lauantai 4. joulukuuta 2021

Mitä on akselerationismi?

Sana ”akselerationismi” iskeytyi suomalaiseen julkisuuteen 3.12.2021, kun poliisi tiedotti Suomen ensimmäisestä ääri-oikeistolaisesta terrorismi-epäilystä. Poliisi epäilee viittä nuorta aikuista terrorismista ja poliisin mukaan epäillyt ovat akselerationisteja. 

Kansa alkoi kysellä, että mikä hiton akselerationismi. Terrorismitutkijat valistivat kansaa kertomalla, että akselerationismi on äärioikeistolainen ja kansallissosialistinen virtaus. Asian esittäminen tällä tavalla on kuitenkin osatotuus, joka asettaa termin itsessään huonoon valoon. Siksi kirjoitan tämän lyhyen tekstin, tavallaan alaviitteeksi. Tässä tapauksessa Wikipediakin on avuksi. 

Akselerationismi, kuten englanninkielinen Wikipedia aivan oikein korostaa, on alkujaan vasemmistolaisen yhteiskuntafilosofian termi. Sen juurena on ajatus siitä, ettei kapitalismia pidä suitsia ja jarrutella, vaan pikemminkin kiihdyttää, jonka seurauksena se tulee hajoamaan. Ajatuksen siemenet löytyvät Marxilta, sen filosofinen perusta löytyy Deleuzen & Guattarin kapitalismianalyysista, ja termi ankkuroidaan yleensä brittifilosofi Nick Landiin, joka tuli jo 90-luvun alussa tunnetuksi omaperäisistä D&G -luennoista. Kirjan hän kirjoitti tuolloin myös Bataillesta. Sittemmin Landin maine on ryvettynyt esimerkiksi islam-kommenteissaan. 

Muutama vuosi sitten vieraillessani Lontoossa selailin kirjakaupassa useitakin akselerationismia käsitteleviä kirjoja. Niissä ei ollut mitään kansallissosialistista tai äärioikeistolaista, vaan kyse oli vasemmistolaisesta näkemyksestä, josta esitettiin erilaisia tulkintoja siitä, onko kapitalismin kiihdyttäminen oikea strategia paremman, tasa-arvoisemman ja ekologisesti kestävän maailman saavuttamiseksi. 

Tämä Kankaanpään versio on äärioikeistolainen, ja sellainen akselerationismi on huomattavasti laajemman akselerationismikeskustelun myöhäisempi sivujuonne. Siksi pitäisi korostaa, millaisesta akselerationismista puhutaan, kun puhutaan äärioikeistolaisesta versiosta. Tässä poliisi teki virheen tiedotustilaisuudessa, mutta tässä myös esimerkiksi Leena Malkilta toivoisi täsmällisyyttä hänen tärkeässä roolissaan terrorismitutkimuksen julkisena äänenä. 

En kirjoita tätä siksi, että haluaisin pelata antivasemmistolaisten pussiin – he toki tulevat huutelemaan, että joo joo vasemmistolainen akselerationismi se vasta suurin paha onkin. Kirjoitan tämän siksi, että jos tutkijatkaan eivät viesti termistä kohdallisesti, se alkaa artikuloitua vain äärioikeistolaiseksi. 

On olemassa äärioikeistolaista akselerationismia, mutta akselerationismi ei ole äärioikeistolaista.

perjantai 3. joulukuuta 2021

Muisteluja suomipunkin ensimmäisestä aallosta

Suomalaisesta punkista on kirjoitettu kirjoja aikaisemminkin. Miettisen (Kimmo) kokoama haastattelukirja Suomipunk 1977–1981 (2021) ei ole ainutlaatuinen edes muodoltaan, sillä vuonna 2007 ilmestyi Mika Saastamoisen samankaltainen teos Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984. 

Kuten niin moni ennen minua on todennut, tämä uudempi muistelukirja on tehty ensisijaisesti niille, jotka olivat mukana skenessä tai tuntevat jo entuudestaan suomipunkin tekijät, teokset ja tapahtumat. Itse katson olevani kohtuullisen lähellä jälkimmäistä kohderyhmää, vaikka en väitäkään olevani aihepiirin tietopankki. 

