Studioalbumit osa 35: Adam and the Ants

Varhaisin kosketukseni Adam and the Antsiin ja sen keulahahmo Adam Antin soolouraan ei tullut musiikin kautta. Aivan ensimmäinen muistikuva tuosta brittiläisestä eksentrikosta perustuu Suosikkiin. Lehden julisteessa seisoi mies, jonka naamassa oli vaakasuora valkoinen raita. Myöhemmin kuulin jonkun kappaleen, mutta musiikki vain tuki hahmoa eikä toisin päin. Adam Ant oli sarjakuvasankari ja lastenohjelman merirosvo. Sitä ei tarvinnut ottaa tosissaan, mutta se antoi mielikuvitukselle vallan.

En ole mikään noviisi aloittaessani kuuntelurupeamaa. Tunnen bändin ja miehen tuotantoa kohtuullisesti, vaikka en koskaan ole ollut suuri fani: liian valtavirtaa, enkä osaa muutenkaan osaa ottaa niitä täysin vakavasti. Selitys kuuntelulle löytyy osittain musiikkivisasta. Minua alkoi jurppia, kun en tiennyt, mikä on bändin ja mikä soolouran tuotantoa. Ikään kuin sillä olisi mitään väliä muiden kuin täsmällisiä vastauksia odottavien visatuomareiden kannalta. Toinen kuunteluun patistava tekijä on verrattain hyvän musiikkimaun omaava skottituttu, joka on erittäin vakavissaan hehkuttanut Adamia.

Dirk Wears White Sox (1979) kuulostaisi varmasti erilaiselta, jos olisin aloittanut artistiin ja yhtyeeseen tutustumisen tästä. Nyt ensimmäinen reaktio on kysymys, voiko tätä ottaa tosissaan, kun on tottunut sarjakuvahahmoon. Levy nimittäin on perustavanlaatuista post-punkkia. Alkupuoli on loppua vahvempi. Esimerkiksi levyn avaava ”Car trouble” on hieno, vaikka minulle uppoaa myös loppupuolen ”Animals and men”. Hittejä ei oikeastaan ole eikä sellaista vakuuttavuutta ja funk-maustetta kuin monilla muilla post-punkkia soittaneilla, esimerkiksi Gang of Fourilla. Silti levy on vakavasti otettava eri tavalla kuin viihdyttävä Peter Panista muistuttava hahmo, jollaisena Adam Antin opin tuntemaan. Triviatiedosta kiinnostuneet voivat laittaa muistiin, että albumi oli historian ensimmäinen Brittien indielistan ykkönen, sillä se koottiin ensimmäisen kerran vuonna 1980.

Kings of the Wild Frontier (1980) muistuttaa huomattavasti enemmän mielikuvaani yhtyeestä. Sitä hallitsee yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut niin sanottu ”Burundi beat drum” -soundi, joka puuttui ensimmäiseltä albumilta. Sillä on melodisia hittejä, kuten avausraita ”Dog eat dog” ja sitä seuraava ”Antmusic”. ”Kings of the wild frontier” avaa b-puolen ja se kuuluu myös levyn kohokohtiin. Myös loppupuolen ”Jolly Roger” toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan. Hankin levyn vinyylinä messuilta neljällä eurolla. Se on edullinen hinta lähes klassikkoalbumista. Onhan tämä aika höpsöä musiikkia, varsinkin verrattuna katu-uskottavampaan debyyttialbumiin.

Prince Charming (1981) on se levy, jolta löytyy ”Stand and deliver”, tarttuva ralli laukkakomppeineen ja hevosen hirnuntoineen. Video tuli nähtyä joskus lapsena ja se jäi alitajuntaan. Vuosia myöhemmin Barcelonassa näin sen uudestaan telkkarista jossain kuppilassa. Innostuin taas niin paljon, että ostin matkoilta palattuani Anttilasta Adam and the Antsin ja Adam Antin soolotuotantoa sisältävän kokoelman Super Hits. Levyllä on toinenkin oikein hieno popkappale, ”Picasso visita el planeta de los cimios”, mutta muuten se on viihteellistä ja pahimmillaan jopa kiusallista (”Ant rap”).

Tähän päättyi Adam and the Ants. Tästä alkoi sooloura nimellä Adam Ant.

Friend or Foe (1982) alkaa juuri sillä, mistä artisti tunnetaan: koppoti koppoti. Biisi on ”Friend or foe”. Miehen uraan ilmeisesti kuuluu hittien laittaminen b-puolen alkuun (”Kings of the wild frontier”, ”Stand and deliver”), joten siellä on nyt brittilistan ykköseksi noussut ”Goody two shoes”. Niiden välissä on esimerkiksi onnistunut ”Desperate but not serious”. Nämä julkaistiin singleinä. Mukana on myös tarpeeton versio Doorsin biisistä ”Hello, I love you”. Paras biisin nimi on ehdottomasti ”Here comes the grump”, mutta itse raitakin on hyvä. Laatua on vielä levyn lopussa, jossa seisoo ”Man called Marco”. Friend or Foe on Antin menestynein soololevy enkä yhtään ihmettele miksi. Se ei silti tarkoita, että kuuntelussa olisi juuri minulle räätälöity mestariteos. Siinä missä Marc Bolan oli uskottava myös hupsutellessaan, Adam Ant ei ole täysin vakuuttava edes vakavimmillaan.

Strip (1983) ei ollut edeltäjänsä kaltainen menestys. Se on askel valtavirtaisempaan ja – suoraan sanottuna – mitäänsanomattomampaan ilmaisuun. Tunnetuimmat biisit ovat singlelohkaisut ”Puss’n’boots” ja ”Strip” sekä levyn päättävä ”Amazon”, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta. Adam Ant siirtyi kohtuullisen omintakeisesta musiikista aikansa yleiseen ja massoille suunnattuun, pehmoilevaan uuteen aaltoon. Kuten usein käy kaupallistettaessa artisteja, suosio hiipui. Phil Collins soittaa levyllä rumpuja ainakin muutamilla raidoilla, jos se jotakuta kiinnostaa.

