Studioalbumit osa 37: Serge Gainsbourg

Serge. Kaikkihan miehen laulut tuntevat. Vai tuntevatko sittenkään? Itse ryhdyin kuuntelemaan Gainsbourgin lauluja aktiivisesti joskus 1990-luvun lopulla. Tuolloin ohjenuorana oli kokoelma, jonka sanoituksia suomentelin välttävällä ranskan kielen taidollani.

Jo aikaisemmin olin tutustunut Nick Caven aisaparina ja sidekickinä parhaiten tunnetun Mick Harveyn soololevyihin, joista kaksi ensimmäistä sisältävät vain Gainsbourgin kappaleita (Intoxicated Man vuodelta 1995 ja Pink Elephants vuodelta 1997).

Vuoden 2014 Primaverassa Barcelonassa Harvey esiintyi auditoriossa soittaen vain Gainsbourgin kappaleita. Osittain tästä innostuneena päätin kuunnella kaikki Gainsbourgin levyt, jotka sain käsiini. Tässä auttoi kirjastosta lainattu L’Essentiel des Albums Studio, neljätoista artistin studioalbumia sisältävä paketti. Jossain kohdassa piti koukata Spotifyn puolelle.

Du Chant à la une!… (1958) alkaa lipunmyyjän tarinan kertovalla klassikolla ”Le Poinçonneur des Lilas”, jonka viimeksi kuulin livenä Mick Harveyn keikalla Barcelonassa. Muita ikivihreitä albumilla ei ole, mutta ihan vakuuttavasta tai vähintään lupaavasta, jazzahtavasta debyytistä on kyse.

No 2 (1959) ilmestyi seuraavana vuonna. Sen viihdyttävä ja viihteellinen ”La Nuit d’Octobre” nousee omaksi suosikikseni. Muutenkin albumi on jonkinlaista viihdejatsia, jota kantaa laulajan ääni. Se ei ole huono, mutta ei lähelläkään Sergen parhaimmistoa.

L’Étonnant Serge Gainsbourg (1961) on melko tasapaksu, lukuun ottamatta erittäin raikasta Gérard de Nervalin runoon sävellettyä kappaletta ”Le Rock de Nerval”. No toinen kohokohta on levyn päättävä ”Le Sonnet d’Arvers” saksofonitööttäyksineen.

No 4 (1962) on edeltäjiänsä tummempi ja kohtalokkaampi. Heti aloitusraita ”Les Goémons” menee vakavampaan mutta myös idiosynkraattisempaan osastoon kuin aiempien sinänsä toimivat opitut croonerjatsit. Toisin sanoen Serge alkaa löytää omaa ilmaisuaan. Tämä sisältää myös kappaleen ”Intoxicated Man”, josta tuli Mick Harveyn ensimmäisen Serge-kovereita sisältävän levyn nimi.

Confidentiel (1963) on albumi, jota ei löydy Spotifysta eikä lainaamastani Sergen studioalbumien boksista.

Percussions (1964) on nimensä mukainen. Biisejä kantaa congarummut ja sen suomat afrikkalaiset rytmitykset. Mukana on pari klassikkoa, kuten huvittava ”New York USA” ja tyylikäs ”Couleur Cafe”.

Bonnie & Clyde (1968) jää myös kuulematta kokonaisuutena. Siinä Serge laulelee kimpassa Brigitte Bardotin kanssa tuttuja kappaleita. Osa biiseistä oli jo tuttuja artistin aikaisemmasta tuotannosta, joten ei tätä nyt ihan normaaliksi studioalbumiksi tarvitse edes laskea. Nimikkobiisi, ”Comic Strip” ja ”Docteur Jekyll et Monsieur Hyde” ovat kaikki klassikoita.

Initials B. B. (1968) on Sergen paras levy. Siltä löytyvät kaikki yllä mainitut tunnetuimmat Bonnie & Clyden biisit ja sen lisäksi loistava nimiraita, ”Ford Mustang” ja ”Qui est in qui est out” nostavat jo puolet raidoista ehdottomien helmien joukkoon Sergen tuotannossa. Myös levyn hupsuttelevammat kappaleet, kuten ”Torrey canyon” ja ”Sho ba do ba loo ba” soljuvat mukavasti osaksi kokonaisuutta. Levyn päättävä, poppaava ”Marilu” oli uusi, oikein myönteinen tuttavuus.

Jane Birkin / SG (1969) on vahva jatko edeltäjälleen. Serge eli 1960-luvun jälkipuoliskolla musiikillista huippukauttaan – Brigitte Bardot’n aikaan ja hänen vaihduttua Jane Birkiniin. Albumin avaa kaikkien tuntema ”Je t’aime… moi non plus”. (Suosittelen myös humoristista käännöstä, jonka Seitsemän seinähullua veljestä teki nimellä ”Söteem” muistaakseni 1970-luvun lopulla. Samoin Cat Powerin ja Karen Elsonin versio on loistava kuin myös Mick Harveyn soololevyltä löytyvä tulkinta. Sen sijaan Donna Summerin ja Giorgio Moroderin 15-minuuttinen näkemys on tappavan tylsä.) ”Jane B.” tuli tutuksi teininä, kun suomalainen Garbagemen teki siitä upean garageversion, joka on samalla uskollinen alkuperäiselle. Nämä ovat minulle henkilökohtaisesti tärkeimmät kappaleet, mutta mukana on korkeaa laatua riittämiin. Testatkaa vaikkapa ”L’anamour”, ”Sous le soleil exactement”, ”Les Sucettes”, ”Manon” ja miksei myös ”69 Année érotique”. Tämänkin levyn hupsuttelukappale ”Orang outang” toimii hienosti.

Histoire de Melody Nelson (1971) on lolitahenkinen konseptialbumi, jolla Rolls Roycella ajeleva kertoja törmäilee pyöräilevään Melodyyn. Romanssihan siitä syntyy. Tätä moni kai pitää Sergen jäntevimpänä albumikokonaisuutena. Toki kyse on kompaktista 28-minuuttisesta teoksesta, mutta minusta levyllä ei ole järjestelmällisesti Sergen parhaita biisejä. ”Ballad de Melody Nelson” on tietenkin upea. Se on ymmärrettävästi eniten koveroitu albumin kappaleista. Toinen kuriositeetti on se, että levyn avaava ”Melody” tarjosi Massive Attackin ”Karmacomaan” bassokuvion.

Vu de l’extérieur (1973) ajoittuu aikaan, jolloin Serge sai ensimmäisen sydänkohtauksen 45-vuotiaana. Itse albumin avaa takuuvarma, sydänkohtauksesta toipumisen jälkeen kynäilty ”Je suis venu te dire que je m’en vais”, josta esimerkiksi Jarvis Cocker ja Kid Loco on tehnyt englanniksi alkuperäiselle uskollisen, hienon version ”I just came to tell you that I’m going”. Muuten albumin tekstit vuorottelevat ulostamisen ja piereskelyn välillä, yhdistettynä rauhallisiin ja kauniisiin sävellyksiin. Kyse on hallitusta kokonaisuudesta, mutta avausraidan lisäksi biisimateriaali ei yllä aivan miehen parhaisiin.

Rock Around the Bunker (1975) alkaa hupsuttelulla ”Nazi rock” ja muukin levy koostuu aiheista, jotka liikkuvat juutalaisen lapsen kokemuksissa toisen maailmansodan aikaan. Musiikillisesti albumi on konventionaalista ja tylsähköä rokkia ja rollia, jota mikä tahansa ruotsinlaivaorkesteri soittaa suunnilleen yhtä svengaavasti. Toki musiikki sopii teemalevyn kokonaisuuteen, mutta ei tätä jaksa kovin monta kertaa kuunnella.

L’Homme à tête de chou (1976) on neljäs peräkkäinen konseptialbumi. Tällä kerralla kuullaan tarinaa keski-ikäisestä miehestä, joka rakastuu vapaamieliseen nuoreen naiseen, tuntee mustasukkaisuutta, tappaa naisen ja menettää järkensä. Se alkaa upealla nimibiisillä ja jatkuu… reggaella ”Marilou reggae”. Loppupuolen helmi on lähes kahdeksanminuuttinen ”Variations sur Marilou”, joka tarinassa sijoittuu parin eroottisten leikkien vaiheeseen. Teos seisoo enemmän tarinansa ja sitä myötäilevän musiikin varassa kuin yksittäisissä biiseissä.