Päällimmäisenä fiiliksenä on pettymys. Siitäkin huolimatta, että odotukset eivät olleet huiman korkealla. Listataan alkuun moitteet ja sen jälkeen pari myönteistä huomiota, sillä ei tämä mikään katastrofi ole. 

Asiat esitetään välillä aika sekavassa järjestyksessä eikä kukaan ole selittämässä, kuka haastateltavan mainitsema henkilö mahtaa olla. Kirjan tekijä ei ole vaivautunut kirjoittamaan yksittäisistä aiheista kuin parin rivin ingressin. Tällöin luotetaan mielestäni liikaa haastatteluformaatin kantavuuteen. Tekijän ääni kuuluu sitten paikoin haastattelusitaattien osana. Ymmärrän, että haastattelut ja niiden jäsentely ovat vieneet aikaa ja energiaa, mutta energia ja aika ovat silti loppuneet kesken, jos tavoitteena on ollut erityisen myönteistä palautetta keräävä kokonaisuus. 

Paikoin muistelut tuntuvat huterilta. Se ei ole ihme. Kukapa sitä suunnilleen eläkeiässä kovin tarkasti teiniaikansa kaikkia tapahtumakulkuja muistaisi. Osin ehkä ongelmana on myös se, että haastateltavat puhuvat ihmiselle, siis Miettiselle, joka tietää suuren osan tapahtumista. Eli haastateltavat eivät edes yritä kertoa nuoremmille sukupolville vaan kaverilleen. Siksi ilmiöstä kiinnostunut aloittelija ei saa kovin jäsentynyttä kuvaa. 

Jos yritän katsoa kirjaa myönteisemmästä kulmasta, haastattelut tuovat pieniä kiinnostavia anekdootteja esiin yksittäisistä artisteista, heidän mieltymyksistään ja tekemisistään. Maantieteellisesti teos kattaa pienempienkin paikkakuntien menot ja meiningit. Välillä käydään miellyttävästi myös musiikin ulkopuolelle, arjessa ja elämässä laajemmin. Kuitenkin lopulta anekdoottien sykähdyttävyydestä riippuu, kuinka paljon tästä teoksesta pitää. Jonkun verran viihdyn kapakkakeskustelumaisen jutustelun parissa, mutta se ei riitä nostamaan teosta klassikon asemaan. 

Sosiologisesti kaikkein kiinnostavin teoksen painottama näkemys on se, että toisin kuin usein ajatellaan, punk ei ollut Suomessa erityisen työväenluokkaista. Ainakaan ensimmäisen aallon tekijöitä tarkastelemalla. Myöhemmät sorbuspunkkarit, jotka kuuluvat lapsuuteeni, ovat asia erikseen. Pikemminkin tekijät tulivat hyvistä perheistä, joissa kannustettiin tekemiseen tai ainakin annettiin sille tilaa ja joissa oli mahdollisuus myös tukea taloudellisesti kalliiden soittimien ostamista. Ainakin Vandaalit ja Karanteeni olivat poikkeuksia, mutta muuten ensimmäisen aallon suomipunkin tekijät tulivat melko keskiluokkaisista oloista. 

Jos Legs McNeilin ja Gillian McCainin haastatteluteosta Please Kill Me: The Uncensored Oral History of Punk (1996) pidetään yhtenä parhaimmista punk-kirjoista, sen suomiversio vuodelta 2021 kalpenee rinnalla. Silti mieluummin maailma, jossa Miettisen teos on olemassa, kuin maailma ilman sitä.

sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Sanokaa Malabou, kun haluatte hyvää

Tutkijaliitto on pitkään ollut keskeisin mannermaisen filosofian uusien (ja osin vanhojenkin) tuulien tuoja suomalaisille lukijoille. Vuonna 2021 julkaistiin kaksi ranskalaisfilosofi Catherine Malaboun (s. 1959) käännösteosta, Mitä on tehtävä aivoillemme? (alk. 2004) ja Sattuman ontologia: essee tuhoisasta plastisuudesta (alk. 2009). 

