Aina kun kuulen sanan ”autenttinen”…

…poistan varmistimen. Näin voisi tiivistää Andrew Potterin teoksen The Authenticity Hoax: How We Get Lost in Finding Ourselves (2010). Se on populaari tietokirja autenttisuudesta. Siinä väitetään, että mitään autenttisuutta ei ole olemassa. Kyse on retorisesta tehokeinosta, jolla halutaan kertoa, miten asioiden tulisi olla.

Autenttisuusretoriikkaa ovat analysoineet muutkin. Theodor W. Adornon The Jargon of Authenticity (Jargon der Eigentlichkeit, 1964) kritisoi saksalaisen eksistentialismin retoriikkaa. Potterille tärkeämpi on kirjallisuuskriitikko Lionel Trillingin Sincerity and Authencity (1975). Siinä analysoitiin, miten autenttisuudesta käytävä keskustelu kehittyi taiteen parissa, kun pyrittiin arvioimaan, onko kyse autenttisesta taideteoksesta vai jostain, joka vain yrittää esittää taideteosta.

Sokrateen keskeinen ohje kuului ”tunne itsesi”. Tämä ei ole kuitenkaan sama kuin moderni käsitys autenttisuudesta. Sokrateen maailma oli järjestäytynyt kosmos eikä moderni ”välinpitämätön universumi”. Siksi Sokrateen ”tunne itsesi” tarkoittaa yhtä lailla ”tiedä oma paikkasi kosmoksessa”.

Tämä esimerkki muistuttaa siitä, että samankaltaiset ilmaisut voivat kuulua eri diskurssiin. Siksi on oltava varovainen luotaessa historiallista katsausta nykypäivän autenttisuuspuheeseen (sivumennen sanoen tämä oli yksi vakava ongelma Janne Kivivuoren sinänsä mielenkiintoisessa psyko-trilogiassa Psykokulttuuri, Psykopolitiikka ja Psykokirkko).

Potterille kuvitelma autenttisuudesta ja pyrkimys siihen on moderni asia. Sen taustalla on muuttunut käsitys siitä, että emme elä kosmoksessa, vaan välinpitämättömässä universumissa. Sen kehittymiseen kuuluu kolme seikkaa.

Ensimmäinen on lumouksen katoaminen. Max Weberin kehittelemä idea tarkoittaa, että maailmaa eivät selitä hallitsemattomat maagiset tai mysteeriset voimat. Tieteen kalkulaatiot ottavat entisen lumouksen paikan. Sosiaalisten suhteiden osalta se tarkoittaa, että niitä pidetään inhimillisinä konstruktioina eikä kosmoksen rakenteen asettamina.

Toinen on yksilöllisyyden nousu poliittiseksi yksiköksi. Tässä Potter olisi voinut viitata Charles Tayloriin, joka on perusteellisesti tarkastellut modernin yksilöllisen subjektin syntyä 1700-luvulla. Se tarkoittaa, että ihmisessä on ”syvällisiä sisäisiä ulottuvuuksia”, joiden työstämisestä – eikä niinkään puhtaasti oikean ja väärän kalkyloinnista – tulee erityinen hyve.

Kolmas on kapitalismin kehittyminen, sillä sen seurauksena – Marxin sanoin – ”kaikki kiinteä haihtuu savuna ilmaan”. Toisin sanoen ihmisen paikkaa ei enää samalla tavalla määritä vanhat siteet, kuten sukulaissuhteet tai ihonväri. Tärkeäksi tulee täyttää vanhat siteet aidolla itsellä, itsensä löytämisellä.

Halulla olla autenttinen täytetään se tyhjä tila, jonka välinpitämättömän universumin idea toi sivutuotteenaan.

Tämä on kirjan teoreettinen lähtökohta. Käytännössä se on kokoelma enimmäkseen kiinnostavia anekdootteja sekalaisista teemoista. Näitä ovat plagiarismi, taidekeskustelut, media, luomuruoka, keksityt omaelämäkerrat, politiikan medioituminen, spontaanius, ”alkuperäisen” kulttuuriperinteen keksiminen turisteille. Erikseen teemat ovat kiinnostavia, mutta niiden keskinäinen sidoksisuus on hyvin löyhää.

Potterin teoksen lähtökohta on hyvä pitää mielessä. Autenttisuus on aina tavoiteltava asia, riippumatta kohteesta. Yleensä sillä kerrotaan, mikä on pielessä, mistä ollaan vieraantuneita ja miten ennen kaikki oli paremmin. Erityisesti sillä kerrotaan, miten löydetään itseyden ydin, ikään kuin sellainen olisi olemassa. Se ei ole puhtaasti kuvaileva termi, vaan mitä suurimmassa määrin normatiivinen. Sillä ilmaistaan, miten asioiden tulisi olla.

Kolikon kääntöpuolena on, että pahimmillaan kaikki puhe autenttisuudesta ja vieraantumisesta nähdään pelkästään tyhjänä retoriikkana, ja sitä kautta puolustetaan vakiintunutta järjestystä. Kritiikin mahdollisuudelle ja toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelulle on jätettävä tilaa, mutta kenties se voitaisiin tehdä toisin kuin autenttisuusretoriikan työvälineillä.

Studioalbumit osa 50 (1/2): The Kinks (1964–1972)

The Kinks on aina ollut itselleni kiinnostavampi yhtye kuin Rolling Stones tai Beatles. Jotenkin se on ollut koskettavampi ja läheisempi, vaikka joillain ulkoistetuilla kriteereillä Rollarit tai Beatlesit voidaan nostaa arvoasteikossa hieman korkeammalle. En tiedä, miksi niitä pitäisi edes verrata.

En muista, milloin tutustuin bändiin. ”Sunny afternoon” löytyi (ja löytyy edelleen) seiskatuumaisena isän sinkkuhyllystä. Se oli kuitenkin niin naarmuuntunut, ettei sitä viitsinyt kuunnella kovin usein, toisin kuin samasta hyllystä löytynyttä Herman’s Hermitsin singleä ”No milk today”.

Teininä törmäsin melko usein Kinks-kovereihin. Niitä tekivät ainakin brittiläiset rockabilly-bändit ja kotimainen indiepop-yhtye Poverty Stinks. Lainasin kirjastosta Kinksin kokoelman ja nauhoitin c-kasetille. Se oli hienoa kuunneltavaa. Myöhemmin ostin tupla-cd:n yhtyeen parhaita. Siitä olen nauttinut vuosikausia. Vähitellen alkoi kiinnostaa myös studioalbumit. Ostin Village Green… -albumin muutamalla eurolla. Sitten kun päätin kuunnella kaikki studioalbumit, ostin pari varhaista cd:tä, jottei tarvitse turvautua yksistään Spotifyn ja YouTuben tarjontaan.

The Kinks (1964) on monella tavalla tyypillinen aikansa debyytti. Sillä ei ole erillistä nimeä, se sisältää puolet kovereita ja se on verrattain etäällä tyylistä, josta yhtye tultiin myöhemmin tuntemaan. Tavallaan yhtye on tässä vaiheessa raakile, mutta jotenkin olen viehättynyt monien artistien varhaistuotantoon, jossa kuuluu lupaus tulevasta. Kinks esittää täysin kelvollisia versioita amerikkalaisista rokkiklassikoista (sisältäen kaksi Chuck Berryn biisiä), kuulostaa varhaiselta Rolling Stonesilta ja saa debyytilleen mukaan muutaman oman klassikon. ”You really got me” on levyllä – ehdoton klassikko, vaikka ei mielestäni yhtyeen parhaimmistoa. Oma suosikkini on ”Stop your sobbing”, jonka The Pretenders myöhemmin levytti ensimmäisenä singlenään. Albumilla vierailevat muiden muassa Jon Lord ja Jimmy Page. Päätin ostaa tämän ennen kuuntelun aloittamista.

