Syksyn lukemistoa (2025)

Kohta on joulu ja lukupinossa on tuttuun tyyliin puoliksi luettuja enemmän kuin olisi tarpeen. Tässä kuitenkin lyhyet kommentit kuudesta teoksesta, jotka ovat vieneet merkittävän osan syksyn lukuajasta. Lyhin on 240 sivua ja useampi on siellä alle 400 sivun. Viimeisimpänä kommentoitu oli hidaslukuinen, kun jäin pohtimaan monissa kohdin pitkäksi aikaa. Kirjoitin pari blogitekstiäkin niillä höyryillä (ks. lokakuu 2025). 

 

Mark Sedgwick (2023) Traditionalism: The Radical Project for Restoring Sacred Order 

 

Traditionalismilla tarkoitetaan modernia maailmaa kritisoivaa ajattelutapaa, jossa oletetaan jokin ikiaikainen traditio, jonka määräämään järjestykseen meidän tulisi palata. Tuo järjestys ei ole välttämättä uskonnollinen, mutta usein sitä nimitetään ”metafyysiseksi”. Oikeistolaisuus ja fasismi eivät ole sille välttämättömiä, mutta käytännössä ne ovat kulkeneet lähellä. Tätä sekalaista aatemaailmaa ruoditaan teoksessa, joka erittelee ansiokkaasti René Guénonin, Julius Evolan ja muutamien muiden aatesuuntaan liitettyjen ihmisten ajatuksia. Yhteiskunnallisen kontekstualisoinnin osalta teos on hieman haparoivampi. Nykypäivän traditionalismia se paikantaa mm. Jordan Petersonin käsityksiin. Suomessa paras esimerkki traditionalismin ajattelijoista innostuneista ovat esoteriasta intoilevat miehet, Sarastus-lehti ja Guénonia julkaissut Kiuas-kustannus. Kahdella jälkimmäisellä on suora kytkös toisiinsa, kun taas esoteriakenttä on monenkirjavampi. 

 

Jukka Virtanen (2003) Keskellä kuvassa 

 

Viime vuosien jokerilukemistot ovat peräisin useimmiten Kiteen kirjaston ilmaispoistohyllystä, jonka ratsaan 1-2 kertaa vuodessa. Niin myös vuonna 2019 kuolleen monitoimija Jukka Virtasen elämäkerta. Vuonna 2003 meni painoon sinänsä kiinnostava muistelmateos, jossa ollaan hyvin lempeitä melkein joka suuntaan. Poikkeuksensa selkkaus Buddy Holly -musikaalin toteutuksessa (ja se kohta sähköistää teosta huomattavasti). Huumoria, anekdootteja ja detaljeja teoksessa on paljon, koskettavuutta ei juuri laisinkaan, ellei sellaiseksi lasketa eturauhassyöpää käsittelevää osiota. Itseäni ei suuremmin kiinnosta Virtasen urheiluharrastus. Raviharrastusta koskeva luku oli tynkä ainakin minunlaiselleni raviradoilla kasvaneelle ihmiselle. Jonkin verran kiinnostaa hänen lapsuutensa Jämsänkosken maailman kuvaus ja jonkin verran Virtasen toiminta musiikin, television ja elokuvan parissa. Ei poikkeuksellisen hyvä teos, mutta minä nyt nautin monenlaisten elämäkertojen lukemisesta. 

 

Anu Kantola & Hanna Kuusela (2019) Huipputuloiset. Suomen rikkain promille 

 

Teos nousi ansaitusti otsikoihin ilmestyessään. Itse seurasin keskustelua, mutta teoksen luin vasta nyt. Siitä voi lukea, miten huipputuloiset, niin johtajat kuin yrittäjät, puhuvat itsestään, muista ja yhteiskunnasta. Kantola ja Kuusela analysoivat kriittisesti mutta eivät pahansuopaisesti heidän puheitaan. Se nyt vaan on niin, että moni kirjaan haastateltu on täynnä itseään ja kykenemätön mielekkääseen itsereflektioon. Heidän visionsa on se, että sosiaaliturva lakkautetaan ja ihmiset menevät töihin. Niin saadaan maailman paremmaksi. Tämä ei ole edes kärjistys. Päässäni teos on aika vahvaa jatkumoa Kantolan väitöskirjalle Markkinakuri ja managerivalta (2002). Molempien ytimessä on ihmisten pulmallinen käsitys siitä, että systeemisiä ja rakenteellisia ongelmia ei ole; on vain yksilöiden luonteeseen liittyviä esteitä, mikä selittää toisten ongelmalliset elämäntilanteet. Huipputuloisissa on toki esitelty laajemmalla pensselillä, millaista kohderyhmänsä elämä on heidän itsensä kertomana. Ansaitusti keskustelua herättänyt teos, mutta toisaalta tuntuu, että teoksen huomiot myös katosivat nopeasti julkisuudesta. 

 

Lauren Horn Griffin (toim.) (2025) Discourses of Crisis and the Study of Religion 

 

Pohjois-Amerikan uskontotieteen järjestön vuosittaisten seminaarien pohjalta julkaistaan kokoomateos ja tässä on tuorein sellainen. Sarjan julkaisuissa on aina joitain erittäin mielenkiintoisia tekstejä ja joitain vähemmän relevantteja. Sävy on keskusteleva, seminaarimainen ja pohdiskeleva. Vain pieni osa sopisi sellaisenaan normaaliksi tutkimusartikkeliksi. Konsepti on kuitenkin viehättävä ja kenties siksi olen lukenut suuren osan sarjan teoksista. Sama tasollinen ”hajanaisuus” pätee tähänkin teokseen, kuten myös aiheiden näennäinen hajanaisuus, mutta pinnan alla on toistuvasti kysymys siitä, mitä me täällä uskontotieteessä oikein ajatellaan tekevämme uskontotieteen nimikkeen nimissä. Sarjan seuraavan teoksen toimittaja on allekirjoittanut. 

 

Mike Dines & Georgina Gregory (toim.) (2022) Exploring the Spiritual in Popular Music

 

Artikkelikokoelman taso heittelee reilusti artikkelista toiseen. Osa on sellaista ”populaarimusiikin kokeminen voi olla pyhää” -tyyppistä tutkimuslinjaa, jossa ei ole tapahtunut paljoakaan kiinnostavaa uutta siitä lähtien kun sitä on tehty. Ainakaan uskontotieteilijän näkökulmasta. Yleensä näiden anti typistyy aiheeseen: jos se nappaa, hyvä niin, mutta jos ei, ei käsittelystä ole paljoakaan kerrottavaa muille. Tämän teoksen parhaat palat olivat: A-V Kärjän avausartikkeli, jossa käydään läpi tutkimuskenttää, sen puutteita ja painotuksia; K Medicin analyysi Sufjan Stevensin kristillisyydestä ja hänen faniensa reaktioista; M Dinesin ja M Grimesin Psychic TV -tarkastelu. Pari muuta sisälsivät joitain hyviä oivalluksia. Loput olivat heikompia. Kokonaisuus menee musafaniuteni kautta plussan puolelle. Näitä kokoan hyllyyni, jotta pysyn kärryillä tällä tutkimuskentällä. Viimeisen viiden vuoden aikana olen kärryille kuitenkin päässyt ja uskallan jo aika rennosta esittää yleistäviä väitteitä uskonnon ja populaarimusiikin tutkimuksen luonteesta. 

 

Will Gervais (2024) Disbelief: The Origins of Atheism in a Religious Species 

 

Teos on erinomainen ateismitutkimuksen popularisointi, vaikka se eritteleekin lähinnä psykologista ateismitutkimusta. Siinä kuitenkin tuodaan sisäpiiristä rajua mutta vakuuttavaa varhaisen kognitiivisen uskontotieteen kritiikkiä. Teos argumentoi kulttuurievolutiivisen näkemyksen puolesta, jolloin niin uskonto kuin ateismi ovat yhtä lailla luonnollisia ”luonnollisia”. Tekijä korostaa itseään aina kuin mahdollista, eikä ole todellakaan vahvoilla esimerkiksi käsitellessään Marxia alkusivuilla, mutta jos ei anna näiden seikkojen häiritä liikaa ja keskittyy teoksen vahvuuksiin, niin siinä on todella paljon ajateltavaa. Tekijä selostaa melko seikkaperäisesti, miten psykologiset testit on tehty ja mikä niiden merkitys on ollut. Ja milloin aikaisemmat tulokset on hylätty siksi, että tuloksia ei ole saatu toistettua. Hänen näkemyksensä ateismin yleistymisestä on yhteensopivampi sosiologisen kuin esimerkiksi kognitiivisen tutkimuksen kanssa, vaikka hän ankkuroi ajattelunsa kognitiivisen tutkimuksen perinteeseen (josta menee sitten kulttuurievoluutiokehyksen suuntaan). Suosittelen.

Uskontopuhetta tutkimassa

Suunnilleen Helsingin kirjamessujen aikaan ilmestyi uusi teos Uskontopuhetta (2025, toim. M Ubani, P Kuivala & T Hjelm). Se sisältää johdannon ja epilogin lisäksi 17 artikkelia. Yksi artikkeleista on kirjoittamani, ja kun tällä blogialustalla on tullut viime aikoina kerrottua jotain julkaisuistani, niin jatketaan samalla linjalla. 

 

Artikkelini otsikko on ”Mitä hyötyä on olla uskonto? Uskonto luokittelukiistana”. Alaotsikko haluttiin yhdenmukaisuussyistä, joten keksin tuollaisen. Oma-aloitteisesti en sitä sinne tarjonnut. Pääotsikko herätti kysymyksen kustannustoimittajalta. Voisiko sen muotoilla toisin, kun se ei ole aivan tavallista suomea. Ymmärrän. Mutta en lopulta muuttanut. 

 

Yksi kelvollinen ehdotus olisi ollut ”Mitä hyötyä on uskonnon statuksesta?” Ajattelen kuitenkin, että muotoilu tekee liian helpoksi ajatella, että on olemassa uskontoja, jotka sitten saavat uskonnon statuksen tai eivät saa. Oma muotoiluni vie (ehkä, jos lukija ajattelee alkuunkaan siten kuin itse ajattelen) pohtimaan ontologista puolta. En nimittäin tekstin puitteissa oleta, että olisi olemassa uskontoja, jotka sitten myöhemmin nimetään tai ei nimetä uskonnoiksi. Sen sijaan tekstin puitteissa jätän mahdollisuuden ajatella, että nimeäminen on välttämätöntä, jotta jokin voisi olla uskonto (riippumatta siitä, puolustanko viimeiseen asti tällaista kantaa). 