Vive le Rock (1985) lähtee liikkeelle nimikkobiisillä, joka on höpsön riemastuttava, upliftaava partyjumppa. Sen jälkeen taso laskee keskinkertaiseksi. Siinä se pysyy loppulevyn ajan. Biiseissä on välillä tunnusomaista stomppausta, mutta sävellykset eivät osu aivan häränsilmään. Ensimmäinen single, ”Apollo 9”, joka julkaistiin yli vuosi ennen levyn ilmestymistä, on toki oikein kelvollinen humppa ja pikkuhitti. Levyn vaatimaton menestys ja ongelmat levy-yhtiön kanssa saattoivat vaikuttaa siihen, että Ant masentui ja kyllästyi musiikin tekemiseen. Hän keskittyi näyttelemiseen, joten seuraavaa albumia saatiin odottaa viisi vuotta.

Manners & Physique (1990) ei ole Spotifyssa enkä ole kuunnellut sitä muutakaan kautta kokonaan. Avausraita ja singlenäkin julkaistu ”Room at the top” on tarpeeton kasarinjämä ysärillä. ”Rough stuff” on pateettinen yritys olla ajanmukainen ja kaupallinen juuri aikansa ”tanssittavalla” tavalla, jolla ihmiset eivät halunneet tanssia. ”Can’t set rules about love” on asiallinen popkappale, mutta jos nämä ovat kolme singleä, en yritä väkisin löytää levyä. Singlet ovat myös keskenään hyvin erilaisia, joten albumi vaikuttaa aikamoiselta sillisalaatilta.

Wonderful (1995) on seesteisempi ja rennompi kuin yksikään Antin aikaisemmista levyistä. Poissa on hysteria ja hömppä. Viisi vuotta vierähti heikosta edeltäjästä ja nyt mukana on myös rockabillyn ja Morrisseyn ystäville tuttu kitaristi Boz Boorer. Missään tapauksessa tämä ei ole Antin paras levy, mutta ei välttämättä huonoinkaan. Se on hetkittäin rennon mukava, esimerkiksi avausraidalla ”Won’t take that talk” ja biisillä ”Ying & Yang”, mutta kokonaisuus on lievästi tylsä. On kuin pyydettäisiin Peter Panin seikkailuihin uteliaasti suhtautuvan kiinnostuvan myös seuraamaan aikuistunutta versiota hänestä.

AA is the Blueblack Hussar in Marrying the Gunner’s Daughter (2013) on kahdeksantoista vuoden taukoon ja pelonsekaisiin odotuksiin nähden huikea paluu. Tämä on hyvä levy, jossa on muutamia erittäin hienoja biisejä, esimerkiksi ”Punkyoungirl” ja ”Cool zombie”.

Adam Antissa on paljon Marc Bolania ja David Bowieta, hyppysellinen Syd Barrettia ja liikaa Duran Durania minun makuuni. Se on liian valtavirtaista noustakseen idoliensa tasolle. Siitä puuttuu ”se jokin”, jota on vaikea määritellä. Adam Ant ei ole niin ”cool” kuin Bolan, Bowie tai Barrett. Hän on pikemminkin surullisen hahmon ritari, josta voi olla iloinen, että hän on ylipäätään kykeneväinen tekemään musiikkia edelleen – ja vieläpä sellaista, jota voi kuunnella nolostumatta.

Konferenssikiertue

Viime viikkoina blogin kirjoittamiseen ei ole jäänyt aikaa eikä energiaa. Siihen on muutamia syitä. Yksi niistä on seitsemän päivän ”konferenssikiertue”, mikäli kahden konferenssin reissua voi sellaiseksi kutsua ilman ironiaa. Toinen on kirjan ja muutamien artikkelien viimeistely.

Ensimmäinen etappi oli Uppsala, jossa oli kolmipäiväinen konferenssi. Kyse oli tavallaan tutkijatapaamisesta, sillä vaikka tapahtuma oli avoin kaikille kuuntelijoille, puhumaan ja esiintymään pääsivät vain kutsutut. Suuri osa konferenssin vieraista oli jollain tavalla osallisina joko uskonnon kategoriaa kriittisesti ja usein dekonstruktiivisesti tutkivien verkostossa tai uskonnottomuutta ja sekulaariutta tutkivien verkostossa. Osa vieraista oli selkeästi toista, muutamat tulivat niiden ulkopuolelta. Itse olen ollut aktiivinen molemmissa. Ehkä juuri siksi oma tehtäväni oli vetää keskustelu näiden kahden verkoston välillä.

Mitään suurta kinastelua ei syntynyt, mutta ainakin ihmiset pääsivät rauhassa kertomaan toisilleen, mitä he tekevät ja miten. Keskustelu toimi hyvänä mainospalana molemmille verkostoille, mutta sisälsi myös tärkeitä kysymyksiä siitä, onko uskonnottomuuden käsitteen vaarana sama jähmettyminen kuin uskonnon käsitteellä. Lisäksi pohdittiin, mikä arvo uskonnottomuudella on analyyttisena etic-käsitteenä. Kuten niin usein akateemisissa keskusteluissa käy, mihinkään yhteen ja jaettuun johtopäätökseen emme päässeet, mutta osallistujat ovat nyt paremmin kärryillä, millaisia ongelmia käsitteeseen sisältyy.

Kokonaisuutena konferenssi oli erittäin onnistunut. Vanhojen tuttujen lisäksi oli mahdollista tavata niitä, jotka ovat some-tuttuja. Lisäksi oli ilo tavata tutkijoita, joiden kanssa ei ole ollut missään yhteydessä, mutta on tietoinen heidän kiinnostavista tutkimuksistaan. Lisäksi oli mukavaa mennä takaisin Uppsalaan, jossa vierailin kuukauden verran viime vuonna.

