Miten radiojuontaja välttää tyhjänpuhumisen?

Viime aikoina olen selaillut iltaisin vanhoja Soundeja. Niitä on kertynyt pino, jonka korkeus on noin puolitoista metriä. Suurin osa on vuosituhannen vaihteen molemmilta puolilta, ajalta, jolloin äitini sai niitä sivutyönsä vuoksi ilmaiseksi. Olen hakenut niitä vaatekomeron perukoilta muutaman kerrallaan.

Joulukuun 2001 numerossa on Love recordsin perustajana tunnetun Otto Donnerin haastattelu. Siinä hän toteaa radioiden soittolistoihin liittyen, että ”lähden kyllä siitä, että radiotoimittaja on oman alansa erikoismies tai -nainen, jolla on omat kiintymyksensä.” Tämä sai minut miettimään ja muistelemaan radionkuuntelua ja soittolistoja.

Vaikka kuuntelen radiosta valikoituja ohjelmia, lopetin aktiivisen kuuntelun pian Yle X:n tultua aalloille. Syynä ei ollut musiikki – tulihan sen soittolistalta työn lomassa siedettävää kamaa Kolmannesta naisesta muihin päivän perusjuttuihin. Lopetin siitä syystä, etten jaksanut kuunnella juontajien juttuja. Ne tuntuivat tyhjänpäiväisiltä.

Olin tietysti ajautumassa pois kanavan kohderyhmästä, mutta en pitänyt itseäni vähän yli 25-vuotiaana niin aikuisena, etten olisi voinut kuunnella nuorisolle kohdennettua kanavaa. Eihän Radiomafiankaan aikana nuorille kohdentaminen ollut sama kuin debiili tyhjäpuhuminen.

Tärkeämpää oli, ettei juontajilla ollut mitään sanottavaa mistään. Heillä ei ollut työnsä puolesta mitään intohimoa mihinkään asiaan. Riitti, kunhan he jutustelivat jotain siihen asti kunnes soittolistalta tuli seuraava raita.

Kuuntelijana väitän, että tämä on musiikkia soittavilla radiokanavilla olennaista: juontajalla täytyy olla jotain sanottavaa, ja jos hän valitsee itse musiikin, hänen on vaikea olla pelkkä tyhjänpuhuja. Lisäksi juontaja paljastaa jotain itsestään valitsemalla musiikin.

Kun juontaja profiloituu tätä kautta ja puhuu myös niistä asioista, joista hän välittää, on kuulijan helpompi luoda suhde koko kanavaan. Tämä esimerkiksi Yle X -kanavalta jäi tajuamatta. Vaikka kuulin päiväkausia jonkun Peltsin puhetta, en tiennyt alkuunkaan, mistä musiikista hän pitää tai mistä muista asioista hän on kiinnostunut – paitsi puhevirran ylläpitämisestä.

Itsensä esille tuomisessa voi mennä liiallisuuksiin. Radiojuontajan on varmasti syytä välttää tiettyjä aiheita. Musiikki ei kuitenkaan ole välteltävä aihe. Parhaat radio dj:t ovat olleet niitä, jotka osoittavat kiinnostuksensa musiikkiin. Riippumatta siitä, olenko itse jakanut heidän mieltymyksensä.

Kokemukseni, joka juontaa Otto Donnerin haastattelun aikoihin, oli niin voimakas, etten ole sen jälkeen päässyt sinuiksi edes soitettavan musiikin oman intohimonsa perusteella valitsevien radiotoimittajien kanssa. En, vaikka niitä tutut ovat satunnaisesti suositelleet. En, vaikka Areenan kautta satunnaisesti kuuntelen Bluesministeriä ja Kantritohtoria.

 

Poikkeuksellinen kirja

Yleensä tutkijat kirjoittavat artikkeleita, joiden rakenne noudattaa tarkasti akateemisen kirjoittamisen konventioita. Joskus näistä syntyy myöhemmin kirja. Kanadalaisen, Yhdysvalloissa työskentelevän uskontotieteilijän Russell T. McCutcheonin tuorein teos Entanglements: Marking Place in the Field of Religion (Equinox 2014) on toisenlainen. Sen perustana ovat hänen kommenttiartikkelinsa ja vastineensa, joita hän on julkaissut aktiivisesti koko uransa ajan.

Tässä minua kiinnostaa kirjan muoto ja jäsennys. Sisällön osalta totean kitsaasti, että McCutcheonin keskeinen ajatus on kritisoida uskonnon kategorian luonnollistamista.