Kinda Kinks (1965) sisältää popimpia ja bluesimpia sävellyksiä kuin rock’n’rollaava debyytti, mutta soundit ovat erittäin raffit. Bändi kuulostaa omaperäisemmältä, koverien määrä on pudotettu kahteen ja huipuista ”Tired of waiting for you”, josta myös Poverty Stinks teki versionsa, löytyy tältä toiselta albumilta. Ylipäätään levystä puskee läpi biisinikkari Ray Daviesin timanttinen popsensibiliteetti. Levyn kaksi viimeistä raitaa, ”You shouldn’t be sad” ja ”Something better beginning” ovat hyviä esimerkkejä siitä.

The Kink Kontroversy (1965) tuli ostettua etukäteen. Se ilmestyi samana vuonna kuin edeltäjänsä ja sieltä löytyy pari ikivihreää, ”Till the end of the day” ja ”Where have all the good times gone”. Kovereita on vain yksi, levyn avaava bluesklassikko ”Milk cow blues”. Hyvä levy, mutta parempaa on luvassa.

Face to Face (1966) aloittaa niin sanotun Kinksin kultakauden. Ilmaisu tarkoittanee, että bändi löysi oman äänensä ja teki sinä aikana hienoja levyjä. Ainakin levyn ”Sunny afternoon” ja ”Dandy” kuuluvat kultakauteen. On siellä itselleni tuntemattomiakin helmiä, kuten Daviesin veljesten siskosta kertova ”Rosie, won’t you please come home”, ”Rainy day in June” ja ”I’ll remember”. Albumin kansi on harhaanjohtavan psykeedelinen, mutta sisältö on loistava. Tässä vaiheessa kevyesti paras ja kunnianhimoisin kokonaisuus. Samoihin aikoihin yhtye teki uskomattoman hienoja biisejä, jotka eivät päätyneet albumille, mutta esiintyvät hittikokoelmilla. Näistä esimerkkeinä on upea ”Dead end street”, sen b-puoli ”Big black smoke”, alkujaan Animalsille tehty (mutta sen hylkäämä), ”Sunny afternoonin” b-puolella ilmestynyt ”I’m not like everybody else”, single ”Mr. Pleasant / This is where I belong”, joista viimeisimmän myös Frank Black koveroi. Luomisvoima oli todellakin huipussaan.

Something Else by the Kinks (1967) on klassikkolevy. Sen avaa ”David Watts” ja perään tulee ”Death of a clown” – molemmat yhtyeen hittikokoelmien vakiokamaa, samoin kuin albumin päättävä ”Waterloo sunset”. Tuntemattomammista voi nostaa esiin hienon ”Harry rag”. Ilmestyessään levy myi huonosti, mutta päätyi vuonna 2003 Rolling Stone -lehden 500 parhaan albumin listalle. Jälleen yhtye teki samaan aikaan albumille päätymättömiä hienoja singlejä, kuten ”Autumn almanac” ja ”Susannah’s still alive”.

Village Green Preservation Society (1968) tuli ostettua neljän ja puolen euron hintaan. Se onkin ensimmäinen studioalbumi, jonka Kinksiltä hankin. Se myi verrattain heikosti ilmestyessään, mutta myöhemmin siitä tuli yhtyeen eniten myynyt studiolevy. Edellisen tavoin se kipusi Rolling Stonen yllämainitulle listalle. Kyse on jonkinlaisesta katoavan englantilaisen elämänmenon teemalevystä. Se on hieno teos, mutta sillä ei ole yhtään yhtyeen suurta yksittäistä biisiä. Toki esimerkiksi ”Village green” on koskettava, mutta merkitsevää tässä on kokonaisuus.

Arthur (1969) on jonkin sortin konseptialbumi englantilaisesta elämänmenosta. Se tehtiin televisiosarjaan, joka ei lopulta valmistunut. Kriitikot tykkäsivät siitä, mutta myyntiluvut olivat maltilliset. Sen avaa hitti ”Victoria”, jonka kopioimisesta syntyi myös The Fall -yhtyeen yksi menestyksekkäimmistä biiseistä. B-puolen alussa on myös melkoisen tunnettu raita, ”Shangri-La”. Muuten levy on tasapaksu. Se ei ole missään tapauksessa huono, mutta kun tässä vaiheessa on jo tottunut iskusävelmiin, joita riittää ripoteltavaksi singlejen b-puolille, tuntuu Arthur vain keskitasoiselta teokselta.

Lola versus Powerman and the Moneygoround, Part One (1970) on edeltäjänsä tavoin konseptialbumi. Tällä kerralla aiheena on musiikkiteollisuus. Kriitikot arvostivat erityisesti musiikkia, mutta heidän mukaansa tarina jäi löyhäksi. Itse en nyt keskity teksteihin, vaan kuuntelen vain biisit läpi. Levyltä löytyy kaksi suurta hittiä, ”Lola” ja ”Apeman”-höpsöttely, mutta esimerkiksi kakkosraita ”Strangers” on vahva, melkoisen Beatles-henkinen popkappale, kuin myös b-puolen aloittava ”This time tomorrow”. Musiikillisesti albumi on jokseenkin epätasainen sekoitus balladeja (”Get back in line”) ja brittiläistä music-hall -perinnettä (”The Moneyground”, ”Denmark street”).

Percy (1971) on soundtrack samannimiseen elokuvaan, joten sen voisi jättää pois, mutta kuunnellaan nyt sekin. Levy koostuu puoliksi instrumentaaleista, mukaan lukien tarpeeton versio Lolasta. Suurinta osaa ei ole edes tarkoitettu kotikuunteluun (”Helga” on ihan ok), mutta lauletut raidat ovat kelvollisia, joskaan eivät tärkeitä.

Muswell Hillbillies (1971) ei kuulu konseptialbumeiden listaan, mutta se on temaattisesti yhtenäinen. Nimi viittaa Lontoon Muswell hilliin ja albumin kappaleet käsittelevät työväenluokkaista elämää Englannissa. Levy on arvostettu klassikko, mutta myyntimenestys se ei ilmestyessään ollut. Siltä puuttuvat hitit ja monille yhtyeen onnistumisille ominainen irtonaisuus, helppous ja keveys. Levyn parhaimmistoon kuuluu yhtyeelle epätyypillinen kappale ”Alcohol”, josta myös Moogetmoogs teki versionsa ”Kuningas alkoholi”. Myös alakuloiset ”Holloway jail” ja ”Oklahoma USA” (josta Yo La tengo teki versionsa) onnistuvat. Sen sijaan (muka-)nokkela ”Have a cuppa tea”, joka käsittelee kieli poskessa teehetkien asemaa brittikulttuurissa, on tylsä ja tyhjänpäiväinen rallatus.

Everybody’s in Show-Biz (1972) on tupla-albumi, jonka toinen osa on live. Ensimmäinen levy on uusi studioalbumi, joten keskityn siihen. Levyllä on tasan yksi suuri Kinks-klassikko, ”Celluloid heroes”, josta tunnetaan myös Juicen esittämä ja hienosti suomentama versio ”Paperitähdet”. Myös ”Hot potatoes” nousee letkeytensä vuoksi parhaimmistoon, samoin kuin nimensä mukaista tunnelmaa huokuva, hammondeilla ja trumpetilla kuorrutettu ”Sitting in my hotel”. Osa albumista on kohtuullisen kaukana bändin parhaista, mutta kokonaisuus on kovatasoinen, koska huippujen perässä vahvaa keskitasoa pitää yllä myös svengaava ”Motorway” ja lieviä calypso-elementtejä sisältävä ”Supersonic rocket ship”.