Yksi sisällöllinen herkkupala, joka herätti keskustelua, koski Arvind Mandairin esimerkkiä kahdesta oikeusjutusta, jotka käytiin Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Hän oli kuultavana asiantuntijana kahdessa tapauksessa, joista yhdessä sikhien kantamat symbolit piti osoittaa uskonnollisiksi ja toisessa kulttuurisiksi (ei-uskonnollisiksi), jotta niiden käyttö voitaisiin hyväksyä. Sikhien puolesta puhuva Mandair pyrki argumentoimaan toisessa, että sikhisymbolit ovat uskonnollisia ja toisessa, että ne ovat kulttuurisia. Hän kommentoi, että onhan tämä vähän skitsofreeninen tilanne, mutta toisaalta molempiin löytyy hyviä argumentteja. Eräs konferenssin osallistuja sanoi, että voihan ajatella niin, että puolustaa tiettyjä asioita riippumatta siitä, miten valtioiden lait niitä luokittelevat. Joka tapauksessa aiheesta sai hyvän keskustelun, joka näyttää, millaisiin tilanteisiin joudutaan, kun jonkin asian uskonnollisesta luonteesta täytyy päättää oikeussalissa.

Toinen etappi oli Euroopan uskontotieteen järjestön (EASR) vuotuinen konferenssi, joka järjestettiin Groningenissa, Hollannissa. Siellä odotti kaksi velvoitetta. Pidin normaalin paperin sessiossa, jossa käsitellään diskursiivista uskonnontutkimusta ja/tai diskurssianalyysia uskonnontutkimuksessa. Kaikissa kolmessa diskurssisessiossa oli täysi seminaarihuone. Täytyy olla todella tyytyväinen, jos tällaisessa konferenssissa saa puheelleen 50–70 kuulijaa, kun samanaikaisesti on käynnissä 6–7 muuta sessiota.

Toinen työtehtävä oli paneelikeskustelu, jossa käsiteltiin uskonnottomuuden ja sekulaariuden käsitteiden käyttöä analyyttisina työkaluina. Keskusteluun osallistuivat lisäkseni James Cox, Matthew Engelge ja Anna Strhan. Sitä johti Lois Lee. Aihepiiri kiinnosti yleisöä ja ehkä tällainen melko vapaamuotoinen keskustelu on toisinaan hyvää vaihtelua perinteisten esitelmien lukemiseen. Tapahtuman suurin anti oli toki muiden tutkijoiden tapaamisessa.

Groningenin konferenssissa oli mukana on myös todella isoja humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen tähtiä, esimerkiksi Bruno Latour ja Carlo Ginzburg. Molempien puheet olivat varsin viihdyttäviä, mutta kummankaan sisällöstä en innostunut täysillä. Nyt voi rastittaa kaksi akateemista starabongausta: nähty.

Ensi vuonna ei järjestetä perinteistä EASR-konferenssia, koska viiden vuoden välein pidettävä maailmanjärjestön konferenssi on ensi vuonna Saksassa. Groningenissa päätettiin, että vuonna 2016 EASR-konferenssi on Helsingissä.

Kuvassa on Groningenin yliopiston rakennus, jossa tapahtuma pidettiin. Edustalla pyöriä, joita kaupungissa on tolkuttoman paljon. Niiden kuljettajien väistely vaatii vähän tottumista. 

Studioalbumit osa 34: Galaxie 500

Toistaiseksi tässä sarjassa on käsitelty melko tunnettuja yhtyeitä, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet omalla kohdallani vähälle kuuntelulle. Välillä on kiva ottaa vähemmän tunnettu, mutta mielenkiintoinen yhtye. Galaxie 500 ei ole erityisen tunnettu edes tavallisten indiepopin harrastajien parissa, mutta kulttimaine sillä on.

Yhdysvaltalainen Galaxie 500 vaikutti lyhyen ajan. Se teki kolme levyä 1988–1990 välisenä aikana. Sen musiikkia on kutsuttu unipopiksi, slowcoreksi ja lo-fi psykedeliaksi. Siinä kuuluu vahva sekoitus Velvet Undergroundia ja sitä, mikä Briteissä tultiin tuntemaan shoegazena.

Omasta levyhyllystäni ei taida löytyä yhtään yhtyeen esittämää biisiä. Hyllyssäni on ainakin kaksi yhtyeen tekemää kappaletta, The Tyden esittämä ”Tell me” ja British Sea Powerin versio biisistä ”Tugboat”. Molemmat ovat levy-yhtiö Rough Traden 25-vuotiskokoelmalla Stop Me If You Think You’ve Heard This One Before.

Lainasin kirjastosta yhtyeen ensialbumin, josta jäi hyvin positiivinen kuva. Tämä tapahtui pari vuotta sitten, joten on jo aika kuunnella muutkin levyt.

Pieni selvitys tuo heti iloisen ahaa-elämyksen. Galaxie 500 -yhtyeen kitaristi Dean Wareham perusti bändin hajoamisen jälkeen toisen bändin vuonna 1991. Se oli Luna, joka tuli tutuksi 1990-luvun alkupuolella radiosta. Sen jälkeen ostin vuonna 1992 ilmestyneen Lunaparkin ja vielä 1999 julkaistun Days of Our Nightsin. En ennen hoksannut, että yhtyeissä on sama laulaja. Nyt kuunneltuna voi ihmetellä, miksi en tunnistanut yhteyttä aikaisemmin.

Trion loput jäsenet perustivat duon Damon & Naomi, jota en ole kuunnellut.

Today (1988) on debyyttialbumi, jota Sonic Youthista tuttu Thurston Moore nimitti ilmestymisvuotensa kitara-albumiksi. Sen kitarasoundi on upea ja myöhemmin toistettu. Tällaisessa musiikkityylissä on usein keskeistä kokonaisuuden tunnelma, mutta voin silti nostaa yksittäisistä biiseistä muutamia. ”Tugboat”, ”Pictures” ja ”Parking lot” ovat pophelmiä ja ”Oblivious” on huuliharppuineen ja kitaroineen aivan muuta kuin se monien kompastuskivi, josta usein kirjoitan kasarisoundina. Mukana on myös bändin yhden esikuvan, Jonathan Richmanin Modern Loversin ”Don’t let our youth go to waste”. Monenlaisia kovereita kuulleena voisin väittää, että tässä alkuperäisen ja version suhde on yksi erikoisimmista. En kerro enempää, vaan suosittelen kääntymään YouTuben puoleen. Today on upea levy, indieklassikko, josta ainakin omassa tuttavapiirissäni puhutaan aivan liian vähän.