Derridan ohjauksessa väitöskirjansa Hegelistä kirjoittanut Malabou on profiloitunut plastisuuden ajattelijaksi, joka rakentaa siltaa filosofian ja neurotieteiden välille. Plastisuus tarkoittaa muovattavuutta ja muotoilevuutta eli kyse ei ole yksisuuntaisesta liikkeestä. Avoimuuden ja plastisuuden ajatukset ovat esillä jo Hegel-tutkimuksessa sekä Malaboun Heidegger-luennassa. Aivotoiminnan ajattelussa keskeistä on läpi elämän jatkuvat neuraaliset yhteydet, joiden plastisuus haastaa biologisen sekä geneettisen determinismin, mutta myös ajatuksen täydellisestä vapaudesta. 

Aivotoiminnan tarkastelussa Malabou nojaa vahvasti Joseph LeDoux’n ajatteluun, erityisesti hänen teokseensa Synaptinen itse (2002, suom. 2003), joka antaa tukea suuremmalle plastisuudelle kuin konservatiivisempi valtavirta. Aivojen ajattelussa Malabou hylkää suositun tietokonemetaforan (esim. kognitiotiede) sekä puhelinkeskusmetaforan (Bergson). Sen sijaan Malabou muistuttaa, miten aivot kehittyvät lapsen kasvaessa sen mukaan, millaisia ärsykkeitä ja yhteyksiä kohdataan. Tämän artikuloinnissa hän seuraa pitkälti Deleuzea. 

Malabou’ta kiinnostaa siirtymä neuraalisesta mentaaliseen, kuten monia muitakin, mutta hän painottaa keskimääräistä vahvemmin, miten mentaalinen on aina jo poliittista, yhteiskunnallista, kulttuurista ja historiallista. 

Poliittisesti kiinnostava kulma on neurotieteen näkemysten ja johtamisteorioiden kytkennät. Kriittisen etäisyyden saadakseen Malabou erottaa plastisuuden ja joustavuuden käsitteet, jossa jälkimmäinen on ikään kuin kapitalistisiin tarpeisiin typistetty ideologinen versio plastisuudesta, plastisuus ilman kykyä keksiä ja antaa muoto. Tosin tämä puoli saa yllättävänkin ohuen käsittelyn, luonnoksen, josta puuttuu syvempi substanssi. 

Sattuman ontologia käsittelee plastisuuden tuhoisaa puolta. Sitä, miten meistä tulee yhtäkkiä täysin toisia aivotoiminnan häiriöiden (traumat, aivovauriot, Alzheimerin tauti…) seurauksena. Sattuma on lajiominaisuus, ”normaali” identiteetti saattaa sanoa koska tahansa hyvästi ja häipyä. Siihen ei psykoanalyysi auta, ainakaan perinteisessä muodossaan. Lyhyt kirjanen on kuin venytetty alaviite aikaisempaan teokseen. En suosittele Malaboun lukemisen aloittamista tästä. Mitä on tehtävä… on huomattavasti parempi. Sen sijaan yksi hyvä seuralainen Malaboun omien tekstien rinnalle on Ian Jamesin The New French Philosophy (2012), joka sisältää johdannon Malaboun ajatteluun. 

Alkuperäistä julkaisua myöhemmässä esipuheessa Malabou kontekstualisoi Mitä on tehtävä… -kirjaansa ja kommentoi muutamia kritiikkejä. Siinä hän myös vastaa, mitä on tehtävä aivoillemme: ”On vaikutettava kytkentöihin, muokattava synapsien tehokkuutta, laitettava energia kiertämään toisella tavalla, muutettava voimasuhteita.”

sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Pieni kirja Antti Eskolasta

Kirjamessujen alennuspinosta tarttui mukaan vuonna 2018 kuolleen Antti Eskolan työtä ja tuotantoa käsittelevä kirja Antti Eskola – intellektuellin muotokuva (2019, toim. Pertti Alasuutari, Matti Alestalo, Harri Melin & Oili-Helena Ylijoki).

