Studioalbumit osa 12: Orange Juice

Jokaisen musiikkia aktiivisesti seuraavan ja itseään edes vähän kunnioittavan, ja vieläpä post-punkista hieman kiinnostuneen pitäisi tuntea Orange Juice läpikotaisin, eikö niin? 

Itse en ole lukeutunut tähän joukkoon. Yhtyeen kokoelma-albumi The Glasgow School (2005) on riittänyt mainiosti tarpeisiini. Se valikoitui kuunteluun aluksi lähinnä bändin kulttistatuksen vuoksi. Se oli oikein kelvollinen tuttavuus. Nyt tuli aika käydä läpi yhtyeen studioalbumit, joita on vain kolme tai neljä, laskutavasta riippuen. Ne ilmestyivät kahden vuoden aikana 1982–1984.

Yhtyeen statusta on jälkeenpäin lisännyt myös Simon Reynoldsin Rip it up and Start Again, kirja post-punkista, sillä sen otsikko on skotlantilaisen Orange Juicen kappaleesta ”Rip it up”. Suurelle yleisölle Orange Juice saattaa olla muistissa keulahahmo Edwyn Collinsin vuoksi. Jos nimi ei sano mitään, niin ehkä kuitenkin vuoden 1994 hitiksi noussut ”Girl like you” kuulostaa etäisesti tutulta (albumilta Gorgeous George).

Orange Juicen esikoinen You Can’t Hide Your Love Forever (1982) on osittain tuttua tavaraa, koska siltä on poimittu biisejä yllä mainitulle kokoelmalle. Minun on jotenkin vaikea löytää ”post-punkkia” albumilta, joka yhdistelee poppia, funkkia ja soulia. Punkkia siinä on maksimissaan viisi prosenttia. Hyviä biisejä siltä kuitenkin löytyy, kuten vaikkapa avaus- ja sinkkuraita ”Falling and laughing”, ”Felicity” ja ”Consolation prize”. Edwynin ääni on persoonallinen ja täyteläinen jo vuonna 1982.

Rip it up (1982) alkaa nimikappaleella ja jatkuu ansiokkaasti suunnilleen ensialbumin tunnelmissa. Eikä ihme, se ilmestyi samana vuonna. Albumilla voi kuulla eri lajityyppien sekoituksen ja Collinsin kohtalokkaan laulannan, mutta eipä siitä ole paljon muuta sanottavaa – ei ylisanoja eikä myöskään kritiikkiä. Jos Orange Juicesta tulee paikoitellen mieleen Talking Heads, niin jotenkin se välittyy myös siihen, ettei minulla ole mitään järkevää kirjoitettavaa. Kuunnellaan vaan. Ja nautitaan.

Pienen tauon jälkeen julkaistiin kuuden biisin minialbumi Texas Fever (1984). Siinä yhtyeen tarina ei musiikillisessa mielessä muutu mihinkään. The Orange Juice (1984) ilmestyi samana vuonna, ja se jäi yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi. Minun korviini yhtye kuulostaa näillä teoksilla edelleen ihan samalta kelvolliselta appelsiinimehulta. Ero kahteen ensimmäiseen albumiin on laadullinen, mutta ei tyylillinen. Varhaistuotannossa on yksinkertaisesti hieman parempia biisejä ja soundeiltaankin se on relevantimman, vähän rosoisemman kuuloista. 

On vaikea kuvitella, miltä yhtye on kuulostanut omana aikanaan. Nyt siitä nousee esiin kaksi puolta: yhtäältä punkin jälkeen sen pehmeämpi brittipop sekoitettuna maltillisesti souliin, funkiin ja muihin vähemmän suoriin musiikkityyleihin on omaperäinen siirtymä. Toisaalta bändin tuotanto kuulostaa paikoitellen siltä, mistä en 1980-luvun eläneenä pitänyt sen ajan valtavirran musiikissa. Jälkimmäinen huomio koskee lähinnä soundeja.

Yhtyeestä löytää myös elementtejä, jotka tuovat mieleen myöhempiä, erityisesti brittiläisiä 1990-luvulla menestyneitä artisteja. Yhtenä esimerkkinä on Pulp, joskin Jarvisin etuna on kyky kirjoittaa myös erittäin tarttuvia melodisia popralleja.

Punkkia tai tavanomaisia post-punk -elementtejä Orange Juicessa on hyvin vähän. Se on erikoista, sillä yhtyeessä vaikutti myös Josef K -yhtyeen kitaristi Malcolm Ross – ja jos kuuntelee niin ikään skotlantilaisen Josef K:n tuotantoa, tietää, miltä post-punkin tavalliset elementit kuulostavat.

Orange Juice on kyllä omaperäinen, mutta ei minun korvissani pelkästään myönteisellä tavalla. Siinä tökkivät kasarisoundimaailman lisäksi kutusoulahtavat elementit. Gang of Fourin ja Josef K:n nytkyttävä ja hermostunut funk iskee minulle pehmoilua paremmin. Silti Orange Juice saattaa olla tuossa joukossa tyylikkäintä diggailtavaa. Collinsin ääni tulee niin lähelle kuulijaa, mutta sen lisäksi yhtyeellä on riittävän hienoja sävellyksiä. Siinä syy, miksi Orange Juice edellä mainituista varauksellisista kommenteista huolimatta säilyy kuuntelulistalla.

Edwyn Collinsin elämässä on Orange Juicen jälkeen ollut 1990-luvun suuren hitin lisäksi merkittävä käänne: vuonna 2005 hän sai aivoverenvuodon. Siitä toipuminen ja puheen uudelleen oppiminen on vienyt aikaa ja energiaa. Kertoman mukaan hänen puhevarantonsa rajoittui pitkään neljään: ”kyllä”, ”ei”, ”Grace Maxwell” (vaimo) ja ”mahdollisuudet ovat rajattomat”.

