista eikä tärkeää. Pidän edelleen kaikista yhtyeen albumeista, mutta tietty jännite ja kihelmöinti on poissa. (Mick Harvey soittaa kaikilla edellä mainituilla albumeilla.)

Olen nähnyt Nick Caven kuusi kertaa livenä eri kokoonpanoissa. Niistä kolmella ensimmäisellä kerralla Harvey on ollut mukana. Kirjanpidossani juuri ne ovat olleet parhaita kohtaamisia.

Nyt on vuorossa itse Mick, omalla nimellään, vieläpä Turussa. En odota keikalta yhtään mitään. Haluan vain olla mukana todistamassa hänen suuruuttaan.

Edinburgh: ensimmäiset viikot

Hieman alle neljän kuukauden pituinen vierailu Edinburghiin alkoi syyskuussa. Olen käynyt kaupungissa viitisen kertaa, joten en kirjoita laajasti ensivaikutelmista, vaan yrityksistä asettua asustelemaan ja sulautua kaupungin virtaan.

Sanottakoon kuitenkin, että Edinburgh on näkemisen arvoinen paikka. Uuden ja vanhan kaupungin jakavat juna-asema ja linna, joka näkyy asuntoni ikkunasta. Uudessa kaupungissa on keskeisin ostoskatu, vanhassa puolestaan nähtävyydet (ja turisteille tarkoitetut pikkupuodit).

Majapaikkani on vanhassa kaupungissa Grassmarketin pubeja vilisevän aukion välittömässä läheisyydessä. Historiallisesti alue on keskeinen osa kaupunkia: maataloustuotteiden markkinapaikka, yöelämän yksi keskuksista ja muinainen prostituoitujen toiminta-alue. Se on myös ruumiinryöstäjien William Burken ja William Haren toiminnasta tunnettua aluetta. Ei kai ole sattumaa, että naapurustossa on myös Burke & Hare -niminen tanko- ja sylitanssia tarjoava yritys.

Alueella on myös mainioita kirjadivareita, joissa on asiallinen akateeminen tarjonta. Ensimmäiset ovat heti kadun toisella puolella, kun astun ulos porttikongista (ks. kuva), ja kulman takana olevan divariyrittäjän kanssa olen jo ystävystynyt. 

Posti toi juuri ilmoituksen, että asuntoyhteisön julkisia tiloja tullaan käyttämään BBC:n uuden salapoliisisarjan Case Histories kuvauksissa parina päivänä. Tekijäporukka haluaa luoda autenttisen 1980-luvun alun näkymät.

Heti perään posti toi ilmoituksen, että asuinalue on osa maailmanperintökohdetta, ja siitä syystä roskien lajittelua ja kierrätystä halutaan parantaa.

Yleisesti voi sanoa, että hinnat ovat kohonneet kaikilla elämän osa-alueilla tai sitten Leeds, jossa asuin pariin otteeseen vuosien 2007 ja 2010 välillä, on huomattavasti edullisempi kaupunki. Indeksinä voi kuitenkin pitää ketjupubi O’neillsin perusruokia, jotka maksoivat pari vuotta sitten 3,5–4 puntaa. Nyt samasta sapuskasta on pulitettava 5,5 puntaa. Prosentuaalisesti nousu on huima. Toisaalta, kyseinen ketju ei tietääkseni operoi Edinburghissa.

Musiikillisesti Edinburgh on huomattavasti Leedsiä heikompi. Yhtyeet keikkailevat Newcastlessa ja Glasgow’ssa, mutta hyppäävät usein tämän yli. Eivät kuitenkaan kaikki: aloitin keikkarupeaman yhtyeellä The XX, joka juhlisti uutta albumiaan teatterissa. Samalla viikolla koin elävänä punk-legenda Buzzcocksin.

Musiikin ostamisen osalta ei voi valittaa, sillä minun makuuni kaupunki tarjoaa riittävästi divareita ja Foppin kaltaisia laadukkaita ketjuja.

Pubikulttuuri on hyvin eläväistä ja oluen ystävälle kaupunki tarjoaa vaihtoehtoja perinteisistä brittipubeista Brew Dog -pubiin, josta saa useita erilaisia, omintakeisia ja laadukkaita samannimisen panimon mallasjuomia. Viskien Skotlantiin en ole vielä ehtinyt tutustua perusteellisesti.

Museoissa käyminen on vielä alussa, mutta ne kyllä odottavat, että saan raivattua enemmän vapaa-aikaa kalenteriin. Skotlannin kansalliskirjaston kortin sain hankittua ja sillä pääsee käsiksi periaatteessa kaikkiin Brittein saarilla julkaistuihin kirjoihin.

Elämä yliopistolla on ollut toistaiseksi verkkaista, mutta koko laitoksen ritualisoituun avajaisluentoon osallistuin. Sen piti teologi Princetonista. Henkilökunta oli sonnustautunut kaapuihin ja viittoihin. Sen jälkeen tarjoiltiin söpösti teetä ja keksejä. Ymmärrän kyllä laitoksen pitkän perinteen teologian alalla, mutta koko tapahtuma tuntui aikahypyltä jonnekin menneeseen.

Samalla avattiin uusi opinto-ohjelma ”Uskonto ja tiede”. Juhlapuheet antoivat valitettavasti ymmärtää, että painopiste olisi kristillisen teologian ja tieteen yhteiselon kysymyksissä, mutta aika näyttää, millaiseksi se käytännössä muodostuu.