Aux armes et cætera (1979) äänitettiin Jamaikalla reggaemuusikoiden kanssa, ja sitä se sisältökin on. Levy on vaisu, mutta Sergestä tuli näin ensimmäinen valkoinen muusikko, joka on levyttänyt reggaeta Jamaikalla. Muuta merkittävää albumissa ei ole. Kuuntelen mieluummin jamaikalaisten reggaeta. Yhtä lailla minun olisi vaikea innostua ajatuksesta, että reggaetähdet laulaisivat chansoneita. No ehkä he ovat sen jo tehneet.

Mauvaises nouvelles des étoiles (1981) ja reggaella jatketaan. Hyllystäni löytyy yli 50 Trojan-yhtiön levyä ja sopiva nippu muuta reggaeta, joten kyse ei siitä, ettenkö pitäisi genrestä, mutta Gainsbourg ei ole minulle kyseisen genren laulaja. ”Shush shush Charlotte” taitaa olla Sergen laulu lapsellensa, ja minulle se uppoaa näistä muita paremmin. Onhan siellä myös klassikko ”Evguenie Sokolov”, jossa mennään taas äänellisesti flatulenssiosastolle. Sen taustana on albumia edeltävänä vuonna ilmestynyt Sergen kirjoittama samanniminen kirja fiktiivisestä petomaanista. En tiedä, johtuuko helpotuksesta, mutta levyn päättävää nimikappaletta ”Bad news from the stars” kuuntelee mielellään.

Love on the Boat (1984) on tyylillinen täyskäännös kohti uutta aaltoa. Soundillisesti ollaan toki lähempänä uuden aallon diskolaitaa kuin punkkia. Sen tunnetuimpiin ja eittämättä parhaimpiin kuuluu 12-vuotiaan Charlotte-tyttären kanssa laulettu kontroversiaalinen mutta tehokas ”Lemon incest”. Muuten levy on aika tylsä, vaikka innostuinkin jo pelkästä ajatuksesta kuunnella taas erilaista Sergeä parin tylsän levyn jälkeen. Jopa sergemäisen humoristisesti nimetty ”Harley David Son of a Bitch” saa aikaan lähinnä haukotuksia.

You’re Under Arrest (1987) jatkaa edellisestä vähän ronskimman funkin suuntaan, mutta rauhallisemmat kappaleet tuovat mieleen (80-luvun) Leonard Cohenin. Jos sattuu olemaan Gainsbourgin ystävä, niin tätäkin kuuntelee, mutta biisimateriaali on alle (Sergen) keskitasoa.

Vaikka Serge Gainsbourg sai onnistumisia läpi uransa, hänen kultakautensa ajoittuu 1960-luvun loppuun, jolloin hän oli löytänyt omintakeisen taiteellisen äänensä. Tämä ei tarkoita, ettei hän olisi edeltävinä vuosina tai myöhemmin levyttänyt hienoja kappaleita.

Useimmat kuuntelevat Sergensä kokoelmilta, mutta se on jokseenkin outoa, koska artistilla oli esimerkiksi neljä peräkkäistä konseptialbumia. Toisaalta mies levytti paljon hienoja yksittäisiä biisejä, joten sikäli kokoelmavetoisuus on ymmärrettävää. Silti tällainen rupeama asettaa palikoita oikeaan järjestykseen. Suosittelen muillekin, erityisesti niille, jotka ovat toistaiseksi nauttineet Sergensä kokoelmalevyiltä.

Yleisradion uusliberalisoituminen ja mafiasukupolvi

Pieni kierros Akateemisen kirjakaupan kesäalessa tuotti tulosta. Käteen jäi pari kirjaa. Yksi niistä oli Yleisradion taloustoimittajana 26 vuotta työskennelleen Seppo Konttisen kirja Suora lähetys. Tosiasiaa Yleisradiosta (2012).

Kirja lataa täyslaidallisen anekdootteja ja esimerkkejä siitä, miten Yleisradio muuttui vähän kerrallaan uusliberalististen oppien ja uuden julkishallinnon dogmien mukaisesti johdetuksi instituutioksi. Erityisen kovan käsittelyn saa Yleisradion johtajana 2005–2010 toiminut Mikael Jungner – eikä muun mielikuvani perusteella ole syytä epäillä Konttisen perusväittämien kohdallisuutta, vaikka tekijälle on jäänyt hampaankoloon aika paljon tähteitä.

Tarina menee kuitenkin ajassa taakse päin. Konttinen kertoo, miten digihuuma puskettiin läpi tavalla, joka ei hyödyttänyt Yleisradion omistajia (”kansaa”), vaan yrityksiä. Yleisradiolle se meni kalliimman reitin kautta. Hän selvittelee, miten Lipposen 1990-luvun puolivälin hallituksen aikainen uusliberaali politiikka, yksityistämisvimma ja kyseenalaistamattoman aseman saanut kilpailuttaminen ulottui myös Yleisradioon ja Jungnerin aikana jopa sen ruokalatarjontaan, joka oli ennen Yleisradion työntekijöiden omistuksessa. Se vain vahvistaa käsitystäni tuon ajan hallituksesta ja Lipposen kauaskantoisista saavutuksista.

Muutoin Kontinen käsittelee myös erilaisia Yleisradion johdon esittämiä uhkauksia, syytöksiä ja sensurointipyrkimyksiä, erityisesti silloin kun juttuaiheiden kohteena on ollut joku talousvaikuttaja, jonka suhde yhtiön johtoon on ollut kiusallisen läheinen.

Lisäksi Konttinen listaa esimerkkejä Yleisradion suomettumisesta, siitä, että kriittisesti tai edes realistisesti Neuvostoliittoa käsittelevät ohjelmat hyllytettiin. Tämä on mielenkiintoinen seikka, koska se tuo lisävaloa siihen, missä suomettumista esiintyi. Näyttää siltä, että korkeimmassa politiikassa ja julkisrahoitteisessa Yleisradiossa näin oli, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomat kritisoivat Neuvostoliittoa melko suorasanaisesti vuodesta toiseen. Meillä oli tässä mielessä vapaa lehdistö, mutta ilmeisesti ei vapaata Yleisradiota.

Kiinnostavaa on se, että kaksi kertaa mainittu Jari Lahti tulee esiin myönteisessä valossa miehenä Yle Areenan (ja elävän arkiston) – Jungnerin alaisena – ja vuonna 1998 perustetun Yle Puheen takana tai kyljessä. En tunne Lahden tekemisiä, mutta kuluttajana olen sitä mieltä, että Areena ja Puhe ovat Ylen onnistuneimmat siirrot Radiomafian perustamisen jälkeen.

Kirjalla on oma tyyli. Sen on kirjoittanut ikäihminen, jonka ei tarvitse pelätä työpaikkansa tai urakehityksensä puolesta. Tyyli on paikoitellen myös sen suurin ongelma. Teos on nimittäin sen tason tilitys, joka tuntuisi sisältävän myös henkilökohtaista katkeruutta, ettei ulkopuolinen voi aina olla täysin vakuuttunut tekijän uskottavuudesta kaikissa yksityiskohdissa. Pääosin oletan, että suuret linjat pitävät paikkansa. Paikoin olisi toivonut tekijän myös sanovan, mikä piikittelyn kohteessa oli vialla ja mikä olisi ollut se parempi ratkaisu (ja miksi). Ongelmista huolimatta sisäpiiriläisen tulkintaa tapahtuneista on todella kiinnostava lukea.

Kirjan yksi kiinnostava, joskin varsin suppea pohdinta liittyy Yleisradion toistuvasti epäonnistuneisiin pyrkimyksiin tavoittaa nuoret. Tämä on onnistunut kunnolla silloin kun Radiomafia eli ja hengitti. Vuonna 1990 perustetusta Radiomafiasta tuli ainakin minulle ja monille ystävilleni aikansa keskeisin sivistäjä kirjastojen ohessa. Voisikin puhua mafiasukupolvesta. Olen myös lamasukupolvea, enkä luultavasti olisi kirjoittanut väitöskirjaani käyttämällä aineistona 1990-luvun laman työttömien kirjoituksia, ellen olisi osa sitä. Paljon enemmän olen kuitenkin mafiasukupolvea.