Siinä oli yksitoista ensimmäistä albumia. Saman verran on vielä jäljellä. Tästä paketista voisin laittaa hyllyyni minkä tahansa ja kuuntelisinkin muita paisi Percyä. Erityisesti 1966–1971 oli yhtyeelle hienoa aikaa, kun onnistuneita sävellyksiä riitti levyille ja singleille. Ainakin Face to Face on ostettava ennemmin tai myöhemmin.

Amerikkalaiset keksivät ranskalaisen teorian

Yhtenä iltana lueskelin sängyssä myöhään, kun tuli vastaan viite François Cusset’n teokseen French Theory: How Foucault, Derrida, Deleuze & Co. Transformed the Intellectual Life of the United States (2008, alkuteos 2003). Nousin sängystä ja laitoin kirjan tilaukseen. Eikä maksanut paljon.

Cusset’n teoksessa ”ranskalainen teoria” ei tarkoita mitään yhtenäistä ajattelutapaa, vaan se on amerikkalainen keksintö. Se on termi, jota alettiin käyttää aktiivisesti Yhdysvalloissa. Sillä viitataan erilaisiin ajattelijoihin. Kirjan nimessä mainittujen lisäksi erityisesti Baudrillardia ja Lyotardia käsitellään laajahkosti. Amerikkalainen keksintö tarkoittaa myös sitä, että ranskalaiset teoreetikot valjastettiin vastaamaan leimallisesti yhdysvaltalaisiin kysymyksiin 1980- ja 1990-luvuilla – aikana, jolloin kyseiset ajattelijat menettivät merkitystään ja suosiotaan Ranskassa.

Lisäksi amerikkalainen keksintö tarkoittaa Cusset’n mukaan sitä, että kysymys kirjoittamisesta vaihtui kysymykseen lukemisesta. Kysymys kapitalismista vaihtui kysymykseen kulttuuri-identiteetistä. Kysymys mikropolitiikasta muuttui kysymykseksi symbolien konflikteista.

Ilmiön alkupisteenä – jos sellaista voi edes määrittää – pidettäneen vuonna 1966 Johns Hopkins yliopistossa järjestettyä konferenssia, johon osallistuivat muiden muassa Barthes, Derrida ja Lacan. Deleuze ei tullut paikalle, mutta hänen paperinsa luettiin in absentia. Pian jo perustettiin uusia lehtiä, kuten Diacritics, SubStance, Glyph, Semiotext(e) ja Social Text, joka julkaisi Sokalin huijaustekstin vuonna 1996.

Cusset dokumentoi erittäin yksityiskohtaisesti, miten ranskalainen teoria ei ollut vain akateeminen ilmiö, vaan se kytkeytyi vastakulttuuriseen ilmapiiriin niin politiikan kuin taiteen tasoilla. Siksi se on akateemisille lukijoille varsinainen kuriositeettien aarrearkku, jossa kerrotaan vaikkapa siitä, kun Deleuze ja Guattari tapasivat Bob Dylanin ja siitä, miten Baudrillard romutti oman kulttisuosionsa hyökkäämällä sanallisesti New Yorkin taidepiirejä vastaan. Samasta syystä teos on kulttuurihistoriallisesti merkittävä. Se kuitenkin käy läpi ranskalaisten ajatusten vastaanottoa ja muovaantumista niin yksityiskohtaisesti, että lukijalta vaaditaan aitoa kiinnostusta jälkistrukturalismiin, filosofiaan sekä kirjallisuus- ja kulttuuriteoriaan.

Teos osoittaa, miten merkittävästi Baudrillardin ja Derridan reissailu Yhdysvaltoihin kasvatti heidän suosiotaan verrattuna esimerkiksi jo vuonna 1984 kuolleeseen Foucault’hon ja vain kerran jenkkilässä käyneeseen Deleuzeen. Se näyttää, miten erityisesti Derridasta ja Foucault’sta tuli tekstitulkinnan eksperttejä – aivan muuta, mitä he olivat Ranskassa. Se kertoo, miten Spivakin käännöstyö nosti Derridan dekonstruktion parrasvaloihin, miten ”Yalen koulukunta” muokkasi Derridansa sopivaksi omaan epäpoliittiseen ja kulttuurikonservatiiviseen muottiin ja miten queer-teoria ja postkolonialismi toivat esiin toisenlaisen Derridan.

Yksi keskeinen osa teosta on amerikkalaisen kulttuurintutkimuksen kiertyminen vähemmistöjen  identiteettipolitiikan ympärille. Tässä ranskalaista teoriaa keksittiin uudelleen, mutta siitä tuli myös alusta, jolla se kukoisti. Tätä käsitellään parin luvun verran. Sen jälkeen esitellään amerikkalaisia superstaroja (Butler, Fish, Jameson, Rorty, Said, Spivak), jotka hyödynsivät ja hyödyntävät omassa työssään ranskalaista teoriaa. Mutta jälleen teos ulottuu laajemmalle pohtiessaan, miten dj:t innostuivat aiheesta ja miten elokuvantekijät ammensivat Baudrillardilta ja kumppaneilta.

Lopputulema Cusset’n käsityksessä on, että vaikka ranskalainen teoria on teoksessa käsitellyssä muodossa amerikkalainen keksintö, se muutti rajusti yhdysvaltalaista intellektuaalista ilmapiiriä monissa konteksteissa. Sen uutuusviehätys hiipui, mutta se ei tarkoittanut tappiota: se rutinoitui ja normalisoitui. Tämän jälkeen tekijä pohtii vähemmän yksityiskohtaisesti, miten ranskalaista teoriaa on keksitty muualla maailmassa sekä luo katsauksen nykytilaan Ranskassa.

French Theory on opettavainen teos, jossa yhdistyy teoreettinen keskustelu ja kulttuurihistoriallinen ote. Sen lukeminen antoi myös mahdollisuuden peilata muistikuvia ja kokemuksia, joita itsellä oli näistä ajatusvirtauksista, kun niihin 1990-luvulla opiskelujen tuoksinassa ensimmäisen kerran tutustui.

Pehmeitä kumouksia

Viime viikot ovat kuluneet viimeistellessä vielä tämän kevään aikana ilmestyvää uutta kirjaani. Sen nimi on Pehmeitä kumouksia: Uskonto, media, nykyaika (Eetos 2015). Sisältö koostuu yhdeksästä aikaisemmin julkaistusta mutta tätä kokonaisuutta varten päivitetystä artikkelista ja uudesta, lähes 40-sivuisesta johdannosta. Johdannossa pyritään luomaan tarina, jossa risteävät uskontotieteen yleiset pitkäkestoiset muutokset ja omat kokemukseni 20 vuoden ajalta tieteenalan parissa.

Tiedän, että ihmiset suhtautuvat tällaisiin teoksiin ainakin kahdella eri tavalla. Yhdet pohtivat, onko mielekästä laittaa kansiin pintapuolisesti remontoituja versioita jo aikaisemmin julkaistuista, eri aikoina kirjoitetuista teksteistä. Toiset taas haluavat lukea eri paikoissa julkaistuja tekstejä yksissä kansissa. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen kastiin. Tälle on muutamia syitä.

Pidän siitä, ettei yhden tutkijan artikkeleita tarvitse etsiä useista eri paikoista, vaan ne on mahdollista saada yksien kansien välistä. Lisäksi tekstit asettuvat uuteen kontekstiin, luettavaksi toisenlaisten tekstien viereen. Myös tutkijoiden tapa kirjoittaa johdantoja tällaisiin teoksiin kontekstualisoi tekstit uudella tavalla. Lopulta näin mahdollistuu myös erilaisten kehityskaarien jäljittäminen varhaisemmista teksteistä myöhempiin.