Lyhyehkö teos perustuu Tampereella järjestettyyn seminaariin. Sisältö kattaa hyvin eri osa-alueita Eskolan sosiologisesta ja sosiaalipsykologisesta työstä sekä julkisen keskustelijan roolista. Yleiskatsauksen lisäksi perehdytään esimerkiksi Eskolan kirjoittamiin menetelmäoppaisiin, sosiaalipsykologisiin linjanvetoihin, suurelle yleisölle tarkoitettuihin pamfletteihin, ”keskustelukirjoihin” ja uskontokirjoihin. 

Vaikka en voi sanoa, että Eskolan työn arviointi olisi juuri nyt keskeistä omille tutkimuksilleni, tällaisia teoksia luen mielelläni. Ja lukisin muistakin vaikutusvaltaisista suomalaisista humanisteista ja yhteiskuntatieteilijöistä. Varsinkin kun kohdehenkilöllä on ollut sanottavaa tutkimusmenetelmistä ja tieteenalojen identiteeteistä. 

Yksi pieni kirjan helmi on pitkä lainaus, jossa Eskola pohtii tutkimuskysymyksen asettelua ja sen motivointia lukijalle. Eskola kritisoi tutkimuksia, jotka eivät alussa problematisoi kohdettaan, mutta myös niitä, jotka referoivat pitkään, miten tärkeän teoreettisen työn Marx teki Pääomassaan. Keskeistä onkin kohteen sijoittaminen historialliseen todellisuuteen yksinkertaisten havaintojen ja arkitietämyksemme varassa, jotta huomaisimme, ettei arkitieto riitä ja että ymmärtäisimme asian olevan monimutkaisempi kuin luulimme. 

Lieneekö syynä oma tutkijaprofiilini, mutta suurin kritiikkini kohdistuu uskontokirjojen käsittelyyn. Siinä kirjoitetaan enemmän Eskolan omasta uskosta kuin hänen käsityksistään uskonnosta tutkimuskohteena. Näkökulma on aivan perusteltu, koska oma uskontosuhde on kyseisten kirjojen keskiössä, mutta minun mielestäni valitettava, koska näin se, mitä Eskolalla on sanottavaa uskonnosta tutkimuskohteena, jää teoksen ulkopuolelle. 

Hieman yli satasivuinen teos on kevyt, helppolukuinen ja kohdettaan myötäsukaisesti muisteleva. Kenties siksi se tarjoaakin sopivan kurkistusaukon yhteen merkittävään suomalaiseen yhteiskuntatieteilijään. Syvemmälle haluavat osaavat etsiä sitten muita teoksia. 

Itselläni ei ollut mitään henkilökohtaista suhdetta Eskolaan. Hyllystä löytyy useita hänen teoksiaan (ainakin Sosiologian tutkimusmenetelmät I–II, Sosiaalipsykologia, Suomi sulo pohjola, kolme uskontokirjaa, muistelmateos Mikä henki meitä kantaa?). Olen jotain oppinutkin häneltä, mutta en koskaan tavannut häntä. Silti jaan yhden pienen muiston. 

Kun nuorena tutkijana kirjoitin Sosiologia-lehteen artikkelin ”Maallistumisesta notkistumiseen” (2003), silloinen päätoimittaja Merja Kinnunen lähetti sähköpostin, jonka pääasiallisena sisältönä oli Eskolan reaktio tekstiini: 

”Eskolan Antti kävi kehumassa minulle sinun artikkeliasi Sosiologia -lehdessä. Hän sanoi, että siinä on uutta näkökulmaa ja että se oli hänestä oikein kiinnostava ja hyvä juttu. Toivoi lisää samanlaista.” 

Muistan myönteisen palautteen lämmittäneen.

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

80-luvun absurdismi ja itsetietoinen joutilaisuus (Pete Europa: Helsinki 1984)

Syksyllä 2021 ilmestyi Pete Europan (Petri Hakkarainen) teos Helsinki 1984. Yön olennot ja uusi aalto. Syvällisen harkinnan jälkeen päädyin ostamaan sen, koska teoksen laatuun liittyvistä epäilyistä huolimatta halusin lukea teoksen. 