 

Tämä huomio erottaa oman tekstini suuresta osasta muiden tekstejä. Useissa artikkeleissa uskonto on olemassa ongelmattomasti. Sen sijaan pulmat koskevat joillain sitä, onko uskontopuhe keskittynyt uskoon, puuttuuko ”siitä” sukupuolinäkökulma tai miten ”se” on osa yhteiskunnallisia jännitteitä. Uskontopuhetta nämäkin ovat yhtä kaikki, ja monipuolista sellaisen käsittelyä, mutta hieman eri rekisterissä. Joissain luvuissa ”uskonto” kuitenkin on ongelmanasettelussa mukana, kuten Lauri Thurénin tekstissä ”Uskonnoton Jeesus”, jossa pohditaan, missä mielessä voidaan tai ei voida sanoa Jeesuksen olleen uskonnollinen. Ja muissakin, mutta en listaa niitä tähän. Tutustu teokseen! Yksi näkökulma sen lukemiseen on juuri näiden erilaisten rekisterien seuraaminen ja eritteleminen. 

 

Omassa tekstissäni tuon erityisesti muutaman esimerkin avulla esiin, kuka, ketkä tai mitkä tahot hyötyvät siitä, että jotakin luokitellaan uskonnoksi (tai ei luokitella). Esimerkeistä ensimmäinen on koronapandemian aikainen tapaus, kun huomattiin, että kokoontumislain mahdollistamat rajoitteet eivät koske rekisteröityneitä uskonnollisia yhteisöjä (eikä evlut ja ortodoksista kirkkoa). 

 

Toinen esimerkki koskee yleisemmin uskonnolliseksi yhteisöksi rekisteröitymistä, erityisesti Suomessa: mitä hyötyä siitä on, jos hakemus menee läpi? Vielä laajempi kysymys olisi se, mitä valtio hyötyy, mutta artikkelissa katson asiaa enemmän hakijoiden näkökulmasta. 

 

Kolmas koskee esimerkkejä, joissa uskonnoksi luokittuminen on tai olisi haitallista. Tuttujen tapausten (suvivirren laulaminen, krusifiksi luokkahuoneessa eli Soile Lautsin tapaus) lisäksi käsittelen ranskalaista Marian patsaan tapausta, jonka luokittaminen uskonnoksi tarkoitti, että se tulee siirtää julkiselta paikalta, vaikka paikkakunnan pormestari esitti, että kyse on historiallisesta perinnöstä. 

 

Artikkelini otsikkoon vastaan yleisesti: uskonnoksi määrittymisestä seuraa usein materiaalisia ja symbolisia etuja, joita muilla ei ole. Jos uskonnolliseksi määrittymisestä seuraa symbolin tai käytännön kielto, alkaa kuulua ehdotuksia määrittää ne kulttuurisiksi tai osaksi perinnettä. 

 

Mistä siis puhumme, kun puhumme uskonnosta? Tekstissä vastaan näin: ”Puhumme kategoriasta, joka rakentuu ja myös muuttuu historiallisesti yhteiskunnan diskursiivisissa käytänteissä. Historiallisesti muodostuneet käsitykset, yhteiskunnallinen keskustelu, instituutioiden rakenteet ja lainsäädäntö vaikuttavat omilla painoarvoillaan siihen, millaiseksi uskonnon kategorian sisältö ja rajat muodostuvat kussakin yhteiskunnassa ja miten tavoiteltavaa uskonnoksi luokittuminen on.” Näitä prosesseja ja erityisesti luokittelukiistoja tarkastelemalla voidaan ymmärtää paremmin yhteiskunnallisia valtasuhteita (vaikka sinänsä yhteiskunnallisia valtasuhteita voidaan ja pitääkin tarkastella monilla muillakin tavoilla).

Ovatko ateistit rationaalisempia kuin uskovat? Osa 2

Edellinen kirjoitus käsitteli ”ikuisuusaihetta”, jota on tutkittu melko paljon psykologian alalla viimeisen viidentoista vuoden aikana. Kirjoitus perustui Will Gervaisin teokseen Disbelief (2024). Tässä tekstissä tuodaan myöhemmän(!) keskustelun näkemyksiä, jotka osaltaan haastavat joitain Gervaisin näkemyksiä. 

 

Religion, Brain & Behavior -lehdessä on ilmestynyt nippu artikkeleita, jotka kommentoivat Gervaisin teosta kokonaisuutena. Teksteistä yksi kohdentuu erityisesti rationaalisen ateismin (tai ”analyyttisen ateismin”) teesiin. 

 

Neil Van Leeuwen korostaa, että vaikka korrelaatio ateismin ja analyyttisen ajattelun välillä olisi maltillinen ja poikkikulttuuriset otokset niitä koskevissa tutkimuksissa pieniä, se ei itsessään tee tyhjäksi väitettä, jonka mukaan ateistit toisinaan järkeilevät itsensä pois teismistä. Olen samaa mieltä. Kun uskonnon ote heikentyy mistä tahansa syistä, se avaa mahdollisuuden tilanteelle, jossa ihminen järkeilee itsensä pois teismistä. 

 

Van Leeuwen nostaa myös esiin Gervaisin kirjan jälkeen julkaistuja tutkimuksia, joissa eri tavoin on löydetty jonkinlaista tukea ateismin ja ”Systeemin 2” yhteydelle useita eri maita tarkastelemalla. Katsoin pikaisesti läpi kolme artikkelia. Niiden yksityiskohtainen ruotiminen vaatisi paljon enemmän aikaa kuin nyt on käytettävissä, mutta tässä kuitenkin perusjuttuja: 

 

Artikkelissaan ”On the Role of Analytic Thinking in Religious Belief Change: Evidence from over 50,000 Participants in 16 Countries” Stagnaro & Pennycook (2025, Cognition) esittävät, että rationaalisella ajattelulla on yhteys uskomusjärjestelmän vaihtamiseen. Useampi vaihtaa teismistä ateismiin, mutta yhteys löytyy myös niiltä, jolta vaihtavat ateismista teismiin (siis suhteessa niihin, jotka eivät vaihda kummastakaan). 

 

Artikkelissaan ”Analytic Atheism and Analytic Apostasy Across Cultures” (2025, Religious Studies) Byrd, Stich ja Sytsma argumentoivat, että heidän aineistossaan analyyttista ateismia löytyy, mutta vielä merkittävämpi on analyyttinen apostasia: mitä paremmin menestyy testissä, sitä todennäköisemmin henkilö jättää lapsuuden uskontonsa. Kun uskonnon jättäjät otetaan pois kuviosta, analyyttisen ateismin merkitys hälvenee. Uskonnollinen kääntyminen puolestaan ei heidän aineistossaan korreloinut rationaalisen ajattelun kanssa. He toteavat, että reflektiivisen ajattelun yhteys uskonnon jättämiseen on luotettava, mutta marginaalinen. 

 

Artikkelissaan ”Reflective Thinking Predicts Disbelief in God Across 19 Countries” Ghasemi, Yilmaz, Isler, Terry ja Ross (2025, Psychonomic Bulletin & Review) kertoo päälöydöksensä jo otsikossaan: rationaalisella ajattelulla on yhteys ateismiin. Yhteys ei ole kuitenkaan erityisen vahva. Ja kaikkien maiden kohdalla yhteyttä ei löytynyt. (Jälleen kerran testattavat olivat yliopisto-opiskelijoita, jotka ovat yliedustettu väestönosa psykologisissa tutkimuksissa.) 

 

Yhdessä nämä viestivät siitä mistä 2010-luvun alun tutkimuksetkin: yhteys löytyy (joko yleisesti kuten kolmannessa esimerkissä tai uskonnon jättäjien kohdalla kuten esimerkeissä 1 ja 2). Sen merkitys on kuitenkin vähäinen. Ja sen selittävä voima on pieni (kuten esimerkiksi Van Leeuwen korostaa aikaisempien ehtojen tärkeyttä siinä, että järkeilyllä olisi kausaalista voimaa ateistiksi tulemisessa). 

 

Gervais itse kommentoi aihetta toteamalla, että yhteys ateismin ja järkeilyn välillä on olemassa, mutta se ei ole missään suuri. Ne ovat ateismiin liittyviä tosiasioita, mutta eivät hyviä ateismin selityksiä. Hän täsmentää, että hänen kritiikkinsä kohteena on rationaalisen ateismin vahva väite: se, että rationaalisuus on välttämätön ja ensisijainen tekijä ateismin yleisyydessä globaalisti, että ateismi yleisesti kumpuaa järkeilystä ja että järkeily on muita kilpailevia selittäviä tekijöitä merkittävämpi selittäjä. 

 

Gervais toteaa, että mikäli haluamme ennakoida tai selittää ateismia laajalti, tulee kiinnittää huomio uskonnollisen sosialisaation muutoksiin pikemminkin kuin kognitiiviseen tyyliin. Tässä olen samoilla linjoilla. Olen usein todennut, että on vaikea kuvitella, että erilainen järkeily selittäisi, miksi esimerkiksi ateismi on yleisempää Ruotsissa kuin Suomessa. 

 

Keskustelu intuitiivisen ajattelun ja reflektiivisen ajattelun suhteesta ateismiin varmasti jatkuu.

Ovatko ateistit rationaalisempia kuin uskovat?

Jos ateismin puolestapuhujia on uskominen, he ovat rationaalisempia kuin muut. Osa heistä on ainakin oman käsityksensä mukaan järkeillyt itsensä pois uskonnollisista ajatuksista. Jotkut kertovat, miten tajusivat, ettei uskonnollisissa ajatuksissa ole mitään järkeä, ne ovat hölynpölyä, ja siten päätyivät ateisteiksi. 

 

Mitä tutkimus sanoo aiheesta? 2010-luvun alkupuolella ilmestyi psykologisia tutkimuksia, jotka osoittivat ateistien olevan kognitiiviselta tyyliltään reflektoivampia (psykologian ”Systeemi 2”) kuin enemmän intuitiivista ajattelua (psykologian ”Systeemi 1”) seuraavat uskonnolliset ihmiset. 

 

Myös 2016 ilmestynyt meta-analyysi osoitti, että järkeilyssä on tilastollisesti merkitseviä eroja. Erot eivät olleen järin suuria, mutta tilastollisesti merkitseviä kuitenkin. 

 

Vuonna 2018 ilmestynyt replikaatiotutkimus, jossa 2010-luvun alun aihetta käsitteleviä tutkimuksia toistettiin, osoitti, etteivät tulokset olleet toistettavissa. Ainakaan siinä mielessä, että voitaisiin sanoa erilaisen ajattelutavan olevan ateismin syy. 

 

Jonkinlainen korrelaatio kuitenkin löytyi uusissa tutkimuksissa. Nyt se osoittautui huomattavasti pienemmäksi kuin vuoden 2016 meta-analyysissa. 

 

Sitten huomattiin, että korrelaatio katoaa täysin useissa maissa. Karkeasti ilmaistuna: Mitä uskonnollisempi maa, sitä selvempi korrelaatio on. Maallisemmissa maissa korrelaatiota ei ole välttämättä laisinkaan. 