*

Nimi Pehmeitä kumouksia on lainattu Félix Guattarilta, sillä häneltä on julkaistu teos nimeltä Soft Subversions. Englannin kielen sanan ”subversion” (lat. subvertere) lähimmät suomenkieliset vastineet ovat ”kumous” tai ”mullistus”. Sanakirjamäärittelyissä ”subversion” viittaa tyypillisesti sosiaalisen järjestyksen valtarakenteiden kumoamiseen ja erityistapauksissa jopa valtiovallan väkivaltaiseen kukistamiseen. Kriittisessä kulttuuriteoriassa termiä on käytetty viittaamaan kulttuurin muutokseen ja muuttamiseen, joka voi tapahtua esimerkiksi haastettaessa hegemonisia merkitysrakenteita.

Guattarin ilmaisussa on kuitenkin mukana määre ”pehmeä”, joka vihjaa, ettei kumouksen kohteena ole välttämättä jokin suuri kokonaisuus, kuten valtio, talous tai kansakunta, vaan kyse on yhtä lailla vähittäisestä vaikuttamisesta niihin tekijöihin, joista suuret kokonaisuudet rakentuvat. Guattari peräänkuulutti omintakeiseen tyyliinsä analyysia, joka johtaa vähitellen maailmaa muuttaviin pehmeisiin kumouksiin ja huomaamattomiin vallankumouksiin. Tosin usein tällaisen puheen ensisijaisena kohteena on akateeminen maailma ja tavat tutkia asioita. Niin myös tulevassa teoksessani.

Ajatus pehmeistä kumouksista luonnehtiikin teostani kuudella eri tavalla: (i) se kehittelee uskontotieteelle uusia tieteidenvälisiä muodostelmia hylkäämättä vanhaa; (ii) se laajentaa perinteisiä ja tyypillisiä aineistoja ja tutkimuskohteita tuomalla vaihtoehtoja osaksi nykypäivän uskontotiedettä; (iii) se hahmottelee kontekstisidonnaista teoretisointia perinteisten universaaliteorioiden rinnalle – ja joissain tapauksissa haastajaksi; (iv) se korostaa kriittisen uskontotieteen tärkeyttä ymmärtävän ja selittävän tiedonintressin täydentäjänä ja pohtii, mitä ”kriittisyys” voisi tarkoittaa ja olla käytännössä; (v) se ehdottaa, että yhteiskunnalliset muutokset ja sen myötä kiinnostus ajankohtaisiin aiheisiin muokkaavat uskontotieteen perinnettä ja kysymyksenasetteluja; (vi) se esittää, että medialla on entistä merkittävämpi rooli uskontotieteessä siten, että se ei ole pelkästään vaihtoehtoinen tutkimuksellisen erikoistumisen kohde, vaan olennainen osa minkä tahansa uskonnon toimintaympäristöä.

*

Joskus vuoden 2008 lopussa tai 2009 alussa olin Harrogatessa eräässä early career -tapahtumassa, jossa konkarit tarjosivat tukea nuoremmille tutkijoille, joilla ei ollut vakituista työtä yliopistossa. Eräs Leedsin yliopiston professori pyysi meitä kuvittelemaan, missä olemme 10 vuoden kuluttua, mitä olemme saaneet aikaan tästä päivästä vuoden 2019 alkuun. Kun tehtävää purettiin ja tuli vuoroni nostaa esiin joku asia paperistani, sanoin, että kymmenen vuoden päästä olen kirjoittanut entisten lisäksi neljä uutta kirjaa. Professori naurahti epäuskoisena, todeten, että arvio on aika optimistinen – yhteen kirjaan menee niin ja niin paljon aikaa, jos kirjoittaa aivan uudesta aiheesta ja tutustuu uusiin aineistoihin.

En jäänyt jankuttamaan aiheesta, mutta tiesin, ettei arvioni ollut täysin epärealistinen. Olin kuitenkin jo julkaissut kaksi monografiaa ja kolme toimitettua kirjaa, joten neljä uutta kirjaa kymmenessä vuodessa ei kuulostanut mahdottomalta. En edes laskenut arviooni toimitettuja teoksia.

Harrogaten tapaamisen jälkeinen kirjani ilmestyi vuonna 2013. Se oli yhteiskirjoitettu muiden Leedsissä työskennelleiden kanssa. Seuraava kirja ilmestyi 2014. Nyt on ilmestymässä kolmas ja ollaan vuodessa 2015. Minulla on vielä hyvin aikaa saada se neljäs – eli koko tuotantoni kuudes – tehtyä ennen vuotta 2019.

Kuvassa on Leedsin pohjoispuolella sijaitsevan kylpyläkaupunki Harrogaten ylpeys, Bettys Café Tea Room.

Studioalbumit osa 49: Van Halen

Kuulun siihen ikäpolveen ja sukupuoleen, joka ei voinut välttyä Van Halenin videoilta vuonna 1984 ja sitä seuraavana vuonna. ”Jump”, ”Panama” ja ”Hot for Teacher” kuuluivat 10-vuotiaiden poikien yleissivistykseen. Pian lumo kuitenkin karisi. Hyllystä ei enää löytynyt mitään yhtyeen tuotannosta. Bändi jatkoi tekemisiään, minä omiani.

Kolmisen vuotta sitten hankin pari Van Halenin albumia vinyylinä. Ja myöhemmin vielä yhden. Joko olin onnistunut valikoimaan parhaat levyt tai sitten olin jotenkin unohtanut yhtyeen ansiot. Päätin kuunnella studioalbumit.

Van Halen I (1978) kuuluu mielestäni yhtyeen parhaimmistoon. En omistanut sitä lapsena, mutta ostin sen Uppsalan komennukseltani käytettynä vinyylinä pilkkahintaan (tämä oli se kolmas ostos). Ei ole tarvinnut katua. Sen kohokohta on ”Ain’t talking about love”, jota Apollo 440 sämpläsi parikymmentä vuotta myöhemmin. Muita tunnettuja on ”Running with the devil”, ”Jamie’s crying”, Kinks-laina ”You really got me” ja Eddie Van Halenin kitarataitoja esittelevä ”Eruption”. Teoksella ja bändillä ylipäätään oli valtava vaikutus myöhempään kevytheviin. Tukkahevi on hiuslakkoineen, spandekseineen ja seksibilejee-lyriikoineen velkaa tälle teokselle, eikä ole varmaan väärin sanoa, että moni hevimaailman kitarasankari otti vaikutteita ”Eruptionista”. En tiedä, arvostaako kukaan David Lee Rothin laulutekniikkaa, mutta äänessä ja olemuksessa on karismaa, joka korvaa muut puutteet.

Van Halen II (1979) on hyvänmielen bile-albumi, jota edustaa onnistuneesti sen ehkä tunnetuin raita ”Dance the night away”. Varsinkaan nykyään ei ole tavallista aloittaa levyä koverilla, mutta ehkä pari kertaa aikaisemmin listoille noussut ”You’re no good” oli varman päälle pelaamista. Kitarataitoja esitellään biisissä ”Spanish fly” vähän ”Eruptionia” tylsemmin (pointtina onkin taitojen esittely ja joidenkin mukaan tämä on vaikeampi). Massan yli nousee omassa rankingissani ”Light up the sky”, mutta ei sekään ole klassikko. Päätösraita ”Beautiful girls” on bändille ominainen toimivahko perushöpsö naistennauratuslaulu. Minusta levy on kokonaisuutena tasapaksu ja jokseenkin väkinäinen puserrus, joka on tasoltaan etäällä debyytin hetkittäisestä riemusta.