Itselleni Radiomafia tarjosi yhden keskeisen väylän musiikkiin aikana ennen internetiä. Miettisen Räkärodeo oli kaikkein tärkein yksittäinen ohjelma, joka täytti keskiviikkoillat. Kun täytin 18 vuotta, en mennyt baariin oluelle, koska radiosta tuli Räkis. Tunnin mittainen Marginaali oli toinen keskeinen ohjelma, jonka profiili täydensi Räkärodeota mainiosti.

Kuuntelin usein toisella korvalla myös arkiset musiikkilähetykset (Rockmafia?, Upteekki?), joissa mentiin valtavirtaisempaan suuntaan, ennen kuin liimauduin radion ääreen illan erikoisohjelmien ajaksi. Tutti frutti tarjosi 50-luvun rokkia, Ulvovat sudet bluesia, Kantrispagetti kantria ja lähigenrejä, Metalliliitto heviä, Avaruusromua kokeilevaa sekoilua, Ilmestyskirja (enimmäkseen kotimaista) uutta punkkia, Lontoo Lontoo syvempiä raportteja Brittien musiikkimaailmasta. Sitten oli se maailmanmusiikin ohjelma, jonka nimen olen unohtanut, olisiko ollut Kauriin kääntöpiiri. Sunnuntaisin tuli kuunneltua satunnaisesti myös top40 listaohjelmaa, johon minua joskus haastateltiinkin. Ja niin edelleen. Musiikkia rakastavat teinit – oletteko kateellisia ohjeistetusta tarjonnasta?

Toki nyt on enemmän materiaalia saatavilla, YouTubet ja Spotifyt, mutta ne eivät suoraan korvaa hyvin toimitettua radio-ohjelmaa.

Radiomafia ei rajoittunut musiikkiin. Sieltä tuli kuunneltua kaikenlaisia puheohjelmia. Alivaltiosihteeri, Koe-eläinpuisto, Timanttien jäljillä, Eldorado, aamuohjelma ja mitä niitä oli. Ainoa ärsyttävä oli perjantai-illan Salovaaran juontama show, jossa lähetettiin ”lärveisiä” sinne sun tänne, mutta muistan kuunnelleeni tohkeissani arki-illan puheohjelmaa. Mieleen on jäänyt se (Eldorado?), jossa selvitettiin kerran pitkään Malleus Maleficarumin ja laajemmin noitavainojen historiaa.

Turun underground

Jokin aika sitten kävelin ruokakauppaan, joka olikin remontissa. Jatkoin matkaani pitkästä aikaa Sammakon kirjakauppaan, jossa oli perinteisiä kesäalennuksia. Mukaan tarttui kuusi kirjaa. Yksi niistä käsitteli turkulaista (lähinnä 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun) undergroundia.

Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen kirjoittama U:n aurinko nousi lännestä. Turun undergroundin historia (2009) ei ollut täysin tuntematon teos. Muutamia vuosia sitten istuin Kallion kirjastossa lukemassa ja kirjoittamassa. Lukupaikan vieressä oli kyseinen opus, joten päätin selata sen läpi. Luin valitut palat pikaisesti. Nyt, vuosia myöhemmin, sain luettua sen kokonaan futiksen mm-kisojen seuraamisen lomassa, kun vitosella tuli kaupat.

Turun underground viittaa lähinnä siihen, mitä Markku Innon ja Jarkko Laineen kaltaiset tyypit touhusivat kavereineen muutaman vuoden aikana 1960-luvun lopulla. Tunnetuin yksittäinen undergroundia leimaava ja määrittävä teos on musiikkialbumi Suomen Talvisota 1939–1940: Underground-rock, joka ilmestyi vuonna 1970. Siinä on mainittujen heppujen lisäksi mukana M. A. Numminen, Badding ja tukku muita virittelijöitä.

Kirjassa käsitellään Yhdysvaltain vastakulttuuria, suomalaista kulttuuria ennen 60-luvun undergroundia, suomalaisia undergroundista vaikutteita saaneita artisteja Juicesta Tuomariin sekä turkulaista musiikki- ja runokulttuuria undergroundin jälkeen.

Kirja ei itsessään ole mestariteos, mutta en haluakaan kirjoittaa mitään perusteellisen kriittistä arviota. Se on tietokirja, jossa on haettu informaatiota tutkimuksista, mutta lisäksi on luettu sanomalehtiartikkeleita ja tehty haastatteluita. Se on hyvää luettavaa, jos yksittäiset henkilöt, taiteilijat, yhtyeet ja tietyn ajan ilmiöt kiinnostavat, mutta sen perusteella ei saa paljoakaan selvyyttä siihen, mikä yhdistää Harro Koskisen Sikamessiasta ja MC Nikke T:n listaräppiä. Molempia kuitenkin käsitellään kirjassa, jossa yhtäältä kerrotaan Innosta, Laineesta, Nummisesta ja kumppaneista ja toisaalta melkein mistä tahansa myöhäisemmästä turkulaisesta taiteellisesta toiminnasta. Valikointiperusteet jäävät melko mielivaltaisiksi. Siitä huolimatta oli viihdyttävää lukea esimerkiksi Turun ja Helsingin runoilijoiden 1990-luvun vastakkainasettelusta, joka jo silloin tuntui ulkopuolisesta käsittämättömältä, vaikka ystäväni Ilkka Koponen sitä Turkuun muutettuani pitkään ja hartaasti kuvailikin. Turun tapahtumista tietämättömille tuskin syntyy valtavaa kateutta, että olisi pitänyt olla paikalla.

Kirjan aihepiiristä edes jonkin verran tietävälle kirjan kaksi ensimmäistä osiota – Yhdysvaltojen vastakulttuuria ja 1950-luvun Suomea käsittelevät osiot – tuovat vähän uutta. Teoksen pihvi on se 70 sivua (yli kolmestasadasta), joka käsittelee erityisesti 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun Turun undergroundia, eikä jotain sitä edeltänyttä tai seurannutta. Kyse oli muutaman aktiivin tekemisistä, joilla ei ollut mitään merkittävää ideologista sisältöä. Kyse oli touhuamisesta, jolla haluttiin saada jokin reaktio pysähtyneisyyden tuntua ja vallitsevia rakenteita vastaan. Mikä se reaktio oli, sillä ei tuntunut olevan suurta merkitystä. Mutta kaikkea kivaa kulttuuria jäi elämään, ja se ansaitsee käsittelynsä ja muistelunsa.

Kenties kirjan suurin yksittäinen ansio on lopulta siinä, että se saa kuuntelemaan vuonna 1970 ilmestyneen ST 39–40 albumin uudelleen. Albumi on ehdoton klassikko, oman aikansa tärkeä repäisy, mutta musiikillisesti se on aina kuulostanut laimealta.

Itselleni kirjasta tuli vastaan myös pieni mutta kiinnostava detalji. Turkulaisen AD-yhtyeen junakomppipunkista olen pitänyt ja omistan yhden vinyylinkin, mutta en tiennyt, että Kauko Röyhkän Kaksi koiraa levyn päätösraita "Vladivostok" – yksi levyn suosikeistani – on alun perin AD:n levyttämä kappale, vaikka se onkin Röyhkän sävellys. En tosin edelleenkään tiedä, mitä tekemistä AD:llä on Turun 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun undergroundin kanssa, mutta haitanneeko tuo, sillä luen mielelläni Turun ja sen lähiympäristön populaarimusiikin historiasta.

http://www.youtube.com/watch?v=REaZnaN2h2s

Studioalbumit osa 36: Built to Spill

Useimmiten tässä sarjassa on kuunneltu kirjoittajalle johonkin omituiseen väliin pudonneita artisteja tai bändejä, ehkä joskus myös melkoisen tuntemattomia. Muutamat ovat olleet hyvinkin tuttuja, mutta sellaisia, joiden tuotannon joku osa on tuntematon. 1990-luvun kitaraindien yksi aliarvostetuista mestareista, Built to Spill, kuuluu tähän viimeisimpään lokeroon.

Kun teinivuosinani vielä oli Radiomafia ja Ylen kanavilta saattoi kuulla kiinnostavaa, ennestään tuntematonta musiikkia, istuin usein työpöytäni ääressä piirrelleen paperiin kuulemieni artistien nimiä. Yhdestä paperista tuli eräänlainen muistivihko, jossa tylsähköt bändit lukivat pienellä ja kiinnostavat isommalla. Joissain oli lisäksi korostuksia, esimerkiksi alleviivaus, lihavointi, varjostus tai ympyröinti. Muistan paperissa lukeneen melko isolla ja jollakin korostuksella Built to Spill.