 

Vielä yksi täsmennys: uskonnollisemmissa maissa, joissa korrelaatio löytyi, se päti vain niihin, jotka EIVÄT olleet saaneet voimakkaan uskonnollista kasvatusta. Tämä oli monille yllättävää. 

 

Siispä: näyttää siltä, että korkean uskonnollisuuden maissa heikon uskonnollisen kasvatuksen saaneiden parissa erilainen järkeilyn tapa selittää osan ateismista. Tai ainakin voi sanoa, että tällaisessa kontekstissa korrelaatio on selvempi kuin muualla. Globaaliksi ateismin selittäjäksi ateistien rationaalisuudesta ei ole, eikä varsinkaan maallistuneissa maissa. 

 

(Aihetta käsittelee Will Gervais teoksessa Disbelief: The Origins of Atheism in a Religious Species [2024])

Kesän jälkipuoliskon lukemistoa

Tavallisesti aloitan nämä pika-arviot luetuista teoksista valittelemalla lukuajan kaventumista. Nyt siihen olisi aihetta ainakin yhtä paljon kuin aikaisemmin. Välttelen kuitenkin valituksen ritualisoitumista, joten kerrotaan vain sen verran, että lista olisi pidempi, jos arvioitavana olleet kirjakässärit laitettaisiin mukaan. Syksy on alkanut ja myös uusi lukuvuosi. Lukemisen kannalta en aseta suuria odotuksia tuleville kuukausille, mutta keväällä ei ainakaan opetukset ja hallintotyöt suuremmin haittaa, koska olen tutkimuskaudella. 

 

Anders Ackfeldt (2025) Islamic Themes in US Hip-Hop Culture

 

Uskonto ja hiphop on uskonnon ja populaarimusiikin tutkimuksen uusi leipä ja voi. Se ja metalli. Muista genreistä ei sitten niin paljon kirjoitetakaan. Hiphopista löytyy sekä kristinuskoon että islamiin painottuneita teoksia ja artisteja. Tässä yksi varsin onnistunut esimerkki islamista. Itselleni antoisinta puolta oli tunnettujen hoppareiden islam-kuvioista lukeminen. Mukana on tietenkin pitkät pätkät Nation of Islamista ja Five-Percenters Nationista, jotka ovat islamilaisia mutta melko epäortodoksisia liikkeitä (jos ”ortodoksialla” tarkoitetaan sitä, miten islamia keskimäärin kuvataan yleisesityksissä). Asiallinen kokonaisuus ja avoimesti saatavilla. 

 

Kari Palonen & Hilkka Summa (toim.) (1994) Pelkkää retoriikkaa 

 

Jostain syystä en koskaan lukenut tätä kokonaan niinä vuosina, kun ruodin diskurssianalyysin ja retorisen tutkimuksen alkeita. No nyt luin. Siinä on asiallisia esittelyjä retoriikan klassikoista antiikista nykypäivään. Aristotelestä ja Ciceroa tietenkin sekä ”modernit” klassikot Perelman, Burke ja Toulmin. Ja sitten on tapaustutkimuksia. Itselleni parasta antia oli Burken esittely, joka poikkeaa merkittävästi Perelmanin ja Toulminin annista retoriikalle. Minua kiinnostaa enemmän Burke (vaikka Toulminin muusta tuotannosta Kosmopoliksella on aina paikka sydämessäni). 

 

Risto Puumalainen (2025) Uskomatonta elämää Suomessa 

 

Uskonnottomien käsityksistä ei ole Suomessa pahemmin kirjoitettu. Tässä yksi ”sisäpiiriläisen” teos, jonka pohjana on tekijän itse keräämä aineisto. En kirjoita tässä enempää, koska tein kirjan pohjalta tekstin Katsomukset-portaaliin. Se löytyy täältä. 

 

Donna M. Mertens (2023) Mixed Methods Research 

 

Tämä tuli palkkiokirjojen nipussa. Olin utelias, millainen menetelmäkirja aiheesta saadaan aikaiseksi. Luin ja tuntemukseni olivat melko mixed. Yhtäältä kirjamittainen teos tästä kääntyy väkinäiseksi samalla tavalla kuin oletan Journal of Mixed Methodsin olevan. Väkinäinen siksi, että suuri osa on yleistä menetelmäpohdintaa, joka sopii aivan kaikkeen tutkimukseen. Toisaalta teoksesta oppi jotain. Kuten esimerkiksi se, että tämän leirin mukaan vain määrällistä ja laadullista yhdistävä tutkimus voi olla mixed methods, ei esimerkiksi erilaisia laadullisia menetelmiä yhdistävä tutkimus. En tosin tiedä, miksi näin ajatellaan. Yhdistelmille annetaan teoksessa myös erilaisia paradigmoja, mutta lopulta pitäisin selkeimpänä puhua vain kahdesta perustavasta lähtökohdasta: yhtäältä on post-positivistinen paradigma, jossa määrällinen hallitsee laadullista, toisaalta on konstruktionistinen paradigma, jossa laadullinen hallitsee määrällistä. Muut teoksessa eritellyt paradigmat ovat jonkinlaisia versioita näistä. Molemmissa paradigmoissa siis luodaan jonkinlainen hierarkia hyödynnettyjen menetelmien välille. Yksinkertaistaen kai voisi sanoa, että post-positivistisessa paradigmassa laadullisella tutkimuksella voidaan täsmentää ja hioa määrällisen löydöksiä, kun taas konstruktivistisessa paradigmassa määrälliset löydökset (uudelleen)tulkitaan omien lähtökohtien kautta. 

 

Samuli Putro (2025) Elämäni miehet 

 

Olen seurannut Putron musiikillista uraa Zen Cafen ensilevystä alkaen. Olen joskus sanonut, että jos minulla olisi guilty pleasure, se olisi tässä. Mutta en tunne syyllisyyttä. Kirjassa Putro käy läpi nipun elämässään keskeisissä rooleissa olleita miehiä. Suurimpaan osaan suhde on vaikea ja kirjassa tarvotaan terapiasuossa. Se puolustaa näkyvästi talking cure -tyyppistä ajattelua ikään kuin suomalaisten miesten ongelmana olisi puhumattomuus: kun puhuu, kaikki muuttuu paremmaksi. Tässä mielessä kirjan sanoma on tylsähkö, mutta itse miesten käsittely on erittäin mukaansatempaavaa. Luin nopeasti ja suurella innolla. Se oli minulle erinomaista mökkilukemistoa. 

 

Martin Barker & Anna Beezer (toim.) (1992) Reading into Cultural Studies 

 

Toimitettu teos koostuu johdannosta ja kymmenen keskeisen brittiläisen kulttuurintutkimuksen kirjan tarkastelusta. Johdanto diagnosoi 1990-luvun alun tilannetta, jossa kulttuurintutkimuksen katsottiin menettäneen vahvimman kiinnostuksensa luokka-analyysiin ja joissain tapauksissa jopa valtasuhteiden tutkimiseen, ajautuen näin eräänlaiseen kulttuuripopulismiin. Teos ikään kuin yrittää pelastaa kulttuurintutkimuksen tältä luisulta muistuttamalla keskeisistä tutkimuksista. Useimmat analysoitavat teokset käsittelevät nuorisokulttuureja ja populaarikulttuuria, mutta tällainen tiivistys kuulostaa huomattavasti latteammalta kuin millainen runsaudensarvi kokonaisuus onkaan. Aikaansa kuvaavasti televisiolla on keskeinen rooli. Kirja on erittäin hyvä. Tietenkin yksittäisissä luvuissa on tasoeroja, mutta tämä idea pitäisi monistaa eri aloille. 

 

Tuukka Kaidesoja, Tomi Kankainen & Petri Ylikoski (toim.) (2018) Syistä selityksiin. Kausaalisuus ja selittäminen yhteiskuntatieteissä 

 

Alaotsikko kertoo olennaisen. Artikkelit käsittelevät monipuolisesti kausaalisuutta ja selittämistä. Heikkoutena on se, että useat artikkelit eivät anna yhtään aitoa yhteiskuntatieteellistä esimerkkiä. Esimerkit ovat tyyliä ”ikkuna menee rikki, kun siihen heittää pallon”. No tällaisilla esimerkeillä saadaan käsitteiden luonteita selitettyä, mutta alaotsikon yhteiskuntatiede jää vähän vähemmälle varsinkin alkupuolella. Toki yleinen läpikulkeva pointti on, ettei selittäminen rajoitu luonnontieteisiin ja että kausaalisuutta tuovat esiin myös ne tutkijat, jotka näennäisesti väittävät tekevänsä jotain muuta. Useissa teksteissä oli mukaan poimittavia ajatuksia ja siirsin täältä metodiopetuksen keskusteluun yhden käsiteparin, intensiivinen versus ekstensiivinen tutkimusasetelma. 

 

John Fiske (1989) Reading the Popular 

 

Fiskeä pidetään erityisesti kulttuuriteoreetikkona, joka a) esittelee semioottisia kulttuurianalyyseja kaikenlaisesta arkisesta (kaupunkirakennuksista, hiekkarannoista jne.) ja b) lähenee kulttuuripopulismia (eli löytää kaikenlaisesta populaarikulttuurin käytöstä jotain toimintakykyistävää samalla kun vähättelee kriittisempiä analyyseja). Tässä teoksessa on molempia. Suuressa osassa ovat myös musiikkivideoiden analyysit, mikä kertoo osaltaan siitä, että kasarilla ilmiö oli kuuminta hottia (mutta ei enää). Itseäni kiinnosti kaikkein eniten Madonnaa koskevat luvut. Lopulta Fisken analyysit hyötyisivät hitusen kriittisemmästä otteesta, mutta hänen analyyseissaan on kuitenkin pointtinsa. Hän ei ole sellainen kulttuuripopulisti kuin kriittiseen teoriaan tai marxilaiseen näkökulmaan ankkuroituneet tutkijat esittävät. 

 

Bobby Gillespie (2021) Tenement Kid 

Primal Screamistä sekä Jesus & the Mary Chainista tunnettu Gillespie käsittelee muistelmissaan erityisesti nuoruuttaan. Varhaisvuosien lisäksi ruoditaan Screamin alkutaipaletta ja samaan aikaan osunutta jaksoa Jesuksen rumpalina. Hänen musiikki-intoilunsa on tässä tärkeää nuoruuden Glasgow’n verrattain raffin meiningin kuvaaminen lisäksi. Hän kirjoittaa myös paljon estetiikasta ja tyyleistä (mikä on hitusen ongelmallista, kun kyse ei ole kuvakirjasta). Hän kirjoittaa myös aikansa Iso-Britanniasta, kuten Thatcherin synkästä valta-ajasta. Kirjan loppuosa keskittyy Screamadelican tekemiseen ja julkaisemiseen. Sen jälkeisistä ajoista varmaankin tulee toinen kirja. Paikoin tekisi mieli vähän editoida, mutta pääosin tämä on erinomainen kirja, jos aihepiiri vetoaa. 