On Fire (1989) jatkaa siitä, mihin edellinen jäi. ”Strange” on klassinen indiepopkappale tyylikkäimmillään. Levyn päättää George Harrisonin sävellys ”Isn’t it a pity”, joka julkaistiin samalla singlellä ”My sweet lordin” kanssa. Albumi on hieno kokonaisuus, mutta se ei tuo paljoakaan uutta yhtyeen tarinaan.

This is Our Music (1990) jäi yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi. Se otti nimensä Ornette Colemanin samannimisestä albumista. Myöhemmin Brian Jonestown Massacre nimesi yhden levynsä And This is Our Musiciksi, viitaten ilmeisesti molempiin referenssipisteisiin. Tällä albumilla lähtökohdat eivät ole kaukana Galaxie 500:n kahdesta edeltävästä teoksesta. ”Way up high” tarjoilee huilua, joka ei ole tavanomainen instrumentti tällaisessa musiikissa. Albumin lainabiisinä on Yoko Onon ja John Lennonin ”Listen, the snow is falling”.

Jos ajatellaan hipsteripiirejä, mitä ne nyt sitten ovatkaan, Galaxie 500 pitäisi olla keskeinen keskustelunaihe, vaikka se välillä vähän unettaakin. Indienörttien paratiisissa, joka myös Pitchforkina tunnetaan, bändin albumien pisteet ovat varhaisimmasta viimeisimpään 9,5 ja 10 ja 8,3.  En ole useinkaan yksituumainen Pitchforkin kirjoittajien kanssa, mutta tässä asiayhteydessä jaan heidän diggailunsa, vaikka bändi ei mikään hittitehdas ollutkaan. En tosin ajattele, että yhtye olisi ylittänyt esikoistansa.

Yhtyeen ura oli lyhyt, mutta se teki syvän vaikutuksen muutamiin indieartisteihin. Esimerkiksi Liz Phair ja Xiu Xiu viittaavat teksteissään bändiin. Oma suosikkini yhtyeeltä on ”Tugboat”, josta Francis Dimenno on todennut, että se tiivisti ajan hengen. Se oli kaikenkattava whatever ennen kuin asenteesta tuli klisee.

David Cameron ja kristinusko

Brittipolitiikan johtoajatus suhteessa uskontoon on ollut 2000-luvun alkupuolella ”We don’t do God”. Näin Tony Blairin neuvonantaja Alastair Campbell totesi vuonna 2003 haastattelijalle, kun toimittaja kysyi silloiselta pääministeriltä uskonnosta. Ajat ovat muuttuneet.

Pääministerikautensa jälkeen Blair kääntyi katolilaiseksi ja perusti Tony Blair Faith Foundationin, jonka toiminta perustuu uskontojenvälisyydelle, tarkoituksenaan edistää uskontojen yhteiseloa ja ehkäistä uskonnollisten ääri-ilmiöiden kehittymistä. Säätiö tukee taloudellisesti uskonnollisia yhteisöjä ja järjestöjä.

Blairin jälkeen pääministerinä oli työväenpuolueen Gordon Brown, joka ei jää historian kirjoihin uskontoja koskevien kannanottojensa vuoksi. Hänen seuraajansa, konservatiivien johtaja, pääministeri David Cameron on viime aikoina antanut pariin otteeseen poikkeuksellisia lausuntoja.

Jo hänen puoluetoverinsa Sayeeda Warsi totesi sekä syksyllä 2010 että vuoden 2012 alussa, että konservatiivien johtama koalitiohallitus ”does God”, mutta musliminaisena hänen kommenttinsa ovat vähemmän yllättäviä kuin Cameronin viimeisimmät puheet.

Kristillisille johtajille pidetyssä puheessa huhtikuun 2014 alussa Cameron totesi, että Jeesus keksi ”suuren yhteiskunnan” 2000 vuotta sitten. Näin luodaan tarina, jossa Jeesuksen teot ovat ikään kuin tukemassa konservatiivien ”suuren yhteiskunnan” politiikkaa, jossa valtion menoja pyritään supistamaan jakamalla työt ne halvemmalle tekeville kansalaisjärjestöille. En tiedä, mikä Jeesus tämän keksi, mutta tuskin se, jota Raamatussa kuvataan.

Lisäksi Cameron esitti, että kristityt ovat maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä maailmassa. Aika hurja väite, vaikka moni kristitty elää vaikeassa tilanteessa juuri siksi, että on kristitty. Mutta ei Britanniassa. Cameronin lausahdus asettuu kuitenkin kansalliseen kontekstiin tavalla, joka on hyvin toinen kuin jos puhe olisi pidetty vaikkapa Pakistanissa. Britanniassa on jo muutaman vuoden ajan ollut mediajulkisuudessa vahva diskurssi, jossa kristityt kuvataan vainotuksi ryhmäksi Briteissä. Pääsiäispuheessaan Cameron jatkoi aiheesta esittämällä, että pääsiäisenä on syytä miettiä mitä (hyvää) kristinusko tuo Britannialle.

Vuonna 2009 Cameron totesi Songs of Praise -ohjelmassa, että ”uskon Jumalaan ja olen kristitty ja palvon – en niin usein kuin pitäisi – mutta käyn kirkossa.” Vuoden 2010 vaalien alla Cameron totesi hyvin varovaisesti, että uskonto on hänelle kuin maaginen radiokanava, joka suhisee taustalla – välillä hiljaa, välillä vähän äänekkäämmin.

Kommenttien vaihtelevat painotukset selittyvät luultavasti asiayhteydestä. Kristillisille piireille kohdennetuissa puheissa Cameron painottaa kristillisyyttään, kun taas toisissa yhteyksissä hän ottaa hieman etäisemmän – mutta kuitenkin myönteisen – asenteen.

