Studioalbumit osa 114: The Sisters of Mercy

Suhtautumiseni The Sisters of Mercyyn on ollut kahtalaista: yhtäältä se on ollut naurun ja hymistelyn aihe; toisaalta koskaan ei ole käynyt kieltäminen, etteikö yhtyeellä olisi goottigenressä paikka hyvin korkealla. 

Bändi otti nimensä Leonard Cohenin biisistä ”Sisters of Mercy” (1967) ja piti itseään The Stoogesin seuraajana. Se kiisti olevansa goottiakti. Tietenkin. 

Kaikki albumit löytyvät hyllystä jossain muodossa, joten kirjoittamisen ja kuuntelun kimmokkeena toimi Mark Andrewsin kirja Paint My Name in Black and Gold: The Rise of Sisters of Mercy. 

Kirjassa on 450 sivua ja siinä päästään ensialbumiin jossain 300 sivun kohdalla. Pitkään siis vietetään varhaisvaiheessa, osin ehkä siksi, että informantteina on varhaisvaiheen jäseniä. Ja sanoohan sen kirjan alaotsikko. Bändin keulahahmo, Andy Taylor, eli Andrew Eldritch, ei ole osallistunut kirjan tekemiseen, lukuun ottamatta yhtä haastattelua, joka toimi kimmokkeena kirjan kirjoittamiselle. Sen sijaan varhaisvaiheeseen kuuluneet kitaristi Gary Marx ja basisti Craig Adams ovat merkittävässä roolissa. Toisessa kitarassa oli Ben Gunn ja rumpalina Doctor Avalance eli rumpukone. Muutaman vuoden jälkeen Gunn lähti ja tilalle tuli Dead or Alivessa soittanut Wayne Hussey, joka myöhemmin perusti The Missionin. 

Kirjassa siistiä on, että vanhassa kotikaupungissani Leedsissä perustettu yhtye seikkailee tarkoissa osoitteissa ja baareissa, jotka ainakin asuinvuosinani olivat edelleen elossa (mm. Fenton, Faversham, Guildford, Royal Park – kahdessa ensin mainitussa yliopiston kupeessa olen käynyt monta kertaa, Guildfordissa muutaman kerran ja viimeksi mainitussa usein matkalla kaupungin sympaattisimmalle keikkapaikalle, Brudenell Social Clubille). 

Some Girls Wander by Mistake (1980–1983, 1992) on mukana tässä poikkeuksellisesti. Se ei ole studioalbumi, vaan singlekokoelma yhtyeen alkuajoilta. Se kattaa kolme vuotta, sisältäen muutaman keskinkertaisuuden ja nipun huippuja: myöhemminkin bändin levyttämä ”Temple of Love”, joka oli minulle sisäänheitto bändiin, Rollari-kover ”Gimme Shelter”, yksi parhaista ”Body Electric”, ”Alice”, ”Heartland” ja muita. Ostin cd:n joskus Anttilasta 60 markalla. Teoksen heikkous on siinä, ettei singlet ole kronologisessa järjestyksessä, vaan alussa on uusimmat. Kerrankin suosittelen lämpimästi muihin kuin studiolevyihin tutustumista: jos tunnet vain ajallisesti myöhemmät studioalbumit, et tunne The Sisters of Mercyä, ja olet missannut useita hienoja hetkiä. 

First and Last and Always (1985) on ensimmäinen studioalbumi. Ilmestyessään vastaanotto ei ollut pelkästään myönteinen, vaikka yhtye kolkuttelikin valtavirran ovia, mutta vuosien saatossa siitä on kasvanut ehdoton goottiklassikko. Avausraita ”Black Planet” on loistava ja musiikki myötäilee dystooppista tekstiä. ”Walk Away” jatkaa täysosumia. Sen jälkeen on maltillisempaa, mutta esimerkiksi ”Marian” ja ”Nine While Nine” ovat bändin parhaimmistoa. Itse ostin tämän vinyylinä 25 markalla noin 30 vuotta sitten. Ei ole tarvinnut katua. 

Floodland (1987) on eri maata. Tässä vaiheessa bändi oli jo käytännössä hajonnut. Eldritch Rekrysi The Gun Clubin basistina toimineen Patricia Morrisonin. Kun Hussey ja Adams yrittivät touhuta The Sisters of Mercy -nimellä ja heti perään nimellä Sisterhood, Eldritch päätti levyttää Sisterhood -nimellä (vuonna 1986), jotta sekin loppuisi. (katso YouTubesta Trash Theory -kanavalta parikytminuuttinen ”The Smirking Revenge of The Sisters of Mercy & This Corrosion”, jossa eritellään hauskoja detaljeja Husseyn ja Eldritchin nokittelusta.) Floodlandilla Eldritch kuitenkin pölähti Top of the Popsiin biisillä ”This Corrosion”, jonka tuottajana on mahtipontisista äänimaailmoista tunnettu Jim Steinman. Eldritch on nero, täynnä ironiaa ja pikkumaisuutta. ”This Corrosion” on erittäin hieno biisi, ja kestän Steinmanin ja 40-henkisen kuoron, mutta kasarisoolojen soittajana tunnettua Eddie Martinezin kitaraa huonommin. Muu albumi on yhtäältä synkkä – ankeakin – ja toisaalta popsoundeilla flirttailevaa. ”Lucretia My Reflection” on melodisen puolen timantti. Kelpo teos kokonaisuutena, mutta ei mestariteos. 