 

Walter de Camp (1988) He halusivat vain itseään. Muistelmia privaatin aikakaudelta 

 

Privaatin aikakausi menee ainakin minun päässäni samaan syssyyn kuin Pete Europan ”timanttikoirien vuosi”, 80-luvun asenteeseen, jossa tärkeintä on hyvälle näyttäminen ja introspektiivinen, maailmapolitiikasta etäinen ote maailmaan. Walter de Campin rönsyilevä kirjoitelma tuo esiin jotain tästä hahmotellessaan Berliinin baarien eroottisia viboja. Moneen kertaan kysyin itseltäni, voivatko kirjan jäljellä olevat sivut tuoda jotain kiinnostavaa ajateltavaa. Epäilin joka kerta. Enkä muuttanut käsitystäni. Teos itsessään on ajankuvaa, jopa enemmän kuin sen yritys sanoa jotain omasta ajastaan. Kirja tarttui mukaan Kiteen kirjaston ilmaishyllystä.

Populaarielokuvan uskontotieteellinen tutkimus: erään artikkelin tarina

Kesällä 2025 ilmestyi toimitettu teos The Signs of the Times: The Intersection between Political Theology and Popular Culture (Palgrave). Siinä on artikkelini ”Representing Atheism in Films”, joka käsittelee nimensä mukaisesti, miten ateismia ja ateismia on kuvattu ja käsitteellistetty (enimmäkseen yhdysvaltalaisissa) elokuvissa (ja vähän televisiosarjoissakin). Aiheesta on kirjoitettu todella vähän ja väitän kiertelemättä, että oma tekstini on kaikkine puutteineenkin kolmen merkittävimmän aihetta käsittelevän tieteellisen artikkelin joukossa, vaikka mukaan laskettaisiin televisiosarjoihin keskittyvät tekstit. 

 

Tässä en aio referoida itse tekstiä, vaikka mainitsen pääväitteeni lopussa, vaan kerron artikkelin syntytarinan. Tai oikeastaan artikkeli olisi syntynyt muutenkin, mutta ilman seuraavia vaiheita sen julkaisukonteksti olisi jokin toinen. 

 

Muutamia vuosia sitten, ehkä vuonna 2017, aloin katsoa Bond-elokuvia uskontolinssin läpi tehden yksityiskohtaisia muistiinpanoja jokaisesta elokuvasta. Sitten Alabaman yliopiston professori Russell T. McCutcheon kysyi, olisiko minulla jotain populaarikulttuuriin liittyvää tutkimusta tekeillä. Vastasin, että olen juuri kirjoittanut ensimmäisen version Bond-elokuvista. Enempää ei kyselty, vaan minulle sanottiin, että tämä on sopiva peruste kutsua minut sinne tutustumaan heidän meininkiin. Minun tulee vain pitää luento mainitusta aiheesta, sillä vierailuun kuluvat rahat on sidottu uskonnon ja populaarikulttuurin aihepiiriin. Näin tapahtui. 

 

Lopulta artikkelini Bondista julkaistiin vuonna 2019. Jossain vaiheessa Lundin yliopiston tutkija Emil Saggau oli lukenut artikkelin ja innostunut siitä. Hän oli järjestämässä pandemia-aikana etäkonferenssia uskonnon ja populaarikulttuurin teemasta. Hän kutsui minut pitämään keynote-luennon tapahtumaan. Otin kutsun vastaan. Sen jälkeen hän järjesti parin muun kollegansa kanssa Lundissa työpajan, johon minutkin kutsuttiin. Oli vielä pandemia-aika, mutta tapasimme kasvotusten. Muistan hyvin, kun Kööpenhaminan lentokentällä oli maskipakko, mutta sieltä Lundiin lähtevässä junassa lähes kaikki ottivat maskin pois. 

 

Bondista minulla ei siinä vaiheessa ollut mitään uutta sanottavaa. Kerroin kuitenkin, että olen työstänyt ateismia ja ateisteja elokuvissa käsittelevää tekstiä, joten esittelin tapaamisessa sitä. Tästä tapaamisesta teksti on jalostunut palautteen perusteella. Olen esitellyt sitä myös Bergenin yliopistossa pienessä työpajassa, jossa osallistujat pohtivat osaavasti varsinkin televisiosarjoja, joissa ateismia on jollain tavalla tematisoitu. Lisäksi olen sivunnut aihetta parissakin konferenssissa, Bochumissa ja Oxfordissa, mutta niiden keskustelujen perusteella en ole enää suuremmin muokannut tekstiä. 

 

Toki olen kirjoitellut kaikenlaista populaarikulttuuriin ja populaarielokuvaan liittyen noin 25 vuoden ajanjaksolla. Ensimmäinen elokuvaa käsittelevä tieteellinen artikkelini julkaistiin vuonna 2001. Silti tämän uuden artikkelin tarinassa on monia vaiheita, jotka eivät olleet ennustettavissa tai suunniteltuja. Itselläni useimmat julkaisut menevät erilaisten kohtaamisten ja sattumusten kautta maaliin, jota ei kukaan ollut määritellyt silloin kun työ sen eteen alkoi. 

 

Itse artikkelin tekeminen on ollut yksi hauskimmista. Olen käynyt läpi sivustoja, joissa ateismiaiheisista elokuvista on tehty listoja. Olen metsästänyt leffoja divareista, kirjastoista ja striimauspalveluista. Siinä on tullut katsottua paljon keskinkertaisia elokuvia, muutama huono ja muutama erinomainen. Aihetta käsittelevän tutkimuskirjallisuuden läpikäynti on ollut kiinnostavaa ja melko nopeaa, koska sitä on niin vähän. 

 

Yksinkertainen väitteeni itse aiheesta kuuluu näin: vaikka ateismin ja ateistien käsittely populaarielokuvassa on runsastunut sekä muuttunut monimuotoisempaan ja myönteisempään suuntaan 2000-luvulla (verrattuna 1900-luvun esimerkkeihin), representaatiot toistavat edelleen useita stereotypioita. Vaikka fiktiivinen ateisti on enää harvoin pelkkien kielteisten stereotypioiden kaltainen, se on edelleen poikkeustapaus (ja poikkeustapauksiin voi sisältyä myös piirteitä, joihin katsojat samastuvat).

11 pika-arviota

Kesä on hyvässä vauhdissa ja niin on myös lukeminen. Tai ainakin kesä on jo pitkällä. Tässä on maltillisen mittaisia kommentteja viime aikoina luetuista teoksista. Mukana on musiikkikirjoja, saatanaa, mediatutkimusta, filosofiaa sekä Jamaikan rastajuttuja. Tällä kerralla joukkoon mahtuu useampikin innostava teos. Siitä puuttuu tuttuun tapaan yksi arvioimani ateistisia pamfletteja ruotiva käsikirjoitus, jonka toivon ilmestyvän kirjamuodossa. 

 

Markku Salo (2024) Orjalauluista hiphoppiin 

Mustan musiikin sielua etsimässä Yhdysvaltain maaperän afroamerikkalaisen musiikkiperinteen uskonnollisia ulottuvuuksia käsittelevä tietokirja keskittyy valtaosaltaan jazziin. Siivunsa saavat myös blues, gospel ja hiphop. Vähemmälle huomiolle jää soul. Viidensadan sivuinen paketti sisältää paljon kiinnostavaa asiaa, mutta olisi kaivannut vahvempaa toimituksellista työtä. Itse keskityin erityisesti bluesiin, jazzin ja hiphoppiin. Viimeisin on kovin ohut, bluesia koskeva osio asiallinen (joskin olen joistain tulkinnoista painotuksista eri linjoilla) ja jazzin käsittely parasta mitä teoksessa on. Ellingtonin, Mingusin, Alice Coltranen ja Sun Ran pienoiselämänkerroista opin uutta ja kiinnostukseni kannalta on hienoa, että tekijä nostaa uskontosuhteita tarkastelun keskiöön kirjoittaen samalla musiikki edellä. Ihmettelen, miksi jazz ei ole nostettu suoraan otsikkoon. Joka tapauksessa, kun antaa anteeksi tekstin satunnaisen sekavuuden ja keskittyy substanssiin, niin ymmärtää, miten keskeisessä asemassa uskontosuhteet ovat olleet mustien musiikissa Yhdysvalloissa. 

 

Gianni Vattimo & René Girard (2010) Christianity, Truth, and Weakening Faith

 

Italialaisfilosofin ja ranskalaisantropologin keskusteluista pääosin koostuva teos tuo hyvin esiin, miten Girardin ajatuksista innostuminen sai Vattimon palaamaan kristillisen uskon pariin. He jakavat käsityksen kristinuskon erityisyydestä kaikkiin muihin uskontoihin ja mytologioihin verrattuna (seikka, joka saa minut hyvin epäileväiseksi molempia ajattelijoita kohtaan). Molempien toisistaan hieman poikkeava tapa artikuloida tämä erityisyys on elegantti, keskittyen siihen, että kun kristinuskon ytimessä on viattoman jumalan uhraaminen ristillä, se tekee uhriajattelun (ja siihen liittyvän syntipukkiajattelun) näkyväksi ja on sikäli reitti kohti uutta, väkivallatonta yhteiskuntaa. Heidän välilleen piirtyy myös merkittäviä eroja, Girard on perinteisempi ja Vattimo ”postmoderni”. Ero syntyy erityisesti erilaisten Nietzsche-tulkintojen kautta. Jotenkin itselleni maistuu paremmin Vattimo ajalta ennen Girard-vaihetta, 80-luvulta tyyliin The End of Modernity. 

 

Alan Montefiore (toim.) (1983) Philosophy in France Today 

 

80-luvun alussa oli varmaankin tarpeen koota ranskalaisfilosofeja kertomaan angloamerikkalaiselle lukijakunnalle, mitä se ranskalaistyylinen filosofointi oikein tarkoittaa. Tämä oli teoksen lähtökohta. Kuitenkin kun melkoisen suurista nimistä koostuva joukko (Bourdieu, Derrida, Levinas, Lyotard, Ricoeur jne.) kirjoittavat, eivät he lopultakaan käsittele tehtävänantoa kovin orjallisesti. Osa heistä pyörittelee tehtävänantoa, mutta varsinaiseksi anniksi jää yksittäisten kirjoittajien näkemykset yksilöinä. Siinä mielessä kokonaisuus on pettymys. Tosin jos metsästää yksittäisten filosofien ajatuksia, niin tässä on muutama olennainen. Tuntemattomammat nimet tuovat teksteissään enemmän esiin ranskalaisen filosofian perinnettä kuin starat. Siihen kuuluu esimerkiksi todella vahva painotus filosofian historiaan. Tällaiset huomiot ovat kiinnostavia. Samoin Bourdieun lyhyessä tekstissään esittämä filosofian sosiologinen kehystys. 