Sairastumisen jälkeen ensimmäinen albumi (ja toistaiseksi viimeisin) Losing sleep (2010) on hieno paluu. Ostin sen vihdoin omakseni viime syksynä kolmella punnalla. Ehdottomasti hintansa väärti.

Matkalla Uppsalassa

Maaliskuussa aloitin lyhyen reissun Uppsalan yliopistoon, jossa olen vierailevana tutkijana uskonnon ja yhteiskunnan tutkimuskeskuksessa. Kuukaudessa ei ehdi syventymään paikalliseen elämänmenoon yliopistolla tai sen ulkopuolella, mutta ainakin sitä pääsee tutustumaan pinnallisesti uusiin kuvioihin.

Olen ollut aikaisemminkin vierailevana tutkijana, joten tiedän, miten vähän yhdessä kuukaudessa lopulta saa aikaan. Siksi en ole asettanut valtavia tavoitteita. Riittää, kun saan edistettyä kirjoitustöitä, vietettyä aikaa aineistojen parissa, verkostoiduttua muiden tutkijoiden kanssa ja tutustuttua hiukan Ruotsin neljänneksi suurimpaan kaupunkiin.

Matkani runko jäsentyy tutkimuskeskuksen tutkijaseminaarien kautta. Niissä minulla on velvollisuuksia kolmena viikkona peräkkäin.

Ensimmäisellä kerralla osallistujat lukevat tuoreen artikkelini diskursiivisesta uskonnontutkimuksesta. Sen pohjalta alustan lyhyesti ja sitten keskustellaan. Tämä ei ollut oma ideani, mutta yksi professori näin toivoi, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan.

Seuraavalla viikolla pidän puheen uskonnon ja ateismin kasvaneesta näkyvyydestä. Tälle kerralle kommentaattoriksi tulee professori Mattias Martinson.

Kolmannella kerralla keskuksen tutkija Marta Axner alustaa, ja velvollisuuteni on kommentoida kriittisesti ja sitä myötä valmistaa häntä väitöstilaisuuteen.

Kun nämä hoitaa kunnialla, ja sen lisäksi edistää tasaisesti muita töitä, ei massiivisia taikatemppuja vierailun tuottavuussaldon kartuttamiseksi voi itseltään realistisesti vaatia.

Yliopiston ja keskustan välissä on pittoreskejä keskiaikaisia katunäkymiä, kapeahko joki ja tietenkin kirkko. Tämä on sitä kaunista, postikorttimaista Uppsalaa, jota on toistaiseksi elävöittänyt kevätauringon paiste.

Kaupungissa on ennakkoluulojeni mukaisesti mielenkiintoisia kahviloita, mutta yhtään kutsuvan näköistä pubia en ole vielä bongannut.

Asuntoni on keskustassa, vartin kävelymatkan päässä yliopistolta. Siellä odotti yksi miellyttävä yllätys. Sisustetun asunnon kirjahyllyssä oli kappale Andrew Brownin teosta Fishing in Utopia: Sweden and the Future that Disappeared (2008).

Olen muutamia kertoja harkinnut ostavani teoksen, mutta jättänyt kiireellisempien kirjojen vuoksi hyllylle. Nyt kun olen hetkisen Ruotsissa, päätin aloittaa sen lukemisen. Brittiläinen Brown on the Guardianin toimittaja, joka on tullut tutuksi luotsaamastaan lehden Comment is Free: belief -osiosta sekä henkilökohtaisesti uskontoa ja mediaa käsittelevistä tapahtumista. Aikaisemmin hän on työskennellyt the Independentin uskontotoimittajana. Hän asui Ruotsissa 1970- ja 1980-luvuilla ja kirja kertoo henkilökohtaisten kokemusten kautta ruotsalaisen yhteiskunnan muuttumisesta.

Se toimii ainakin kolmella tasolla: yhden ihmisen henkilökohtaisena tarinana, yhteiskunnan muutoksen kuvauksena sosiaalidemokraattisesta hyvinvointivaltiosta 1990-luvun alun laman kautta sosiaalidemokraattiseen uusliberalismiin ja puhtaasti sanataiteena.

Tätä se elämäni on: mieluummin luen Uppsalassa kirjan Ruotsista kuin säntäilen ympäri kaupunkia kokemusten perässä.

Paitsi että kyllä sännätään, ennemmin tai myöhemmin. Arjesta se yleensä lähtee. Supermarketista piti heti ostaa silliä, kun jäin ihmettelemään kalaosaston runsasta tarjontaa, ja ensimmäiseksi lounaaksi söin mitäpä muuta kuin turskaa. Kaupungin katuihin olen tutustunut paitsi kävellen, myös juosten. Jälkimmäisessä liikemuodossa tulee nähtyä myös kujia ja polkuja, joille ei kävellen vaivautuisi.

Vierailu Uppsalan tunnetuimman kissan Pekka Töpöhännän taloon on toki ohjelmassa myöhemmin.

Studioalbumit osa 11: Procol Harum

Kaikkihan tuntevat Procol Harumin kappaleen ”Whiter shade of pale”. En tiedä, missä olen kuullut sen ensimmäisen kerran, mutta mieleenpainuvin hetki oli elokuvassa New York Stories (1989), jossa se soi toistuvasti Nick Nolten esittämän rakkaudessa riutuvan taiteilijan elämästä kertovassa episodissa.

Sitten tuli pitkä tauko. Jossain vaiheessa ostin Tampereelta divarista neljällä eurolla yhtyeen albumin, josta ostamassani painoksessa käytettiin nimeä Whiter Shade of Pale. Myöhemmin ymmärsin, että kyse on ensialbumista Procol Harum (1967/8), johon on lisätty alkuun tuo hittibiisi. Wikipedian mukaan albumi ilmestyi syyskuussa 1967, mutta levyssä lukee tammikuu 1968. ”Whiter shade of pale” oli kuitenkin julkaistu singlenä jo 1967.