Jokainen kommenttiartikkeli on saanut oman johdantonsa. Lisäksi teoksessa on erillinen johdanto, jossa pyritään perustelemaan tällaisen teoksen mielekkyys.

Kommenttiartikkeleiden luonne ja taso vaihtelee. Kun McCutcheon vastaa niille, jotka ovat teoreettisesti häntä lähellä, joudutaan olemaan tarkkoja, jotta erot piirtyvät esiin. Nämä ovat kaikkein kiinnostavimpia tekstejä.

Yhden tekstin olisin jättänyt pois, sillä siinä vain kommentoidaan mentoroitavan kirjoitusta myötäsukaisesti eikä tekstillä ole merkittävää yleistä pointtia. Jopa sitä koskeva johdanto-osio, jossa kerrotaan yhteistyöstä kreikkalaisten kanssa, on sisällöllisesti kokoelman heikoimpia.

Koska kyse on todellakin kommenteista toisten artikkeleihin, lukija joutuu tekemään töitä pysyäkseen kärryillä siitä, mistä oikein on kyse. Välillä debatoinnin nyansseja on hankala erotella, mutta paikoitellen se on todella helppoa. Usein toivoo, että keskustelun kohteena oleva teksti olisi käden ulottuvilla. Muutamien tekstien osalta tarkistinkin jonkin detaljin kommentin kohteena olevasta kirjoituksesta.

Edellä mainittua ilmeistä pulmaa pehmentävät jokaista tekstiä edeltävät johdannot. Niissä valotetaan laajasti sitä, mistä olikaan kyse ja sitä, millaiset ajatukset tai tapahtumakulut johtivat kirjoittamiseen. Nämä ovat toisinaan pidempiä kuin itse kommenttiartikkelit. Yhdessä ne eivät muodosta tutkimusta siinä mielessä kuin sanaa olemme tottuneet käyttämään. Niissä on henkilökohtaista jutustelua ja juoruiluakin, mutta kaikkiaan ne ovat erittäin informatiivisia. Ne ikään kuin katsovat kulissien taakse. Normaalisti näemme vain painetun tekstin, mutta kommenttien johdannoissa tuodaan esiin paljon sellaista hiljaista tietoa, jota akateemisen maailman noviisit oppivat vähän kerrallaan vuosien kuluessa. Tämä aspekti perustelee, miksi kirja kannattaa lukea.

Kun artikkelini diskursiivisesta uskonnontutkimuksesta ilmestyi vuoden 2012 lopulla Religion-nimisessä lehdessä (virallisesti 1/2013), McCutcheon kertoi minulle suunnittelevansa kommenttiartikkeleidensa kasaamista yksiin kansiin. Vastasin, että moni pitäisi sitä huonona ajatuksena, mutta mielelläni lukisin sellaisen teoksen, koska sitten tekstit löytyisivät yhdestä paikasta. Lisäksi ne asettuisivat ainakin kahteen uuteen kontekstiin – yhtäältä niitä lukisi toistensa kanssa peräkkäin osoituksena siirtymistä tekijän ajattelussa (eikä vain vastineina toisten teksteihin) ja toisaalta kommenttikohtaiset johdannot asettaisivat ne uuteen tulkintakehykseen.

Yksi syy tälle keskustelulle oli se, että olin yllä mainitussa artikkelissa käyttänyt Donald Wieben ja Russell T. McCutcheonin kiistakirjoituksia hyväksi omien näkemysteni esiintuonnissa. En osaa arvioida Itse, miten tärkeä tämä lopulta oli, mutta Entanglementsin johdannossa McCutcheon toteaa, että juuri tällaisten hyödyntämisten vuoksi hän halusi laittaa tekstit yksiin kansiin.

Mietin, olisinko innokas lukemaan vastaavia tekstikokoelmia muilta tutkijoilta, sellaisilta, joiden tekstejä en seuraa samalla aktiivisuudella. Vastaus on varauksellinen kyllä. Jos johdanto-osiot toisivat yhtä paljon esiin hiljaista tietoa ja auttaisivat jäsentämään tieteenalan suuria keskustelulinjoja, niin pitäisin sellaisten teosten lukemista osana oppimista ja muutenkin mielenkiintoisena.

Joka tapauksessa Entanglements on poikkeuksellinen kirja. Se on sitä hyvässä ja pahassa, mutta enemmän hyvässä.