Itselleni Pete Europa tuli aikanaan tutuksi nimeksi 1990-luvun alussa Kauko Röyhkän kappaleesta ”80-luvun absurdismi”. Siinä Röyhkä ymmärtääkseni laulaa 80-luvun Helsingin taide- ja musapiireistä tositapahtumienkin innoittamana. Tekstissä kerrotaan: 

”Joo, Erja muistaa, nukuin sen luukun lattialla, jota käytti myös Floyd ja Pete Europa.”

Parivaljakko Floyd (Tero Isohanni) ja Pete Europa olivat mm. post-punkia soittaneen The Pin-Upsin jäseniä, joskin Floyd muistetaan paremmin The Nights of Iguanasta. 

Toisen kerran Pete Europa tuli vastaan omaperäisestä dokumentista Timanttikoirien vuosi 1984. Siinä itsekeskeinen tekijä kertoo melko kritiikittömästi kiinnostavista kuvioista ja ”uusyksilöllisyydestä” 80-luvun Helsingissä. Tämä kirja on jatkoa saman 80-luvun Helsingin post-punkin tai uuden aallon skenen käsittelylle. Äänessä on Europan lisäksi runsas joukko skenen sisäpiiriä. 

Helsinki 1984 on siis kirja skenestä, jonka rajojen määrittäjänä on tosin tässä tapauksessa vain kirjan tekijä. Löyhästä verkostosta, jonka lonkeroissa tai liepeillä hengaili paljon liiasta vapaa-ajasta kärsineitä luovia ja touhukkaita ihmisiä. Elämästä tuli tehdä taideteos. Se tarkoitti kaikkea muuta kuin agraarisuomen neukkulalta tuoksuvaa elämänasennetta, joka leimasi aikaansa vahvasti. Tyyli ja yksilöllisyys olivat avainsanoja, ikävämmin sanottuna poseeraus ja eskapismi, joka haki käyttövoimansa romantisoidusta kääntöpuolten Euroopasta ja sen suurkaupunkien kuvitellusta dekadenssista (Berliini, Amsterdam, Lontoo), mutta myös Warholin New Yorkista. 

Välillä herää ajatus, että kyse oli rahattomista jupeista, joita ei kiinnostanut yhteiskunnallinen hyvä. Mutta eivät he porvarillista kapitalismiakaan ihailleet. Kirjassa ihannoidaan ihmistä, joka ei tee päivääkään töitä, mutta näyttää hyvältä viettäessään joutilasta aikaa klubilla tai kulloinkin tyylikkyyttä symboloivassa juntteja kavahtavassa kuppilassa. 

Musiikkimielessä kyse oli porukasta, joka oli jättänyt taakseen 70-luvun lopun ja 80-luvun alun punkin sekä rockabillyn, ja vähän myöhemmin nuoremmasta sukupolvesta. Musiikkimielessä skeneä luonnehti post-punk, goottimusiikki, uusromantiikka ja elektropop. Klubitapahtumia järjestettiin aktiivisesti, mutta musiikkia, ainakaan levytettyä sellaista, ei itse tehty paljoakaan. 

Okei, Musta Paraati teki Suomen parhaan goottialbumin Peilitalossa. Myöhemmin kukkaan puhjennut Shadowplay on jonkinlaisessa suhteessa kirjan skeneen. The Nights of Iguana oli skenessä syntynyt, mutta ei ehkä enää sitä määrittävä yhtye. Paajasen soolomateriaali on tärähtäneisyydessään viehättävää, mutta skenen tyyliä se edustaa aika huonosti. (Paajasella oli toki sormensa pelissä esimerkiksi Outi Poppin ja Esa Saarisen musiikillisissa jutuissa. Twiggy Oliver -nimellä tehty materiaali puolestaan vetoaa minun lisäkseni noin viiteentoista suomalaiseen, tai ainakin se 2000-luvulla tehty ”myöhäinen” osa.) Hefty Loadista en ole vähäisellä tutustumisella innostunut. Europan, Floydin ja muiden nopeasti unohtunut post-punk -viritelmä The Pin-Ups on minusta aivan hyvää kamaa. Silti skenen musiikilliset ansiot ovat yllättävän vähäiset. Helsinki 1984 ei ole lopultakaan kirja musiikista. 