Vision Thing (1990) on paikoin soundeiltaan häiritsevä ajankuva. Yleismeno on Sistersiä vahvoilla poprock-mausteilla. Esimerkiksi nimiraidasta ja sen kitarasta tulee mieleen The Cult. ”Detonation Boulevard” on silkkaa radiopoppia, mutta melko myönteisessä mielessä. ”Something Fast” on toimiva balladi. Biisit ovat ihan hyviä, mutta ei taaskaan puhuta mestariteoksesta – kenties debyytti ja sitä edeltävän ajan parhaimmisto asetti riman liian korkealle. Oma suosikkini on aina ollut ”When You Don’t See Me”. 

Sittemmin bändi on levyttänyt pari biisiä, mutta ei albumia. Keikoilla se on käynyt tasaiseen tahtiin. Niillä ovat soineet myös uudet, julkaisemattomat biisit. Bändi on uransa aikana soitellut verrattain paljon kovereita, vaikka ne puuttuvat studioalbumeilta. Ne ovat kuuntelun arvoisia, hyvässä ja pahassa. 

The Sisters of Mercy on mainio yhtye ja Eldritch on sopivasti eksentrinen keulahahmo. Tai siis levybisneksessä korkeisiin johtoasemiin yltäneet ovat pitäneet häntä hankalimpana mahdollisena henkilönä. Kirjassa Andrews hehkuttaa Eldritchin tekstejä useaan otteeseen. Itse en ole koskaan perehtynyt niihin laajasti ja kunnolla. Ehkä pitäisi. 

Yhtyeellä on ollut suora vaikutus goottimetalliin, johon itse suhtaudun melko välinpitämättömästi. Esimerkiksi Paradise Lost on kertonut avoimesti, miten TSOM muutti heidän musiikkinsa. 

Tiivistetysti: Debyytti erinomainen, toinen hyvä ja kolmas hyvä. Aika ennen debyyttiä erittäin hyvä, sisältäen mestariteoksia.

Katsomuslukutaito ja media

Maailmalla on pitkään keskusteltu uskonnosta ja sen lukutaidosta aivan kuten muistakin lukutaidoista (esim. medialukutaito). Päädyin pyynnöstä toimittamaan Teologia.fi-sivustolle teemanumeron, jossa lähtökohtana oli keskittyä median uskontolukutaitoon. 

Päädyimme puhumaan kokonaisuuden otsikkotasolla katsomuslukutaidosta, jonka ajattelen olevan uskontolukutaitoa laajempi käsite, sillä se ei rajaudu uskonnollisiin katsomuksiin vaan kattaa periaatteessa millaisia katsomuksia tahansa. Yksittäisillä kirjoittajilla oli kuitenkin mahdollisuus valita parhaana pitämänsä käsite. 

 

Teemanumero löytyy täältä ja kokonaisuudesta saa alustavan käsityksen lukemalla pääkirjoitukseni täältä. Kokonaisuudesta tuli ehkä liian uskontotiedekeskeinen. Mutta näin projektit usein menevät: kutsutaan kirjoittajia laajemmalla skaalalla, saadaan alustavista suostumuksista sopiva paketti, ja deadlinen lähestyessä tulee joitain peruutuksia. Lopuksi mennään sillä, mitä valmistui. Kovin suurta pahoittelua painotus tuskin vaatii, pienen selityksen kuitenkin. 

Itse olisin toivonut tähän kokonaisuuteen erityisesti (media- ja uskonto)historiallista näkökulmaa sekä toimittajan itsereflektiota. Nyt mentiin ilman niitä, vaikka yritystä oli. Hassumpi ei olisi ollut uskonnollisten toimijoiden näkökulma, mutta silloin olisi pitänyt ratkaista, millä periaatteella kirjoittajia kutsutaan. Tähän ei nyt lähdetty. Kenties myös sosiaaliseen mediaan keskittynyt teksti olisi ollut toimiva mukana olevan populaarikulttuurin käsittelyn rinnalle. Siitä keskusteltiin ja muistaakseni ehdotin, mutta toimituskunta piti silloista valikoimaa toimivana. Nyt kokonaisuus jakaantuu enimmäkseen erilaisten katsomusten tai instituutioiden varaan (luterilainen kirkko, islam, ortodoksisuus, uushenkisyys, politiikka, uskonnottomuus/ateismi). Lukijoiden toivon keskittyvän niiden sisältöihin eikä kokonaisuudesta puuttuvien elementtien pitkäkestoiseen ruotimiseen, vaikka toivomuksillani ei paljon painoarvoa olekaan. 

Oma kontribuutioni toimitustyön ja pääkirjoituksen lisäksi keskittyy kysymään, miksi uskonnottomuus ja ateismi eivät kiinnosta suomalaista mediaa. Aiheesta voi lukea lisää täältä.

Studioalbumit osa 113: Twisted Sister

Jostain iski tarve kuunnella kaikki Twistareiden levyt läpi. Neljä ensimmäistä tuli kuunneltua esiteininä ja hyllystäkin löytyy kolmas ja neljäs albumi. Sitten paljon myöhemmin tajusin, että bändillähän on muutakin juurta kuin tukkahevi – glamrock etunenässä. Myös vuoden 2014 dokkari We Are Twisted Fucking Sister! muistutti, että bändi oli aikamoinen keikkajyrä ja tiukka paketti ennen tukkaheviaikaa. Bändi perustettiin jo vuonna 1972, mutta ensialbumia saatiin odottaa kymmenen vuotta. 