Uskonto ja materiaaliset käytännöt

Jos käy uskontotieteen kansainvälisissä konferensseissa, on vaikea välttyä tutustumasta Graham Harveyn semieksentriseen ja ystävälliseen persoonaan. Ison-Britannian Open Universityssä työskentelevä Harvey tunnetaan alan järjestöllisten aktiviteettiensa lisäksi erityisesti pakanuuden ja animismin tutkijana. Hänen tuorein monografiansa ilmestyi vuonna 2013. Sen nimi on Food, Sex and Strangers: Understanding Religion as Everyday Life (Acumen 2013).

Kirjan idean voisi tiivistää seuraavasti: Se pyrkii osoittamaan, ettei uskonto ole (ainakaan ensisijaisesti) uskomusten asia, vaan kyse on materiaalisista ja relationaalisista käytännöistä. Näin se haastaa perityt länsimaiset ja protestanttiset kategoriat ja erottelut, joiden avulla olemme tottuneet jäsentämään uskontoa. 

Toistaiseksi kaikki hyvin. Erittäin hyvin.

Teoksessa onkin paljon sellaista, johon suhtaudun erittäin myötämielisesti. Harvey muistuttaa toistuvasti, ettei uskomuksiin ja pyhiin teksteihin keskittyvä tutkimus kerro riittävästi siitä, miten ihmiset harjoittavan uskontoaan arkisissa käytännöissä. Lisäksi hän osoittaa, miten joustavia erilaiset rajat ja identiteetit ovat verrattuna oppikirjamaisiin ja myös julkisessa keskustelussa esiintyviin käsityksiin. Ateistijuutalaiset osallistuvat ultraortodoksien pyhiinvaellusjuhlaan. Ihmiset identifioivat itsensä kveekaripakanoiksi ja buddhalaisiksi kristityiksi. Ja niin edelleen.

Jossain mennään kuitenkin oudoille vesille.

Harveyn tehtävänä on osoittaa, ettei uskonto ole uskomusten asia, vaan sitä mitä ihmiset tekevät. Tätä hän perustelee tarkastelemalla ilmiöitä ja perinteitä, joita antropologisessa katsannossa tavataan nimittää uskonnollisiksi tai uskonnoiksi. Mielestäni hän ei onnistu uskonnon käsitettä koskevan keskustelun jäsentäjänä. Hän kirjoittaa jatkuvasti uskonnosta ikään kuin se olisi jokin olemassa oleva asia, jota voidaan haistaa ja tuntea. Mutta mitä teemme väitteellä ”uskonto ei ole ensisijaisesti uskomuksia”, jos ei samalla tarjota edes alustavaa määritelmää siitä, miten uskonto lähtökohtaisesti tunnistetaan? Miten voimme ilman määritelmää tietää, onko tunkion haistaminen jotenkin enemmän uskontoa kuin temppelin suitsukkeen?

Harvey kirjoittaa: ”I will argue that Paganism is more deserving of the label ’religion’ than Christianity-as-beleif-system is.” (s. 171.) Ensimmäinen kysymys, joka tulee mieleen on se, mihin uskonnon määritelmään näitä verrataan. Kun tähän ei anneta vastausta, jää väite ilmaan.  Ratkaisuna olisi kenties aloittaminen perheyhtäläisyyden kautta määrittelystä, mutta tällaista ehdotusta tai eksplisiittistä pohdintaa määritelmien tavoista ja merkityksistä ei löydy.

Samasta syystä ajatus ”What I do in this book is to work towards a definition of ’religion’ that better fits what the majority of people who do religion do when they do religion” (s. 19) on sekava: voimme määritellä paremmin vasta kun on jo alustava määritelmä, jonka avulla tunnistamme etsimämme (lainauksessa toisena tuleva religion). Jos lukijalle ei kerrota, mikä tämä määritelmä on, teoksen perustukset ovat jääneet muuraamatta.

Viimeisillä sivuilla tullaan kohti jonkinlaisia määritelmiä. Uskonto on lajien kunnioituksen performanssi, etiketti (käytöstapa) tai kurinalaista elämistä (”disciplined living”). Mutta kun pitäisi pohtia, mitä se tarkoittaisi, jos kaikkia kunnioituksenosoituksia tai käytöstapoja nimitettäisiin uskonnoiksi, miksi niitä pitäisi kutsua toisella nimellä (uskonto) ja mitä jää tällöin uskonnon ulkopuolelle, siirrytään taas johonkin toiseen asiaan.