Kesti kuitenkin vuosia ennen kuin aloin oikeasti tutustua bändiin. Tällä hetkellä hyllystä löytyy neljä albumia. Kahdesti olen nähnyt bändin keikalla, kerran omalla keikalla ja kerran Dinosaur Jr:n lämmittelijänä. Molemmat tapahtuivat Leedsissä.

Kun taas kerran laitoin yhden pitkäsoitoista soimaan, tajusin, etten vieläkään ollut kuullut kaikkia studioalbumeita. Päätin muuttaa asian. Melankolisia laulumelodioita viljelevä ja kitaroita kompleksisten kappalerakenteiden seassa tyylillä kurittava kulttibändi oli hiipinyt ihon alle ja tahmautunut sinne niin voimakkaasti, etten ollut edes ymmärtänyt, kuinka paljon olen yhtyeestä pitänyt jo useamman vuoden, monesta eri syystä.

Ultimate Alternative Wavers (1993) on ensitahdeistaan alkaen myöhemmin tutuksi tullutta Built to Spilliä – keskitempoinen, jokseenkin melankolinen kitaroiden vetämä vankkuri, joka kulkee omaan, vain ohjastajalleen ominaiseen suuntaansa. Rytminvaihdokset ovat yleisiä ja biisien keskimitta on noin kuusi minuuttia, mikä on tavallista myös myöhemmille levyille. Yksittäisistä biiseistä nousee muiden yläpuolelle sing-a-longiksi sopiva ”Nowhere nothin’ fuckup” ja kokeileva popkappale ”Lie for a lie”. Albumi ei ole täydellinen, vaan pikemminkin jälkeenpäin tulkittuna ”debyyttinä julkaistu lupaava demo”, jonka tyyli kehittyi kohti täydellisyyttä vasta myöhemmin.

There’s Nothing Wrong with Love (1994) ilmestyi jo seuraavana vuonna, mutta se on selvästi kypsempi ja hiotumpi kokonaisuus. Tutun kitaralurittelun ja hauraiden melodioiden lisäksi muutamissa biiseissä on jouset mukana. Siltä löytyy paitsi liki kuusiminuuttinen ”Some”, jossa yhdistyy hyvällä tavalla kaikki BtoS -kliseet, myös yhtyeen kenties tunnetuin kappale ”Car”, jossa mies haluaa nähdä uniensa elokuvia ja jossa lauletaan ”I wanna see it when you get stoned on a cloudy breezy desert afternoon”. Minulle tämä ei hienoista hetkistään ja korkeasta tasostaan huolimatta ole yhtyeen mestariteos, mutta pitäisi se hankkia hyllyyn.

Perfect from Now on (1997) tuli hankittua Englannissa asustellessa. Finanssikriisi laittoi levykaupat koville ja sai alennustenmetsästäjät apajille. Siinä on yksi suosikkiraidoistani, ”I Would hurt a fly”, jonka rauhallinen aloitus palkitaan upealla kertosäkeellä ja hieman suureellisemmin rokkaavalla osalla. Tasaiselta levyltä on vaikea nostaa muita yksittäisiä raitoja, mutta päättävä yhdeksänminuuttinen ”Untrustable / Part 2” on indieprogen helmiä. Koko albumi on yhtyeen ensimmäinen mestariteos. Tosin Rolling Stone antoi keskimäärin yli kuuden ja puolen minuutin mittaisia raitoja sisältävälle albumille vain kolme tähteä päättäen arvion toteamukseen: ”Jossain progedinosaurukset mutisevat: hän on yksi meistä.” Omasta mielestäni Pitchforkin 92/100 on lähempänä oikeaa arviota.

Keep It Like a Secret (1999) on yhtyeen toinen mestariteos. Ostin sen levymessuilta Saksasta ja vihkoseen oli jäänyt lehtileikkeitä saksalaisista levyarvioista, joissa tarjottiin täysiä pisteitä. Pitchforkissakin nokitettiin edelliseen yhdellä pisteellä (93/100). Ilmaisu on suorempaa ja tiiviimpää. Vain kolme kymmenestä ylittää viiden minuutin keston. Kolme biisiä nousee muiden yli, vaikka jo avausraita ”The Plan” lähenee täydellistä Amerikan indietä. ”Center of the universe” on vintage Built to Spilliä. ”Else” on kaunis ja tarttuva. ”You were right” on hieno biisi, mutta kuolemattomaksi sen tekee teksti. Teksti koostuu toteamuksista you were right tai you were wrong, jonka jälkeen tulee klassisia rocklyriikoita tyyliin ”You were right when you said, you can’t always get what you want” (Rolling Stones). Jokaisessa lainauksessa  käännytään pessimistiselle kannalle. Jo Bob Marley’n ”No woman, no cryhin” viittaava avauslaini on yksi parhaista ikinä: ”You were wrong when you said, everything’s gonna be alright”.

Ancient Melodies of the Future (2001) oli itselleni tuntematon albumi. Sekin sai ilmestyessään hyvät arviot. Albumissa ei ole sinänsä mitään vikaa. Biisit ovat kolmea ja neljää minuuttia, tasaisen varmaa ja tuttua. Ehkä yksittäiset sävellykset voisivat olla yhtä tarttuvia kuin yhtyeellä parhaimmillaan. Oma suosikkini on ”In your mind”.

You in Reverse (2006) ilmestyi viiden vuoden tauon jälkeen. Tässä vaiheessa Pitchforkissa joku oli menettänyt kuulonsa ja arvostelukykynsä tarjoten albumille 68/100, vaikka rehellisesti sanottuna kyse oli punnitusta ja taidokkaasta kritiikistä. Minusta albumi nousee lähelle bändin kolmatta mestariteosta. Mutta ei ihan. Se alkaa yhdellä bändin parhaista. ”Goin’ against your mind” on melkein yhdeksänminuuttinen, rohkea aloitus, joka on myös keikoilla ollut yksi suosikeistani. Sen jälkeen saisi tulla aikamoista roskaa, että pitäisin levyä kelvottomana. Sen jälkeen saisi myös tulla aikamoisia timantteja, jotta muu levy pitäisi tason. Hyviä biisejä levyllä kuitenkin on muitakin, esimerkiksi ”Liar”, mutta rima ei säily aivan katossa. Allmusic-sivuston arvion mukaan levy on täynnä tulta ja energiaa. Jos keskitempoisesta, melankolisia vokaaleita kauniisiin melodioihin yhdistelevästä indiebändistä voi niin sanoa, niin siinä tapauksessa allekirjoitan.

There Is No Enemy (2009/2010) ilmestyi pienen tauon jälkeen. Se ei nouse huipputeosten sarjaan, mutta on varsin hyvä levy, joka sai myös myönteisen vastaanoton. Sen voisi laittaa samaan kategoriaan vuoden 2001 Ancient Melodies… -albumin kanssa, koska se ei laadustaan huolimatta tuo mitään merkittävästi uutta yhtyeen tuotantoon. Aloitusraita ”Aisle 13” on yksi selkeistä suosikeistani. ”Pat” osoittaa, että bändiltä sujuu myös nopeatempoisempi rokkaus. Levyn pisin raita, lähes kahdeksanminuuttinen ”Tomorrow” on todella hienoa, tavanomaista Built to Spilliä.

Studioalbumeita kuuntelemalla ei ymmärrä, että bändi tunnetaan myös kovereistaan. Niistä osa on levytetty esimerkiksi kokoelmalevyille, mutta osa on esitetty vain keikoilla. Ensimmäiseen keikkakokemukseeni kuuluu omintakeinen versio M.I.A:n ”Paper planesista”.

Built to Spillin johtaja Doug Martsch on sitä 1990-luvulla indieuraansa luoneiden sukupolvea, jonka kirkkaimmat tähdet eivät liiaksi välitä musiikkibisneksen tai edes faniensa odotuksista. Keikalla ja haastatteluissa hänestä paistaa omaehtoisuus, mutta myös nöyryys, mikä vain lisää hänen kiinnostavuuttaan silmissäni. Nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja kitarankuritusta, poikkeuksellisia biisirakenteita ja melankolisia laulumelodioita yhdistelevien, onnistuneiden albumien rinnalla.