 

Mark C. Taylor (2014) Speed Limits: Where Time Went and Why We Have So Little Left

 

Minulla on ambivalentti suhtautuminen Tayloriin: yhtäältä hän on kummallinen teologi-filosofi, joka hengailee tai pikemminkin kai hengaili Esa Saarisen kanssa; toisaalta hän on laaja-alainen ja paikoitellen oivaltava ajattelija, jolla on kiinnostavia näkökulmia. Ostin teoksen alelaarista seitsemällä punnalla ja teos osoittautui vetäväksi. Teos on todella monipuolinen aatehistoriallinen analyysi yhä kiihtyvistä teknologioista ja niihin kytkeytyvä kapitalismin kritiikki. Sellaisena se sisältää paljon pohdinnan arvoista ja voi vain ihastella, miten sujuvasti Taylor liikkuu teknologian historiasta filosofiaan, taiteeseen, arkeen, talousteorioihin ja nykypäivän suuriin teknologiayrityksiin. Olennaista on, että Taylor katsoo kaiken kiihtymisen ja ajan katoamisen teknologian lähteneen kristillisistä ajatuksista, erityisesti reformaatiosta. Vaikka en ole aivan varma, mitä ajattelen tästä, nautin teoksen osista paljon. Kristillistä tai ei, joka tapauksessa on selvää, että teknologia on kiihdyttänyt elämäämme ja katkonut viiveet pois monista paikoista. Viiveet ovat kuitenkin olennaisia jaksamiselle, ymmärtämiselle, ajattelulle ja arvostamiselle. Nopeus rajoittaa. Tosin yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset. 

 

Thomas Lemke (2021) The Government of Things: Foucault and the New Materialisms

 

Teoksen alkupuolen uusmaterialismikritiikki on nyansoitua ja oivaltavaa. Siinä ei lähdetä mukaan hypetykseen uusmaterialismin väitetystä uutuudesta ja ainutlaatuisuudesta eikä hyväksytä uusmaterialistien yksinkertaistavia luentoja. Teos ei kuitenkaan ole lyttäys. Kaukana siitä. Lemke arvostaa uusmaterialismin haastetta, sanoo paljon positiivista erityisesti Karen Baradista, ja päätyy rakentamaa omia vastauksia ponnistamalla Foucault’n vähemmän tunnetuista luennoista. Tekijä päätyy yhdistelemään tieteen- ja teknologiantutkimuksen klassikoita ja klassikkosuuntauksia Foucault’n ajatteluun, korostaen, että vaikka foucault’laisen hallintavallan tutkimuksessa ei-inhimillinen materiaalisuus on jäänyt katveeseen, Foucault itse avasi ovea siihen suuntaan. Erittäin hyvä teos, vaikka en allekirjoita Lemken tapaa tulkita Deleuzen ja Guattarin koosteen (tai sommitelman) käsitteen ongelmia. Mutta se on pikkujuttu. 

 

Lesley-Ann Jones (2020) Lennon 

John Lennonin elämästä on kirjoitettu paljon, ja siitä tämäkin teos lähtee liikkeelle, ikään kuin lukija jo tietäisi Lennonista melkein kaiken. Tässä keskitytään Lennonin persoonaan, jonka avaamiseksi kirjoitetaan hitusen myös musiikista. Persoonaakin luodataan ensisijaisesti seksuaalisuuden kautta eikä missään vaiheessa olla kaukana keittiöpsykologiasta. Luin tämän, koska kiinnostaa musiikki ja uskontosuhteet, mutta kummastakaan teos ei sano kovin kiinnostavia asioita. Kirjoittaja on toki päässyt lähelle monia Lennonille läheisiä ihmisiä ja Lennonista tietäviä ihmisiä, joten toisille tämä saattaa toimia hyvin. Teoksen alkuperäisnimi on Who Killed John Lennon? enkä vieläkään ymmärrä, miksi sellainen nimi on valittu. 

 

Janne Zareff (2020) Kuinka vallalle nauretaan. Poliittinen satiiri suomalaisessa televisiossa

 

Asiallinen tietokirja poliittisesta satiirista suomalaisen television historiassa. Se toimii aika kivasti kaikille, jotka ovat katsoneet käsiteltäviä ohjelmia. Vitsejä referoidaan ja Noin viikon uutisten osalta katsellaan jonkin verran myös kulissien taakse. Kovin voimakkaita teesejä tekijä ei muotoile, pikemminkin erittelee erilaisia teemoja ja aspekteja aiheen tiimoilta. Kaksi nostoa itselleni muistiin: Ensinnäkin Luule kanssamme -sarjassa oli vuonna 1968 kohtuullisen tiukkaa kristillisen lähetystyön kritiikkiä. Ihan samantyyppistä matskua en muista nähneeni muissa ohjelmissa. Toiseksi tekijä erittelee Noin viikon uutisten yleisölle tehtyä kyselyä ja sen perusteella pohtii, että satiiri saattaa jopa vahvistaa katsojiensa ajattelumalleja sen sijaan että se kyseenalaistaisi niitä. Yleisö nimittäin löytää kohtuullisen usein vahvistusta käsityksilleen silloinkin, kun tekijät ovat tarkoittaneet jotain muuta. 

 

Kauko Röyhkä (1999) Get on! 101 Rocklyriikan parasta 

 

Kiteen kirjastosta löytyi parin kassillisen verran ilmaisia poistokirjoja. Myös tämä Röyhkän vasurilla kasaama valikoima rocklyriikkaa. Painettujen tekstien lisäksi jokaisesta biisistä tai artistista on lyhyt kommentti. Valitettavasti murto-osassa kommenteista puhutaan lyriikoista. Sen sijaan niissä on jotain yleistä itse artistista tai Röyhkän kuulemma huhu tai Röyhkän oma muistelu. Kunnollisella paneutumisella teoksesta olisi tullut erittäin hyvä, mutta tuli sitä nytkin paneuduttua muutamiin tuttujen biisien lyriikoihin syvemmin kuin koskaan. Kokonaisuus olisi parempi, jos se olisi fokusoituneempi, esimerkiksi vain suomalaiseen musiikkiin. Ja jos jokaisesta lyriikasta olisi jokin pointti, mikä valikoijaa on viehättänyt. 

 

Nathaniel Samuel Murrell, William David Spencer & Adrian Anthony McFarlane (1998) Chanting Down Babylon: The Rastafari Reader 

 

Tämä on erinomainen katsaus rastaliikkeen koukeroihin: historiaan, musiikkisuhteisiin, tapoihin, sukupuolirooleihin ja niin edelleen. Toki julkaisuajankohta tarkoittaa, ettei se kerro mitään viimeisen noin 28 vuoden aikana tapahtuneista asioista. Ostin tämän syventääkseni vajavaista tietämystäni rastaliikkeestä ja sen teos teki onnistuneesti. Musiikin osalta siinä oli melko vähän uutta, mutta riittävästi kuitenkin. Kirjoittajista moni on ”sisäpiiriläinen”, mikä on usein riski. Tässä se toimii kohtuullisen hyvin. Ostos oli satunnainen: tuli vastaan divarissa. Onneksi otin pinoon. 

 

Dick Hebdige (1987) Cut’n’Mix: Culture, Identity and Caribbean Music 

 

Hebdige oli Cultural Studies -suuntauksen nouseva nuori 70-luvun lopussa ja vielä 1987 hän julkaisi siihen suuntaukseen istuvan kirjan karibialaisesta, lähinnä jamaikalaisesta musiikista. Tämä on musiikkijournalismia muistuttava tietokirja, jossa on ymmärrystä kulttuurisesta kontekstista. Se toimii oikein hyvin tietopakettina reggaesta ja myös muista Jamaikaan liitettävistä toisen maailmansodan jälkeisistä musiikkityyleistä (ska, dub, rocksteady, talk over), vaikka siinä käydään myös kauempana menneisyydessä. Sopii edelleen aiheesta kiinnostuneille. Ja käydään siinä myös 70- ja 80-lukujen Britanniassa, jossa jamaikalaisen musiikin vaikutus oli merkittävä. Tämän jälkeen Hebdige ei ole tietääkseni kirjoittanut yhtään kirjaa. Tämä teos lojui hyllyssäni 17-18 vuotta ennen kuin päädyin lukemaan sen. Kannatti lukea. 

 

Katri Ylinen (2024) Saatanallinen paniikki 

 

Pitihän minunkin lukea tämä. Teos on viihdyttävä toimittaja-”maallikon” yritys hahmottaa aihetta. Se keskittyy lopulta hieman enemmän nykytilanteen kartoittamiseen haastattelemalla useita keskeisiä tai julkisuudessa esillä olevia henkilöitä kuin menneisyyden penkomiseen. Siinä onkin omintakeisin anti. Menneisyyttä tekijä haluaisi selvittää, mutta siitä ei irtoa paljokaan. Tekijä kirjoittaa itsensä vahvasti tarinaan ja paikoin teos on ikään kuin kuvaus teoksen tekemisestä, mutta minusta se on ihan viihdyttävä ratkaisu. Varsinkin kun Äystön tutkimuksellisempi kirja ilmestyi hyvin pian tämän jälkeen. Päällekkäisyyksistä huolimatta ajattelen, että nämä kaksi teosta täydentävät toisiaan. Erilaiset tyylivalinnat ovat yksi asia, mutta myös niiden sisällöllinen anti on riittävän erilaista.

Kevään 2025 lukemistoa

Kevät on ollut yhtä hässäkkää eikä se muuksi ole muuttunut edes toukokuun jälkipuoliskon alussa. Kirjojen osalta on kertynyt nippu ”lähes luettuja”, jotka sitten lopulta tulee luettua, kunhan aikaa löytyy. Osa on kuitenkin saatu päätökseen. Tässä pinossa on nopeasti luettuja yleisesti kiinnostavia, jotka liittyvät tieteeseen ja tutkimukseen sekä yksi vanhoillislestadiolaisuuteen. Taas on mukana pari musiikkikirjaa sekä ”teoriaa” (Vattimoa, Vattimosta, Lacanista). 

 

Esa Väliverronen (2016) Julkinen tiede 

Nopealukuinen teos käsittelee tiedejulkisuutta yleisesti sekä spesifimmin tieteentutkimuksen näkökulmasta. Se siis sisältää pohdintoja siitä, miten tutkijat ovat esillä julkisuudessa. Sen lisäksi analysoidaan, miten tiede on julkista lähtökohtaisesti. Otsikon sanaparilla on kolmaskin, spesifi merkitys: se viittaa myös tieteeseen, jonka tarkoituksena on osallistaa tavallisia kansalaisia kriittiseen ajatteluun ja keskusteluun (ei vain palvella professioita, yrityksiä, päättäjiä jne.). Tiede tuo näin keskusteluun näkökulmia, sisältöjä ja käsitteitä, jotka voisivat rikastaa ihmisten mahdollisuuksia ajatella freesillä tavalla ja päästä irti heitä mahdollisesti kahlitsevista ajatuspinttymistä. Tekijä esittelee paljon kiinnostavia tutkimuksia, mutta ei kovin voimakkaasti tuo esiin omaa ääntään. Sellaisena teos toimii erittäin hyvänä resurssina aiheensa mukaisiin keskusteluihin, mutta ei nouse argumentin tasolla vahvaksi ääneksi aiheensa keskusteluihin. 