Toisaalta tähän Harvey päätyy – uskonto ei ole rajattu tutkimusalue. Samoin kuin sukupuolen tai etnisyyden tutkijat voivat käsitellä mitä tahansa ilmiötä, myös uskonnontutkija Harveyn mukaan voi. Niin kai, mutta silloin täytyisi aloittaa siitä, mitä uskonnontutkija tutkii missä tahansa ilmiössä (vrt. sukupuolijärjestelmä) eikä uskonnoiksi kutsuttujen ilmiöiden tai perinteiden tarkastelusta. Nämä tulisi pitää analyyttisesti erillään. Eihän sukupuolijärjestelmän tutkijakaan pohdi, ansaitseeko X sukupuolijärjestelmän leiman vai ei (vrt. Harvey pakanuuden ja kristinuskon vertailusta). Lisäksi, kun sukupuolijärjestelmän tutkija lähestyy mitä tahansa ilmiötä sen mukaan, millaisia sukupuolittuneita käytäntöjä siinä on, hänellä on oltava mielessään määritelmä siitä, miten sukupuolittunut käytäntö määritellään ja tunnistetaan.

Toinen heikko kohta on Harveyn ”materialismi”. Se on ensisijaisesti aistien ja esineiden keskeisyyden korostamista sekä luonnon ja kulttuurin välisen eron kyseenlaistamista Bruno Latourin hengessä (”Emme ole koskaan olleet moderneja” eli kyenneet pitämään luontoa ja kulttuuria erillään). Materiaalisuus on sen muistuttamista, että elämme suhteissa. Tässä ei ole huomautettavaa, mutta lopultakin Harveyn materialismi on, paradoksaalisesti, vailla materiaalisia olosuhteita. Hän ei esimerkissään selitä ”uskonnollisia” käytäntöjä materiaalisilla olosuhteilla tai edes pohdi, mikä on kahden hyvin erilaisen materialismin suhde. Siksi ei ole ihme, ettei kirjasta löydy viitteitä esimerkiksi kulttuurimaterialisti Marvin Harrisin analyyseihin, vaikka Harvey käsittelee muutamia hyvin samanlaisia tapauksia (esimerkiksi tabuja ja ruokakieltoja).

Kolmas heikko kohta on yleisempi. Käsittelyä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa systemaattiseksi. Tekijä poukkoilee aiheesta toiseen ja lukijan ei ole helppo ennakoida, mihin seuraavaksi siirrytään ja miksi. Samoin Harveyn luoma kuva ”vihollisista” on paikoin ylimalkainen. Vain harvoin annetaan konkreettisia esimerkkejä ja nimetään tutkija, jonka näkemystä vastustetaan.

Lisäksi teoksen ongelmana on Harveyn halu jakaa ympäristötietoisuuttaan. Sen paikka olisi muualla, sillä tässä se vain haittaa hänen suosimansa uskontotieteellisen käsitteistön puolesta argumentointia. Mutta näitä hän ei erota, vaan luo melko romanttisen kuvan ihmisistä, jotka elävät merkityksellisessä suhteessa luontoon. Tämän vastakohta on paha, paha moderniteetti, modernismi, most-moderni (ei post, vaan most) – termit, joita ei selitetä kunnolla eikä niiden välille tehdä mitään erottelua.

Harvey kysyy, miksi uskonnontutkija ei voisi promotoida tutkimiensa uskontojen näkemyksiä samaan tapaan kuin Shakespearen tutkija pitää teoksia korkeakirjallisuutena, jota muidenkin pitäisi lukea. Itse kääntäisin asetelman toisin: Miksi toiset ovat niin haluttomia kysymään tiettyjä kysymyksiä tutkimuskohteiltaan? Siksi, että he ovat niin kiireisiä promotoimaan kohteidensa käsityksiä.

Kuten tästä käy ilmi, lukukokemukseni herätti ajatuksia ja tunteita kahteen äärilaitaan: ärsyyntyminen puutteista ja haltioituminen vahvuuksista. Harveylla on paljon hyviä esimerkkejä, jotka haastavat käsityksiä, jotka usein liitämme uskontoon pitämällä kristinuskoa mittatikkuna ja esimerkkinä siitä, mikä on yleistä. Sikäli teoksessa on ruokaa ajattelulle. Systemaattinen teoreetikko Harvey ei kuitenkaan tämän teoksen perusteella ole.