Kirjamainostusta taas: Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys (2014)

”Uskonnon julkinen näkyvyys on kasvanut. Samalla myös uskontokritiikistä ja ateismista on tullut näkyvämpää kuin koskaan ennen. Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys tarkastelee ateismia ja uskontoa koskevaa julkista keskustelua monipuolisesti ja kriittisesti. Teos osoittaa erilaisia laadullisia ja määrällisiä aineistoja tutkien, miten, miksi ja missä muodossa ateismista on tullut näkyvä keskustelunaihe niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Se ehdottaa, että äänekkäimpien ateistien ja heidän vastustajiensa jäsennykset tarvitsevat rinnalleen keskustelua rikastuttavaa ja monipuolistavaa uskonto- ja kulttuuritieteellistä otetta uskonnosta ja ateismista. Teos myös kehittelee suomalaista ateismin ja uskonnottomuuden tutkimusta. Se sopii yliopistolliseksi kurssikirjaksi ja hakuteokseksi kaikille ateismista kiinnostuneille.”

Näin kuvaan uutuusteostani Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys sen takakannessa. Teoksen alkusanat kuvaavat hyvin kirjan syntyhistoriaa henkilökohtaisesta näkökulmastani, joten lainaan niitä tässä:

”Ajatus ateismia käsittelevästä teoksesta syntyi Turussa vuonna 2008, kun vietin kesän ystäväni asunnossa, jossa ei ollut televisiota. Iltaisin katsoin internetistä erilaisia dokumenttielokuvia, luentoja ja väittelyitä. Pian huomasin etsiväni yhä useammin ateismiaiheista materiaalia. Nyt, vuosia myöhemmin, tuosta hetkestä syntyneestä kipinästä on valmistunut kirja. Tietenkin todellisuus on monimutkaisempi, sillä olin jo tuossa vaiheessa lukenut tutkimuksia ateismin historiasta ja kirjoittanut yhden myöhemmin samana vuonna julkaistun artikkelin ateismikeskustelun ilmaantumisesta ja muutoksista suomalaisessa julkisuudessa. En kuitenkaan ollut tutustunut yksityiskohtaisesti niin sanottuun uusateismiin, joka muodostaa tässä teoksessa tarkasteltavan ateismin uuden näkyvyyden kiinnekohdan.

Kesän 2008 jälkeen palasin Leedsin yliopistoon, jossa olin ollut aikaisemmin tutkijavaihdossa. Aloitin tutkimustyön projektissa, jossa tarkasteltiin uskontoa ja sekulaaria brittimediassa. Päätyön ohessa jatkoin tutustumista ateismia koskeviin keskusteluihin aina kun aikaa jäi. Brittikeskustelu oli vilkasta valtamediassa ja viikoittaiset vierailut kirjakauppoihin toivat eteeni tuoreita aihetta käsitteleviä teoksia uudestaan ja uudestaan. Osallistuin myös ateismia analysoiviin seminaareihin, joissa pidin alustuksia. Vähitellen hahmottuva kirja ateismista alkoi mennä päällekkäin päätyön kanssa: brittiprojektista valmistuneeseen kirjaan tuli yksi luku ateismista brittimediassa.

Projektin päätyttyä palasin Suomeen vuoden 2010 lopussa. Vuoden 2011 alkupuolella työskentelin viisi kuukautta ateismiaiheen parissa Koneen säätiön apurahan turvin. Vuonna 2012 ilmestyi kolme englanninkielistä artikkeliani ateismista sekä yhdessä Ruth Illmanin kanssa toimittamani erikoisnumero The New Visibility of Atheism in Europe julkaisussa Approaching Religion. Tällä hetkellä pari artikkelia odottaa julkaisuaan. Suomessa olen pitänyt alustuksia aiheesta, julkaissut pari kirja-arviota ja kommentoinut mediassa muutamia kertoja, mutta vuoden 2008 jälkeen en ole julkaissut ateismista mitään perusteellista suomeksi. Nyt olen.”

Kauan siinä kesti, mutta ainakin lopputuloksena on muuta kuin hiiri räätälinä -sadun tuluskukkaro. Se, mitä en teoksessa kerro synnystä, on se, että lähdin aluksi kirjoittamaan hyvin kevyttä, esseististä tietokirjaa. Käsikirjoitus muuttui ajan kuluessa tietopohjaltaan vankemmaksi ja siihen tuli mukaan paljon käsikirjamaisuutta. Tämä myös pidensi kirjoitusprosessia huomattavasti. 

Teos on tyylillisesti harkittu hybridi: siinä on paikoitellen esseistiikan suuntaista käsittelyä, mutta kun oikealla tavalla ravistaa, sieltä löytyy suuri määrä hakuteosmaista informaatiota ateismista. Miten onnistunut se on, mitä olisi pitänyt ottaa mukaan ja mitä olisi pitänyt käsitellä toisin, nämä jätän tässä vaiheessa muiden arvioitavaksi. Riittää, kun totean, että osa vähälle huomiolle jääneistä, mielestäni tärkeistä asioista on tullut tai tulee käsitellyksi englanninkielisissä artikkeleissani.

Aihepiiri on sellainen, etten kuvittele miellyttäväni kaikkia. Toivon kuitenkin, että aktivistiateistit, heidän vastustajansa ja muuten aiheesta kiinnostuneet ylipäätään tutustuvat teokseen ja löytävät siitä jotain pohdinnan arvoista.

Loppuun kolme asiaa:

1. Osta itsellesi kesälukemista, jos aihe on kiinnostava.

2. Laita hankintapyyntö kirjastoosi, on se sitten kaupunginkirjasto, yliopiston kirjasto tai vaikkapa instituutin käsikirjasto.

3. Suosi voittoa tavoittelematonta pienkustannusta!

Teoksen hinta on 25€ (+ postikulut 3€), Eetoksen jäsenille 15€ (vuosittainen jäsenmaksu 10€). Tilaukset: eetos-til@lists.utu.fi

http://eetos.org/2014/06/10/eetos-14/

Primavera Sound 2014, kolmas päivä

Kolmas ja viimeinen varsinainen festivaalipäivä. Aamu oli taas verrattain hidas. Se oli niin hidas, ettei aikaa jäänyt hitaalle ruokailulle. Oli käännyttävä hyväksi ja edulliseksi todetun lähikebapin puoleen. Juustolla.

Saapuminen alueelle alkoi valinnoilla. Samaan aikaan soittivat Islands, Courtney Barnett ja Jonathan Wilson. Ratkaisuni oli valita kaksi kolmesta. Se tarkoitti Wilsonin sivuuttamista.

Islands aloitti 20 minuuttia ennen Barnettia. Saavuin alueelle ajoissa, joten vilkaisin Single Parents -yhtyeen esitystä pikaisesti, ostin itselleni Hüsker Dü -paidan, jonka kylkiäiseksi pussiin sujahti parin espanjalaisen indiebändin cd:t kaupanpäällisiksi. Niistä toinen, Disco Las Palmeras! osoittautui varsin kelvolliseksi ja toista elektronisempaa ja popimpaa yhtyettä, Colectivo Orugaa, en ole ehtinyt vielä aktiivisesti kuunnella. Sitten hain oluen ja jäin odottamaan keikkaputken alkua.

Pidin Islandsin keikasta paljon, vaikka en pariin viime levyyn ole aktiivisesti seurannut yhtyettä. Kokeellista poppia soittava ja myös jonkinlaista gaypiirien suosiota nauttiva kokoonpano ei tällä kerralla koonnut suurta yleisöä. Näin yhtyeen Leedsissä vuonna 2007 ja olin vakuuttunut, että livenä bändi saa minut edelleen hyvälle tuulelle. Näin kävi, mutta siirryin Barnettille kesken keikan.