Skenen vaikutusta muihin taidemuotoihin en osaa arvioida. Kirjan perusteella se on melko merkittävä. Jotenkin se on luontevaa, jos elämä on taideteos, performanssi, jossa olennaista on näyttää hyvältä ja olla tähti riippumatta siitä, tarvitseeko tähteyden eteen tehdä muuta kuin opetella meikkaamaan ja vaivautua viettämään paljon aikaa klubeilla. Älkää ymmärtäkö väärin: Tyhjäpäitä ydinhenkilöt eivät missään tapauksessa ole tai olleet. Ajatuksia ja näkemyksiä aktiiveilla oli. Muutamista tuli myös akateemisesti tai taide- ja kulttuurialalla ansioituneita. Pete Europa itse on ohjannut musiikkivideoita ja muita juttuja (lyhytelokuvia, tv-ohjauksia jne.). 

Tavallaan on mahdollista allekirjoittaa tai ainakin ymmärtää se taidefilosofinen perustelu, joka kirjassa tuodaan skenen preferenssien tueksi, vaikka kovin syvälliselle tasolle siinä ei mennä. Silti lukijalle jää lähes väistämättä tuntu, että itsekeskeisyyden nimissä itsestään kertovat ihmiset eivät ole riittävä äänten kirjo. Suhtautuminen omiin tekemisiin on pääosin ihannoivaa ja itsekritiikkiä on hyvin pieni ripaus, jos sitäkään. Siksi skeneä kommentoimaan olisi kaivattu myös ulkopuolisia, esimerkiksi sosiologisesti orientoituneita ääniä. 

Olen auttamatta liian nuori kirjan pääasiallisiin tapahtumiin, kuten suuri osa muistakin potentiaalisista lukijoista. Olen kuitenkin tarpeeksi vanha, jotta voin sanoa kokeneeni skenen vaikutuksia suomalaisessa musiikkielämässä sekä muodostaneeni hataran mielikuvan monista kirjan sivuilla seikkailevista hahmoista. Siksi kirjaa ei malttanut laskea montaa kertaa kädestä, vaikka sen ongelmat olivat tiedossa etukäteen, jos on nähnyt Timanttikoirien vuoden.

torstai 11. marraskuuta 2021

Studioalbumit osa 109: The Zombies

1960-luvun alussa toimintansa aloittanut englantilainen The Zombies on jäänyt itselläni katveeseen. Pari tunnettua biisiä olen minäkin kuullut, mutta syvempi tutustuminen on tekemättä. Yhtyeen kosketinsoittaja Rod Argentin myöhemmästä yhtyeestä Argentista olen kirjoittanut täällä aikaisemmin (studioalbumit osa 78). Kun kuuntelin podcastin, jossa käsiteltiin The Zombiesin toista albumia, ajattelin, että eiköhän kuunnella se ja muutkin yhtyeen tuotokset. 

Begin Here (1965) on hyvin tavallista 60-luvun rockia. Se ei mene garagerockin laitaan niin, että sitä voitaisiin pitää protopunkkina. Se ei mene myöskään vahvasti bluesin suuntaan, kuten Yardbirds, Cream, Rolling Stones ja moni muu. Ehkä siksi sitä kutsutaan beat-musiikiksi. Itse kuulijana asetun äärilaitojen diggariksi, joten pientä köhinää kurkussa on tätä kuunnellessa. Albumin avaa laimea versio ”Road Runnerista” ja päättää yhtä ponneton versio kappaleesta ”I Got My Mojo Working”. Siinä välissä on sekä kiinnostavaa että keskinkertaista. Ensimmäinen oma biisi tällä albumilla, basisti Chris Whiten ”I Can’t Make Up My Mind”, on erittäin hienoa poppia. Ehkäpä oma suosikkini koko lätyltä. A-puolen päättää kosketinsoittaja Rod Argentin ”She’s Not There”, joka on kahden tunnetuimman oman biisin joukossa (se toinen on seuraavalla albumilla). Myös Argentin ”I Remember When I Loved Her” on hieno hidastempoinen pohdiskelu, ja Whiten “What More Can I Do” ujelluttaa koskettimia mukavan riipivästi muutenkin toimivan teoksen osana. Ajalleen tyypillisesti levyllä on tarpeettoman paljon lainoja, joista ei oikein muodostu mielekästä kokonaisuutta. Yhtyeen tulkinnat eivät ole ikimuistoisia, joten herää kysymys, miksei luotettu oman sävelkynän terävyyteen. Tosin omien sävellysten taso vaihtelee laadullisesti yhdentekevästä erinomaiseen. Myös tyylillinen vaihtelu on sen verran suurta, että debyytin perusteella arvioituna The Zombies olisi pikemminkin singlebändi kuin albumeita väsäävä yhtye. Joka tapauksessa yhtyeen oma tuotanto on monin verroin kiinnostavampaa kuin laimeat lainat. 