Women and Children First (1980) nostettiin Kerrang-lehdessä sadan parhaan hevilevyn listalla sijalle 30. Se on piirun verran totisempi kuin edeltäjänsä, mutta Eddien soolot keventävät yleistunnelmaa. Eikä timantti-Davea voi kovin vakavasti ottaa missään tapauksessa. Ja onhan siellä bilerallatusta, kuten ”Everybody wants some!!”. Ja rokkaava ”Romeo delight”. Ja alle minuutin  kestävä Black Sabbathista muistuttava ”Tora! Tora!”. Ja Peer Güntiltä paikoitellen kuulostava, kokeilussaan onnistunut ”Loss of control”. Levyn kuriositeetti on se, että täyteraidasta käyvä ”Could it be magic” sisältää naisen laulua. Se on tälle yhtyeelle täysin poikkeuksellista. Huolimatta historiastani bändin kanssa, tätä albumia en kuullut lapsena.

Fair Warning (1981) on entuudestaan minulle tuntematon levy. Se oli myynnillinen pettymys verrattuna edellisten menestyksiin. Mutta mitä se pitää sisällään? Levy on rajumpaa, tasapaksumpaa ja musiikillisesti totisempaa Van Halenia. Mukana ei ole selkeitä hittejä. Eddien kitara tuo taas keveyttä, mutta kun en itse ole hänen soittotyylin suuri fani, ei siitä ole teoksen pelastajaksi. Edes kenties tunnetuin raita ”Unchained” ei iske samalla tavalla kuin yhtyeen parhaat, vaikka kelvollisesta rokkirallista onkin kyse.

Diver Down (1982) on välityö: viisi lainakappaletta, kolme instrumentaalia ja neljä omaa laulettua biisiä. Levyä tuli kuunneltua jo lapsena, mutta se jäi oudoksi kuriositeetiksi. Se tuntui pelkältä vitsiltä, joka ei edes ollut heviä. Tosin Roy Orbisonin ”(Oh) Pretty woman” kuulosti myös Van Halenin käsittelyssä hienolta, samoin kuin The Kinksin ”Where have all the good times gone”. ”Dancing in the streets” on epäonnistunut tulkinta klassikosta. Lapsena tuli ihmeteltyä kappaleita ”Happy Trails” ja ”Big Bad Bill” (jossa Van Halenin veljesten isä Jan vierailee klarinettinsa kanssa), mutta nyt ne muistuttavat enemmän siitä, että Diver Down on tunnelmaltaan enemmän Lee Rothin kuin Eddien liidaama levy, jossa on viihdettä, kabareeta ja karaokea. Bändin omissa kappaleissa on toki tuttu soundimaailma.

1984 (1984) on yhtyeen menestynein levy ja se oli myös albumi, jolla yhtye murtautui pohjalaisten lasten tietoisuuteen. Videoita tapitettiin kerta toisensa jälkeen. ”Jump” oli iso hitti, ”Panama” albumin paras biisi ja ”Hot for Teacher” oli levottomuudessaan täydellinen. Olihan siellä muutakin. Albumin avaava instrumentaali ”1984” oli jännittävä, ”Top Jimmy” rokkaa ja rauhallisempi, syntikkavetoinen, ”Jumpin” jälkeen toisena singlenä julkaistu ”I’ll wait” on asiallinen biisi. Lienee tosin yleisöpohjan maksimointiin tähtäävää laskelmointia, että albumin syntikkavetoisimmat biisit julkaistiin kahtena ensimmäisenä singlenä. Mutta se kannatti. Myöhemmin sitä ajatteli, että kun kannessa enkelipoika vetää röökiä, sen on täytynyt olla hurjaa. Vähän sitä sensuroitiin ainakin Britanniassa. Meille se ei ollut. En muista kenenkään kommentoineen kantta juuri mitenkään. Paljon hurjempaa oli Iron Maidenin, Acceptin ja Judas Priestin kansitaide. Hankin vihdoin vinyylin hyllyyni kolme vuotta sitten.

5150 (1986) esitteli yhtyeen uuden vokalistin. Vanha sotaratsu Sammy Hagar tuli bändistä lähteneen David Lee Rothin tilalle. Vähän sitä nikoteltiin, mutta kun ”Why can’t this be love” tuli kuunteluun, ei voinut valittaa. Kyse oli onnistuneesta hitistä ja koko albumi meni Billboardin ykköseksi. Bändin aikaisempi menestys yhdessä yhden hitin kanssa riitti kantamaan tämänkin myyntilukuja, mutta yksi hitti ei riitä arvostamaan levyä yhtyeen parhaimmistoon lähes 30 vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Onhan siellä 80-luvun aor-tyyliä mukaileva ”Dreams” ja ehkä vielä limaisempi ”Love walks in” – molemmat omalla tavallaan toimivia. Veljelleni lapsuudessa jäänyt vinyyli siirtyi pari vuotta sitten hyllyyni, jossa se majailee edelleen. Kovin usein se ei löydä tietään levylautaselle.

OU 812 (1988) jäi väliin lapsena ja teininä. Olin 14-vuotias sen ilmestyessä, mutta olin jo jättänyt hevin ja hard rockin taakseni. Täysin varmasti en muista, olenko joskus kuullut albumin, mutta aivan tuntemattomalta se nyt vaikuttaa. Toinen Hagarin vokalisoima Van Halen -albumi on melodista valtavirran rokkia maustettuna bändille ominaisine soundeineen. Omaleimaisen siitä tekee lähinnä Alex Van Halenin tunnistettava rumpusoundi. Vaikka en koskaan kuulunut Hagarin dissaajiin, hänen laulunsa tuo bändiin kireyttä ja väkinäisyyttä verrattuna Lee Rothin puolihuolimattomaan artikulaatioon. Jos Hagar huutaa laulaessaan, Lee Roth puhuu. Ei tähän albumiin saa mitään kiinnostavaa näkökulmaa: jos on tylsä, niin sitten on.

For Unlawful Carnal Knowledge (1991) eli F.U.C.K. on aika tukkoinen ja ummettava levy. Se on täynnä tavaraa, joka ei oikein löydä omaa paikkaansa. Sillä ei ole raikkaasti rullaavia rokkihittejä, jotka ovat nostaneet bändin muuksi kuin soittotaitojansa esittelevien jätkien yhdistelmäksi. Jos levyä yrittää lähestyä vähän suopeammin, niin sieltä alkaa löytyä kohtuullisia biisejä, kuten ”Judgement day”, ”Spanked” ja Hagarin tekstittämä ”Right now”, joka on vakava vaihtoehto yhtyeelle tyypillisille pikkutuhmille lyriikoille.

Balance (1995) ilmestyi neljän vuoden tauon jälkeen ja kiirehti suoraan jenkkien Billboardin ykköspaikalle. Lieneekö syynä kakkosraita ”Can’t stop loving you”, joka on ilmeinen pophitti. Se jää melko kauaksi yhtyeen parhaimmista hiteistä, mutta se on edistystä verrattuna pariin edelliseen levyyn, joilta hitit loistivat poissaolollaan. Sen jälkeen mennään tasalaatuisella ja geneerisellä rokilla tappiin asti. Balance jäi viimeiseksi Hagarin vokalisoimaksi Van Halen -albumiksi.

Van Halen III (1998) sai laulajakseen Extremestä tutun Gary Cheronen, joka kuulostaa Hagarilta ja hetkittäin myös Lee Rothilta. Albumin sisältö on kovin yhdentekevää hard rockia. Siksi ei ollut yllätys, ettei yhtäkään sen biiseistä kelpuutettu kuusi vuotta myöhemmin ilmestyneelle kokoelmalle Best of Both Worlds. Kuten niin usein ennenkin, kun kuuntelee keskinkertaista, niin seasta nousee lopulta yksi yli muiden. Tällä kerralla se on albumin kahdeksas raita ”Josephina”. Albumin jälkeen Michael Anthony otti hatkat bändistä. Hänen mukaansa Eddie Van Halen saneli, miten tällä levyllä soitetaan bassoa.