Islands: http://www.youtube.com/watch?v=SvCzqpNP1kM

Disco Las Palmeras!: http://www.youtube.com/watch?v=3yFX26-JvIo

Colectivo Oruga: http://www.youtube.com/watch?v=m5XxcTJNSCE

Courtney Barnett on nuori ja nouseva australialainen naisartisti, jonka biisi Out of the woodwork on sykähdyttänyt viime kuukausina. Keikalla mukana oli rumpali ja basisti. Kokonaisuus oli hyvinkin perustavanlaatuista kitaraindietä á la Nirvana eikä ollenkaan niin folkahtavaa kuin olin kuvitellut. Hyvältä se kuulosti, mutta erilaiselta kuin odotin.

http://www.youtube.com/watch?v=OuszVZrL5hM

Television aloitti päälavalla, joten Barnett piti hyvästellä kuudennen biisin kohdalla. Nyt saisi ainakin rastin ruutuun – legendaarinen Television nähty! Vähän jännitti, saako enempää. Kyllä sai, vaikka mikään tajunnanräjäytys Tom Verlainen johtaman bändin esitys ei ollut. Oli nautinnollista kuulla livenä Marque Moonin klassikkobiisit. Bändissä ei sinänsä ollut ihmeellistä katsottavaa ja varsinkin alku meni soundien kanssa säätämisessä, joten siirryin kesken keikan lähietäisyydeltä vippialueelle kuuntelemaan ja säästelemään voimia.

http://www.youtube.com/watch?v=2pg3PybvHNE

Spoon jatkoi heti Televisionin jälkeen toisella päälavalla. Olutlasi oli tyhjä, joten kävelin 20 minuutin ajaksi lavan eteen. Austinista tulevan kitaraindietä esittävän yhtyeen kulttimainetta en ole koskaan täysin ymmärtänyt, mutta toki bändi soitti muutamia erinomaisia biisejä. Paikoitellen yhtye kuulostaa korvaani tarpeettoman valtavirtaiselta, ikään kuin indieversiolta Simply Redistä. En silti halunnut vaihtaa keikkaa Caetano Velosoon, jonne muut seuralaiset olivat suunnistaneet. Kuuntelin keikan loppuun, mutta keräsin vippialueella voimia seuraavaa esiintyjää varten. Aurinko laski ja ilma viileni. Festariväsymys hiipi. Oli ryhdistäydyttävä.

http://www.youtube.com/watch?v=F4F0RGtIGig

Volcano Choir aloitti heti Spoonin perään lavalla, jossa Television lopetti ennen Spoonia. Käytin vippietuja hyväksi ja kävelin lavan eteen ”palkoon”. Se oli viisi minuuttia ennen keikan alkua melkein tyhjä, mutta se täyttyi nopeasti bändin astellessa lavalle. En varmaan olisi koskaan vaivautunut kuuntelemaan yhtyettä, jos se ei ratsastaisi Justin Vernonin (eli Bon Iverin) maineella. Vernon laulaa Volcano Choirissa ja sointi on Bon Iveriä elektronisempi, vaikka kovin kauas ei ole ajauduttu kauniista ja maanläheisestä folkista. 40 minuuttia riitti tällä kerralla, koska en ole aivan täysillä innostunut albumeista. Tyytyväinen olin kuitenkin näkemääni ja kuulemaani. Viikon verran Barcelonassa majaillut bändi kiitteli festivaalia ja isäntiänsä poikkeuksellisen vuolaasti. http://www.youtube.com/watch?v=In0AlhnYb_U

Godspeed You! Black Emperor oli aloittanut pitkän settinsä toisella lavalla. Sinne kävi matkani. Koukkasin tutuksi tulleen empanadakojun kautta. Tarjolla oli odotustenmukaisesti pitkiä biisejä ja maalailevia tunnelmia. Lava oli lähes pimeänä ja screeni ei ollut päällä, joten katsominen keskittyi taustakankaaseen. Ilmeisesti tämä oli esiintyjän puolelta harkittu teko. En ole ennen nähnyt yhtyettä, joten mukavaa oli olla paikalla. Tosin katselin hieman etäältä ja vaihdoin kuulumisia seuralaisten kanssa, jotka olivat siirtyneet sinne Velososta.

http://www.youtube.com/watch?v=WSZLG4qYnZQ

Seuraavaksi kaikki alkoivat odottaa Nine Inch Nailsin keikkaa. Siksi Seun Kuti & Egypt 80 jäi aivan liian vähälle huomiolle. Sitä pysähdyttiin kuuntelemaan vain pariksi minuutiksi matkalla toiselle lavalle. Felan poika Seun kuulosti aivan erinomaiselta. Hän laittoi bändinsä kanssa pystyyn kunnolliset rytmimusiikin juhlat. Tätä olisi jäänyt mieluusti kuulemaan pidemmäksi aikaa, mutta valintoja on tehtävä. Linkki videoon:

http://www.youtube.com/watch?v=hADxHPEekqg

Nine Inch Nails aloitti, kun olimme odottaneet lavan edessä ”palossa” pari minuuttia. Keikka alkoi jykevällä rytyytyksellä. Hitit säästettiin ymmärrettävästi loppuun, mutta jo alussa otettiin luulot pois. Oma ongelmani bändin kanssa on se, ettei ole tarpeeksi monta hyvää biisiä. Väkevä industrial-akti toimii keskinkertaisillakin biiseillä, mutta tarvittaisiin jotain nostamaan se festivaalin huippukokemusten joukkoon. Kun osa seuralaisista päätti puolen tunnin jälkeen siirtyä kuuntelemaan keikkaa oluen ääreen, seurasin mukana. Sinne kuului hyvin, mutta sijainti myös paljasti, ettei NIN ollut yleisön suurimpia suosikkeja – kentällä oli yllättävän paljon tyhjää tilaa. Lopussa tuli melkein kaikki hitit (Wish, Hurt, Head like a hole, mutta ei Terrible lietä), mutta minulla oli ollut hyvä syy siirtyä pois kuuloetäisyydeltä. 

http://www.youtube.com/watch?v=-Wzd7WY93qM

Tunti NINin aloittamisen jälkeen aloitti toisella suunnalla Ty Segall. Ehdin sinne arviolta neljännen biisin aikaan, joten missasin NINistä lähinnä hitit, jotka tosin olin kuullut livenä Provinssirokissa vuonna 2005 mielestäni paremmalla settilistalla. Valinta oli kuitenkin tehty. 27-vuotias Ty Segall on yksi merkittävimmistä artisteista omassa genressään. Se on garageversio Jimi Hendrixistä, Lynyrd Skynyrdistä ja ZZ Topista. Eikä ole yllätys, että Segall on nimennyt suosikkibändikseen Hawkwindin. Biisit ovat joko garagepunkkia tai räävittömiä rokkirutistuksia pitkine kitarakurituksineen. Totesin itsekseni, että tämä on minun musiikkia ja toistaiseksi ainoa todellinen rokkibändi festivaaleilla. Päätin juhlistaa sitä ei-vippioluella, joka oli puolitoista euroa kalliimpi. Koska bändi tulisi esiintymään myös seuraavana päivänä klubilla, tein päätöksen: huomenna uudestaan, kiitos.

Ty Segall David Letterman showssa:

http://www.youtube.com/watch?v=OpcAbZeAQuQ

Tanssikaksikko Chromeo aloitti välittömästi Ty Segallin jälkeen läheisellä lavalla. Illan kulkureitin vuoksi näin jäi näkemättä Foals, josta olisin luullakseni pitänyt enemmän. No, olihan Chromeokin kiva nähdä, sillä se sai aikaiseksi hyvät tanssit. Sen kohdalla ei tosin tullut oloa, että pitäisi nähdä uudestaan seuraavana päivänä, vaikka mahdollisuus oli. Parinkymmenen minuutin jälkeen oli jo aika siirtyä kohti toista rokkikeikkaa ja ottaa matkalta mukaan patatas fritas.

http://www.youtube.com/watch?v=eifBzowfjtk

Black Lipsin keikkaa juhlistin jälleen normaalihintaisella oluella. Turun klubilla nähty bändi oli jättänyt kohtuullisen myönteisen mielikuvan liveaktina, ja levyltä olen kuunnellut yhtyettä useamman vuoden ajan. Heti alkuun tuli heidän kenties paras biisi Family tree. Keikka jatkui suorana, joskin asiaankuuluvan huojuvana autotallirokkiputkena, jonka päätöksenä oli yhteislaulu Bad kids. Kitaristin kuperkeikka takaperin kitaran kanssa alleviivasi bändin yleistä menoa: hauskaa, viihdyttävää, räävitöntä ja paikoin aivotonta garagerokkia. Illan paras keikka, jos tällaisesta tykkää. Kun esiintymisestä ei ole kovin hyvätasoista tallennetta, niin laitetaan pari hittivideota.