 

Reetta Muhonen & Hanna-Mari Puuska (toim.) (2014) Tutkimuksen kansallinen tehtävä 

Teos tarttui mukaan alelaarista kymmenen vuotta sitten. Siirtäessäni sitä paikasta toiseen jäin selailemaan ja sitten lukemaankin. Oletin teoksen sisältävän kevyttä lukemistoa tieteen yhteiskunnallisista ulottuvuuksista, mutta siinä olikin erittäin hyviä ja sisällöllisesti rikkaita tekstejä aiheensa parista, mennen aina tieteenteon (yhteiskunnallisiin) perusteisiin. Myös kokonaisuuteen etäisemmin istuva teksti kansanedustajien eduskunnassa eniten siteeraamista teoksista oli valaiseva. 

 

Satu Lidman (2020) Taivas ja syli. Kertomus parisuhdeväkivallasta vanhoillislestadiolaisessa perheessä 

 

Tämän teoksen kärkenä on parisuhde- ja lähisuhdeväkivallan tarkastelu, jonka kontekstina nyt sattuu olemaan vanhoillislestadiolaisuus. Lestadiolaisuuden käsittely on taitavan tasapainoista sikäli, että sitä ei demonisoida eikä myöskään ohiteta täysin merkityksettömänä. Samalla kun yhteisössä on tapana käsitellä ongelmalliset asiat omassa piirissä (tai olla käsittelemättä) ja anteeksiantamiselle annetaan avioerojen pelossa jopa haitallisen suuri rooli, on yhteisö samalla myös tukirakenne kaikenlaisten ongelmien käsittelyyn, myös parisuhdeväkivaltaan. Tämä tulee käsiteltyä ensisijaisesti yhden tapauksen kautta. Laajempaa tutkimusta hyödynnetään tietenkin, mutta tämän kirjan keskiössä on yhden tapauksen hyvin tarkka ja yksityiskohtainen läpikäynti. 

 

Dave Marsh (2004) Bruce Springsteen – Pomon tarina 

 

Tässä on samassa paketissa mainio Born to Run ja aivan liian detaljitasolle menevä Glory Days. 4,5 tähteä edelliselle ja 2,5 tähteä jälkimmäiselle, joka voisi olla reilusti lyhyempi kaikille muille paitsi niille, joiden mielestä jokainen Brucen välispiikki on printtaamisen arvoinen. Edellinen keskittyy nimensä mukaiseen albumiin, mutta käy myös läpi siihenastisen uran. Jälkimmäinen keskittyy eniten Born in the USAan ja toiseksi eniten Nebraskaan. Albumeista lukeminen on palkitsevaa ja siksi Marsh on parhaimmillaan erinomainen. Yli 650 sivua käsittelevän teoksen viimeiset 200 sivua sisältävät kuitenkin niin paljon vähemmän olennaista, ettei teosta voi aivan varauksetta pitää musiikkikirjojen klassikkona. 

 

Omise’eke Natasha Tinsley (2018) Beyoncé in Formation: Remixing Black Feminism

 

Näennäisen akateeminen Beyoncé-fanikirja, joka käsittelee vähintään yhtä paljon tekijäänsä kuin kohdettansa, tarttui mukaan Oxfordin Blackwellin alennuslaarista viidellä punnalla. Kirjan perusteella voi päätellä, että artisti merkitsee paljon Yhdysvaltain etelän mustalle queerille. Ainakin jos seksipositiivisuus on keskeisin kriteeri. Oma intressini oli uskontokulma ja siitä oli muutama sivu. 

 

Stuart Schneiderman (1983) Jacques Lacan: The Death of an Intellectual Hero 

 

Kirjoittaja lähti 1970-luvulla Yhdysvalloista Ranskaan Lacanin psykoanalyyttiseen oppiin. Sitten hän kirjoitti vuonna 1981 kuolleesta Lacanista kirjan. Kyse ei ole teoreettinen johdanto Lacanin ajatteluun, vaan kontroversiaalisen hahmon kuoleman ja loppuajan käsittelystä. Tavallaan teos on tekijänsä tilinteko oppi-isänsä kanssa. Hän kääntää muidenkin esiin nostamat ongelmat myönteisiksi, mikä asemoi teoksen yhteen laitaan, ollen jonkinlainen rakkauskirje Lacanille. Mutta varsin viihdyttävä lukukokemus, varsinkin silloin kun se käsittelee Lacanin ajattelun sijaan hänen toimintaympäristöänsä. Tällöin teos piirtää kiinnostavan kuvan Pariisin ja Ranskan intellektuaalisesta ilmapiiristä aikana, jolloin teoria ja filosofia olivat vielä viimeistä hottia. Jos jotakuta kiinnostaa tekijän tulkinnan painopiste, niin hän korostaa kuolemanvietin merkitystä Lacanilla – teemaa, jota aikansa yhdysvaltalainen virallinen psykoanalyysi vieroksui tai väheksyi. 

 

Simonetta Moro (toim.) (2023) The Vattimo Dictionary 

 

Erittäin toimiva johdattelu italialaisfilosofin keskeisiin teemoihin ja muita ajattelijoita koskeviin näkemyksiin, ainakin sellaisen näkökulmasta, joka jo tuntee Gianni Vattimon ajattelua. Oma intressini tämän lukemiseen oli ”varmistelu”, että olenhan ymmärtänyt kaiken ja tunnenhan Vattimon työtä koskevaa keskustelua riittävästi. Lukeminen pakotti etsimään muutaman artikkelin ja katsomaan niitä tarkemmin. 

 

Gianni Vattimo & Piergiorgio Paterlini (2009) Not Being God: A Collaborative Autobiography 

 

Tämä on tavallaan Vattimon omaelämäkerta, mutta ei kuitenkaan. Sen on kirjoittanut Paterlini, mutta Vattimo on hyväksynyt kaiken. Siksi se on yhteistyö ja silti omaelämäkerta (eikä elämäkerta). Rakenne ei ole tavanomainen; se koostuu kymmenistä muutaman sivun luvuista ja on itseäni erityisen paljon kiinnostavissa asioissa kitsas (esim. ystävyys Richard Rortyn kanssa). Sisältö on sinänsä mielekästä, mutta juuri tämän hetken tarpeisiin se vastasi vain osittain. Siksi päätin lukea teoksen nopeasti ja siirtyä saman tien seuraavaan. 

 

Gianni Vattimo (2002) After Christianity 

 

Teos on jatkoa lyhyemmälle, ensimmäiselle uskoa käsitelleelle Vattimon teokselle Uskon että uskon (1999). Tässä on syvemmät perustelut sille, miksi ja miten Vattimo kytkee nietzscheläisen jumalan kuoleman tematiikan ja heideggerilaisen metafysiikan lopun teemat yhteensopivaksi kristinuskon kanssa. Tosin tässä teoksessa Vattimo ei mielestäni sano paljoakaan uutta, jos tuntee aikaisemman tuotannon, korkeintaan sävy on ehdottomampi ja vakuuttuneempi (ei välttämättä vakuuttavampi) kuin Uskon että uskon -teoksessa. Kyse ei ole uskon filosofisesta tunnustelusta ja sen sopivuudesta vattimolaiseen ”heikkoon ajatteluun”, vaan pikemminkin julistus siitä, että kristinusko on välttämätön heikolle ajattelulle. Tässä erkanen Vattimosta ja olen hänen ystävänsä Rortyn linjoilla, jolle kristinuskolla ei ollut erityisasemaa ”lännen” tai ”Euroopan” moderniteetissa nykypäivänä.

Kuinka pitkä kirjoittamisen ja julkaisemisen väli voi olla?

Akateemisen uran alkupuolella ja ulkopuolella olevat saattavat toisinaan ihmetellä, miten pitkiksi julkaisuprosessit voivat venyä. On tavallista kuulla aloittelevan tutkijan kauhutarinaa siitä, miten julkaisun kirjoittamisen jälkeen saattaa mennä vuosi tai kaksikin ennen kuin tuotos on virallisesti julkaistu. Ei hätää. Siihen on tottuminen. Tässä tarina omasta ”ennätyksestäni”. 

 

Paljastan heti alkuun: julkaisun kirjoittamisesta julkaisemiseen meni noin 15 vuotta. 

 

Kyse on tuoreesta teoksesta, jossa yhteiskirjoittamani artikkeli on julkaistu. Messy Methods in Researching Religion on Oxford University Pressin kustantama teos, jonka perustana on maaliskuussa 2010 Lontoossa järjestetty konferenssi Innovative Methods in the Study of Religion. Olin tapahtumassa yhtenä kutsuttuna vieraana, koska uskontoa brittimediassa käsittelevä hankkeemme oli osa Religion and Society -tutkimusohjelmaa, jonka rahoitetut projektit olivat automaattisesti mukana pitämässä esityksiä. Tapahtumassa oli toki muitakin. 

 

Esitelmäni pidin yhdessä Elizabeth Poolen kanssa. Kolmas hankkeemme jäsen ei päässyt paikalle. Siksi myös kirjoitimme Lizin kanssa kahdestaan artikkelin, joka tuli hyväksytyksi teokseen puolisen vuotta myöhemmin, vielä vuoden 2010 aikana. Oletuksena oli, että teos näkisi päivänvalon todennäköisesti vuonna 2012 – tiedättehän, nämä ovat pitkiä prosesseja, joten 2011 olisi turhan optimistinen arvio. 

 

Vuosia kului eikä tilanne selkiytynyt. Jossain vaiheessa vuonna 2014 tuli viesti, että nyt alkaa olla homma pulkassa. Ei ollut. Sitten kului vuosia ja taisin ottaa tekstin jo pois roikkumasta cv:n ”tulossa”-listalta. Sitten keväällä 2023 kuului kummia. 

 

Tuli viesti, jossa kerrottiin, että nyt teos etenee oikeasti ja pitäisi saada varmistus, haluavatko kirjoittajat vielä julkaista tekstin. Kirjoittajille tarjottiin myös mahdollisuutta tehdä tarvittavat päivitykset tekstiin. Luin tekstin läpi ja totesin, että ei sisällössä ole mitään sellaista, miksi se ei saisi nähdä päivänvaloa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Siinä ei ollut samaa tärkeyden tuntua kuin kirjoitushetkellä ja nyt se käsitteli 15 vuotta vanhaa tutkimushanketta, mutta koska sen ytimessä olivat tutkimushankkeen metodologiset ratkaisut, ne olivat edelleen riittävän relevantteja. 

 

Lisäykseksi teimme muutaman lisäviittauksen tuoreempiin teoksiin. Ja saimme myös mainittua hankkeita, joissa on tavalla tai toisella hyödynnetty projektimme menetelmällisiä ratkaisuja. Nämä puuttuivat alkuperäisestä tekstistä täysin, koska silloin niitä ei vielä ollut. 