Odessey and Oracle (1968) on kunnollinen bändialbumi, tarkoituksellisesti väärin nimetty. Siinä ei ole yhtään lainaraitaa (en sinänsä vastusta kovereita). Siitä on haluttu tehdä tyylillisesti ja soundillisesti yhtenäinen, mukaan lukien kansitaide. Täältä löytyy myös yhtyeen tunnetuin tai toiseksi tunnetuin biisi, albumin päättävä ”Time of the Season”. Mutta mutta. Onko tämä kuitenkaan mestariteos? Jostain syystä vertailukohdakseni nousee Loven Forever Changes, joka on tämän tavoin hehkutettu teos. Forever Changesin kohdalla kaikki kehut ovat paikallaan, tämän osalta en ole aivan vakuuttunut. Hyvä kyllä, mutta että oikein mestariteos? Enpä tiedä. Vähän kuin yrittäisi pitää vettä kupin muotoon laitetussa kädessä, sormien välistä se neste valuu. Tämä ei ole rockia, garagea, poppia, eikä oikein psykedeliaakaan. Onko tämä sitten barokkipoppia (tai kamaripoppia)? Ehkä. Pidän äänimaailmasta, tunnelmastakin, mutta en saa otetta biiseistä, mikä ei ole pelkästään kielteinen asia. 

R.I.P (2000, äänitetty 1968) piti olla kolmas studioalbumi, mutta julkaisu peruttiin. Lopulta se ilmestyi yli 30 vuotta myöhemmin. Osa raidoista nauhoitettiin teosta varten (A-puoli), kun taas jälkipuolisko perustuu aikaisempiin ottoihin ja b-puoliin. Osa raidoista jatkaa edeltäjänsä tunnelmaa (A-puoli), kun taas osa menee aika tavalla eri suuntaan (B-puoli). Edellisiin kuuluu ”Imagine the Swan” ja ”Smokey Day”. Oma suosikkini on tällä tutustumisella ”I Could Spend the Day”, joka tuo mieleen 90-luvun kitarapopin, joka ammensi näistä 60-luvun sävelkynistä. Mutta kyllä b-puoleltakin pilkistää taito silloin tällöin, esimerkiksi ”Don’t Cry for Me” on taidokasta menopoppia. 

Lienee selvää, että The Zombiesin maine perustuu yhteen albumiin. Ilman sitä ainoastaan tynnyrin pohjien kaapijat sauhuaisivat yhtyeestä. Itse jään johonkin limboon. Odessey and Oracle ei kuulu suuresti rakastamiini albumeihin, mutta ei siihen kielteisestikään voi suhtautua. Muut albumit eivät muodosta koherentteja kokonaisuuksia, mutta niilläkin hehkuu lahjakkuus ja pop-sensibiliteetti siellä täällä.

sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Kristityt suomalaiset SS-miehet

Kesäisin tulee usein haalittua mökkilukemistoa kirjakauppojen alennusmyynneistä. Niin kävi viime kesänäkin. Mökkiaika ei riittänyt kaikkien lukemiseen. Pinoon jäi odottamaan muun muassa André Swanströmin Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset (2018). 