 

Under the Blade (1982) oli aikanaan nauhoitettuna c-kasetille, mutta se jäi myöhempien hittien varjoon. Muistutan kuitenkin, että kyse on hauskasta ja vetävästä rokkilevystä. Nyt kuunneltuna tulee mieleen toinen New Yorkin lahja maailmalle eli The Dictators, vaikka Twistareissa on hitusen vähemmän punk-ulottuvuutta. Missään vaiheessa myöskään Alice Cooper ei ole kaukana. Näiden Amerikka-referenssien ohessa musiikillisia hengenheimolaisia ovat brittiläiset metallibändit, jotka eivät ammentaneet ensisijaisesti bluesista, toisin sanoen NWOBHM, sekä brittiläinen glamrock (Slade, Sweet jne.). Ei ole sattumaa, että teos nauhoitettiin Englannissa ja tuottajana oli UFOn basisti Pete Way. Hauskanpitoa ja synkempää, jälkimmäiset ehkä parempia, omana suosikkinani b1 ”Destroyer”. Lapsena niihin kuului myös edelleen kelvollinen ”Sin After Sin”. Avausraidan ”What You Don’t Know (Sure Can’t Hurt You)” toimivuuden olin jo unohtanut ja nimiraita on edelleen erinomainen. Muutamia huteja ja keskinkertaisuuksia on saatu mukaan, mutta kokonaisuus on plussan puolella. Albumin listasijoitukset eivät olleet kummoisia, mutta tuote on Wikipedian mukaan myynyt kaikkiaan yli 2 miljoonaa. Tämän voisi ostaa, jos halvalla saa. 

You Can’t Stop Rock’n’Roll (1983) oli sekin aikanaan c-kasetilla, mutta eipä ole enää. Sieltä löytyy ehkä eniten diggaamani TS-raita ”I Am (I’m Me)”, joka avasi ymmärryksen bändin glam- ja Slade-ulottuvuuteen. Suosikkini lapsuudessa olivat ”Ride to Live, Live to Ride” sekä nimibiisi, jotka kelpaavat edelleen, joskin rimaa hipoen. Albumilta löytyy muuten biisi nimeltä ”We’re Gonna Make It”, joka on hyvää perusrokkia, mutta vasta seuraavalle tehty kieltosanalla täytetty biisi räjäytti potin. Tätäkin kaipaisin hyllyyni, vaikka en ole aivan varma miksi. Emme puhu mistään maailman tärkeimmästä levystä, sillä mukaan on mahtunut myös keskitasoista, sinänsä kuuntelukelpoista, mutta kosmisessa mittakaavassa yhdentekevää materiaalia. 

Stay Hungry (1984) tuli kuunneltua liki puhki lapsena. Kansia tuli ihmeteltyä ja musiikkivideoita ihasteltua. Itselleni suurimmat hitit, komediahevitsyget ”We’re Not Gonna Take It” ja ”I Wanna Rock” iskivät joo, mutta vielä enemmän pidin kappaleista ”Burn in Hell”, ”Don’t Let Me Down” ja ”The Price”. Nykyään pidän myös ”The Beastista”. Tänä päivänä kuunneltuna on helppo ymmärtää, että albumi myi pelkästään Yhdysvalloissa 3 miljoonaa kappaletta. Se on aikansa tuote, hyvässä ja pahassa, mutta jokin siinä loksahti kohdalleen. Edelleen sitä tulee kuunneltua kerran tai pari vuodessa. Joka kerta innostun suurimmista suosikeistani, ja muiden kohdalla pystyn eläytymään riittävästi biisien maailmaan. 

Come Out and Play (1985) tuli ostettua ysärillä Anttilasta vinyylinä kymmenellä markalla (1,6 euroa). En silloin pahemmin jaksanut innostua, enkä sitä ennenkään, mutta lopulta olen oppinut pitämään levystä. The Shangri-Lasin ”Leader of the Pack” on ihan ok, mutta se, sekä ”Be Chrool to Your Scuel” (jolla vierailevat Alice Cooper, Brian Setzer, Clarence Clemons ja Billy Joel) ovat sitä samaa huumoriheviä, jota edeltäjänsä suuret hitit toteuttivat, mutta nyt vähän väsyneemmässä muodossa. Kuitenkin “The Fire Still Burns” ja nimibiisi ovat oikeasti tehokkaita biisejä. Keskitasoisten biisien massa on parempaa kuin esimerkiksi kakkoslevyllä, joten ei tämä mitään kuraa ole. Sanoisin jopa, ettei albumilla ole yhtään mitätöntä biisiä. Oma kappaleeni ei ole lähdössä divariin. Suomessa teos myi kultaa, jenkeissä myös. Mutta nyt ei puhuttu mistään moninkertaisista platinoista; Twistareiden käyrä oli kääntynyt laskuun. 

Love is For Suckers (1987) on jäänyt käytännössä kuuntelematta, vaikka kannen muistan hyvin. Se käväisi erilaisilla listoilla, mutta menestys oli vaatimatonta aikaisempaan verrattuna. Tässä vaiheessa rumpali A. J. Pero oli lähtenyt kiitämään ja koko bändi pisti pillit pussiin pian levyn ilmestymisen jälkeen. Dee Sniderin ääni on tässäkin nautinnollista kuultavaa, mutta valitettavasti soundimaailma ja sävellystyö on aivan väärässä kulmassa: bändi kuulostaa kuin miltä tahansa tukkametallia soittavalta bulkilta. Kaikki omaperäisyys on hiottu pois. Siksi täytyy yhtyä Exclaim!-julkaisun arvioon: ”This isn’t even for suckers; it just sucks!” Poikkeuksina nimibiisi, joka on lainaa New Yorkin 80-luvun alun naisbändiltä Poison Dollys, sekä ”Tonight”. 