 

Itse teokseen tuli muutamia ihan uusia tekstejä eli kaikki siinä julkaistut eivät ole harmaantuneet limbossa. Itse asiassa olen melko kiinnostunut tutustumaan teokseen kokonaisuutena, kunhan saan sen käsiini. 

 

Lopulta siis tekstimme ”Combining Methods in a Longitudinal Study of Religion in the Media” ilmestyi sähköisenä aika tarkkaan 15 vuoden jälkeen. Printtiversioon menee vielä kuukausi tai pari. 

 

Olisi ollut katastrofi, jos kyse olisi ollut uran edistämisen kannalta tärkeimmästä julkaisusta. Kun kyse oli tavallaan hankkeen sivutuotoksesta – metodologisesta reflektiosta – tätä tragikoomista prosessia voi muistella rauhallisin mielin blogikirjoituksen verran. Toivottavasti tekstistä on jotain iloa jollekin lukijalle kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tiedän, että aikaisemmassa vaiheessa moni samantyyppisiä hankkeita suunnitellut olisi halunnut lukea sen. Enää en ole täysin varma. 

 

Yliopiston rahoitusmallin vuoksi työnantajan näkökulmasta on tietysti tärkeää, että halusin edelleen julkaista tekstin (vaikka en tietenkään konsultoinut esimiestäni asiassa). Korkean jufoluokituksen julkaisusta (taso 3 eli korkein mahdollinen) kun kilahtaa sama määrä rahaa yliopistolle riippumatta tekstin laadusta (se on ihan hyvä), relevanttiudesta (ehkä joillekin edelleen) ja kirjoitusajankohdasta (no siitä on kauan). 

 

Vastaus otsikon kysymykseen siis kuuluu: ainakin 15 vuotta. Jos joku ylittää tämän, kuulisin mielelläni, miten niin kävi.

Studioalbumit osa 123: Cocteau Twins

Jos termiä ”dream pop” ei halua kuvailla sanallisesti vaan esimerkin avulla, niin skotlantilainen, vuonna 1997 perustettu Cocteau Twins olisi hyvä valinta. (Myös Wikipedian dream pop -sivu antaa esimerkkien listassa ensimmäisenä saman vastauksen.) Myös suuri osa merkittävistä shoegaze-yhtyeistä on nimennyt Cocteau Twinsin keskeiseksi vaikuttimekseen. 

 

Minulle CT oli nuorempana liian rauhallista ja eteeristä, ei tarpeeksi levotonta. Myöhemmin se alkoi kiinnostaa ja toimia paremmin. Ostin kakkosalbumin Head over Heels pilkkahintaan, kun vuoden 2008 finanssikriisi laittoi Englannin musiikkiketjut syöksykierteeseen. Myöhemmin talouteen saapui debyyttialbumi Garlands. Olen kuunnellut muitakin levyjä satunnaisesti. En kuitenkaan ole koskaan perehtynyt systemaattisesti yhtyeen tuotantoon. Nyt tuli sen aika. 

 

Garlands (1982) olisi pitänyt kuulla jo nuorena, koska sitä kautta olisin halunnut kuulla muutkin teokset. Tämä nimittäin ei ole pelkkää eteeristä huminaa, vaan tyylikästä post-punkia goottivaikutteilla. Tarkoitan, että mukana on rosoisuutta ja nykivyyttä, joka sopii levottomallekin kuuntelijalle. Eikä ihme: bändin esikuva oli – tadaa! – Birthday Party. Ei ihan ensimmäinen vertailukohta, joka tulee mieleen CT:n myöhemmästä tyylistä. Tekijät moittivat äänimaailmaa, erityisesti äänitteelle päätynyttä rumpukoneen soundia (ja valitus omista teoksista on pysyvä elementti yhtyeen historiassa, mutta en toista sitä aivan jokaisen albumin kohdalla). Myynnillisesti teokseen oltiin tyytyväisiä, siis marginaaliskenessä. Musalehtien vastaanotto on ollut melko kriittistä, mutta ajattelen, että albumia arvioidaan nykyäänkin siitä perspektiivistä, miltä CT alkoi kuulostaa myöhemmin. Itse pidän tätä hienona teoksena, jossa on vahva tunnelma. Jos Siouxsie and the Banshees iskee, niin tämä menee siihen lähelle, tosin askeleen varautuneempaan ja etäisempään suuntaan. Ja se suunta on hyvä. Kohokohtia: ”Wax and Wane”, ”Blind Dumb Deaf”. 

Head over Heels (1983) on selvemmin sitä, mistä yhtye tunnetaan: eteeristä alakuloista massaa, jossa Elizabeth Fraserin eteerisen kaunis laulu on yksi instrumentti muiden joukossa. Sanoista ei oikein saa selvää, eikä ole tarkoituskaan. Sellaisenaan oikein hienoa. Teos on arvioitu debyyttiä korkeammalle, vaikka NME kutsui sisältöä ontoksi ja usvaiseksi. Totta sekin, mutta minusta niitä voi pitää tässä tapauksessa kuvailevina pikemminkin kuin arvottavina. Kaikkiaan kovatasoinen teos. Mojo nimesi sen 20 vuotta ilmestymisen jälkeen yhdeksi eksentrisimmistä brittiläisistä albumeista. ”Sugar Hiccup” on puhdasta shoegazea. Kohokohta: ”Musette and Drums”. 

 

Treasure (1984) toi mukaan uuden jäsenen: Fraserin ja kitaristi-rumpukoneen käyttäjä Robin Guthrien mukaan liittyi multitaituri Simon Reymonde bassoon ja tuotantopuolen hoitajaksi. Teos alkaa biisillä ”Ivo”, joka viittaa 4AD-levy-yhtiön pomoon Ivo Watts-Russelliin. Tunnetuin raita on kuitenkin ”Lorelei”, pikkuhitti ja sikäli yksi CT:n tunnetuimpia. Teos myi asiallisesti ja kriitikoiden vastaanotto on ollut erittäin myönteistä. Silti bändi on nupissut siitä, miten tekele tuli rykäistyä kiireessä, hätäisesti. Ei se siltä kuulosta. Hieno teos, jossa on myös täytebiisejä, jotka eivät kuitenkaan riko albumin tunnelmaa. Kohokohtia: ”Lorelei”, ”Persephone”. 

 

Victorialand (1986) palasi pääosiltaan duon rakentamaksi teokseksi, jonka yleisilme on minimalistisempi kuin aikaisemmilla. Osa materiaalista sopii rentoutumiseen tai luonnonmaisemia esittelevän videon kylkiäisiksi. Tuttu kauneus ja tyylikkyys on kuitenkin läsnä Fraserin vokaalien ja Guthrien kitaroiden hallitsemassa yhdistelmässä, josta ei kannata etsiä rumpusooloja tai rajuja rytminvaihdoksia. Jos itselleni CT:n debyytti vetoaa juuri post-punkin ja dreampopin yhdistelmän vuoksi, niin voi jo arvata, ettei tämä ole se kaikkein eniten rakastamani teos. 

 

The Moon and the Melodies (1986) on yhteistyö minimalisti Harold Buddin kanssa. Se julkaistiin henkilöiden nimillä eli sitä ei tarvitse pitää CT-albumina. Kuuntelen sen kuitenkin. Avausraita ”Sea, Swallow Me” on unipoppia parhaimmillaan. Sitä kuunnellessa muistaa, millä purkilla Beach House on vieraillut. Sen jälkeen mennään (vielä) minimalistisempaan suuntaan. Mainio päätösraita ”Ooze Out and Away, Onehow” tuo hitaasti tunnelman takaisin hitusen elävämpään. Yksinkertaisesti: pari erittäin onnistunutta biisiä, mutta minimalistisempi puoli jää itselleni taustamusiikiksi. 

 

Blue Bell Knoll (1988) lähtee liikkeelle rytmikkäämmin kuin muutaman aikaisemman albumin keskimääräinen esitys. Kriitikoiden vastaanotto oli myönteistä, mutta Robert Christgau kysyi, mitä nämä aurabisneksessä olevat tekevät vaihtoehtorockin listoilla. Voin eläytyä molempiin puoliin. Tosin hullaantumiseen vaadittaisiin ainakin enemmän kuuntelua. Tässä vaiheessa suhtaudun ”vain” myötämielisesti. Ai niin, Bluebell Knoll on nyppylän huippu Utahissa. 

 

Heaven or Las Vegas (1990) on yhtyeen kaupallisesti menestynein albumi. Olisi pitänyt poimia se joskus alelaarista, silloin kun se siellä oli. Teos löytyy useilta sen-ja-sen ajan parhaat albumit, jotka on aivan pakko kuunnella vaikka ei haluaisi -tyyppisiltä listoilta. Tekoaikaan Fraser oli raskaana, mutta suhde Guthrien kanssa ei ollut tasapainoista (ilmeisesti Guthrien kokaiiniongelmien ja varmaan muidenkin ongelmien vuoksi). Jos kiinnostaa eteerinen unipop, tämä on merkkiteos. Jos ei kiinnosta, voi tämän unohtaa. Itse kuulun edelliseen kategoriaan, mutta kaipaan eteerisyyteen enemmän kulmaa kuin CT tarjoaa tässä vaiheessa. Hyvä levy ja syystäkin arvostettu, mutta en pääse yli Garlandsista, vaan kuuntelen tätä ”varsinaista” Cocteau Twinsiä samoilla korvilla. Toki tässä on mukana suoranaisia pop-hittejä, kuten albumin nimibiisi. 

 

Four-Calendar Café (1993) on “tavallisempi” levy, jos yhtyeellä sellaisia voi sanoa olevan. Äänimaisema on riisutumpi ja vähemmän mystinen ja eteerinen. Silti ollaan etäällä ihan perinteisestä listapopista. Jos CT on tyypillisesti pilvien päällä, niin nyt ollaan vain pari metriä maan yläpuolella. Tämä on myös ja ehkä ensisijaisesti erolevy. Minun korvilleni tämä on toistaiseksi vähiten kiinnostava. En osaa suositella tätä edes sisäänheittotuotteeksi valtavirtaisemman maun omaaville; miksi ei aloittaisi parhaista ja omaperäisimmistä? Kriitikoiden vastaanotto on ollut vaihtelevaa: keskinkertaiseksi arvioinnista myönteiseen, mutta ei montaakaan ”mestariteos”-hokemaa. 