Teoksen vahvuutena on alkuperäislähteisiin perustuva tutkimustyö, joka haastaa aikaisemmin vallinneet käsitykset. Teoksen heikkoutena on monipolvisuus. Kuten alaotsikkokin kertoo, teos käsittelee lähes 500 sivussa vähän kaikkea, mitä aineistosta on saatu irti. Teos sisältää useita henkilökuvauksia, joista muodostuu kokonaisuus, vaikka välillä metsä katoaa puilta. 

Vahvuudet kuitenkin peittoavat heikkoudet. Siksi teos on suositeltavaa luettavaa kaikille suomalaisista SS-miehistä kiinnostuneille, erityisesti niille, joita askarruttavat uskontoon ja politiikkaan liittyvät ulottuvuudet. 

Merkittävä vahvuus on Mauno Jokipiin Panttipataljoonassa (1968) luoman vakiintuneen käsityksen rikkominen. Toisin kuin on ajateltu, suomalaiset SS-miehet eivät olleet yksinkertaisesti epäpoliittista isänmaallista valiojoukkoa. 

Toisin kuin on ajateltu, suomalaiset ovat olleet monin paikoin hyvin tietoisia siitä, miten natsit kohtelevat juutalaisia. Mikä ei tarkoita, että aivan kaikki suomalaiset SS-miehet olisivat olleet erityisen antisemitistisiä. Osa tuki sitä, osaa aihe ei kiinnostanut, osa pystyi sietämään sitä. Sietäjienkin vaakakupissa painoi jaettu nimittäjä, anti-bolsevismi, ja vihollinen, Neuvostoliitto sekä utopia Suur-Suomesta. 

Toisin kuin on ajateltu, moni suomalainen SS-mies kannatti avoimesti fasismia. Swanströmin mukaan noin puolet, mikä on yli tuplat Jokipiin väittämään. Sodanjälkeinen fasismileiman häivyttäminen mahdollisti SS-miesten sujuvan asettumisen takaisin osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Osa heistä nousi johtaviin asemiin ilman sen suurempia nikotteluja. Mitään systemaattista kritiikkiä tai ”vainoa” SS-miehiin ei kohdistettu. Tätä voi ja ehkä pitääkin pöyristellä. 

Kristinuskolla oli keskeinen sija suomalaisten SS-miesten mielenmaisemassa. Toki samaa voidaan sanoa keskimääräisistä tuon ajan suomalaisista, mutta yhteys on vahvempi. SS-miesten rekrytoinnissa IKL oli keskeisesti esillä, ja IKL:n parissa kristinuskolla oli tärkeä asema – huomattavasti selkeämmin kuin saksalaisessa fasismissa. Suomalaisessa fasismissa johtajan aseman takasi Jumala. Erityisesti herännäisyyden kannattajakunnassa oli vetoa SS-joukkoihin selvemmin kuin muissa kristillisissä suuntauksissa. 

Hyvin uskonnolliset suomalaiset SS-miehet pitivät saksalaista natsiaatetta jopa kristinuskon vastaisena tai ainakin siihen etäisesti suhtautuvana. Suomalaiset saivat kuitenkin osallistua jumalanpalveluksiin ja ylläpitää sotilaspastorin tehtävää. Ja sotilaspastoreita oli myös muiden kuin suomalaisten parissa, vaikka kristillisesti sävyttynyt tulkinta on toista väittänyt. 

Himmler otti kielteisen kannan kristinuskoon ja elvytti muinaisgermaanista esoteriaa, mutta kentällä suhtautumisessa oli huomattavasti enemmän sävyjä. Pakkaan mahtui myös kristillis-kansallissosialistinen Deutsche Christen -liike ja jopa imaameja. 

Ehkä voisi sanoa, että suhde oli pragmaattinen niin kauan kuin se ei häirinnyt puhtaaksiviljeltyä ajatusta kansallissosialistisesta aatteesta, johon kuului myös Jumalausko. Tuo Jumala ei kuitenkaan manifestoitunut kristinuskossa, eikä varsinkaan katolisessa kirkossa (yksilöpainotteisempi protestantismi sopi paremmin yhteen kansallissosialismin kanssa). Ateismia kansallissosialismissa ei julistettu, vaikka moni nykykristitty niin haluaisikin uskoa.