Still Hungry (2004) kuuluu siihen musiikkihistorian surulliseen ajatuskokonaisuuteen, jota kenenkään ei olisi pitänyt keksiä: Levytetään menestysalbumi uudelleen. Tässä Stay Hungry on pistetty uudelleen purkkiin seitsemän bonusraidan kera. Nämä ovat usein vanity projecteja. Ei oltu tyytyväisiä tuottajaan ja vitutti, joten tehdään se nyt niin kuin aluksi oli sen ajatellut. Mutta onko kukaan faneista sitä mieltä, varsinkin jos on kasvanut ensimmäisen version kanssa ja tottunut siihen? Eipä oikein. Siksi nämä on tuomittu etukäteen. Joku voi keksiä poikkeuksen, itse en saa heti mieleen. Itse versiot ovat kohtuullisen lähellä alkuperäisiä, mitään todella radikaaleja uudelleen tulkintoja ei ole tehty. Mutta entä ne seitsemän biisiä? Ne ovat nollaodotusten vallitessa yllättävän kovaa kamaa. Ei mullistavaa, mutta tunnelmaltaan siellä perinteisessä twistarirekisterissä, ja soundillisesti hyvin kaukana vuoden 1987 edeltäjästään. 

A Twisted Christmas (2006) on arvatenkin joululevy. Siellä on yhtyeelle ominaista hupsuttelua, mutta ei kai tätä kukaan jaksa oikeasti kuunnella. Minulle riittää Elviksen joululevy, vaikka pari muuta hyllystä löytyykin. Tähän voisi lopettaa kommentoinnin, mutta on sanottava ensinnäkin, että Dee Sniderin äänen omanlainen lämpö on tässäkin paikallaan. Toiseksi pikkujouluissa tätä voisi jopa diggailla pikku hönöissä. Mutta vain kerran per bailut. Teos koostuu lainabiiseistä, joista osaan on mashattu bändien omien hittien palasia tai uutettu muiden metallibändien kitarariffejä (esim. ”Silver Bells” sisältää AC/DC:n ”Problem Childin” riffin). Aivan kaikkein tunnetuimpia jouluvärssyjä on mukana maltillisesti. White Christmas täältä löytyy, samoin kepeämpiä, kuten Kun joulupukki suukon sai. 

Jollain tavalla Twisted Sister tulee aina olemaan se lapsuuden tukkahevibändi, josta piti kasvaa ulos jo teininä. Yhtye on kuitenkin paljon muuta, se olisi sukupolveni syytä ymmärtää. Sen jälkeen voi päättää uudestaan, pitääkö bändistä ja kuinka paljon. Oma suhtautumiseni on hyvin, hyvin myönteinen, vaikka mikään absoluuttinen suosikkiyhtyeeni TS ei koskaan ollut eikä siitä sellaista tule. Ja Dee Sniderin äänestä olen aina pitänyt. Jopa niin paljon, että olen silloin tällöin kuunnellut hänen soololevyjään muutamien biisien verran.

Kesällä luetut musiikkikirjat

Tämänkin kesän kuluessa olen lukenut nipun musiikkikirjoja. En aivan yhtä monta kuin parina edellisenä, jolloin valmistelin kärsivällisesti ja hitaasti kurssia uskonnosta länsimaisessa populaarimusiikissa. Muutaman silti ehdin. Tässä pari huomiota niistä. 

*Adelt, Ulrich (2016) Krautrock: German Music in the Seventies. Tänä vuonna olen innostunut entistä enemmän 60-luvun lopun ja 70-luvun alun saksalaisesta kokeilevasta musiikista, jota kutsutaan krautrockiksi. Adeltin akateeminen teos jäsentää kohtuullisen hyvin sitä, miten keskeiset yhtyeet, kuten Can, Neu!, Faust, Amon Düül II, Tangerine Dream ja muutamat muut uudelleen artikuloivat saksalaista nationalismia toisen maailmansodan traumojen jälkeen: uutta saksalaisuutta, nurkkakuntaisuutta vastaan, aina kosmopoliittisiin ja kosmisiin suuntiin. Teos ei ole ”liian” akateeminen musadiggarille, ja se inspiroi ainakin minua. Hyllyyn on tullut lisää kolme Cania, yksi Tangerine Dream, Faustin nelonen ja Amon Düül II:n erinomainen tuplavinyylikokoelma Lemmingmania. 

*Patterson, Dayal (2013) Black Metal: Evolution of the Cult. Paksu haastattelukirja on ehdoton mustan metallin perusteos, jossa mennään pääosin bändi tai artisti kerrallaan. Mielipiteitä on moneen suuntaan siitä, mitä olisi pitänyt sisällyttää ja mitä jättää pois, mutta jos haluaa tuntea skenen, tämä on mainio teos. Sen kylkeen sopii toinen kirja, Lords of Chaos. Melkein 500 sivua voi olla aloittelijalle liikaa, mutta teosta on helppo lukea myös valikoiden, mikä bändi nyt sitten sattuu kiinnostamaan. 

*Décharné, Max (2010) A Rocket in My Pocket: The Hipster’s Guide to Rockabilly. Jos rockabilly kiinnostaa, tämä on yksi parhaista 50-luvulta nykyaikaan asti tuleva perusteos. Kirjoittaja on britti, joten se painotus näkyy kirjassa. Kun niin moni aihetta käsittelevä kirja tuntuu epäammattimaiselta, tässä ote on tasapainossa: on skenedetaljeja, mutta myös yleisempää kulttuurihistoriallista kontekstualisointia. Ei tämä ehkä pakollista luettavaa ole, jos rockabilly ei kiinnosta. Mutta rokkareille suosittelen lämpimästi. 

*Porter, Dick (2015) Journey to the Centre of the Cramps. Paras kirja yhdestä maailman parhaista bändeistä. Teos ei ole täydellinen, mutta selvästi kattavampi kuin muut lukemani Cramps-historiikit. Minusta tämä toimii myös niille, jotka eivät jo ole yhtyeen faneja. Siinä on kuitenkin paljon CBGBs-kuvioista ja musiikkibisneksen koukeroista sekä elämänmakuista kuvausta pariskunnan (Lux ja Ivy) päättäväisestä uravalinnasta rock’n’rollin ilosanoman lähettiläinä. Eniten häiritsivät Poison Ivyn yliluonnollisiin juttuihin liittyvät kliseiset ajatukset. Lukeminen sai taas tarttumaan levyihin. 