Tämän albumin perusteella ei vielä voi täysin ymmärtää, miksi Procol Harum on listattu eräässä progekirjassa esiteltyihin yhtyeisiin. 1960-luvun hidastempoisen popin lisäksi levyllä on kyllä psykedeliavetoista jamittelua (erityisesti ”Cerdes”), joka muistuttaa paikoitellen kotimaista Wigwamia. Levyllä päästellään reippaasti yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneella hammondilla ja Gary Brookerin ääni on vetoava. Albumilta löytyy yksi yhtyeen tunnetuimmista raidoista, ”Conquistador”.

Toisena ilmestyi Shine on Brightly (1968), joka ensi kertaa kuunneltuna vaikuttaa debyytin kaltaiselta. Ei ihme, sillä se äänitettiin suunnilleen samoihin aikoihin ja julkaistiin vielä vuoden 1968 lopulla. Nimikappale lienee se tunnetuin ja tarttuvin. Varsinainen kokeileva osuus on levyn  alkuperäinen b-puoli. Siinä on teemakokonaisuus ”In held twas in I”, joka koostuu viidestä osasta/biisistä. Tämä on kai sitä progea Procol Harumissa – ja varhaista progea onkin.

Salty Dog (1969) tuli lainattua pari vuotta sitten kirjastosta, mutta sen kuuntelu jäi vähälle. Nyt albumi kuulostaa ihan odotetulta: ei tämä mitään progea ole, vaan laiskatempoista asiallista perusrokkia. Joskus tämä olisi saattanut olla liian hippimäistä, mutta nyt albumi rullaa tasapainossa. ”The devil came from Kansas” oli itselleni entisestään tuttu, ja se jää edelleen mieleen myönteisenä, joskin aika stereotyyppisenä Procol Harumina.

Home (1970) jatkaa jäsenvaihdoksistaan huolimatta tasavahvaa linjaa. Esimerkiksi ”The dead man’s dream” on hienoa vuosikymmenen taitteen melodramaattista, bluesilta etäisesti haiskahtavaa hammondpoppia.

Broken Barricades (1971) lähtee tutusti liikkeelle kappaleella ”Simple sister”. Tämä kirjastosta joskus lainattu yhtyeen viides albumi on hitusen parempi ja reippaasti jytäkämpi kuin edellisen vuoden Home. En kyllä keksi paljon mitään muuta sanottavaa tästä. Tulen kuuntelemaan jatkossakin, mutta ei tämä oman suosikkilistan ihan terävimpään kärkeen yllä. Yhtyeessä kitaraa soitellut ja sävellyksiäkin tehnyt Robin Trower otti ritolat levyn ilmestymisen jälkeen ja lähti sooloilemaan.

Grand Hotel (1973) onkin sitten suunnanmuutos. Siinä ei hippeillä eikä musiikki ole enää niin lähellä bluesia. Se on orkestroitua keskitien grandiöösiä rokkia, ja voihan sitä progeksikin kutsua. Albumi ei ehkä vastaa omaa käsitystäni Procol Harumista, mutta onhan tuota muutosta myös ihailtava.

Exotic Birds and Fruit (1974) lähti soimaan stereoista sunnuntaisena aamuna. Ensimmäinen reaktio oli: Kylläpä kuulostaa hyvältä. Ehkä aivot eivät vielä toimi, otetaan kuppi espressoa, ja siirrytään toiseen raitaan. Ei, tämähän on edelleen oikein toimivaa. Kolmas raita ja sekin on mainio. En ole kuumeessa, ja epäilen edelleen kuuloaistimuksiani, joten alan etsiä informaatiota albumista.

Yhdessä kuvauksessa todetaan, että alkuperäinen a-puoli on yhtyeen parhaimmistoa, mutta b-puoli ei ole samaa tasoa. Näin on, mutta a-puolen taso yllätti aamutuimaan totaalisesti. Jos Procol Harumin koko tuotanto olisi samaa tasoa, yhtyeen albumit soisivat kuuloetäisyydelläni toistuvasti ja usein, vaikka iltapäivällä toistettuna levyn yllätysmomentti olikin jo kadonnut.

Levyssä ei ole samaa taiteellisuuden hakua kuin edeltäjässä. Verrattuna yhtyeen yleensä laahaavaan hammond-jamitteluun osa biiseistä rokkaa. Suomalaista indiepoppia kuunnelleille muistutetaan, että tämän teoksen a-puolelta löytyy ”As strong as Samson”, jonka Poverty Stinks levytti vuonna 1995 ilmestyneelle albumilleen Popstasy. Exoticin cd-versiolla on kyseinen kappale myös singleversiona. Lisäbonuksena jollain versiolla on Straussin ”Tonava kaunoinen” (”The Blue Danube”), mutta itse en ole sitä kuullut.

Procol’s Ninth (1975) -albumin polkaisee käyntiin ”Pandora’s box”, joka on yhtyeen tunnetuimpia kappaleita. Sitä seuraava ”Fool’s gold” on perinteistä ja laadukasta Procolia. Albumin päättää jokseenkin tarpeeton Beatles-koveri ”Eight days a week”. Muu tavara on tasapaksua.

Something Magic (1977) alkaa nimibiisillä ja taas tulee olo, että minähän pidän tästä yhtyeestä paljon enemmän kuin olin osannut kuvitella. Sitten meno tasaantuu ja huomaan, että albumillahan on sama rakenne kuin vuoden 1968 Shine on Brightlyllä. Ensimmäinen puolisko on perusmittaisia biisejä ja toinen puoli koostuu ”progesta”. Tällä albumilla siinä on kolmiosainen ”The worm & the tree”, jonka kokonaiskesto on jotain 19 minuuttia.

Neljäntoista vuoden tauon jälkeen ilmestyi The Prodigal Stranger (1991) – aikansa soundeihin, tai pikemminkin ajastaan pari vuotta jäljestään oleviin soundeihin sopeutettu teos. Brookerin ääni on edelleen tunnistettava ja biisimateriaalikin on kelvollista. Hammond ujeltaa taustalla entiseen tapaan. Muu on vähän vialla, erityisesti soundit alkaa jurppia pahasti viimeistään toisen biisin kohdalla. Siitä syystä jätän tämän levyn nyt ja tulevaisuudessa muita yhtyeen albumeita vähemmälle kuuntelulle.