Silti aikaisemmista kommenteista on jäänyt ainakin itselleni mielikuva, ettei kristinusko ole Cameronille tärkeä, ei ainakaan pääministerin roolissa ja julkisissa kannanotoissa, mutta hän suhtautuu myönteisesti siihen. Tuoreemmat kommentit ovat varsin selvästi kristillisiä ikään kuin hän olisi ostanut evankelikaalisten ja konservatiivisten kristittyjen lietsoman sanoman siitä, että kristittyjä vainotaan ja marginalisoidaan Britanniassa.

Epäselväksi jää, miksi Cameron ei puhunut kristittyjen vainoista tai marginalisoitumisesta silloin, kun keskustelu käynnistyi Briteissä juuri ennen vuoden 2010 vaaleja. Niin ikään jää epäselväksi, miksi hän juuri nyt pitää tärkeänä tuoda näkemys esiin.

Cameron on todennut aikaisemmin, että uskonnollisten johtajien tulisi nousta vastustamaan ”aggressiivista sekularisaatiota”. Tuolloin yksi näkyvimmistä ”kristinuskon marginalisoitumisesta” puhuneen (evankelikaalisen ja konservatiivisen) Lordi Careyn kanta oli kriittinen. Hänen mukaansa Cameronin hallitus itse marginalisoi kristittyjä. Outo vyyhti, etenkin kun Carey ja Cameron vuosimallia 2014 puhuvat samaa kieltä.

Studioalbumit 33: Throwing Muses

Jos Pixies on sinulle maailman tärkein bändi, olet kuullut yhtyeestä Throwing Muses. Näin on myös minun kohdallani, mutta kun vuoden 2013 marraskuun Uncut julkaisi yhtyettä käsittelevän jutun, ymmärsin, etten ole kuullut niiden kaikkia levyjä. Asiaan oli tehtävä muutos.

Joskus 1990-luvulla kuuntelin kaikkia mahdollisia Pixiesin sukulaissieluja edes vähän. Linkki Throwing Musesiin oli musiikillisen hengenheimolaisuuden lisäksi seuraava: Tanya Donelly soitti kitaraa myös Pixiesin basistin Kim Dealin bändissä Breeders, sen ensimmäisellä levyllä Pod, joka ilmestyi vuonna 1990.

Muistaakseni ensimmäinen Throwing Muses -tuotos, jonka kuulin kokonaisuudessaan  oli University (1995). Tuohon aikaan yhtye innosti verrattain vähän, vaikka suhtautumiseni olikin myötämielistä. Kuuntelu jäi lainalevyjen ja c-kasettien varaan. Siihen aikaan markkinoilla oli myös yhtyeen kantavien hahmojen muita tuotoksia. Kuuntelin laulaja-kitaristi Kristin Hershin sooloja, samoin kuin toisen laulaja-kitaristi Donellyn Belly-yhtyettä.

Nyt hyllyssä on pari Throwing Musesin albumia. Ostokset on tehty edulliseen hintaan myöhään 2000-luvun puolella. Täytyi kokeilla, muuttaako studioalbumien kuuntelu ostokäyttäytymiseni tai myönteisen mutta kädenlämpöisen suhtautumiseni bändiin.

Throwing Muses (1986) on rosoisen punk mutta myös melodisen herkkä teos, joka antoi odottaa paljon tulevaisuudelta. Sen tuottaja on Pixies-yhteyksistä tuttu Gil Norton. Albumi kuulostaa heti paremmalta kuin bändin 1990-luvun tuotanto, vaikka soundimaailma onkin hyvin hiomaton. Erityisesti ”Hate my way” ja Donellyn ainoa sävellys ”Green” ovat albumin huippuhetkiä, mutta aivan napakymppinä en kokonaisuutta pidä. Biisimateriaali voisi olla vahvempaa.

House Tornado (1988), toisin kuin debyytti, ei pääse yllättämään tuoreudellaan. Se on hyvin samankaltainen albumi, joskin asteen seesteisempi. Koska olen junakompin ystävä, ”Marriage tree” iskee välittömästi ja levyn päättävä ”Walking in the dark” kuuluu parhaimmistoon.

Hunkpapa (1989) ei vie yhtyeen tarinaa eteenpäin. Se on peruslevy, mutta kahta edeltäjäänsä heikompi. Bändi ei tee vieläkään hittejä, ellei sellaiseksi lasketa kappaletta ”Dizzy”, jossa on valtavirtaisen pophitin hakua. Jos kuitenkin pidetään mielessä, että Pixies julkaisi samana vuonna Doolittlen, ei Hunkpapasta jaksa kirjoittaa tämän enempää.

The Real Ramona (1991) on suorempi ja sikäli myös helpompi levy. Edelleenkään bändi ei vakuuta täydellisten pophittien säveltäjänä, mutta muuten kesäisen kevyt ja kaunis meninki sävyttää teosta. Donelly on Hershiä todennäköisempi melodiahakuisten biisien tekijä, ja tällä levyllä Donellyn säveltämät ”Not too soon” ja ”Honeyhead” tarttuvat ensiksi. Myös Hershin sävelkynä on askeleen aikaisempaa popimpi, kuten erittäin onnistunut ”Graffiti” osoittaa. Se on hyvä ehdokas bändin parhaaksi biisiksi.

Red Heaven (1992) menestyi kaupallisesti paremmin kuin yksikään aikaisemmista yhtyeen levyistä. Tässä vaiheessa Donelly oli poistunut riveistä ja perustanut oman bändinsä Bellyn, vetäen mukaansa basisti Fred Abongin. Levyn erikoisuutena on kolme noin minuutin mittaista kappaletta normaalien kolmeminuuttisten joukossa. Sisällöllisesti albumi on melko ontto. Sitä ei pelasta edes Bob Mouldin vierailu kappaleella ”Dio”, mutta sitä seuraava ”Dirty water” nostaa punataivaan likavedenpinnan yläpuolelle.