A Different Kind of Truth (2012) on Lee Rothin paluu. Ja bassonvarteen tuli Eddien poika Wolfgang. Albumi oli kaupallinen menestys ja kriitikotkin pitivät. Se lähtee liikkeelle raikkaasti heti ensisekunneilla (”Tattoo”, joka julkaistiin myös ensimmäisenä singlenä) ja jatkuu vahvalla keskitasolla läpi teoksen. Tämä on niin tyypillistä pitkään tarponeille yhtyeille: ensin on huipun saavuttaminen, sitten tullaan ryminällä alas ja sitten yli 30 vuoden uran jälkeen tehdään yllättävän hyvä levy, joka jää kuitenkin kauaksi parhaista hetkistä.

Kokonaisuutena olin lievästi pettynyt tähän rupeamaan. Olisin toivonut, että minusta olisi kuoriutunut suurempi Van Halenin diggari. Kävi kuitenkin niin, että siitä tuli ihan kuolevainen, joskin hyvin ansiokkaan uran läpikäynyt bändi. Ostoksillekaan ei ole kiire, sillä debyytti ja 1984 riittävät kotikuunteluun. Pahan päivän varalle on vielä 5150. Jos jotain, niin Women and Children First voisi löytää paikkansa hyllystäni. Sitä hypistelin levykaupassa viimeksi tätä kirjoittaessa, mutta päädyin ostamaan pari varhaista Kinksiä ja Pat Benatarin kokoelman.

 

Teologisesti epäkorrektia?

Miksi uskonnolliset ihmiset uskovat asioita, joita heidän ei tulisi uskoa? Siis: miksi he uskovat asioita, joita heidän ei tulisi uskoa, jos oletetaan, että ihmiset uskovat juuri niin kuin uskonnossa opetetaan? Tätä kysymystä selvittää D. Jason Slone jo kymmenisen vuotta sitten ilmestyneessä teoksessa Theological Incorrectness: Why Religious People Believe What They Shouldn’t (2004)

Selailen joskus suosimani kirjakaupan hakusivustoa siten, että otan sopivan hakusanan ja pyydän tulokset halvimmasta kalleimpaan. Näin löytyy toisinaan kiinnostavia teoksia, jotka ovat lähes ilmaisia (plus postikulut). Slonen kirja tuli vastaan juuri tällä menetelmällä. Olin tietoinen sen ilmestymisestä jo kymmenen vuotta sitten, mutta en katsonut sen olevan itselleni niin relevantti, että ehtisin lukea sen. Nyt sitten ostin ja luin.

Justin L. Barrett kehitti termin teologinen korrektius. Sillä hän tarkoittaa ihmisten kykyä antaa teologisesti päteviä vastauksia uskonnollisiin kysymyksiin, kunhan he saavat reflektoida vastausta. Spontaanissa ja reaaliaikaisessa ajattelussa he kuitenkin antavat hieman erilaisia vastauksia. Tämä kertoo siitä, että tietyt teologiset ajatukset ovat niin monimutkaisia ja ”luonnottomia”, että ne säilyvät ja siirtyvät pitkällisen opettelun seurauksena. Lisäksi niiden siirtyminen vaatii yleensä kirjallista muotoa. Toiset uskonnolliset ajatukset ovat niin ”luonnollisia”, että ne säilyvät helposti, koska ihmismieli tuottaa niitä automaattisesti normaalien ajatusprosessien tuloksena.

D. Jason Slonen lähtökohta on suunnilleen sama, mutta hän kääntää kiinnostuksensa teologiseen epäkorrektiuteen – siihen, että ihmiset uskovat asioita, jotka eivät ole teologisesti hyväksyttyjä. Tarkemmin sanottuna inhimillinen kognitio on sellainen, että se tuottaa luonnollisesti ajatuksia, jotka ovat uskonnollisia, mutta teologisesti epäkorrekteja.

Slonen lähtökohta ei ole täysin omaperäinen. Se on suoraa jatkoa Barrettin väittämälle, eikä Slonella ole varsinaisesti omaa, uutta kontribuutiota aiheeseen. Mitä sitten jää jäljelle?

Teoksessa on luku, joka toimii kohtuullisen hyvänä johdantona valikoituihin kognitiivisen uskontotieteen näkökulmiin (erityisesti Barrett, Boyer, Guthrie, Lawson & McCauley, Whitehouse). Samoin siinä on kiinnostava tuuria kognitiivisesta näkökulmasta käsittelevä luku.

Kirjassa on myös ongelmia. 

Ensinnäkin, jos on tottunut ajattelemaan, että ihmiset eivät ajattele juuri niin kuin teologia opettaa, ei Slonella ole mitään uutista sinulle. Oletus, että ihmiset oppisivat teologian, ja tästä tulisi heidän uskontonsa sisältö, on lähtökohtaisesti outo. Oma hatara muistoni teologisista opetuksista vaikkapa seurakunnan pyhäkoulusta, uskonnontunneilta tai rippikoulusta – juuri muualla opetuksia ei minulle ole välitetty – on se, ettei teologiaa silloinkaan opetettu siinä muodossa kuin se on opillisissa esityksissä hiottu.

Toiseksi, Slone ei problematisoi uskonnon kategoriaa. Uskonto on yksinkertaisesti yliluonnollisia toimijoita koskevia uskomuksia. Vaikka moni muu hyödyntää samanlaista käsitystä, tutkijat yleensä pohtivat, miksi tämä määritelmä täytyisi säilyttää kritiikistä ja laajasta keskustelusta huolimatta.

Kolmanneksi, teos on kielteinen malliesimerkki retorisesta hyberbolasta. Ehkä tyyli kertoo ajasta, jolloin toisten mielestä oli vielä välttämätöntä levittää kognitiivisen uskonnontutkimuksen ilosanomaa rakentamalla yksilöimättömiä olkiukkoja muista näkökulmista. Slonen olkiukot ovat paikoitellen niin naurettavia, että ihmettelen, jos joku ottaa ne tosissaan. ”Lykkyyn uskominen ei ole länsimainen keksintö, vaikka jotkut kulttuurirelativistit niin saattavat väittää.” Voi kun tietäisi ketkä. ”Uskonnolliset ihmiset eivät käyttäydy kuten sosiologit ja antropologit luulevat. Ihmiset eivät opi, mitä ajatella, oppimalla teologian.” Jahas. Tämäkö onkin uskontososiologien ja -antropologien sanoma? ”[Postmodernismin mukaan] se, mikä on totta, on se, mikä on kulloinkin muodikasta.” Vai niin.

Slone toistaa kaavaa, jossa ensiksi kerrotaan, ettei sosiokulttuuriset selitykset ole kuin pseudoselityksiä ja sitten kerrotaan, että kognitiivinen näkökulma tarjoaa parhaan selityksen. Itse toivoisi kirjoittajalta nöyryyttä ja malttia erityisesti niissä esimerkeissä, joissa ”kognitiivinen selitys” ontuu. Buddhalaisuudessa ei ole naispuolisia munkkeja. Miksi? Siksikö, että kulttuuri on yleisemminkin seksistinen. Tällöin Slonen mukaan pitäisi kysyä, miksi buddhalaiset kulttuurit ovat seksistisiä. Kognitiivinen selitys on Slonen mukaan se, että buddhalaiset noudattavat Buddhan esittämää lakia (rituaalijärjestystä, jossa yliluonnollinen toimija – Buddha – on keskeisessä roolissa). En ymmärrä, miten tämä on sen perusteellisempi selitys.