*Idol, Billy (2014) Dancing with Myself. Vitosella lähti mukaan William Broadin muistelmat elämästään Billy Idolina. Kirja on oikein viihdyttävä, vaikka huumejutut vievät turhankin paljon tilaa. Alussa ollaan Englannin punk-skenessä, mikä onkin erittäin viihdyttävää lukemista. Sitten ollaan soolouralla New Yorkissa ja loppuosassa Los Angelesissa. Pidin erityisesti siitä, miten kirja valottaa Idolin laajaa musiikkimakua. Lukeminen sai kuuntelemaan ennen soolouraa tehdyt Generation X-albumit ja on käsi ulottunut jo soolouran vinyylien suuntaan. Ehkä nekin pitää ottaa hyllystä kuuntelupinoon. 

*Hann, Michael (2022) Denim and Leather: The Rise and the Fall of the New Wave of British Heavy Metal. Kun lapsena, ennen teini-ikää, ostin useita obskuureja NWOBHM-levyjä poistohintaan hieman vanhemmalta tutulta (Witchfynde, Tygers of Pan Tang, Quartz jne.) ja samoihin aikoihin kuuntelin nimikkeeseen liitettäviä tunnetumpia bändejä (Iron Maiden, Def Leppard, Saxon), on tällainen kirja ehdottomasti kiinnostava. Uncut arvioi myönteisesti ja Dublinissa selasin teosta, mutta sieltä asti en jaksanut kantaa kotiin. Yksi syy oli se, että haastattelusitaateista koostuvat kirjat ovat minusta laiskan kirjoittajan valintoja. Lainasin siis kirjastosta. Ja se kannatti. Teos valottaa hienosti skenen eri puolia 70-luvun lopun ja 80-luvun alun Briteissä ja mukana on hyvä määrä b-sarjan artisteja (tämä on siis kehu, koska niistä halusinkin lukea). Esipuheessa tekijä myös toteaa onnistuneesti, että kyse on kadonneesta valkoisen työväenluokkaisen miehen maailmasta, jossa rokkitähteys oli keino päästä pois ankeana arkena jatkuvasta tulevaisuudesta. Musiikillinen päätepiste skenelle oli Def Leppardin megasuksee Pyromania (1983): sen jälkeen muutkin yrittivät breikata jenkeissä joko lisäämällä hiuslakkaa tai muokkaamalla sointiaan Amerikka-popin suuntaan kadottaen näin kotikutoisen musiikillisen riemun. Kun ihmiset muistelevat 40 vuotta vanhoja juttuja, muistikuvat vaihtelevat paikoin huvittavasti, kun toinen korjaa toista eikä kumpikaan ole lopulta täysin oikeassa. Teos voisi olla hieman lyhyempi (n. 460 sivua). Se inspiroi tekemään myös nopeasti kyhätyn soittolistan (löytyy Spotifysta: NWOBHM), johon lätkäisin muutamia itseäni kiinnostavia skenen artisteja. Kenties pitäisi ostaa hyllyyn Witchfinder Generalia ja Angel Witchiä (jonka näin livenä 2016). Itse kirjassa keskeisissä rooleissa ovat Venom, Diamond Head, Def Leppard. 

Vielä on kesää jäljellä, joten vuoroaan odottaa Sisters of Mercyä käsittelevä kirja Paint My Name in Black and Gold (Mark Andrews, 2022). Sen lukemista on hidastanut google mapsin käyttö: olen joutunut tarkastamaan jo alkusivuilla joidenkin paikkojen sijainnin. Yhtyehän oli Leedsistä, jossa itse asuin muutamia vuosia 2007–2010. Kirjastokappaleenkin palautin kiireisemmälle lukijalle ja laitoin uuden varauksen.

Studioalbumit osa 112: Generation X

Kaupasta lähti matkaan edullisesti Billy Idolin elämäkerta Dancing with Myself. Melko vetävää kirjaa lukiessa iski innostus kuunnella läpi Idolin ensimmäisen levyttäneen yhtyeen, Generation X:n kokopitkät. Niitä on laskutavasta riippuen kolme tai neljä kappaletta. Hyllystä löytyy kolme ensimmäistä eli laskutapani mukaan kaikki viralliset. 

Generation X (1978) on aikansa punk-skenessä ja punk-skenestä syntynyt albumi. Idol (oik. William Broad) oli mukana Lontoon (ja muun etelä-Englannin) kuvioissa, erityisesti legendaarisen Roxy-klubin organisoinnissa. Itse levy menee kelvolliseen b-sarjaan. Asiallisen melodiset sävellykset istuvat hyvin keskinopeaan kitarapunkkiin. Keikoilla ilmeisesti vauhtia oli enemmänkin, niin biiseissä kuin päihteissä. Yhtyeen biisit Idol teki yhdessä basisti Tony Jamesin kanssa. James tuli myöhemmin tunnetuksi erityisesti Sigue Sigue Sputnikista, mutta musiikkia hän on esittänyt muissakin kokoonpanoissa, esimerkiksi Sisters of Mercyssä sen viimeisimmällä albumilla. Gen X:n debyytin tunnetuimpia biisejä saattavat olla ”One Hundred Punks”, levyn ainoa single ”Ready, Steady Go” ja ”From the Heart”. Tosin Spotifyssa ylivoimaisesti kuunnelluin on ”Kiss Me Deadly”. Oma suosikkini on kuitenkin “Promises, Promises” ja ehkä seuraavaksi punkin rajoja rikkova kuusiminuuttinen ”Youth Youth Youth”. Levyn ulkopuolelle jäi yhtyeen ensisingle, punk-kokoelmilta löytyvä ”Your Generation”. Generation X oli tässä vaiheessa nosteessa: se vieraili Top of the Popsissa ja oli siinä mielessä kaikkea muuta kuin vain omassa skenessään tunnettu marginaalinen bändi. Jännää, miten monesta biisistä (esim. ”One Hundred Punks”, ”Kiss Me Deadly”) mieleeni tulee keskikauden The Replacements, vaikka valtameren toisella puolella operoinut bändi ei tiettävästi ole saanut vaikutteita Generation X:stä. Ehkä selittäjänä on yhteiset vaikutteet. 