University (1995) ilmestyi aikana, jolloin kuuntelin yhtyettä. ”Bright yellow gun” oli jonkinlainen hitti, joka saattoi soida kotistereoiden c-kasetin lisäksi jopa Turun Appelsiinin tai Tampereen Yo-talon indiediskoissa. Albumi oli hieman edeltäjäänsä menestyneempi ainakin brittilistoilla. Itse ostin levyn vasta vuonna 2012 levymessuilta Saksasta kolme euron hintaan. Parasta albumilla eivät ole biisit vaan nyppivä basso. Hitin lisäksi esimerkiksi ”Shimmer” on erittäin kiva popkappale, nyppivine bassoineen tietenkin. Mukana on myös grungevaikutteita, erityisesti kappaleella ”Start”, mutta en minä siitä puolesta tämän yhtyeen kohdalla niin välitä – jätetään grunge grungebändeille.

Limbo (1996) tuli jotenkin tutuksi ilmestymisaikanaan, mutta osto tapahtui Saksassa vuonna 2013, kun halvalla sai (3,50€). En perustanut siitä merkittävästi 90-luvulla enkä pidä sitä nytkään erityisen tärkeänä levynä, mutta se on omituinen. Tuntuu kuin yhtyeeltä olisi kadonnut kunnianhimo ja halu toistaa ”Bright yellow gunin” tyyliset hitit. Ote on rento, kiireetön ja paineeton, mutta ilmeisesti juuri siksi se kuulostaa vapauttavalta. Ehkä yksi syy levyn tunnelmaan on se, että Yhdysvalloissa bändiltä lähti iso levy-yhtiö alta.

Throwing Muses (2003) ilmestyi seitsemän vuoden paussin jälkeen. Limbon pehmeys vaihtui rosoiseen ja hiomattomaan soundiin. Alkupuoli ei aukea, mutta lopussa on melko vahvoja esityksiä. Nostan muiden yli samat biisit kuin Uncutin toimittaja: kaksi viimeistä biisiä ”Flying” ja ”Half blast” sekä ”Epiphany”.

Purgatory / Paradise (2013) ilmestyi kymmenen vuoden tauon jälkeen. Se on poikkeuksellinen kokonaisuus: 32 biisiä, joista vähän alle puolet ovat puolen ja puolentoista minuutin haarukassa. Sisällöllisesti se on ylvästä ja itsevarmaa materiaalia, mutta bändille tyypilliseen tapaan ilman hittejä.

Kuuntelurupeama ei muuttanut radikaalisti käsitystäni Throwing Musesista. Edelleen omaehtoiseen, omapäiseen ja omaperäiseenkin bändiin on vaikea suhtautua muuten kuin lämmöllä. Silti se ei nouse lähellekään sukulaissielujensa mestariteoksia (Pixies, Breeders jne.). Saattaa jopa olla, että nyt arvioituna kuuntelen kotioloissa mieluummin Hershin soololevyjä ja Donellyn Belly-yhtyettä.

Bändin kompastuskivenä on aina ollut sävellystaito. Tai sitten se jostain syystä kuuluu bändin konseptiin. Sekä Hersh että Donelly ovat nimittäin omissa hankkeissaan osoittaneet kykynsä kirjoittaa tarttuvia ja kauniita popkappaleita. No Donellysta on ehkä turha edes kirjoittaa tässä yhteydessä, koska hän on ollut 20 vuotta poissa yhtyeestä. Joka tapauksessa edullisella hinnalla ostelen pois jatkossakin bändin albumeita, mutta ihan täydellä hinnalla en ryhdy kauppoja hieromaan.

Pienkustannus on punkkia

Aivan vähän aikaa sitten ilmestyi ensimmäinen julkaisu osuuskunta Sivuosalta. Ihmisten maa – esseitä sekularisaatiosta sisältää kuusi artikkelia, joissa pohditaan sekularisaation eri puolia.

Monitieteisessä teoksessa käsitellään esimerkiksi ateismia, ateistista henkisyyttä, sekularismia Lähi-idässä, sekularisaation implikaatioita teologisiin pohdintoihin ja modernia valtioteoriaa maallistumisen ja pyhittämisen viitekehyksessä. Kirjoittajien skaala ulottuu junioreista professoreihin, teologiasta uskontotieteen kautta politiikan ja Lähi-idän yhteiskuntien tutkimukseen.

Osallistuin hankkeeseen tekstillä, joka käsittelee maallistumisparadigmaa uskontososiologiassa. Siinä ei käsitellä keskustelun kaikkia nyansseja tai teoreetikoita yksityiskohtaisesti. Pikemminkin kirjoitus on yritykseni ajatella yleisemmin, mistä maallistumista koskevissa uskontososiologisissa keskusteluissa on kyse ja millaiseksi maallistumisparadigmaan suhtautuminen on muuttunut. Vaikka maallistumisparadigmassa on osia, joita voi testata empiirisillä aineistoilla, en usko, että paradigman kohtalo kokonaisuutena on yksistään kiinni todistusaineistosta. Siinä suhteessa tekstissäni on lievä tiedonsosiologinen painotus.

Nykyisen yliopistomaailman rahanjaon kannalta julkaisufoorumin listan ulkopuolisten kustantajien teoksiin kirjoittaminen ei ole taktisesti aina järkevää. Lisäksi voidaan olettaa, ettei teos tule keinumaan myyntilistojen kärjessä. Miksi sitten tällaisiin kannattaa kirjoittaa?

Jos minulla on aikaa ja ideoita, osallistun mielelläni akateemisessa slangissa ”nuorten” tutkijoiden hankkeisiin. Arvostan ihmisten innostuneisuutta tehdä itse jotain sellaista, josta he ovat kiinnostuneita, riippumatta siitä, onko se esimerkiksi taloudellisesti järkevää. Tämä ei tarkoita, että minua pitäisi pyytää kaikkiin mahdollisiin projekteihin, sillä resurssini ovat rajalliset eikä osallisuuteni paranna kaikkia hankkeita, mutta uuden ja luovan keskeinen momentti on tekijöissä syntyvä tunne siitä, että tämä on tehtävä. Sellaista tukee mielellään, jos on jotain sopivia keinoja.