http://www.youtube.com/watch?v=hKzmsgXz5GM (Family Tree)

http://www.youtube.com/watch?v=lrNSjItTfes (Bad Kids)

Cut Copy oli startannut parikymmentä minuuttia ennen Black Lipsin päättymistä. Sinne kävi tie – katsomaan omalta kohdalta festivaalin viimeistä esiintyjää, jonka soittoaika oli 03.30-04.30. Australialainen tanssipopryhmä kuulosti oikein mainiolta, ottaen huomioon, etten ole jaksanut syttyä aivan täysillä heidän albumeilleen. Bändi oli tasapainoinen yhdistelmä tanssimusiikkia ja Depeche Moden ja Pet Shop Boysin kaltaista biisivetoista poppia. Tämä oli myös viimeinen tilaisuus käyttää vippietua halvempaan olueen, joten siihen varattu alue oli otollinen paikka Cut Copyn kuuntelemiseen. Taas Barcelonaan puhaltava merituuli oli tehnyt yöstä kylmän, mutta muista öistä poiketen tällä kerralla en ollut väsynyt.

http://www.youtube.com/watch?v=ykTztvBWnTA

Tänä yönä metrot kulkivat jatkuvasti, joten matka majapaikkaan kesti hiukan vähemmän kuin muina päivinä. Nukkumaan tuli mentyä joskus seitsemän aikaan aamulla.

Myös viimeisenä päivänä tuli sivuutettua useita kiinnostavia artisteja. Näihin kuuluvat jo mainitut Jonathan Wilson ja Foals, mutta myös Dum Dum Girls, Superchunk, Mogwai, TP:n hehkuttama Connan Mockasin sekä auditoriossa esiintynyt Teho Teardo & Blixa Bargeld.

Sunnuntain ohjelmaan kuului nukkuminen, sangrian juominen, paellan syöminen ja illalla festivaalin päätösklubit.

Bartsissa (Barcelona Arts) oli neljä esiintyjää, joista katsoi kolme. Joana Serrat soitti kitaran kanssa folkkia. Se kuulosti rauhoittavalta ja kauniilta salissa, jonka akustiikka oli mainio. Grouper oli nainen masiinoidensa ja koskettimiensa kanssa. Kaikki seurueesta taisivat nukahtaa penkkeihinsä minimalistisella keikalla. Argentiinalainen Juana Molina aloitti rytmikkään indiepoppinsa miellyttävästi. Kuuntelin sitä neljän biisin verran, koska halusin varmistaa pääsyn toiseen klubiin.

Pikainen kokis matkalla tien yli toiselle klubille, jotta väsymys poistuisi sokerin ja kofeiinin ansiota. Sitten Apoloon sisään, tiskiltä massiivinen gin tonic ja klubin yläkertaan hengailemaan. Espanjalainen Valius koostui kitaristista ja rumpalista, jotka soittivat indiepoppia, mutta ensisijainen vertailukohta itselleni oli Wire. Amerikkalainen indierokkia tai ”post-hardcorea” soittava Cloud Nothings keräsi innokkaan yleisön. Itse jäin edelleen yläkertaan, josta olin löytänyt mainion näkymän lavalle. Bändi oli ihan asiallinen, mutta yksittäiset biisit eivät uponneet. En tosin ollut kuunnellut sitä kovin aktiivisesti etukäteen.

Kolmantena esiintyi se, miksi olin hylännyt seuralaiseni Bartsiin ja siirtynyt itsekseni toiseen klubiin. Ty Segall oli – jos mahdollista – vielä parempi kuin edellisenä päivänä festivaaleilla. Aloitin keikan yläkerroksesta, josta siirryin pian tiskin kautta samaan kerrokseen, jossa lava oli. Setti oli suunnilleen sama. Nyt kuitenkin olin paikalla alusta asti, joten kuulin myös suosikkibiisini I bought my eyesin. Keikan lopussa Ty lähti surffaamaan yleisön sekaan jatkaen kitarasooloa (ks. linkki). Myöhemmin hän antoi kitaransa lavalla seisseelle surffaajalle ja juoksi itse vauhdilla lavan eteen hypäten yleisön sekaan. Pian lava oli täynnä ihmisiä bändin yrittäessä vielä soittaa. Keikka päättyi kaaokseen ja festivaalit upeaan keikkaan.

http://www.youtube.com/watch?v=Lu9McNgE_-s

Vippiedut sai hankittua ostamalla kalliimman lipun. Se kannatti jo siksi, että festivaalialueella ei ole muita järkeviä lepopaikkoja kuin vippialueet. Lipulla sai myös hoidettua ”etuilulippuja” klubeille. Festivaalialueelle tultaessa vippiläisille oli eri sisäänkäynti ja rannekkeenvaihdossa mukaan tuli selkäreppu, jossa oli pari lehteä, kaikista artisteista esittelyn sisältävä yli 400-sivuinen kirja sekä kortti, jolla sai kolme ilmaista juomaa vippialueilla. Vippialueilla oli halvemmat hinnat kuin sen ulkopuolella (säästöä 1,5 euroa per olut). Niillä oli myös mahdollisuus rauhoittua ja huilata. Toisesta näki ATP-lavan ja toisesta molemmat päälavat. Vipillä pääsi myös auditoriossa omaan jonoon. Yksi parhaista eduista oli pääsy päälavojen ”palkoon”. Näin sain katsottua tärkeimmät artistit läheltä joutumatta varaamaan paikkaa etukäteen.

Kolme festivaalipäivää ja pari klubi-iltaa teki yhteensä noin 43 keikkaa – hieman laskutavasta riippuen. Kun niissä on noin kymmenen järisyttävän hienoa esitystä ja lähes kolmekymmentä mieluisaa, on selvää, että niiden sulattelu vie useamman päivän. Mainittakoon vielä, että keikkaraporteissani useaan otteeseen toistunut ”vippiolut” ei ollut mikään puolilitrainen, vaan sivistynyt pikkuolut.

Primavera Sound 2014, toinen päivä

Jos ensimmäisenä päivänä oli kiire alueelle, toisena päivänä täytyi jättää väliin jo neljältä aloittanut Julia Holter. Voiton vei hitaampi aamu ja kolmen ruokalajin ateria kasvisravintolassa. Paikan päälle ehdin vasta reilusti kuuden jälkeen. Sitten oli edessä ensimmäiset valinnat.

Puoli seitsemältä aloitti John Grant. Kymmenen minuuttia sen jälkeen aloitti Drive-by Truckers. Suunnitelma oli selvä: Grant soittaa kaukana, joten parempi katsoa hetken Drive-by Truckersia ja siirtyä siitä auditorioon. Luonnonvoimat sotkivat suunnitelman. Voimakas sade alkoi heti alueelle päästyä. Pyörsin suoraan auditorioon odottamaan keikkaa. Siellä Nick Caven oikeana aivopuoliskona tunnetuksi tullut Mick Harvey soitti Serge Gainsbourgin kappaleita. Harveyn näin Turussa pari vuotta sitten, mutta se oli omista biiseistä koostunut esiintyminen. Nyt oli luvassa Sergeä, jonka kappaleita Harvey on levyttänyt kaksi albumillista. Jousisektiolla varustetun kokoonpanon keikka oli hieno rauhoittumishetki ennen ulkoilmaan astumista. Kohokohtia olivat esimerkiksi Harley Davidson, The Ticket Puncher, Comic Strip ja ehdoton huippu Initials B.B. Söteemiä he eivät soittaneet, mutta vähän laulelivat vitsaillen sinne suuntaan. Ainoa harmittava seikka oli se, ettei keikalla kuultu yhtä suosikkiani, Who is ”In” Who is ”Out”.

http://www.youtube.com/watch?v=P4HNPUDG8zs Primaverasta ja muuten maistiaisia:

http://www.youtube.com/watch?v=qzq7jPpl2SU

Auditoriosta suuntasin vippialueelle, josta ehdin kuunnella hetken ajan Loop-yhtyettä. Se ei ole kovin tunnettu, mutta Suomessa sen voi esitellä toteamalla, että se on yksi Circlen esikuvista. Se soittaa biiseissään yhtä tai kahta riffiä junnaavasti ja toisteisesti. Jotkut tällaiset yhtyeet saavat sen toimimaan ja Loop on yksi niistä. Sade oli onneksi lakannut.

http://www.youtube.com/watch?v=1MAFNVOWe1g

Heti perään aloitti viereisellä lavalla Dr John. 73-vuotias artisti teki yhden vuoden 2012 parhaista levyistä ja siksi odotin keikkaa. Alkuun kuultiin viimeisimmän levyn avausraita Locked down ja perään albumin ehdoton kohokohta Revolution. Välillä ote oli sen verran rauhallista, että tajusi olevansa ikäihmisen keikalla. Hienoa oli kuitenkin nähdä Dr John ensimmäisen ja mahdollisesti ainoan kerran elämässä. Vetopasuunaa soittanut nainen varasti shown.