Valley of the Dolls (1979) oli suunnanmuutos. Eikä parempaan suuntaan. Tony James halusi mennä enemmän rockin ja Mott the Hooplen apajille. Tuottajaksi tulikin Mottista tuttu Ian Hunter. Itse kuulen myös Who-vaikutteita, ehkä siksi, että se oli Idolin ja Jamesin suuri suosikki. Itse teos on sillisalaatti, josta ei synny toimivaa kokonaisuutta. Yksittäisistä biiseistä ”King Rocker” oli yhtyeen taas Top of the Popsiin vienyt hitti, joka tosin itselleni tuli ensiksi tutuksi psychobillyä soittavan Guana Batzin ensilevyltä. Avausraita ”Running with the Boss Sound” on Idolille tärkeä, sillä se tiivistää, että on tärkeää uskoa omaan juttuun – eli olla punk – vaikka tedit vetivät turpiin. Nimiraidan voisi nostaa myös joukosta, johon ei montaa napakymppiä mahdu. Idol toteaa itse: ”Olimme kuin uusi bändi. Olimme ylittämässä punkin musiikilliset rajat, vaikka säilytimmekin punkasenteemme.” Jos levyä kuuntelee oikein avoimin mielin odottamatta lisää punkkia, niin siinä voi kuulla kehityskelpoisen rock-bändin. 

Kiss Me Deadly (1981) julkaistiin nimellä Gen X. Osasyynä oli miehistönvaihdokset, kun kitaristi Derwood Andrews ja rumpali Mark Laff olivat lähteneet. Rumpuihin tuli The Clashistä (ja myöhemmin Hanoi Rocksista) tuttu Terry Chimes. Kitaraa albumilla soittaa useampikin heppu, Sex Pistolsin Steve Jonesista The Rich Kidsin Steve New’n kautta Magazinen ja Siouxsie & the Bansheesin John McGeoghiin. Teos on jonkinlainen synteesi kahden ensimmäisen albumin aineksista. Se on tasapainoinen paketti punkkiin kallellaan olevaa melodista rockia. Suunnanmuutos oli (taas) tarkoituksellinen, jos Idolin tässä vaiheessa alkaneessa matkassa heroiinin kanssa mikään oli erityisen tarkoituksellista. Tuottajaksi haluttiin Giorgio Moroder, mutta siihen hommaan saatiin mm. ”Hot Stuff” -discohitin säveltänyt Keith Forsey. Avausraitana on tuiki tunnettu ”Dancing with Myself”, joka useimmille on tunnetumpi Idolin soolotuotannosta. Mitään muuta todellista iskusävelmää albumi ei sisällä, mutta keskivahvoja raitoja kuitenkin, esimerkiksi ”Untouchables” tai ”Heavens Inside”. Siksi tämä on albumikokonaisuutena edeltäjäänsä parempi. En kuitenkaan nosta sitä debyytin edelle. Albumi oli kaupallinen floppi, eikä edes sen tunnetuimmasta raidasta tullut vielä tässä vaiheessa hittiä. Oli aika laittaa pillit pussiin. Billy Idolin oli aika muuttaa New Yorkiin luomaan soolouraa. 

Bändi julkaisi vuonna 1998 ennen Kiss Me Deadlya nauhoitetun tekeleen K.M.D – Sweet Revenge. En laske sitä varsinaiseksi studioalbumiksi, enkä ole kuullut sitä, joten jääköön kommentoimatta. 

Generation X oli b-sarjan brittipunkkia, jonka kuninkuusluokassa on ansaitusti muita nimiä. Mikäli The Clash, Buzzcocks, Damned, Sex Pistols ja vastaavat, sekä parhaat ”uusmodit” (The Jam) ja pubirokkarit (The Stranglers) on hallussa, siitä on luontevaa jatkaa Generation X:n pariin. Ihan jatkuvasti se ei kuitenkaan kotistereoissani soi. 

Ehkä jossain vaiheessa intoudun kuuntelemaan myös Billy Idolin soololevyt, joista muutamat ovat hyvin tuttuja. Ensin täytyy kuitenkin lukea kirja loppuun. Suosittelen kirjaa jo tässä vaiheessa puhtaasti varhaisen brittiläisen punk-skenen ja sen sekä artistin omien vaikutteiden kuvauksena.

Podcastit: pedagogista iloa ja tutkijan hyötyä

Viime vuosina, erityisesti pandemia-aikana, olen monien muiden tavoin kuunnellut erilaisia podcasteja. Niihin kuuluu harrastejuttuja: 1001 Albums You Must Hear Before You Die -sarjassa menen jaksossa 401 (löytyy esimerkiksi Spotifysta). Niihin kuuluu myös tutkimusjuttuja. Siinä missä noin vuosikymmenen toiminut The Religious Studies Project (RSP) on kuulunut arkeeni alusta pitäen, New Books Networkista (NBN) on tullut vakiomatskua kävelyille ja salille, erityisesti silloin kun en kuuntele musiikkia enkä 1001-sarjaa. 