Futis on parasta paikan päällä

Suomi tasasi eilen EM-karsinnassa pisteet Kreikan kanssa. 1-1 oli odotettu ja lopultakin oikeutettu tulos. Pitkästä aikaa pääsin katsomaan Suomen peliä stadionilla. Edellinen kerta taisi olla Hollantia vastaan. Taas se tuli todistettua: futis on parasta paikan päällä.

Nautin futiksesta myös televisiosta katsottuna. Kesän MM-kisoja seurasin aktiivisesti päivästä toiseen. Sohvalla oli miellyttävää loikoilla, eikä baarissa kankaalta katsominen tuoppi kädessä ollut sekään hullumpaa. Merkittävin ero on siinä, että paikan päällä näkee, miten joukkue liikkuu, sen, mitä tapahtuu niissä kentän osissa, joihin kamera ei zoomaa. Kamera seuraa palloa, luonnollisesti.

Ensimmäinen puoliaika oli Suomelta todella tahmeaa peliä. Alakerta ja Sparv eivät saaneet avattua peliä ylöspäin. Kreikka puolusti kurinalaisesti. Istumapaikkani oli siinä Hurmeen yläpuolella, joten pääsin seuraamaan alkuminuuteista asti sitä pientä epävarmuutta, joka hänen otteissaan näkyi. Kreikka tuli useimmiten samalta laidalta. Pienestä peittovirheestä syntyi sen verran tilaa, että taitava laukaus meni maaliin.

Mietin ratkaisuja. Ajattelin, että Eremenko on laitettava alemmaksi ja Sparv lähtee vaihtoon. En pohtinut sen kummemmin, kuka tulee tilalle. Ehkä Hämäläinen. Samalla mietin, että tiistain Romania-pelin jälkeen voidaan ehkä jo todeta, ettei Mixun valmentajakausi ollut menestys.

Toinen puoliaika alkoi. Hetemaj oli vaihdettu pois. Hämäläinen tuli tilalle. Eremenko siirtyi alemmas rakentamaan peliä. Sparv nousi korkeammalle. Olin iloinen – tämä oli samansuuntainen vaihto kuin olin toivonut, mutta vielä paljon parempi. Hetemaj ei voi olla tyytyväinen omaan suoritukseensa.

Peli muuttui välittömästi. Ensimmäisellä puoliajalla pitkät avaukset menivät järjestäen kreikkalaisille. Nyt Hämäläinen haki niitä jatkuvasti, onnistuneesti. Eremenko rakensi peliä ja tilaa alkoi löytyä. Samoin Eremenko ohjasi käsillään muiden syöttölinjoja. Ilman häntä Suomen joukkue on tällä hetkellä niukasti yli ei mitään. Hän on ainoa todellinen kansainvälisen tason pelaaja.

Suomi sai pallon maaliin ja tilanne oli tasan. Tämän jälkeenkin Suomi oli vaarallinen, mutta paikat jäivät vähiin. Teemu Pukin tilalle tullut Joel Pohjanpalo teki yhden suuren virheen, kun häneen iski ujous. Oman ratkaisun sijaan hän antoi ylivoimahyökkäyksessä epäonnistuneen syötön. Lopussa Kreikka sai taas otteen peliin ja tasapeli alkoi tuntua hyvältä tulokselta.

Puoliajan reagoinnin vuoksi annoin Mixulle kaiken kunnian. Siitä karisi puolet pois, kun hän totesi vaihdon syntyneen pitkälti siksi, että pelkäsi Hetemaj’n ottavan toisen varoituksen. Kommentti on hölmöläisen puhetta. Vain typerys ei olisi reagoinut Suomen saamattomuuteen taktisesti siirtämällä Eremenkon alemmaksi. Sitä en osannut ennakoida, että Hämäläisen tuominen peliin oli myös erittäin tärkeä ja onnistunut ratkaisu, joilla pitkät avaukset saatiin omalle pelaajalle.

Edellisen kerran näin Suomen kohtaavan Kreikan olympiastadionilla syksyllä 2001. Silloin Suomi voitti lukemin 5-1.

Derrida ja uskonnontutkimus

Kymmenen vuotta sitten kuollut ranskalaisfilosofi Jacques Derridan tuotanto ei kuulunut opetusohjelmaan opiskellessani uskontotiedettä 1990-luvulla. Hänen valikoidut ajatuksensa tulivat tutuiksi muilla luennoilla ja vielä enemmän kirjoista.