Taas mennään kaksitoista vuotta eteenpäin, odotukset matalalla. The Well’s on Fire (2003) lähtee käyntiin yllättävänkin uskottavasti, ehkä taas päivitetyn soundimaailman vuoksi. Brookerin ääni vaikuttaa vahvemmalta kuin edellisellä pitkäsoitolla ja taas siellä joku hammond ujeltaa. Biisimateriaali on täysin kelvollista läpi levyn. Välillä ollaan ihan tunnelmissa, joilla voisi joutua Järvenpään Puistobluesiin (”The question”). Kokonaisuudessaan albumi menee samaan sarjaan kuin 99 prosenttia levyistä, jotka julkaistaan 35 vuotta yhtyeen ensialbumin jälkeen: kiva kuunnella läpi, mutta ei sisällä mitään oleellista – kunhan tuo pienen pikantin lisän bändin tarinaan. Silti täytyy sanoa, että tämä on tuossa kategoriassa poikkeuksellisen vahva levy.

Procol Harum on niitä klassikkoyhtyeitä, joiden tuotannosta vain pieni osa löytyy Spotifystä. Varsinkin alkupään tuotanto puuttuu sieltä tyystin. Varhaiset albumit ovat kuitenkin yhtyeen tunnetuimpia, mutta 1970-luvulla bändi jatkoi kunnianhimoisia ja samalla aika vakavamielisiä kokeilujaan, onnistuen paikoitellen oikein hienosti. Erityisesti vuoden 1974 Exotic Birds and Fruit  laitettiin ostoslistalle ja muitakin hankin, kun tulee vastaan sopuhintaan. Olen vältellyt syvempää tutustumista yhtyeeseen aivan turhaan.

*

Tämä oli 200. blogikirjoitus. Kaikenlaista on tullut melkein viiden vuoden aikana kirjoiteltua. Osa on ollut tutkimuksesta tai sen liepeiltä, osa politiikasta, osa kirjoista, osa leffoista, osa futiksesta ja osa musiikista. Vaikka voisi olla järkevämpää pitää tutkimusblogi erillään esimerkiksi näistä musiikkia käsittelevistä teksteistä, en ainakaan toistaiseksi jaksa enkä edes halua päivittää kahta erillistä blogia. Annan tämän blogin näyttää samassa putkessa kaikki ne puolet, joista haluan julkisesti kirjoitella jotain näin vapaamuotoista.

Jälkipuinti Karhun kansasta

Tammikuun lopussa kirjoitin kommentin Karhun kansasta, joka on hakenut uskonnollisen yhdyskunnan asemaa. Siitä tuli niin laajalle levinnyt teksti, että pieni jälkipuinti on paikallaan.

Teksti levisi aluksi Facebookissa. Sitä linkitettiin myös keskustelupalstoille ja blogeihin. Parin päivän päästä myös Twitterissä linkitettiin kirjoitusta. Kirjoitusta kommentoitiin myös blogissa, ja se keräsi nopeasti klikkauksia huomattavasti keskimääräistä enemmän.

Sitten tuli hetken hiljaisuus. Sen rikkoi Kotimaa24-sivuston juttu, joka oli otsikoitu seuraavasti: ”Tutkija kritisoi uskontoja käsittelevän lautakunnan kokoonpanoa.” Teksti perustui suoriin lainauksiin kirjoituksestani, mutta minuun ei otettu yhteyttä jutun tiimoilta. Juttu oli aivan asiallinen, joskin blogistani oli valikoitu lähinnä asiantuntijalautakunnan koostumusta käsittelevät palat.  

Samana päivänä sivusto julkaisi toisen jutun otsikolla ”Ministeri Räsänen ja virkamiehet kiistävät Teemu Tairan kritiikin”. Siinä oli haastateltu erityisesti sisäministeri Päivi Räsästä, joka oli vastuussa asiantuntijalautakunnan nimittämisestä, ja dosentti Raimo Savolaista, joka oli yksi lautakunnan asiantuntija.

Räsäsen, Savolaisen, asiantuntijalautakunnan jäsenten esittelijänä toimineen Tuula Lybeckin ja asiantuntijalautakunnan sihteeri Joni Hiitolan kommenteissa, ei ole mitään sellaista, mikä muuttaisi esiin nostamiani kysymyksiä ja esittämiäni näkemyksiä. Vastaukset ovat ympäripyöreitä, sillä niissä vain kiistetään, että kuviossa olisi jotain omituista, mutta ei varsinaisesti kerrota, miten valikointi tapahtuu.

Juttu itsessään sisälsi muutamia omituisia kommentteja asianosaisilta. Savolaisen valikoituminen on edelleen täysi mysteeri. Joku vain sattumalta kysyi kiinnostuksesta osallistua lautakuntaan, kun oli niin paljon poliittisia kontakteja. Sellaisia ihmisiä on Suomessa muutama muukin. Lisäksi Joni Hiitolan huomio, että ”liki 80 prosenttia suomalaisista kuuluu kirkkoon” on tosi, mutta mitä ihmettä se tarkoittaa tämän aiheen kannalta. Sillä on yhtä vähän tekemistä asian kanssa kuin sillä, että Helsinki on Suomen pääkaupunki. Vaikuttaa siltä, että lausunto on jäänyt kesken, mutta en ole vakuuttunut, että sen takaa olisi löytynyt valaiseva ajatus tai hyvä argumentti.

Kaikkein ongelmallisin on kuitenkin Räsäsen puolustelu. Hän toteaa aivan oikein, että uskontososiologia on Hanna Salomäen erikoisosaamisalue. En millään muotoa kyseenalaista esimerkiksi Salomäen osaamista – tunnen hänen tieteellisiä kirjoituksia ja suosittelen niitä muillekin. 