Primaverassa http://www.youtube.com/watch?v=kgygnFDMRGQ

Muualla http://www.youtube.com/watch?v=guUN-5Xpdt0

Sharon van Etten aloitti viereisellä lavalla, joten oli luontevaa hakea juoma ja seurata keikkaa. The Nationalin suojeluksessa maineeseen nousseen nuoren naisen soundi oli kirkas ja selkeä, mutta oletettavasti artisti olisi kuulostanut vielä paremmalta, jos olisin ehtinyt tutustua uuteen levyyn ennen keikkaa. Joka tapauksessa Sharon van Etten oli tasaisen vahva, mutta se piti jättää kesken nopean empanadatankkauksen ja muiden artistien vuoksi.

http://www.youtube.com/watch?v=t2jn0MHO7iM

Slowdive oli pahasti päällekkäin Sharonin kanssa. Koska olin jo Dr Johnin jäljiltä Sharonin lavan vieressä, päätin aloittaa sieltä ja siirtyä hyvissä ajoin uudelleen kasattuun shoegazingin b-luokkaan kuuluvalle Slowdivelle. Tässä vaiheessa Pixiesin keikka alkoi jännittää, joten kuuntelin Slowdiven pääosin päälavan vippialueelta olutta siemaillen. Yhtye kuulosti upealta. Jos vertaa esimerkiksi shoegazingin kuningasluokan My Bloody Valentinen Flow-keikkaan, niin paljon mieluummin kuuntelen Slowdivea elävänä. Se oli kuulas, selkeä ja ilmava. Tämän vuoden Flow-osallistujille vahva suositus. http://www.youtube.com/watch?v=b1tUEaJoJWo

Pixies oli odotettu esiintyjä. En koskaan vaivautunut reunion-kiertueille, mutta nyt tuli tilaisuus nähdä maailman paras bändi elävänä, joten kyllä se vähän jännitti. Kokemusta on vaikea verrata muihin esiintyjiin, koska en osaa arvioida sitä normaalilla tavalla, joten tyydytään faktoihin. Bändi soitti puolitoista tuntia ja setin koostumus oli seuraava: Pilgrimiltä 5, Surfer Rosalta 4, Doolittleltä 9, Bossanovalta ja Trompelta 1 per albumi ja uudelta 5 biisiä. Ei välispiikkejä. Soundit olisivat voineet olla paremmat ainakin näin läheltä kuunneltuna. Bändi vaikutti tyytyväiseltä. Oli mahtavaa katsoa bändi läheltä.

http://www.youtube.com/watch?v=WAEHcjNUJ74 (Hey)

http://www.youtube.com/watch?v=e_r8PqKU900 (Where is my mind)

Pixiesin tunnelmista ei päässyt rauhassa pois, koska toisella lavalla aloitti The National. Pikareissu vessaan, tiskille ja sitten vippilipun oikeuttamaan ”palkoon” lavan eteen katsomaan toista mahtavaa keikkaa. Piti laskea kolmeen, jotta pystyi keskittymään uuteen esiintyjään. Laulaja Matt Berningerin kiukuttelu ja muu touhuilu lähes varasti shown itse biiseiltä. Myös muun bändin reaktiot – olivat sitten spontaaneja tai suunniteltuja – toivat lisämausteen kokonaisuudessaan hienoon keikkaan. Eikä bändin Pixies-hehkutukset tuntuneet tässä tilanteessa mitenkään vääräaikaisilta. Vierailijoina lavalla kävivät esimerkiksi Justin Vernon (Bon Iver) ja The Walkmenin Paul Maroon. Erikoinen piirre oli se, että läheltä lavalle katsottuna värikylläisyys oli välillä liikaa, mutta screeniltä kaikki näytti paremmalta. Tämä oli kolmas kerta livenä, mutta en osaa laittaa kaikkia keskenään erilaisia ja mainioita keikkoja järjestykseen.

http://www.youtube.com/watch?v=E0tj6QYpZrw (kahden minuutin kohdalla alkaa tapahtua)

Kun kolme tuntia sujahtaa Pixiesin ja Nationalin parissa, ei kovin helpolla enää pääse innostumaan seuraavasta esiintyjästä. Toisella päälavalla aloitti !!! (chk chk chk), jonka post-punkista vaikutteita hakeva diskoilu puolusti paikkaansa, muttei sytyttänyt. Pääasiassa mieleen jäivät laulajan siniset shortsit ja edestakainen poukkoilu. Yhtye sai kokoon hyvät bileet, mutta tässä vaiheessa ne olivat vähän liikaa minulle.

http://www.youtube.com/watch?v=oHlazhiVy3o

Päätin jättää huutomerkit ja siirtyä festivaalialueen toiseen äärilaitaan. Siellä esiintyi Napalm Deathista ja Godfleshista tunnettu Jesu. Matalataajuista doom-henkistä post-rokkia esittävä artisti oli jonkinlainen antikliimaksi, mutta sellaisena lähes täydellinen. Kaksi jamppaa kitaran, basson ja nappuloiden kanssa lähtivät Birminghamista Barcelonaan soittamaan keskellä yötä yhdenlaista epämusiikkia. Taustakankaan tapahtumat olivat niin kliseisiä kuin on mahdollista: rakettien ampumista, tehtaita, räjähdyksiä ja kammottavien brittiläisten vuokrakerrostalojen purkamista. Harvoin antikliimaksi on niin tarpeen kuin se oli tässä tilanteessa. Valitettavasti en kuullut edes Jesun hienoa versiota Rocky Horror Picture Show’n kappaleesta Don’t dream it.

Primaverassa http://www.youtube.com/watch?v=k5IzZabUt10; muuten http://www.youtube.com/watch?v=NS0NtidNtp8

Jesun jälkeen tuli käveltyä lavalle, jossa bilevastaavana oli Jagwar Ma, australialainen konemusiikkia esittävä yhtye. Tässä vaiheessa alkoi iskeä väsymys ja vilu, joten lähtökohdat keikalle eivät olleet parhaat mahdolliset. Toisessa tilanteessa suhtautumiseni voisi olla toisenlaista. Vaihtoehtoisesti olisi voinut käydä katsomassa Factory Floorin, mutta kun se ei ole levyltä sytyttänyt, niin valitsin summamutikassa Jagwar Man.

http://www.youtube.com/watch?v=aE8SNAml1kU

Päivän missauksiin kuului The War on Drugs, joka soitti päällekkäin Pixiesin kanssa. Myös diggaamani Lee Ranaldo and the Dust jäi näkemättä, koska soittoaika oli liian lähellä Pixiesiä. Kaksi kertaa näkemäni Wedding Present soitti samaan aikaan Mick Harveyn kanssa. Julia Holterin soittoaika oli liian aikainen. John Grant sekä Drive-by Truckers menivät päällekkäin sateen ja Mick Harveyn kanssa. Haimin sijaan katsoin Dr Johnin. Deafheaven, indieversio death metallista, soitti The Nationalin kanssa samaan aikaan, kuten myös hidastempoista, varhaista grungea soittanut kulttibändi Slint.

The War on Drugs: http://www.youtube.com/watch?v=sFvPoux7EY0

The Wedding Present: http://www.youtube.com/watch?v=HxbEm8Ur9mA

John Grant: http://www.youtube.com/watch?v=qIJ_FOPMwn8

Haim: http://www.youtube.com/watch?v=_rKuhXy7Vp4

Deafheaven: http://www.youtube.com/watch?v=LpzJUtSWY2E

Slint: http://www.youtube.com/watch?v=ZMzx9Eq5ASY

Barcelonan yö oli sen verran kylmä ja tuulinen, että kuuden jälkeen oli mukavaa huomata olevansa taas majapaikassa.

Kolmannesta päivästä kirjoitan myöhemmin.