Suomalaisessa uskontotieteessä Derridan tuotanto on jäänyt vähälle käsittelylle. Yksi mieleen tulevista teksteistä on Kimmo Ketolan ”Derrida ja samarialainen kaivolla” (1997), jossa lyhyen johdannon lisäksi annettaan esimerkki dekonstruktiivisesta raamatuntulkinnasta, erityisesti Stephen Mooren avulla.

Derrida käsitteli uskontoa eksplisiittisesti myöhäistuotannossaan, mutta yhtä lailla hänen varhaisempia kirjoituksia voidaan pitää relevantteina uskontotieteelle, ainakin teoriakeskusteluille. Empiiriseen uskontotieteeseen Derridan vaikutus on ollut vähäistä.

Dawne McCancen lyhyt johdantoteos Derrida on Religion: Thinker of Differance (Equinox 2009) lojui hyllyssäni muutamia vuosia ennen kuin päätin lukea sen. Se esittelee Derridan elämänkulkua, valikoituja kirjoituksia ja käsitteitä sekä uskontokirjoituksia erityisesti.

Valitettavasti teos ei ole paras mahdollinen johdanto. Sen asenne on aivan liian palvova. Derridasta ei löydetä mitään kriittistä sanottavaa. Kritiikin esittely olisi kuitenkin välttämätöntä hyvässä johdannossa. Siinä myös seurataan liiaksi Derridaa, joka kiisti itseensä asetetut nimikkeet ja leimat. Kun Derrida esimerkiksi sanoi, ettei ole jälkistrukturalisti, hyvä kirjoittaja kertoisi vähintään parilla lauseella, miksi häntä kutsutaan sillä nimellä ja miksi hän ei istu siihen leimaan. Tällaista teoksessa ei ole.

Tästä seuraa se, että Derridasta tulee puoliksi kaikesta irrallaan oleva ajattelija, vaikka teos alkaa Derridan omalla selvityksellä siitä, miten olemme kaikki perineet tietyn ajattelun, jonka suhteen itse ajattelemme. McCance selvittää Hegelin, Husserlin ja Heideggerin merkitystä, mutta aikalaisiinsa Derridalla ei tämän teoksen perusteella luoda harkittua ja erittelevää suhdetta.

Teoksessa esitetään useaan otteeseen, että Derridan antia uskontotieteelle on mahdoton kiistää. Olen periaatteessa samaa mieltä, mutta tässä yhteydessä uskontotiede tarkoittaa tekijälle uskonnonfilosofiaa ja teologiaa. Hän ei tuo esiin empiirisen uskontotieteen tutkimuksia, joihin Derridan ajattelulla tai käsitteillä olisi ollut merkittävä vaikutus. Sen sijaan Derridan suuri vaikutus uskonnonfilosofiaan ja teologiaan erityisesti Yhdysvalloissa selvitetään bibliografisen esseen tavoin.

Tekijä tuntee Derridan tuotannon perusteellisesti, mutta tämän teoksen perusteella jää epäselväksi, kuinka hyvin hän tuntee muita ajattelijoita, joiden avulla Derridan ajattelua olisi voinut avata ja joihin Derridaa olisi voinut suhteuttaa. Hän tuo esiin vaikkapa Derridan debatit Habermasin ja Gadamerin kanssa, mutta ei kerro kuin pintapuolisesti, mistä niissä oikein oli kyse. Näistä mainituista syistä teos ei ole pedagogisesti täysin onnistunut. Sitä on helpompi ajatella käsikirjana, josta katsotaan, mikä Derridan teos on sopiva kuhunkin tarkoitukseen.

McCancen avulla saa johdantoteoksen kannalta riittävän selvyyden Derridan elämästä tuotannon massiivisuudesta sekä siitä, miten suuri osa tuotannosta on relevanttia uskontoaiheen kannalta (lähinnä teorian, uskonnonfilosofian ja teologian osalta). Elämänvaiheisiin ja tuotannon massiivisuuteen tuo hyvin selvyyttä myös Jason Powellin Jacques Derrida: A Biography (Continuum 2006), joka on näiltä osin perusteellisempi.

Keskiviikkona 8. lokakuuta on kulunut 10 vuotta Derridan kuolemasta.