Ongelma onkin siinä, että jostain syystä lautakuntiin valikoituu ihmisiä, joilla on erikoisosaamisensa lisäksi myös läheinen kontakti kirkkoon. Jos haluttaisiin puhtaasti uskonnon tai yhteiskunnallisten asioiden asiantuntijuutta, voitaisiin todella helposti valikoida lautakunta, jossa kaikilla ei olisi näin vahvaa kirkollista kytköstä. Kyse ei ole siitä, ettei voitaisi valita vaikkapa kirkkoon kuuluvia uskonnon, oikeudellisten asioiden tai yhteiskunnallisten asioiden osaajia, vaan siitä, ettei kaikilla olisi niin selkeä ja aktiivinen rooli kirkollisissa toimissa.

Vaikka kirkolliset kytkökset eivät millään tavalla vaikuttaisi itse käsittelyyn, luulisi vähintään menettelytavan imagon kannalta olevan järkevää koostaa lautakunta toisella tavalla.

Miellyttävä puoli oli se, että kommenttiosioissa ja keskustelupalstoilla käyty keskustelu oli asiallista. Ainakaan näkemyksiäni ei vääristelty täysin tunnistamattomaksi. Ihmiset pääosin tukivat niitä.

Alkuperäisestä kirjoituksestani voi saada sen käsityksen, että haluaisin nimenomaan uskontotieteilijöitä ratkomaan kysymystä, onko jokin yhteisö uskonnollinen vai ei. Nostin toki esiin tämän vaihtoehdon käyttämällä esimerkkinä Brittien käytäntöä, joka on mielestäni parempi kuin Suomen. Tällöin siis yhteisöt voisivat pyytää ulkopuolisen asiantuntijalausunnon. On kuitenkin pidettävä mielessä kaksi asiaa, joita ei nostettu esiin blogikirjoitustani seuranneissa jutuissa ja keskusteluissa.

Ensiksi, korostin, että uskonto on kategoria, jonka avulla yhteiskunta organisoi itseään. Siksi kysymys siitä, onko jokin yhteisö oikeasti uskonnollinen vai ei, on tavallaan väärin asetettu. Kysymys on poliittinen: millaisille yhteisöille halutaan antaa erityinen asema? Voisiko sen tehdä ilman uskonnon kategoriaa, esimerkiksi tarkastelemalla, millaista yleishyödyllistä toimintaa yhteisöt tekevät?

Toiseksi, olen suhtautunut kriittisesti myös sellaisiin uskontotieteilijöihin, jotka tavallaan käyttävät hyväksi tiedeyhteisöä ajaessaan tiettyjen ryhmien asioita. Ensisijainen tutkijan kriittinen tehtävä ei ole uskonnollisina itseään pitävien yhteisöjen puhetorvena toimiminen, vaan sen näyttäminen, miten yhteiskunnallinen valta operoi myös uskonnon kategorian avulla. 

Siksi toistan: esittämieni näkemysten piiloviesti ei ole se, että ”Karhun kansa on oikeasti uskonnollinen yhteisö” tai että ”Karhun kansalle tulisi myöntää uskonnollisen yhdyskunnan status”.

Olisi epärealistista olettaa, että kirjoitukseni ja sitä seuranneet jutut muuttaisivat käytäntöjä, mutta vähintään kirjoitukseni nosti joitakin kysymyksiä esiin. Voi olla, että itseäni eniten kiinnostavat seikat ovat liian akateemisia tai moniselitteisiä noustakseen pinnalle. Sen sijaan se vaikutelma, että kirkkoa lähellä olevat tahot päättävät, mistä yhteisöstä voi tulla uskonnollinen yhteisö, herättää tunteita, kiinnostusta ja keskustelua. Parempi sekin kuin täydellinen hiljaisuus.

Pääosin en mieti kovin syvällisesti, millainen vaikutus blogikirjoituksillani on. Suureksi osaksi kirjoitan niitä itselleni, erityisesti musiikkiaiheissa. Joskus kirjoitan selventääkseni ajatusta. Usein kirjoitan blogin muistiinpanojen asemesta. Kuitenkin se, että blogi on julkinen, tekee siitä potentiaalisen vaikuttajan, joskin useimmiten hyvin pienimuotoisen ja rajallisen.

Joskus kirjoitukset kuitenkin syöttävät aiheita valtavirtaa lähempänä olevaan mediaan. Sitä kautta niillä voi olla laajempaa vaikutusta. Esimerkiksi sisäministeri Päivi Räsänen tuskin kuuluu tämän blogin vakiolukijoihin, mutta toimittajan kyselyihin hän kuitenkin vastasi Raimo Savolaisen tavoin. Siinä mielessä blogilla on myös joskus jokin yhteiskunnallinen tarkoitus. En tiedä, onko tämä tapaus välttämättä toivottu esimerkki siitä, mitä yliopistojen paljon puhutulta yhteiskunnalliselta tehtävältä toivotaan, mutta esimerkki kuitenkin.

Kuvan karhulla ei ole tietääkseni mitään tekemistä Karhun kansan tai asiantuntijalautakunnan kanssa.

 

Linkit Kotimaa24-sivuston kirjoituksiin:

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa/10533-tutkija-kritisoi-uskontoja-kaesittelevaen-asiantuntijalautakunnan-kokoonpanoa

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa/10534-ministeri-raesaenen-ja-virkamiehet-kiistaevaet-teemu-tairan-kritiikin

Studioalbumit osa 10: The Replacements

1980-luvulla Minneapolisin juomaveteen oli sekoitettu jotain erityistä. Sieltä tuli Hüsker Dü ja the Replacements. Siinä missä edellinen on ollut kuuntelussa jo teinivuosista asti, en koskaan kuunnellut jälkimmäisen artistin studioalbumeita systemaattisesti. Oli syytä paikata aukko sivistyksessä.