Jos kognitiivinen uskontotiede kiinnostaa, Slonen teos tarjoaa yksinkertaisesti ja helppotajuisesti esitettynä peruspalikoita. En voi kuitenkaan suositella teosta moittimatta samalla sitä sen ylimielisen ja omahyväisen tyylin – ja siitä seuraavien virheiden ja haitallisten yksinkertaistusten – vuoksi.

Studioalbumit osa 48: Popeda

POPEDA – JESSSS!!!! Nonniin. Tässä sitä ollaan. Aikomukseni oli säästää herkkupala osaan 50, mutta kun ei millään malta. Popeda ei ole tuntematon bändi, vaikka toki tuoreemmassa tuotannossa on kuuntelematonta materiaalia. Se oli lapsena yksi suosikeistani, siinä missä Eput ja Juice. Manserock. Popedaa käytiin katsomassa keikalla useaan kertaan. Siksi tämä rupeama on ainakin alkupuoliskoltaan enemmän muistelua ja katsomista taakse päin kuin uuteen tutustumista.

Popeda (1978) lähtee liikkeelle yllättäen akustisesti (”Rock and roll”), mutta sitä seuraa keikkaklassikko ”Mauno soittaa stereoo”. Bändin soitto on aika löysää ja musiikki on yksinkertaista perusrokkia. Punkista bändissä ei varsinaisesti ollut kyse, vaikka Wikipedia niin väittääkin. Paitsi jos luokittelu tehdään parin punkahtavan rallin perusteella (esim. ”Tarkkailuneliö”). Hyvä vertailukohta bändin luokittelun hankaluudesta onkin Tom Robinson Band, jonka ”2-4-6-8 Motorwayn” Popeda vääntää ”Oodiksi Tom Robinsonille”. Oliko TRB punkkia? Oliko Popeda? Tässä vaiheessa basisti Ilpo Ainialan rooli oli biisinteossa merkittävä. Myös kitaristi Arwo Mikkonen rustasi levylle pari rallia. 37 vuotta ilmestymisensä jälkeen kuunneltuna yhtyeen ensialbumi on korkeintaan lupaava demo, jos verrataan aikansa parhaimpiin (vaikkapa Ratsiaan) tai bändin kultakauteen. Ei tappohittejä, keskinkertaisia sävellyksiä. Sanoituksissa ei ole viljalti nerokkuuksia, jos ei lasketa biisiä ”Pisteritsat”.

Raswaa koneeseen! (1980) on toista maata. Se taisi olla veljelläni vinyylinä ja muistan kuulleeni useitakin biisejä livenä jo pienenä. ”Da da” on hieno alku. Levy jatkuu nimibiisillä, joka on vintage-Popedaa. Tästä tunnistaa bändin eli ilmaisussa on menty kohti omaleimaisuutta. Liekö syynä se, että kaikissa vähintään osasäveltäjänä on Arwo Mikkonen, vai se, että tuottajana on Pantse Syrjä. Popedamaisuus on läsnä myös kiusallisella tavalla, esimerkiksi kappaleessa ”Silmiklasikyy”, joka on musiikillisesti yksi maailman tylsimmistä kappaleista. Toisaalta esimerkiksi ”Luvattu maa”, ”Palkkasoturiksi Nubiaan” ja ”Nukke” ovat oikeasti aika hienoja biisejä.

Hullut koirat (1981) jäi jostain syystä paitsioon silloin kun bändistä lapsena diggailtiin. En edes muista, löytyikö se nauhoitetulta c-kasetilta, mutta ainakaan sitä ei ollut omassa eikä tuttavien hyllyssä vinyylinä. Nyt kuunneltuna on todettava, etten tunne kappaleita ennestään, paitsi asiallisen ”Vankilalaulun”. Yleissoundi on kevyempi ja popimpi kuin suoraan jytisevällä edeltäjällään. Bändi oli pettynyt ja suurin odotuksin valmistautunut levy-yhtiö pienensi markkinointibudjetin kuullessaan teoksen. Kokonaisuus on näin vuoden 2015 näkökulmasta heikko.

Mustat enkelit (1982) on käännös rokkaavaan suuntaan. Se alkaa tymäkällä rallilla ”Kuulat sekaisin”. Toinen sen tunnettu biisi on heviballadia lähenevä ”Yö”. Mukana on myös bändille ominaista huumorirokkia, kuten ”ABCD-Rock” ja ”Hormoonihuulet”. Vinyyli löytyi joskus hyllystäni, mutta en enää muista, mitä sille tapahtui. Levy on ensimmäinen Popedan teos, jolla on mukana Costello Hautamäki. Sillä on korkeintaan kaksi klassikkoa, jotka löytäisivät tiensä yhtyeen kokoelmalle, mikäli minä valikoisin kappaleet: avausraita, räyhärokki ”Kuulat sekaisin” olisi mukana ehdottomasti ja sinne saattaisi mahtua myös lapsuusvuosien Popeda-keikoillakin kuultu, rauhallinen ”Mä unta näin”.

Kaasua (1983) tuli tunnetuksi jo lapsena. Tosin ostin sen vasta viime vuonna Anttilan alennuksesta parilla eurolla. Siltä löytyy muutamia onnistumisia. Oikeastaan koko a-puoli: nimiraita ”Kaasua, komisaario Peppone”, suora rokki ”Kiinni jäin”, maltillisemmat ”Soittomatkalla”, ”Armahdus” ja ”Viimeinen mohikaani”. B-puolella on perushölmö ”Silirimpsis hei” ja vauhtirokki ”Liian myöhään”. Tällä levyllä viimeistään Popeda runttasi itsensä suomalaisten suosioon. Ymmärrettävästi.

Harasoo (1984) tuli ostettua lapsena, mutta se meni jossain vaihdossa veljelleni. Se on läpikotaisin tuttu levy. Sillä on kaksi massiivista hittiä, ”Sukset” ja ”Matkalla Alabamaan”, mutta olen aina pitänyt parista muustakin (esim. ”Aamulla” ja melko absurdi ”Pullaristo ihmemaassa”). Ehkä syy on lapsuuden kokemuksissa, mutta Popedan huippukohta osuu ajalle 1983–1987, vaikka sitä ennenkin on onnistuneita hetkiä.

Pohjantähden alla (1985) on albumi, jolla Costellon kiinnostus hard rockiin ja kitaratilutuksiin tulee esiin selvemmin kuin koskaan aikaisemmin Popedan levyillä. Costello myös sävelsi 10 kahdestatoista. Tätä kuunneltiin lapsena. ”John Holmes” oli jo silloin härski, ”Kuuma kesä” oli kova juttu ja ”Tää on se yö” -kappaleeseen tehtiin video kesäleirillä. ”Keskiyön blues”, ”Christina” ja nimibiisi ovat tasavahvaa tavaraa, jota tarvitaan pitämään tasoa yllä. Kuten muillakin albumeilla, myös tässä on täytettä: Rollareiden ”Laitimmainen kerta” ja ”Mahdollisesti” ovat levyn loppupään tarpeettomia minuutteja. Kansi on edelleen kammottava, mutta Popeda-asteikolla tämä on hyvä levy Costellon obsessioista huolimatta.