Tutkijaseminaarit ovat vasta alkamassa ja myös oma kalenterini alkaa täyttyä ”kiertueesta”. Edinburghin yliopiston lisäksi vierailen kiertävänä puhujana ainakin Stirlingin ja Lancasterin yliopistoissa.

Mediatutkijoille vai uskontotieteilijöille?

Olen taipuvainen ajattelemaan, että uskonnon ja median tutkimuksessa mediaa teoretisoidaan ja problematisoidaan enemmän kuin uskontoa.

Olen myös sanonut ääneen, että joskus tuntuu siltä, että mediatutkimuksen suunnasta katsovat ovat uskonnon kategorian – ja muiden lähikäsitteiden – problematisoinnissa naiiveja.

Olen myös kysynyt ääneen, ajattelevatkohan mediatutkijat vastaavasti uskontotieteilijöistä, jotka tutkivat uskontoa mediassa – siis, että he ovat naiiveja teoretisoidessaan mediaa.

Nämä kysymykset tulivat taas mieleeni, kun luin Daniel A. Stoutin teoksen Media and Religion: Foundations of an Emerging Field (2012).

Stout on journalistiikan ja mediatutkimuksen professori, joka kirjoittaa teoksessaan implisiittisesti amerikkalaisille mediatutkimuksen opiskelijoille. Teoksessa on pari onnistunutta lukua, mutta tämä lähtökohta on vieraannuttava.

Amerikkakeskeisyys on tavallista, mutta usein jokseenkin reflektoimatonta. Lähes globaaleilla akateemisilla kirjamarkkinoilla vain amerikkalaiset saavat olla nurkkapatriootteja, jotka eivät keksi mitään esimerkkejä maansa ulkopuolelta. Toisinaan myös teosten sisäislukija on amerikkalainen.

Stoutin tapauksessa rajoittuneisuutta lisää se, että useimmissa luvuissa esimerkkinä on mormonismi. On tarpeellista hakea esimerkkejä omalta osaamisalueelta, mutta samalla ratkaisu tuntuu mielikuvituksen puutteelta. Kirjassa on toki eri ”maailmanuskontoja” käsittelevä luku, mutta esimerkiksi sikhiläisyydestä ei kirjassa ole yhtään mitään.

Erikoista on myös Stoutin tapa osoittaa tekstinsä mediatutkijoille ikään kuin hänen käsittelemänsä ”emerging field” ei olisikaan aidosti poikkitieteellinen. Tästä hätkähdyttävin esimerkki on epilogin päättävä virke, jossa painotetaan, että kirjan ehdotuksia seuraamalla mediaa koskeva teoretisointi syvenee ja kehittyy. Ja uskontoa koskeva teoretisointi – niin, mitäpä siitä.

Stoutin puolustukseksi on sanottava, että hän esittelee muiden oppialojen näkökulmia, mutta lopultakin ne ovat ensisijaisesti työkaluja mediatutkijoille, jotka sattuvat syystä tai toisesta olemaan kiinnostuneita uskonnosta. Stout ei osoita tuntevansa uskontotieteen teoreettisia keskusteluja. Ehkä siksi hän sujuvasti ankkuroi uskontotieteellisen tietämyksensä Rudolf Otton käsitykseen pyhästä.

Koska kyseessä on johdantoteos, Stout esittää ehdotuksen, miten luokkahuoneessa voitaisiin käsitellä kirjan aiheita. Tämä luku vie noin neljänneksen kirjasta. Se on liikaa, varsinkin kun esimerkkinä on pedagogisesti jokseenkin mitätön fiktiivinen draama, jonka tarkoituksena on toimia astinlautana sensuuria koskevaan pohdiskeluun. Itse en käyttäisi hänen harjoitustaan, vaan ottaisin mieluummin oikeita esimerkkejä mediasta.

Edellä mainitut ongelmat ovat valitettavia, koska ne hautaavat kirjan ansiot alleen. Lisäksi uskonnon ja median suhteiden tutkimusala kaipaisi onnistunutta johdantoteosta. Median ja uskonnon kytkeytymisten ja suhteiden tutkimuksen tulisi olla suunnattua sekä mediatutkijoille että uskontotieteilijöille – ja myös muille lähialoille.

Kun olen osallistunut uskonnon ja median tutkimusalan konferensseihin ja lukenut kirjallisuutta, olen usein miettinyt uskontotieteellistä taustaa. Tarjoaako se jotain, jota mediatutkimuksessa koulutuksensa saaneet eivät automaattisesti problematisoi?

Mediatutkimus tarjoaa uskonnon ja median tutkimukseen paljon sellaista, joka tukee uskontotieteen suunnasta lähtevää katsetta. Journalististen käytäntöjen nyanssit ja mediateknologian kehityksen luomat olosuhteet vaativat erityistietoa, jota tavallinen uskontotieteen koulutus ei tarjoa.

Stoutin teoksen luettua vakuuttuu entistäkin enemmän, että uskontotieteellä on annettavaa uskonnon ja median tutkimukseen, erityisesti, joskaan ei ainoastaan uskonnon kategorian ja lähikäsitteiden kriittiseen analyysiin. Toinen asia on se, miten sen parhaiten saa kommunikoitua.