Silloin kun Hüsker Dün nopeat ja melodiset kappaleet iskivät suoraan myöhäisteinin hermoon, Replacements muistutti jotenkin liian löysää pubirokkia tai sitten valtavirran tylsää poppia. Kun Miettinen ylisti yhtyettä, piti siihen suhtautua vakavalla kiinnostuneisuudella, mutta edes kirjastosta lainattu Don’t Tell a Soul (1989) ei auttanut.

Replacements vaati paljon enemmän aikaa ja kypsyttelyä.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkipuoliskolla Last.fm-sivusto puski minulle jatkuvalla syötöllä Replacementsin kappaleita ”I will dare” ja ”Take me down to the hospital”. Jälkimmäinen on edelleen profiilini kuunnelluin kappale.

Uncutin lukeminen sai minut innostumaan myös yhtyeen laulaja Paul Westerbergin sooloista. Erityisesti Come Feel Me Tremble (2003) on ollut aktiivisessa kuuntelussa, ja myöhemmin myös parilla punnalla levyhyllyyni päätynyt Folker (2004).

Joskus the Rollstons soitti keikalla Replacementsin kappaleen ”Bastards of young”. Silloin ajattelin, että nyt on aika tutustua yhtyeeseen entistä tarkemmin. Vuonna 2006 ilmestynyt kokoelma Don’t You Know who I Think I Was riitti pitkään. Se onkin hyvä valinta yhtyeen kuuntelun aloittamiselle. Se sisältää myös pari uutta biisiä. Nyt kun sitä on kuunneltu riittävästi, on syytä siirtyä eteenpäin.

Ensialbumi Sorry Ma, Forgot to Take Out the Trash (1981) on tiukkaa punkkia tai hardcorea. Sillä on muutama erittäin onnistunut raita, kuten ”Takin’ a ride” ja ”Shiftless when idle”.

Seuraavana vuonna julkaistiin minialbumi Stink (1982), joka alkaa bändin ehdottomalla klassikolla ”Kids don’t follow”. Cd-painosta on jatkettu lisämateriaalilla, joka käsittää myös hupsun version Hank Williamsin biisistä ”Hey good lookin’”.

Sitä seurannut Hootenanny (1983) on aika sekava ja räävitön albumi, jossa tempo on hieman hidastunut. Albumin biisimateriaali ei ole aivan sitä, mihin yhtye on parhaimmillaan yltänyt. ”Hayday” ja ”Color me impressed” ovat hyviä, ja albumilla on myös tuo Last.fm-soittolistani ykkönen, edelleen pubirokilta kuulostava ”Take me down to the hospital”.  Westerbergin ääni pääsee paikoitellen siihen lämpötilaan, joka vakiintui myöhemmin yhtyeen tavaramerkiksi.

Let it Be (1984) on jo melko etäällä ensialbumin kaahauksesta. Teos alkaa biisillä ”I will dare” ja jatkuu tasavahvasti loppuun saakka. Siinä välissä tulee vastaan ennestään tuttu ”Unsatisfied” ja myönteisiä uusia tuttavuuksia, kuten ”Black diamond”. Levyn päättää upea ”Answering machine”.

Sitten päästäänkin yhtyeen parhaaseen albumiin Tim (1985). Siltä löytyvät ”Bastards of young” ja ”Here comes the regular”, molemmat yhtyeen helmiä minun mielestäni. Kun niiden jatkeeksi laitetaan sinkkulohkaisu ”Kiss me on the bus”, indieboksillekin nimensä lainannut ”Left of the dial” ja muutama tuntemattomampi sävellys, on selvää, että levy on klassikko.

Rima oli asetettu korkealle. Pleased to Meet Me (1987) -albumilla on esimerkiksi ”Alex Chilton”. Jo biisin nimi kerää pisteitä. Cramps-tuottajana kunnostautunut entinen teinitähti teki itsekin muutamia yksittäisiä kulttiklassikoita (esimerkiksi ”Like flies on sherbert”), joskin Chiltonin sooloalbumien kuuntelu on toisinaan aika raskasta. Replacementsin biisi on kuitenkin yhtyeen ehdotonta parhaimmistoa. Koko albumi on edelleen tasokas, mutta jää edeltäjänsä varjoon. Tyylillisesti teos on sekoitus indiepoppia ja suoraa rokkia, maustettuna hyppysellisellä boogieta.

En ihmettele edelleenkään, ettei Don’t Tell a Soul (1989) auennut toivotulla tavalla teini-ikäiselle, mutta nyt albumi kuulostaa täysin kelvolliselta Replacementsiltä. Onhan suunta alaspäin, mutta valtavirran rokin suuntaan kumarteleva teos saa vihdoin synninpäästön – vaikka ei mielipiteeni paljon painakaan.

All Shook Down (1990) on tehty osissa useiden studiomuusikoiden kanssa. Se ei ole samanlainen bändilevy kuin aikaisemmat, mutta yhtyeen nimellä se on kuitenkin julkaistu. Tästä tilanteesta huolimatta pop-albumi soi parhaimmillaan hienosti ja sisältää hitin ”Merry go round”. Kokonaisuutena teos on kuitenkin kaukana yhtyeen kultaisista hetkistä.

Replacementsin studioalbumit kulkevat melko suoran reitin räävittömästä punkista indierokin kautta valtavirran poprokkiin. Yhtyeen kultakausi on mielestäni keskimmäinen vaihe, joka ajoittui vuosiin 1984–1987. Varmasti alkuaika on monille se tärkein, enkä ihmettele sitäkään. Pari viimeistä albumia ovat kelvollisia, mutta yhtyeen kuihtumiseen päättyvän tarinan arvattava päätepiste. Sen jälkeen on kuitenkin mahdollista nauttia Paul Westerbergin soololevyistä, joista ensimmäinen, 14 Songs, ilmestyi vuonna 1993.

Ateistien kirkko

Isossa-Britanniassa on virinnyt keskustelu niin sanotusta ”ateistisesta kirkosta”. Lontoossa on järjestetty sunnuntaisia kokoontumisia, jotka muistuttavat pitkälti jumalanpalveluksia. Tosin niissä ei viitata mihinkään yliluonnolliseen, kaikkivoipaan ja kaikkitietävään olioon.