Studioalbumit osa 41: Slowdive

Musiikillisena genrenä kenkientuijottelu eli shoegazing kehitettiin Briteissä – ja erityisesti eteläisessä Englannissa – 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Nimi tuli siitä, että tietyillä bändeillä tyyliin kuului introspektiivisyys ja etääntyneisyys. Pysyttiin paikoillaan ja vältettiin aktiivista katsekontaktia yleisöön. Ne siis tuijottelivat kenkiinsä.

Musiikillisesti bändit koostuivat kitaravetoisista äänivalleista, keskitempoisista (tai hitaammista), yleensä melodisista kappaleista, joiden lauluraidat sekoittuivat muihin instrumentteihin. Sanoista ei yleensä saanut selvää. Tyypillisiä shoegaze-bändejä olivat My Bloody Valentine, Ride ja Slowdive.

Shoegazen kulta-aika tuli minulle pari vuotta liian aikaisin. Tutustuin useimpiin bändeihin vasta niiden noustua pinnalle. Suurin osa ostoksistani tapahtui alennusmyyntien tai käytettyjen levyjen myyjien kautta. 1990-luvun puoliväliin mennessä olin hyvin selvillä, mitä ovat yllä mainitut bändit tai Lush, The Jesus & Mary Chain, Chapterhouse, Swervedriver ja Catherine Wheel, jonka sisällyttämistä genreen en ymmärrä. Näistä rakkain oli The Jesus and Mary Chain, joka on paljon enemmän kuin shoegaze-yhtye. Slowdivea nauhoitin c-kasetille, mutta se jäi kuriositeetiksi.

Kun Slowdive koottiin uudelleen ja näin yhtyeen Barcelonassa keikalla, olin myönteisesti yllättynyt. Oliko yhtye oikeasti näin mainio. Keikalla se kuulosti paremmalta kuin genren kuningas My Bloody Valentine. Tosin näin Slowdivesta vain osan, kun katsoin ensiksi hetken Sharon van Ettenia ja jännitin Slowdivea seuranneen Pixiesin näkemistä. Nyt tuli aika testata, millaiselta Slowdiven albumit kuulostavat vuonna 2014.

 

Just for a Day (1991) palauttaa välittömästi mieleen, miten teininä olin piirun verran liian levoton nauttiakseni tällaisesta musiikista niin paljon, että olisin sännännyt kauppaan ostoksille ja pakottanut tuttuja kuuntelemaan sitä. Eteeristä, kuulasta, etäistä ja kaunista, mutta jokin koukku, joka olisi pannut levottoman nuoren paikoilleen, tästä edelleen puuttuu. Samoin mieleen palautuu heti Primaveran keikka, Barcelonan pimenevä kesäilta suurella lavalla. Sinne tällainen musiikki sopii täydellisesti. Yksittäisistä biiseistä on vaikea kirjoittaa, mutta ”Catch the breeze” voisi olla aloittelijan valinta. Ja muidenkin. Itse albumi sai verrattain nuivan vastaanoton ilmestyessään. Fanit olivat sitä mieltä, ettei se noussut aikaisemmin julkaistujen ep-levyjen tasolle (ne ovat tässä bonuksena toisella cd:llä). Rokkipoliisit yhtye sai raivoihinsa. Bändi ei oikein ymmärtänyt, miksi he saivat jopa tappouhkauksia. Vaikka tajuan, mitä joskus tästä jäi puuttumaan, olen ehkä muuttunut vähän teiniajoista, koska albumi ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä.

Bonus-cd:n ep:t ja kolmen biisin Peel-sessio ovat yhtä lailla hienoa kuunneltavaa.

Souvlaki (1993) on hieman ”kaupallisempi”, jos termiä voi tässä yhteydessä käyttää. No, ehkä se on hieman helpompi tuotannollisesti ja sanoista saa selvän. Kakkosraita ”Machine gun” on yhtyeen linjassa selvä hitti, ”Souvlaki space stationilla” on mukana vankka dub-elementti, joka sopii oudon hyvin bändin tyyliin, ja ”When the sun hits” on suoranaista brittipoppia. Albumilla Brian Eno kävi vähän nauhoittamassa ja soittamassa koskettimia. Tai oikeammin sanottuna bändi teki session Enon kanssa ja siitä päätyi pari biisiä levylle. Mutta mistä tulee albumin nimi? Miksi nimetä eteerinen poplevy kreikkalaisen lammasruuan mukaan? Se selviää nykyisen cd-painoksen vihkosesta. Tarinan toistaminen veisi liikaa tilaa, joten en toista sitä tässä, mutta se pohjautuu amerikkalaisen komediaparin vitsiin, jonka tässä typerältä kuulostavassa punchlinessa on ilmaisu ”She’ll suck your cock like Souvlaki”. Albumi jäi brittipopin varhaisbuumin, erityisesti Sueden ensialbumin ja Auteursin New Waven jalkoihin, mutta kulttiklassikko siitä tuli. Jos ei muuten, niin Pitchforkin 93/100 antaa osviittaa, että kunnon hipsteri ei Slowdivea dissaa.