 

Milk & Kisses (1996) toi Robinin ja Elizabethin vielä yhteen levyttämään. Ja Simonin. Hän kommentoi, että äänimaailma ei onnistunut, vaikka biisit olivat kelvollisia. Bändille tyypilliset vahvuudet ovat läsnä, mutta ehkä aikakin alkoi olla ajanut (toistaiseksi) ohi tästä äänimaailmasta tai ainakin tulos kuulosti samalta vanhalta. Mutta eipä tämäkään huonolta kuulosta, ainakin nostan tällä kuuntelulla teoksen edeltäjäänsä korkeammalle. Ymmärtääkseni teos on kuitenkin laitettu kasaan irrallisista palasista – parista keskenään kovin erilaisesta ep:stä ja yksittäisistä biiseistä, jotka kaikki on miksattu uudelleen muodostamaan edes jonkinlainen soundillinen kokonaisuus. Tämän jälkeen CT teki vielä muutamia biisejä, joita on julkaistu kokoelmalevyillä. 

 

Cocteau Twins päätti toimintansa vuonna 1997. Bändi esiintyi Roskildessa vuonna 1996, kun olin paikalla. En kuitenkaan katsonut sitä. Joku toinen samaan aikaan soittanut bändi kiinnosti nuorta miestä enemmän. Olisiko ollut Chumbawamba? Moni voi nyt yskäistä, mutta seison valintani takana: tuohon aikaan se oli paljon tärkeämpi bändi, keikka oli mainio ja pidän bändistä edelleen paljon. Silti Cocteau Twinsin missaaminen harmittaa. 

 

Jäljelle jäivät albumit. Niistä olen jo nimennyt suosikkini (debyytin). Muitakin hienoja teoksia on, kuten hyllystäni löytyvä Head over Heels, mutta en ole aivan varma, tarvitsenko niitä lisää hyllyyni. Paitsi jos halvalla saa. Ehkä kuuntelen muutamat pari kertaa lisää, vaihdan kantaani ja säntään levykauppaan. Seuraava kohde on joko Treasure tai Heaven or Las Vegas – ne yhtyeen arvostetuimmat levyt. Sanottakoon vielä se, että Cocteau Twinsiltä löytyy arvostettuja biisejä myös singleiltä ja ep-levyiltä eikä unohdeta heidän kontribuutiotansa This Mortal Coil -projektiin, jossa he versioivat Tim Buckleyn kappaleen ”Song to the Siren”. 

 

En ole jaksanut kovin paljon kirjoittaa niistä kuuluisista lyriikoista, joista ei saa selvää – ja myöhäisessä vaiheessa osa lyriikoista taisi olla englannin sanoja väärinpäin. Mutta oletteko nähneet sen meemin, jossa maidossa (?) keittyvä suklaagorilla (?) kertoo, että on vihdoin saanut selville, mitä CT:n biiseissä lauletaan? Meemissä olio ”hukkuu” ja muuttuu suklaakastikkeeksi juuri ennen kuin ehtii välittämään tiedon. 

 

Cocteau Twinsin jäsenet ovat tehneet musiikkia erikseen. Soolojuttuja en ole kuitenkaan kuunnellut. Fraser ei ole julkaissut sooloalbumia, mutta on vieraillut useilla levyillä, esimerkiksi Massive Attackin Mezzaninen kolmella raidalla. CT perusti myös Bella Union -levy-yhtiön, joka on julkaissut useita merkittäviä indie-albumeita. 

 

Selvisin koko tekstin mainitsematta Kate Bushia.

Alkukevään lukemisia

Lukupakettiin sisältyy tälläkin kerralla monenlaista materiaalia. Alkuun pari musiikkikirjaa, sitten kaksi oman alani teosta ja loppuun muutamia yhteiskunta-tieteellisiä ja humanistisia kirjoja oman alani ulkopuolelta. Sain kahlattua kohtuullisen määrän teoksia, ottaen huomioon muiden töiden kuormittavuuden. Editointityö vei taas aikaa, samoin uskontoa populaarimusiikissa käsittelevän kurssin hiominen ja vetäminen (joka olen omasta tahdostani suunnitellut normaalia työläämmäksi, koska olen tehnyt siihen kirjamittaisen oheislukemiston) sekä muutamien artikkelien viimeistely. Lisäksi lukulistalta tuli ruksittua pois useampi tutkimusartikkeli, mutta niistä en kirjoittele tässä. 

 

Bruce Springsteen (2016) Born to Run – omaelämäkerta 

 

Kohtuullisen vetävä ja rehellisentuntuinen artistielämäkerta (ehkä pikemminkin juuri ”tuntuinen” kuin vain rehellinen, mutta voi olla rehellinenkin). Suosittelen ainakin artistin musiikin ystäville, mutta toimii se muutenkin. Jotain etäisyyttä ja reflektiota siitä kuitenkin jää puuttumaan. Siksi ryhdyin lukemaan myös toista Pomoa käsittelevää teosta, mutta siitä lisää joskus myöhemmin. 

 

Luke Haines (2024) Freaks Out! Weirdos, Misfits and Deviants – The Rise and Fall of Righteous Rock’n’Roll 

 

Haines on yksi suosikeistani. Niin muusikkona kuin kommentaattorina. The Auteursista, Black Box Recorderista ja soolourasta tunnettu (tai ”tunnettu”) Haines on tätä ennen kirjoittanut kaksi teosta, jotka käsittelivät hänen uraansa, erityisesti The Auteursia ja Black Box Recorderia. Tässä käsitellään jonkin verran hänen omaperäisiä soololevyjä (ja siitä iso plussa), mutta kokonaisuus muodostuu ”friikkien” tunnistamisesta ja ylistyksestä. Tämä väljä kehys antaa tilaa kertoa omasta elämästä ja mielipiteiltään painokkaasta musamausta. Silloinkin kun olen eri mieltä Hainesin kanssa, haluan lukea hänen dissauksiaan. Usein olen kuitenkin samaa mieltä. Ja hehkutuksissa hän on yhtä lailla liekeissä. Muusikoista, jotka kirjoittavat kirjoja, Haines saattaa olla paras. 

 

Tuomas Äystö (2025) Paholaisen perilliset. Satanismipaniikin synkkä historia 

 

Kollegan tietokirja aiheesta, joka kosketti syvästi yhdysvaltalaista yhteiskuntaa ja sittemmin myös suomalaista. Itselleni suuri osa oli tuttua tietoa, mutta muutamat detaljit ja nyanssit avasivat ja lisäsivät ymmärrystäni aiheesta. Suosittelen, ehdottomasti. 

 

Ethan G. Quillen (2018) Atheist Exceptionalism 

 

Tässäkin on kirjoittajana tuttu Edinburghin ajoilta. Yhdysvaltalainen ”ateistimieheksi” kutsuttu Ethan teki väitöskirjan Edinburghissa ja tämä teos pohjautuu siihen. En ole kaikin osin vakuuttunut teoreettisesta freimauksesta, mutta missään yksittäisessä teoksessa ei käsitellä yhtä perinpohjaisesti yhdysvaltalaisia ateisteille keskeisiä oikeustapauksia. Jo sen vuoksi tärkeä teos, joka näyttää, miten jopa ateistien kannalta myönteisesti päättyneissä oikeusjutuissa toistetaan ateismiin liittyviä kielteisiä stereotypioita, joissa ateisti on moraaliton, aggressiivinen, pikkumainen ja epäamerikkalainen. 

 

Rita Felski (2024) Kirjallisuuden hyödyllisyys 

 

Vuonna 2008 ilmestynyt teos on ns. postkritiikin puheenvuoro, jossa otetaan etäisyyttä ”kriittisiin” lukutapoihin (psykoanalyysi, ideologiakritiikki, dekonstruktio) ja puolustetaan pääosin lukemisen fenomenologista tutkimusta. Tunnistan hyvin sen tunnelman, johon Felskin teos vastaa. En kuitenkaan jaa hänen vastauksiaan ja visioitaan. Esimerkiksi empiiriset yhteiskuntatieteelliset menetelmät ja vastaanottotutkimus voidaan yhdistää kriittisiin näkökulmiin siten, että saavutetaan jotain, mitä kriittiset menetelmät eivät yksin tee. Ja tekee sen mielestäni paremmin kuin Felskin tarjoamat vaihtoehdot. Siihen ei tarvita valitusvirttä kritiikin yksioikoisuudesta. On toki huomattava, että Felski ei puolusta kirjallisuuden ainutlaatuisuutta korostavia näkökulmia, vaan kutsuu niitä ”teologisiksi”. 

 

Manuel Castells & Martin Ince (2003) Conversations with Manuel Castells 

 

Castells oli vielä 2000-luvun alkupuolella puhutuimpia yhteiskuntatieteilijöitä. Hän oli oraakkeli, joka kertoi, miten maailma makaa. Itse suhtauduin kädenlämpöisellä mielenkiinnolla hänen näkemyksiinsä, mutta yhteistyö Pekka Himasen kanssa sai skeptiseksi. Tässä haastattelukirjassa selviää, että hänen elämänsä ja uransa on ollut hyvin erikoinen ja ihmeellinenkin. Tapahtumarikas mutta nousujohteinen ura kulminoitui puhuttuun informaatioyhteiskuntaa käsittelevään trilogiaan. Eipä siitä niin aktiivisesti enää puhuta, mutta olipa kuitenkin aikansa iso juttu. Vasemmistolaisesta anarkistista tuli tässä prosessissa jonkinlainen piilaakson innovaatiohypen myötämielinen tulkitsija – ja sitä hän teki myös Suomen valtion (tai siis Sitran) piikkiin Himasen kanssa. En nyt erityisen innoissani ollut niistä jutuista enkä ole vieläkään, mutta kiinnostavalla tavalla nyt luettuna huomaa, miten kauas persuuntunut oikeisto-Suomi on tullut ajasta, jolloin Suomi edusti Castellsille kehityksen kärkeä. Suomesta ja Suomen mallista, jossa yhdistyy teknologiainnovaatiot ja hyvinvointivaltio, kirjassa puhutaan paljon – ja lähes täysin myönteiseen sävyyn. Ajat ovat todennäköisesti muuttuneet. 

 

Stephen Toulmin (2015, alk. 1958) Argumentit. Luonne ja käyttö 

 

Brittifilosofin klassikkoteos haastaa formaalin logiikan toimivuuden ja korostaa enemmän arkikielen käytäntöjen tarkastelua. Sellaiselle, joka on jo marinoitu Toulminin suuntaan, teos on lähinnä puiseva logiikan joidenkin ongelmakohtien erittelyä. Pitkästä aikaa käsissäni on kirja, jonka meinasin jättää kesken. Kontrasti yhteen suosikkiteokseeni, Kosmopolis, on valtava. Toulminin Kosmopolista tuli jopa pidettyä tenttikirjana aikanaan, mutta Argumentit on siihen verrattuna karvas pettymys. No vertailu ei ole täysin reilu, sillä niiden yhteisestä perustasta huolimatta sisällöt ovat hyvin erilaisia ja teosten ilmestymisten välissä on 32 vuotta (Kosmopolis ilmestyi 1990). Tämä suomennos perustuu vuoden 2003 laitokseen, ei 50-luvun alkuperäiseen. Valituksistani huolimatta suhtaudun vuonna 2009 kuolleen Toulminin ajatuksiin hyvin myönteisesti.