Jo ennen näitä tapahtumia käytiin väittelyä siitä, tarvitseeko ateistiksi itsensä mieltävä jonkinlaista uskontoon rinnastettavaa viiteryhmää. Ne, jotka kokivat tarpeelliseksi jonkinlaisen ateistien yhteisön kehittämisen ryhtyivät tuumasta toimeen.

Näiden Sunday Assembly -nimellä kulkevien kokoontumisten puuhaajina ovat erityisesti brittiläiset koomikot Sanderson Jones ja Pippa Evans. Tämä ei ole täysin yllättävää, sillä varsinkin stand-up -koomikot ovat aktivoituneet ateismien puolestapuhujina viime vuosina.

Mutta mitä ”ateistien kirkossa” oikein tehdään?

Tapahtumaan osallistuneet lauloivat yhdessä Queenin ”Don’t stop me now”, Stevie Wonderin ”Superstition” ja Nina Simonen ”Ain’t got no”. Alttarilla oli kuva televisiosta tutusta fyysikko Brian Coxista. Siellä luettiin pätkä Liisan seikkailuista ihmemaassa. Istuttiin pari minuuttia hiljaa penkissä funtsaillen. Kerättiin kolehti, jolla tapahtuma rahoitettiin. Sitten seurattiin powerpoint-esitystä antimateriasta.

Tapahtumiin on osallistunut noin 200-300 ihmistä ja BBC:n toimittajan mukaan valtaosa oli nuoria valkoisia ja keskiluokkaisia. Aika näyttää, jatkuuko tapahtuman suosio, ja onnistuuko sen lanseeraaminen urbaanin Lontoon ulkopuolelle.

Sunday Assembly on esimerkki siitä, että ateismi näyttäisi jakaantuvan angloamerikkalaisessa maailmassa niihin, jotka haluavat jonkinlaisia yhteisöllisiä jumalanpalveluksenkaltaisia toimintamuotoja ja seurakuntamaista organisoitumista ja niihin, jotka pitävät tällaista tarpeettomana.

Edellistä vaihtoehtoa edustavat Sunday Assemblyn lisäksi Alain de Botton, jälkimmäistä esimerkiksi Richard Dawkins.

Kyse ei ole poliittisesta jaottelusta. Sunnuntaisin kokoontuvien ateistien yksi taustavaikuttaja, Alain de Botton, kirjoittaa kyllä hyveistä ja etiikasta, mutta hänen teoksessaan Religion for Atheists näkökulma on yksilökeskeinen. Toisin sanoen de Botton pohtii, mitä hyvää uskonto vailla uskoa yliluonnolliseen tarjoaa yksilölle, esimerkiksi uusia tuttavuuksia, yhteisöllisyyttä, roolimalleja ja esteettisiä elämyksiä, mutta hän ei ole merkittävästi kiinnostunut esimerkiksi sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Niin sanotut uusateistit – huolimatta joistakin liberaalivasemmistolaisista mielipiteistä – eivät ole painottaneet kirjoituksissaan esimerkiksi sosiaalista oikeudenmukaisuutta tai tulonjakoa koskevia kysymyksiä. Sen sijaan esimerkiksi Sam Harris puolusti oikeutta aseiden kantamiseen reagoidessaan joulukuun 2012 kouluampumistapaukseen, mikä yhdistää hänet lähemmäksi yhdysvaltalaista konservatismia.

Yhdysvalloissa on kuitenkin esillä ateistien polarisoitumista, jossa kysymys sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta on keskeinen jakolinja. Yksi esimerkki on Atheism+, joka nimensä puolesta viittaa siihen, että ateismi on enemmän kuin jumalauskon puuttumista tai uskontokritiikkiä. Sen mukaan ateismi tulee kytkeä – mutta ei sulauttaa – muihin käsityksiin, kuten feminismiin, antirasismiin ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Tämä luonnehdinta on tehty suhteessa Jen McCreightin kokemuksiin ateistisesta poikien kerhosta, jossa feminismi, monimuotoisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus ovat kirosanoja. Itse olen parissakin yhteydessä korostanut, että erityisesti vihervasemmistolaiset teemat ja sukupuolisensitiivisyys ovat loistaneet poissaolollaan niin sanottujen uusateistien kirjoituksissa. Se, että Atheism+ on muodostunut pitkälti reaktiona uusateismiin osoittaa, että en ole ollut yksin pointtini kanssa.

Nämä kehityskulut eivät ole täsmälleen samaa, jota aikaisemmassa blogikirjoituksessani ja jo julkaistussa artikkelissa kutsuin ”ateistiseksi henkisyydeksi”. ”Ateistien kirkko”, de Botton ja Atheism+ eivät hae vauhtia idän henkisyydestä ja mietiskelystä, toisin kuin Steve Antinoff, mutta näitä kaikkia – listaan voidaan lisätä vaikkapa Andre Comte-Sponville ja Eric Maisel – yhdistää pyrkimys rakentaa jotakin ”merkitystä” ja yhteisöllisyyttä yhdistämällä ateistinen identiteetti johonkin. Tästä esimerkiksi Dawkins on pitkälti sanoutunut irti.

Ei ole kuitenkaan selvää, pitäisikö Dawkinsia tulkita lopultakin vain yhtenä kilpailijana, eikä niinkään rakentavan ja yhteisöllisen ateismin peilikuvana. Nimittäin hänen oma verkkosivustonsa on eräänlainen yhteisö, vaikka siellä ei mietiskellä eikä lauleta Queenin hittejä. Se kuitenkin muistuttaa monilta osin uskonnollisten yhteisöjen verkkosivustoja: siellä on jopa Convert’s corner, jonne heränneet voivat kirjata kokemuksensa muiden luettavaksi.