Bonus cd:llä on ep:itä ja b-puolia, esimerkiksi Lee Hazlewoodin ja Nancy Sinatran ”Some velvet morning”, jonka myös Primal Scream levytti myöhemmin. Debyytin mukana tullut cd on yhtyeen keskeistä tuotantoa, mutta tämän repaleisen, toisen albumin uuden painoksen kylkiäisen voi jättää pölyttymään hyllyyn.

Pygmalion (1995) on selkeä askel pois edellisten levyjen linjasta. Sitä ei enää tunnista shoegaze-genreksi, vaan se on jotain kokeilevaa, edelleen eteeristä äänimaisemaa, josta puuttuvat melodiset popkoukut ja kitarasurina. Levyn tempo on edellisiä hitaampi. Se on jopa unettava. Voin kuvitella, että tällekin löytyy puolustajansa, mutta minun Slowdive se ei ole.

Jostain syystä en ole pahemmin ajatellut sellaista ilmiselvää asiaa, että nykypäivän post-rock-yhtyeet ovat Slowdivelle ja muille kenkiintuijottelijoille velkaa lähes kaiken. Osa on vain lisännyt mahtipontisuutta, draamaa, metallisuutta, tempoa ja biisien kestoa.

Tutkijat ja tutkijuus julkisuudessa

Ylen verkkosivuilla tuli vastaan samana päivänä kaksi uutisjuttua, jotka molemmat kertovat jotain tutkijoista ja tutkijuudesta julkisessa keskustelussa ja mediassa.

Ensimmäinen tapaus: pääministeri Alexander Stubb kertoo jälleen kerran Nato-kannastaan jutussa, jossa hän toteaa seuraavasti: ”Itse kuuntelen huomattavasti mieluummin ulkoministeriön diplomaattia kuin jotain päivystävää dosenttia.”

”Päivystävä dosentti” on eräänlainen yleinen vitsi, mutta se kertoo myös jotain Stubbista, siitä, mitä ääniä hän arvostaa ja haluaa kuunnella. Tutkittua tietoa – ei kiitos.

Toinen tapaus: Yle Satakunnan toimittaja Päivi Meritähti tekee jutun siitä, miten kuukierto saattaa vaikuttaa viljelyyn. ”Kainalojutussa” todetaan, ettei kuun vaikutuksille ole tieteellisiä todisteita, mutta ingressissä todetaan, että ”Vanhan perinteen noudattajia löytyy useita ja he ovat löytäneet nousevan kuun vaikutukselle jopa tieteellisiä perusteluja. Niiden mukaan juuri tällä hetkellä on paras aika laittaa kasvit kasvamaan.”

Mielestäni on ihan kiinnostavaa tehdä juttuja uskomuksista, joihin jotkut kertomansa mukaan perustavat toimintansa. Tällaisen henkilön sanomisten pukeminen kvasitieteelliseen kaapuun on kuitenkin osoitus huonosta työstä. Kaikkein pahinta jutussa on, että kuun kierrosta innostunutta Anne Pöyhöstä kutsutaan ”kansanperinteen tutkijaksi”, joka kuitenkin puhuu jutussa luonnontieteen kaltaista kieltä magneettikentistä.

Ei ole ihme, jos tutkijoiden ja tutkijuuden maine kärsii, jos toimittajat käyttävät kenestä tahansa tutkijan nimikettä. Onneksi nämä tapaukset eivät ole aivan kaikkien poliitikkojen ja toimittajien käsityksiä.

Stubb päivystävistä dosenteista: http://yle.fi/uutiset/stubb_nato-paatos_on_poliittinen_virkamiesten_puheenvuoro_tervetullut/7502056

Ylen kuujuttu: http://yle.fi/uutiset/kokeile_itse__antaako_nouseva_kuu_voimaa/7502531

Tervemenoa ”kansanperinteen tutkijan” kuusivustolle: http://www.ylakuu.com/suomi/