Suhtaudun pienkustantamiseen muutenkin sympaattisesti. Omistan melko ison pinon suomalaisia oma- ja pienkustanneäänitteitä, erityisesti vinyylisinglejä. Ostelin niitä jo teininä suoraan bändeiltä keikoilla tai suoraan pienkustantajilta postitse. Se oli aina jotenkin henkilökohtaisempi kokemus kuin suuren levy-yhtiön julkaiseman teoksen ostaminen levykaupasta.

Vaikka sisältö lopulta säätelee suurinta osaa ostopäätöksistäni, nostan peukkuni aina niille, jotka tekevät asiat itse siksi, ettei tarvitse tehdä, kuten toiset haluavat. Tällä DIY-periaatteella syntyy väistämättä laadullisesti vaihtelevia tuotoksia, mutta se pitää alan kuin alan toimintaa virkeänä ruohonjuuritasolla.

Ihmisten maa sopii niille, jotka ovat kiinnostuneita maallistumista koskevan keskustelun eri puolista. Se ei typisty yhteen tieteenalaan tai keskusteluun, vaan venyy moneen suuntaan eri painotuksin. Voidaan kysyä, mikä lopulta yhdistää näitä keskusteluja. Ehkä se, että moninaisten kysymysten ja teemojen käsittely kehystetään jonkinlaiseksi uskonnon ja maallisen välisen dynamiikan tarkasteluksi.

Studioalbumit osa 32: Pere Ubu

En ole varma, milloin Pere Ubu astui itseäni kiinnostavien yhtyeiden piiriin. Ehkä se oli vuonna 1993, kun Frank Blackin ensimmäinen sooloalbumi ilmestyi. Levyllä soitti myös Eric Drew Feldman. Luin, että hän oli soittanut aikaisemmin Captain Beefheartin kanssa ja yhtyeessä nimeltä Pere Ubu, joskin vasta vuoden 1989 Cloudlandista alkaen.

Myöhäisempi muistikuva on vuodelta 1997, kun Bob Hund teki mainion version Pere Ubun ”Final solutionista” nimellä ”Ett fall & en lösning”. Tutustuin Bob Hundiin, mutta en Pere Ubuun.

Kun maleksin Prahassa pari viikkoa itsekseni vuonna 1998, huomasin Pere Ubun keikkamainoksen. Koska en oikein tuntenut bändiä eikä tekemisestä ollut puutetta, päätin jättää tapahtuman väliin. Jälkeenpäin voi hieman harmitella, sillä siinä olisi ollut mahdollisuus päästä kiinni kiinnostavaan yhtyeeseen. Nyt se jäi hieman myöhemmälle ajalle.

Jossain vaiheessa lainasin kirjastosta summamutikassa Rocket from the Tombsin cd:n. Se iski välittömästi ja kovaa. Ymmärsin, että Stoogesilta kuulostavalla yhtyeellä oli Pere Ubu –kytkös: Ubu kehittyi Rocketin rippeistä. Myöhemmin lainasin kirjastosta Ubu-boksin. Se oli hyvää musiikiia, mutta se myös tuntui riittävän. Vielä myöhemmin aloin katsella YouTubesta Ubun televisioesiintymisiä. Niistä iski erityisesti kappale ”Breath”, jonka bändi esitti Night Musicissa. Vähitellen kypsyi ajatus tutustua bändiin paremmin.

Ostin neljän cd:n boksin Datapanik in the Year Zero. Siinä on bändin 5 ensimmäistä albumia sekä yksi cd sekalaisia Ubu-johdannaisia (tai sitä edeltäneitä) yhtyeitä ja ennen ensilevyä julkaistuja paloja. Mukana ovat yhtyeen ehdottomat klassikot, ensisingle ”30 Seconds over Tokyo” ja toinen single ”Final solution”. Sen jälkeen ostin Worlds in Collision –levyn ennen kuin ryhdyin kuuntelemaan systemaattisesti.

Yhtye on sekoitus garagea, post-punkkia, krautrockia ja myöhemmin myös poppia. Kaikkea yhdistää laulaja David Thomasin tunnistettava ja viehättävä ääni, mutta bändin hienouksiin kuuluu myös muutakin. Eihän yhtye, joka ottaa nimensä Alfred Jarryn näytelmästä (josta näin hienon version Turun kaupunginteatterissa 2000-luvun alkupuolella), voi olla läpeensä huono.

Ennen ensialbumia yhtye teki siis muutaman ikimuistoisen singlen.

The Modern Dance (1978) on ensimmäinen täyspitkä ja se alkaa kahdella Ubu-klassikolla, ”Non-alignment pack” ja ”The Modern dance”. Muilta osin vierastan tämän levyn yksittäisistä biiseistä kirjoittamista, sillä itselleni kyse on enemmän äänimaisemallisesta kokonaisuudesta kuin biiseistä.

Dub Housing (1978) ilmestyi samana vuonna ja se on, mikäli mahdollista, tyylillisesti eklektinen ja yhtenäinen samanaikaisesti. Toisin sanoen sillä post-punk ja krautrock flirttailee paikoin dub reggaen kanssa, mutta kokonaisuus on kompakti. Mitään aikaisemmin mainittujen hittien kaltaisia yksittäisiä täysosumia albumilla ei ole, mutta silti se on Ubun yksi arvostetuimmista levyistä. Jotenkin mieleen tulee The Fall, joka kuulostaa hyvältä silloinkin, kun yksittäisiä biisejä ei meinaa löytyä.

New Picnic Time (1979) jatkaa samalla linjalla. Rytmillistä kokeilua ilman iskeviä melodioita on konsepti, joka saattaa puuduttaa, mutta ainakin bändi tekee sen paremmin kuin moni muu yhtye.

The Art of Walking (1980) menee taas askeleen kokeilevampaan ja häröilevämpään suuntaan.