Nyt olen pitänyt pari kuukautta taukoa NBN-sarjasta ja keskittynyt muihin juttuihin, mutta silti kuunneltuna on 168 NBN-podcastia kahden vuoden aikana. Kerroin yli kaksi vuotta sitten täällä siitä, miten olen alkanut kuunnella niitä. Niissä kirjoittajia haastatellaan heidän tuoreiden kirjojensa tiimoilta. Kirjoitin, että ”Jos haastattelu on tarpeeksi kiinnostava, voi katsoa kirjan hinnan mahdollista ostamista varten.” Aika monta kirjaa olen haastattelujen perusteella ostanutkin. Ja toivottavasti oppinut meneillä olevista eri alojen keskusteluista pelkästään kuuntelemalla. 

Nyt on tullut mentyä niin sanotusti rajan yli, kun olin haastateltavana tuoreen teokseni ilmestyttyä. Itse teoksesta olen kirjoittanut sen tekovaiheessa täällä, mutta nyt julkaistu haastattelu löytyy täältä. Kun kirja on niin kallis, että sitä ostavat ensisijaisesti kirjastot, podcast on hyvä tapa tutustua aihepiiriin pintapuolisesti. Sen jälkeen voi päättää, onko kiinnostusta lukea sitä tai sen osia. Näin itsekin toimin. 

Haastattelu oli hyvin vapaamuotoinen. Kysymyksiä ei ollut etukäteen ja itse haastattelutilanteessa oli melko vähän kysymyksiä. Haastattelu oli muotoa ”kerropa vähän tästä”. Siitä kuitenkin pääsee jyvälle, ainakin niin oletan, vaikka oma ajatukseni ihanteellisesta haastattelusta olisi strukturoidumpi tarkemmilla kysymyksillä. 

Toinenkin podcast-haastattelu on tekeillä. Se ilmestyy aikanaan The Religious Studies Projectissa. Siinä alustassa ei ole samanlaista uutuudenviehätystä, kun olen antanut aikaisemmin kaksi yksilöhaastattelua ja osallistunut pariin ryhmäkeskusteluun. 

Opiskelijat ovat enimmäkseen sitä sukupolvea, jolle (striimattujen videoklippien lisäksi) erilaiset valtamedian ulkopuolella tuotetut podcastit ovat arkipäivää. Heille näitä on luontevaa kuunnella. Tosin suomalaisista vain pieni osa kuuntelee englanniksi tehtyjä podcasteja. Eikä niitä aina ole helppo hyödyntää opetuksen resurssinakaan, sillä podcastien kuuntelu vieraalla kielellä voi olla paljon vaativampaa kuin tekstin lukeminen. Silti itse pyrin miettimään, miten näitä voisi hyödyntää opetuksessa ja ohjauksessa sekä erityisesti muistuttaa niiden olemassaolosta itseopiskelun resurssina. 

Tutkijan näkökulmasta podcastit ovat hyödyllisiä. Esimerkiksi antamiani haastatteluja on hyödynnetty kursseilla muutamissa maissa ja erilaisissa tilanteissa ihmiset ovat kertoneet kuunnelleensa niitä, vaikka eivät välttämättä olisi lukeneet mitään julkaisemaani. Podcastit ovat myös mainoksia: markkinointikieltä käyttääkseni niillä voi heittää asiakkaan sisään tiettyihin keskusteluihin, joihin kuulija sitten perehtyy syvemmin muiden medioiden avulla, mikäli katsoo aihepiirin tai näkökulman riittävän vetäväksi ja tärkeäksi. 

Jos itselläni olisi aikaa ja resursseja huomattavasti nykyistä enemmän, ryhtyisin pyörittämään podcastia suomeksi. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole ilmaantunut aikaa eikä resursseja.

Millainen on elokuvien ja televisiosarjojen fiktiivinen ateisti?

Ateismia ja ateisteja on kuvattu elokuvissa ja televisiosarjoissa harvoin. Yleensä kuvaukset ovat olleet melko kielteisiä. Tilanne on muuttunut 2000-luvulla: ateismia ja ateisteja käsitellään enemmän. Paikoitellen kuvaukset ovat myönteisempiä, mutta kaikista stereotypioista ei ole luovuttu.

Yhdysvaltalaisissa 1900-luvun elokuvissa ateismia ja ateisteja on kuvattu eksplisiittisesti hyvin harvoin. Yksi varhaisista poikkeuksista on Cecil B. DeMillen ohjaama The Godless Girl (1928), rakkaustarina nuorisovankilaan joutuvasta ateistista ja kristitystä. Sinänsä sympaattisesta, evoluution nimeen vannovasta koulun ateistijärjestön johtajasta kasvaa elokuvan kuluessa Jumalaan uskova kunnon kansalainen. 

Toinen esimerkki on Scopesin ”apinaoikeudenkäyntiin” perustuva Inherit the Wind (1960, ohj. Stanley Kramer, suom. Joka tuuleen kylvää). Siinä elokuvan sankari on miellyttävä asianajaja, joka ymmärtää maltillista uskovaisuutta ja vierastaa sekä tiedevastaista kreationismia että uskontokriittistä ateismia. Jälkimmäistä edustaa oikeudenkäynnistä raportoiva ”änkyrä” kaupunkilainen toimittaja, ateisti, joka halveksuu takapajulan kreationisteja eikä suuresti arvosta muitakaan uskonnollisia kantoja. 