Studioalbumit osa 9 (2/2): Rolling Stones (1974–nykyaika)

Nyt on kuunneltu Rolling Stonesin tuotanto myös vuodesta 1974 eteenpäin. Tiesihän sen, että klassikkojen jälkeen on vain yksi suunta. Jännitettäväksi jäi, kuinka jyrkkä on pudotus ja kuinka syvä on pohja.

Vuonna 1974 ilmestyi It’s Only Rock’n’Roll (1974), jolta löytyy muun muassa nimikkokappale – pöhöttynyt rokkirenkutus, jota ei parane kuunnella usein. Vaikka esimerkiksi ”Time waits for no one” ja muutamat muutkin ovat aivan toimivia biisejä, koko albumista jää melko valju maku.

Black and Blue (1976) lähtee liikkeelle funkisti kappaleella ”Hot stuff”, mutta tämä ei ole se minun Rolling Stones. Tai on, juuri sellainen, jonka vuoksi olin niin pitkään välinpitämätön yhtyettä kohtaan. Nykyään voin jo kuunnella tällaista vapaaehtoisesti, mutta melko kaukana ollaan musiikista, josta innostun eniten. Tosin kakkosraita ”Hand of fate” on aika hieno rokkibiisi, jota seuraa kummallinen reggaeviritys ”Cherry oh baby”. Siinä missä The Clashin tyylilliset kokeilut ovat olleet olennainen osa yhtyettä, rollareilla genresekoilu tuntuu enemmän luovuutensa kuihduttaneen yhtyeen hakuammunnalta.

                                                       

Some Girls (1978) alkaa cocktail-baariin sopivalla löysällä taustamusiikilla (”Miss you”) eikä bändi ylly aikaisempiin suorituksiinsa edes rokkivaihde silmässä. Emotional Rescue (1980) kuulostaa tarpeettomalta levyltä eikä se yllä lähellekään yhtyeen parhaimmistoa.

Tattoo You (1981) sentään herättää tunteita, sillä sen avausraitana on ”Start me up”. Se ei loppujen lopuksi ole täysin kammottava renkutus, mutta se tuo taas mieleen kaiken sen, mistä en stonesissa pidä. Sen perään tulee heti rento popralli ”Hang fire”. Samaa kastiin menee ”Little T&A”, mutta kokonaisuus on jälleen kaukana klassikoista. Pariin edeltäjäänsä verrattuna Tattoo You on kuitenkin askel parempaan.

Undercover (1983) on aika laiskanpulskeaa, syntikoilla ja torvilla maustettua kasarirokkausta. Melko tylsä levy.

Dirty Work (1986) on albumi, jonka ilmestymisen muistan. Nuorena poikana katsoin, kun ”Harlem shuffle” pyöri Hittimittarissa. Silloin yhtye kuulosti laiskanpulskealta eikä levy vieläkään tunnu merkittävältä kokonaistaideteokselta. Kyllä edellä mainittu videolohkaisu on kuitenkin ihan hieno, joskin edelleen ”laiskanpulskea” biisi. Tälläkin albumilla bändi virittelee itsensä reggaen tunnelmiin verrattain mitättömällä kappaleella ”Too rude”. Kun heti perään pärähtää soimaan kasarisoundein varustettu ”Winning ugly” ei enää tiedä, mitä yhtyeen henkisestä tilasta pitäisi ajatella – vaikka itse biisi ei ole ollenkaan hassumpi, jos kasarihitit iskevät.

Steel Wheels (1989) lähtee liikkeelle perinteisesti rokaten, kuin hyvästellen 80-luvun soundit (”Sad sad sad”). Pian kuitenkin ollaan taas tilanteessa, jossa on vaikea perustella albumien julkaisua muille kuin tosifaneille. Ei kai kukaan ole Steel Wheelsiä kuunnellessaan valaistunut ja todennut Rollareiden olevan maailman paras bändi, mikäli ei ole jo tutustunut yhtyeen parempiin albumeihin? Toisaalta, levyn loppupäässä meno äityy poikkeuksellisen villiksi kokeiluksi esimerkiksi kappaleessa ”Continental drift”. Se on yksi parhaista myöhempien aikojen Rollareiden tuotannossa ja myös sitä seuraava ”Break the spell” on melko lumoava.

Voodoo Lounge (1994) on taas niitä levyjä, joiden kakkosraidan paikalta löytyy tarpeetonta torttua. Sen nimeksi on annettu ”You got me rocking”. Ehkä AC/DC tai ZZ Top saisi kyseisen biisin toimimaan rimaa hipoen, mutta Rollareiden vahvuudet ovat aivan muualla. Loppulevy onkin sitten ikääntyvien setien rokkausta, kun ei ole muutakaan tekemistä.

Bridges to Babylon (1997) levystä muistin vain ihan asiallisen raidan ”Anybody seen my baby?”. Muukaan osasto ei ole ollenkaan kammottavaa, mutta on vaikea kuvitella, että tästä tulisi uusi suosikkialbumi.

A Bigger Bang (2005) on edelleen tuorein albumi. Siinä kuuluu rauhoittuminen. Enää ei yritetä kokeilla genreillä tai päivän hittisoundeilla. Levy soi kuin keinutuolissa istuvan eläkeläisen leppoisa ja seesteinen papatus, josta kukaan ei oletakaan kuulevansa mitään uutta. Ja tämä on tarkoitettu myönteiseksi kommentiksi.

Vuodesta 1974 eteenpäin Rolling Stones muuttuu vähitellen värittömäksi ja tarpeettomaksi yhtyeeksi, jonka suosio perustuu vain vanhoihin meriitteihin. Ehkä niillä meriiteillä onkin oikeutettu jatkamaan, mutta olisi kiinnostavaa tietää, kuunteleeko näitä myöhempiä levyjä kukaan. Tästä nuivasta johtopäätöksestä huolimatta kuuntelurupeama paljasti, että yhtyeen myöhäistuotantoon sisältyy myös mukavia ja hyviä hetkiä. Ne kuitenkin kestävät liian vähän aikaa per albumi.