Song of the Bailing Man (1982) on boksissani samalla cd:llä edeltäjänsä kanssa, joten levyn vaihtumista ei edes huomaa. Samaa kamaa. Vähitellen kuuntelu alkaa puuduttaa ja mieleen hiipii ajatus, mihin tästä voi edetä. Se jäikin viimeiseksi levyksi ennen ensimmäistä hajoamista.

The Tenement Year (1988) on yhtyeen ensimmäinen reunion-levy. Siinä on osittain tuttua ja osittain uusia painopisteitä. David Thomasin ääni on yhtä tunnistettava kuin ennenkin, mutta musiikillisesti ote on suorempi. Lisäksi biisit ovat rakenteeltaan perinteisempiä, joskaan ei mitään valtavirtaa. Kokeelliselta indiebändiltä kuulostavissa sovituksissa ja biiseissä on piileviä popkoukkuja. Mukana on myös herkän kaunis ”Miss you”, tosin ubumaiseen tyyliin sovitettuna, jottei mitään hittiä synny. Jos alkukauden levyissä rupesi vähitellen kyllästymään ja miettimään, minne yhtye voi enää edetä, paluulevy tarjoaa vastauksen. Se on vahva näyttö bändin kyvystä uudistua menettämättä uskottavuuttaan.

Cloudland (1989) aukeaa yhdellä parhaista bändin popvetoisista biiseistä (”Breath”). Albumilla on myös bändin tunnettuihin ja pidettyihin kappaleisiin kuuluva ”Waiting for Mary”. Myös ”The Wire” ja ”The Waltz” ovat maininnan arvoisia levyllä, joka kuuluu Ubun tuotannon popahtaviin – mutta silti juurilleen uskollisiin – kohokohtiin.

Worlds in Collision (1991) sai pitkän pähkäilyn jälkeen kuuntelemaan kaikki muutkin bändin levyt. Se alkaa hienolla biisillä ja tekstillä ”Oh Catherine”, joka koko levyn tavoin on popimpaa Ubua. Myös ”Goodnight Irene”, Talking Headsia etäisesti muistuttava ”Worlds in collision”, melodinen ”Over the moon” ja popahtava ”Nobody knows” ovat heti mieleenpainuvia raitoja.

Story of My Life (1993) on siinä mielessä tyypillinen Ubu-levy, että se alkaa upealla kappaleella. Tällä kerralla kyseessä on ”Wasted”. Toisena tulee ”Come home”, joka saattaa olla televisiosarja Kalifornian katsojille tuttu. Levyn single oli ”Kathleen”, joka on suorahkoa poppia. Kokonaisuus ei ole radikaalisti kahdesta edeltäjästään poikkeava, mutta tämä on kevyesti yhtyeen poppaavin kokonaisuus.

Ray Gun Suitcase (1995) on hidastempoinen, melko raskassoutuinen levy. Tosin sen kuuntelu vahvistaa ajatustani Pere Ubun ja the Fallin yhteisestä piirteestä: ne ovat aina miellyttävää ja kiinnostavaa kuunneltavaa, vaikka tekisivät vaikeasti avautuvaa musiikkia. Tällä en tarkoita, että Ray Gun olisi heikko teos, mutta sieltä ei totta vie tanssilattian täyttäviä hittejä kannata hakea. ”Montana” ja ”Down by the river II” ovat hienoja biisejä. Suosikkiraitani on yksinkertaisuudessaan ja hypnoottisuudessaan vangitseva ”Vacuum in my head”, jonka luontevin esityspaikka olisi taidenäyttely (”I’ve got a vacuum cleaner in my head / it sucks up everything I know”). Aikamoinen taidepläjäys on myös Beach Boys -cover ”Surfer girl”.

Pennsylvania (1998) nostaa tempoa ja muistuttaa rytmiikaltaan enemmän alkuaikojen taivalta kuin bändin popimpaa kautta. Levy jää jotenkin hajanaiseksi eikä aukea edes parilla kuuntelulla.

St. Arkansas (2002) tuli kuunneltua kursorisesti YouTubeen ladatuista palasista. Sen avaa hieno raita ”The Fevered dream of Hernando DeSoto” ja päättää vielä onnistuneempi ”Dark”. Albumi on edelliseen verrattuna ihan helppoa kuunneltavaa.

Why I Hate Women (2006) ei löydy Spotifysta enkä ole saanut sitä käsiini muuta kautta. YouTubessa on muutama biisi ja niiden perusteella kyse ei ole mistään hittikimarasta, mutta ei myöskään täysin obskuurista kokeilusta. Testikappaleet ovat melko tutunoloista Ubua, jota värittää David Thomasin omintakeinen ääni.

Long Live Pere Ubu! (2009) ei ole yhtyeen vaikein eikä helpoin teos. Se on jotain siltä väliltä. Onnistuneimmasta päästä löytyvät ”Song of the grocery police”, ”Watching the pigeons” ja ”The Story so far”.

The Lady from Shanghai (2013) ilmestyi pienen tauon jälkeen ilahduttamaan ja ehkä ennen kaikkea muistuttamaan yhtyeen olemassaolosta. Musiikki levyllä on aikamoista häröilyä, joskin sellaisenaan varsin mielenkiintoista. Popmelodiat ovat harvassa, samoin kuin post-punk tai garage, mutta krautrock tuntuu edelleen olevan Thomasin mieleen. Ehkä tässä vaiheessa yhtyeen ei tarvitse miellyttää – tekevät vain ihan miltä itsestä tuntuu.

Vaikka en kaikista Pere Ubun tekemisistä saakaan pitävää otetta, on kunnollinen bändiin tutustuminen ollut todella antoisaa. Niin monilla aikaisemmin sivuuttamillani Ubu-levyillä on yksittäisiä biisejä, joita pitää pyöritellä uudestaan ja uudestaan.

Vaikka aloitin kuuntelun tilanteesta, jossa hyllystä löytyi yhtyeen viisi ensimmäistä albumia samassa boksissa ja vähän enemmänkin, en olisi uskonut, että yhtyeen myöhemmältä uralta löytyy niin paljon innostavaa musiikkia. Vahva suositus kaikille, vaikka Pere Ubu taitaa olla lopulta tarkoitettu harvoille.