Viime vuosikymmeninä kuvaukset ovat yleistyneet ja osin muuttuneet. Vuoden 1997 tieteiselokuvassa Contact (ohj. Robert Zemeckis, suom. Ensimmäinen yhteys) ateisti tiedenainen etsii todistusaineistoa maan ulkopuolisesta elämästä tarjoten myönteisen kuvan ateismista ja ateisteista. The Ledgen (2011) ohjaaja Matthew Chapman nimesi kaupallisesti ja taiteellisesti flopanneen teoksensa ensimmäiseksi elokuvaksi, jossa ateisti on sankari. Siinä fundamentalistinen kristitty uhkaa tappaa vaimonsa, johon ateisti on ihastunut, mikäli ateisti ei tee itsemurhaa. 

Samoihin aikoihin ilmestyi muitakin elokuvia, joissa on ateistisia keskeishahmoja tai joissa ateismi liittyy olennaisella tavalla juoneen. Näitä ovat esimerkiksi The Man from Earth (2007, ohj. Richard Schenkman), Whatever Works (2009, ohj. Woody Allen), Creation (2009, ohj. Jon Amiel), Salvation Boulevard (2011, ohj. George Ratliff) ja The Sunset Limited (2011, ohj. Tommy Lee Jones). Nämä ovat Reel Rundown -sivuston kahdenkymmenen ”ateistimyönteisen” elokuvan listalla. 

Ateistihahmojen yleistyminen televisiosarjoissa 

Sama kehityskulku on näkyvissä erityisesti yhdysvaltalaisissa televisiosarjoissa. Sarjoissa on entistä useammin ateistisia hahmoja. Aikaisemmin fiktiiviset ateistit määrittyivät epänormaaleiksi ja jopa mieleltään sairaiksi. Nykyään on löydettävissä neutraalimpia kuvauksia, ja sarjojen tekijöissä on ateisteiksi identifioituvia, esimerkiksi Family Guyn luoja Seth MacFarlane. Silti ateistibloggari Hemant Mehta julkaisi meemin, jossa on kuvattu 2000-luvun yhdysvaltalaisten televisiosarjojen fiktiivisten ateistien hallitsevia piirteitä. Niihin kuuluvat esimerkiksi robottimaisuus, tunteettomuus, pessimismi ja ihmisviha. 

Hannah K. Scheidt on kuitenkin huomauttanut, että moni ateisti pitää kyseisessä meemissä esiintyviä fiktiivisiä hahmoja melko samastuttavina: ainakin ateismi assosioituu älykkyyteen. Samaa linjaa jatkaa Ricky Gervaisin kirjoittama brittiläinen komediasarja After Life (2019–2022, 3 kautta), jossa vaimonsa kuoleman jälkeen elämänhalunsa menettänyt Tony yrittää jaksaa päivän kerrallaan. Tony on pessimistinen ja masentunut änkyrä, joka mielellään irvailee toisten uskonnollisille ajatuksille. Sarjan edetessä hänestä kasvaa miellyttävämpi hahmo, mutta ateismistaan hän ei tingi. 

Fiktiivinen ateisti on poikkeusyksilö 

Vaikka viime vuosien elokuvissa ja televisiosarjoissa on myönteisempiä ateismin ja ateistien kuvauksia, niihinkin sisältyy stereotypioita. Fiktiivinen ateisti on elokuvien ja televisiosarjojen perusteella luonnontieteilijä tai luonnontieteeseen erityisen intohimoisesti suhtautuva ihminen. Uskonto on fiktiiviselle ateistille todellisuuden kilpaileva kuvaus. Heille Raamattu on satukirja tai suosittua fiktiota, joka tarjoaa virheellisen maailmanselityksen. 

Fiktiivinen ateisti kamppailee elämän mielekkyyden kanssa. Tämä konkretisoituu itsemurhan teeman yleisyytenä mainituissa elokuvissa. Parhaimpia esimerkkejä ovat The Sunset Limited, joka rakentuu itsemurhayrityksessä epäonnistuneen ateistin ja kristityn dialogille sekä komedia Whatever Works, jonka ateisti kvanttimekaanikko yrittää itsemurhaa kahdesti. 

Fiktiivinen ateisti on taipumaton änkyrä, joka seisoo hankalassakin tilanteessa vakaumuksensa takana. Fiktiivinen ateisti ei kaihda konfrontaatiota (esim. The Godless Girl, The Ledge, After Life) ja on sosiaalisilta taidoiltaan rajoittunut (esim. Whatever Works, televisiosarjat Bones ja House M. D.). Fiktiivisellä ateistilla on kipeitä kokemuksia, jotka ikään kuin selittävät, miksi hänestä on tullut ateisti. Contactissa isän odottamaton kuolema motivoi ateistia etsimään maan ulkopuolista elämää ja The Ledgessä ateismia tekee ymmärrettäväksi tyttären odottamaton kuolema. House M. D:ssä päähenkilö on tullut isänsä hyväksikäyttämäksi ja Bonesissa vanhemmat katosivat päähenkilön ollessa teini-ikäinen. 

Lisäksi fiktiivinen ateisti on tyypillisesti valkoinen sinkkumies. Poikkeuksina on Darwinin elämää käsittelevä Creation, jonka päähenkilö on naimisissa, sekä The Most Hated Woman in America (2017, ohj. Tommy O’Haver), joka käsittelee naista – American Atheists -järjestön perustaja Madalyn Murray O’Hairia. 

Kaikkiaan fiktiivinen ateisti voi olla ateisteille samastuttava päähenkilö, mutta se ei vielä tarkoita kaikkien stereotyyppisten käsitysten poistumista ateistien ja ateismin kuvauksista. Ateisti on poikkeusyksilö ja hänen ateisminsa vaatii selityksen. Samaa ei vaadita yhdysvaltalaisen fiktion maltilliselta kristityltä. 

Teksti on julkaistu Katsomukset-sivustolla 4.5.2022.