Tässä välissä tuli kokoelma 15gt golden turpo (1986), jolla on muutama studioalbumeille päätymätön raita. ”Kellot lyö” iski kovaa pienenä, samoin kuin seiskatuumaiselta kuultu ”Eläinten vallankumous”

Ei oo valoo (1987) kuuluu vielä aikaan, jolloin kävin katsomassa Popedan omalla keikalla. Kitaristi Arwo Mikkosen kuoleman jälkeen remmiin tuli Timo ”Törrö” Tapaninen ja koskettimiin Jukkis Järvinen. Muistan vielä, että vietimme kavereiden kanssa pitkään uusien jäsenten ja rumpali Kari Holmin kanssa ennen keikkaa, turisten niitä näitä ja potkien futista. Pate oli kovassa kännissä ennen ja jälkeen keikan, mutta hoiti työnsä kunniakkaasti. Itse albumi oli asiallinen. Siltä puuttuvat edellisten massiiviset hitit, mutta se on pullollaan perus-Popedaa. ”Apen ja Riitan surullinen tarina” on ehkä kaikkein onnistunein raita, ”Bandiittipolkka” ja ”Ranttalitytön tärinät” ovat bändille niin tutun hölmöä rokkia, ”Hullu tarttui kirveeseen” on laukkakompilla varustettua hard rockia, ”Masuunimestarin musta maanantai on onnistunut teksti yhdistettynä big band rock’n’rolliin ja ”Maailmankaikkeuden suvijenkka” on yritys potkivaksi hittiralliksi.

Hallelujaa (1988) ilmestyi vain vuosi edellisestä, mutta minulle ero on valovuosi. Muistaakseni nauhoitin levyn kasetille, mutta se ei tuntunut miltään. Ilmeisesti murrosikä oli tullut. Tai sitten olin löytänyt kiinnostavampaa musiikkia. Edelleen olen sitä mieltä, että Costellon sävelkynä on tyrehtynyt. Sävellykset ovat jopa Popeda-asteikolla luvattoman heikkoja. Edes Martti Syrjän tekstit eivät pelasta, koska niistä kuultaa liikaa yritys olla popedamaisen rivo. Jopa biisien nimistä kuultaa kyllästyneisyys.

Kans’an popeda (1990) oli jo auttamattoman kaukana kiinnostuksistani. Popedasta oli tullut lähinnä vitsi. Biisilistaa katsoessani en tunnista ensimmäistäkään. Ei se mitään, sisältöhän on seestyneen turvallista koko kansan Popedaa ainakin alkumetreillä (”Jäin täryjyrän alle Pispalassa”, ”Lilli Kuponen”). Tosin meno lässähtää aika nopeasti ja kokonaisvaikutelma jää laimeaksi.

Svoboda (1992) ilmestyi pari vuotta myöhemmin ja 18-vuotiaana Popeda oli suuri vitsi. ”Kersantti Karoliina” soi kaikkialla paitsi siellä missä itse sai valita Pixiesin, Nick Caven, Crampsin, Sonic Youthin, Dead Kennedysin tai Nirvanan. Levyllä oli muitakin isoja biisejä, esimerkiksi tylsähkö ihmissuhteessa pettyneen itsesäälinen ryyppylaulu ”Punaista ja makeaa”, melkoisen toimiva Springsteen-pastissi ”Repe ja Lissu” ja Sensational Alex Harvey Band -koveri Tomahawk Kidistä ”Mää ja tapparan mies”. Jos Popedan alatyyliset tekstit ovat olleet bändin tavaramerkkinä jo ennen tätä, viimeistään tässä vaiheessa pakko laulaa palleista ja pilluista vähintään joka toisessa biisissä alkaa tuntua rasitteelta ja itsensä parodioinnilta. Levy myi platinaa.

H.Ö.N.Ö (1994) on jo sitä aikaa, etten ole koskaan kuullut albumia kokonaan. Totta kai oli vaikea välttyä kuulemasta basisti Markku Petanderin säveltämää ja Pauli Hanhiniemen sanoittamaa hittiä ”Tahdotko mut tosiaan”. Muistan nähneeni Popedan myös livenä pari vuotta tämän jälkeen ilmaiskeikalla Turussa. Kyseisen biisin aikana seurailin niitä yleisön pareja, jotka tosissaan laulelivat sitä toisilleen. Onhan siinä hyvä avauslaini markka-ajan setelit muistaville: ”Lompakossa Väinö Linna yksinäinen on”. Levyn avaa toimiva joskin tyhjäpäinen ”hyvän meiningin” menohitti ”Rokkikone”. Muutenkin sisältöä hallitsevat menorokit, joissa lyriikat ovat yhtyeen omalla asteikolla piirun verran siivompia. Tämän tulkinnan tosin kumoaa päätösraita ”Erotomania”.

500cc (1997) näki päivänvalon kolmen vuoden tauon jälkeen. Siinä välissä ilmestyi livelevy. Tätäkään en ole aikaisemmin kuullut enkä tunnista biisien nimistä kuin lätkäkisojen rallatuksen ”Mannaa mammonaa”. ”Mustameri ja mies” on kuultu aikaisemmin. Se edustaa levyä hyvin: tuttua Popedaa, mutta ei nouse bändin kuolemattomien joukkoon. Levyn outolintu on Klamydiasta tutun Vesku Jokisen tekemä ”Minä, sinä ja Mannerheim”, sillä Vesku myös laulaa biisin. Toinen vastaava on korkeushyppääjä Matti Viitalan tekemä ”Liian kiltti mies”, jonka teksti eittämättä puhuttelee äijiä.

Vieraissa (1999) on nimensä mukaisesti toisten tunnetuksi tekemistä kappaleista koostuva teos. Kuten arvata saattaa, versiot ulkomaisista 60- ja 70-lukujen rokkistandardeista ja muutamasta kotimaisesta ovat järjestäen melko turhia. Mutta koska viina naurattaa, on neljästä ryyppylaulusta koostuva ”Alkomedley” luonnollisesti levyn parhaimmistoa. On jännää, miten  suuri kuilu on näiden puolivillaisten esitysten ja oikeasti toimivan ”Synnyimme lähtemään” välillä on. Juicen sanoittama versio Springsteenin ”Born to Runista” on kuulunut vuosia keikkasettiin, mutta se julkaistiin Paten soolosinglellä vuonna 1986. Myös Paten ja Sielun Veljien yhteissingle ”Meidän äiti imppaa” (Rollareiden ”Mothers little helper”) on huomattavasti parempi kuin yksikään koverlevyn virityksistä.

Just! (2001) on entuudestaan täysin tuntematon teos. Sitä ei ole Spotifyssa, joten en lähde selvittämään sen kummemmin, mitä levy sisältää. Joka tapauksessa seuraavana vuonna Popeda sai yhden suurimmista hiteistä, ”Kakskytä centtiä”, jonka on säveltänyt Olli Lindholm ja sanoittanut Pauli Hanhiniemi. Se julkaistiin singlenä ja tuupattiin myöhemmin kaikille kokoelmalevyille. Tavallaan ympyrä sulkeutui tämän biisin myötä: jos lapsena vanhemmat saivat nolostua, kun lapset lauloivat Popedan rivouksia ääneen, tässä vaiheessa äiti huvitti tai nolostutti lastaan laulelemalla Popedan hittiä.

Häkää! (2005) alkaa äänittäjänä kunnostautuneen Jani Viitasen tekemällä kappaleella ”Katsastuslaulu”. Olen kuunnellut huvittuneena sitä aikaisemminkin kotioloissa ja kertonut muille, miten nerokkaasta laulusta on kyse. Sävel ja sanat sopivat yhteen poikkeuksellisen onnistuneesti. Sen ainoa ongelma on, että se on parodia yhtyeestä itsestään. Samaa on oikeastaan koko levy, vain epäonnistuneempaa sellaista. Poikkeuksena on ”SA Int”, joka ei ole parodiaa, vaan totinen Suomen armeijan ylistyslaulu Costellon säälittävällä tekstillä. Avausraitaa lukuun ottamatta Häkää! on väsyttävä ja huonotasoinen levy, jossa ”pistoolit paukkuu ja meno on hurjaa”.

Täydelliset miehet (2008) myi kultaa, mutta en tiedä miksi. Ehkä Jonne Aaronin fanit ostivat sen, koska albumin avaa hänen tekemänsä ”Elän itselleni”. Se sisältää Junnu Vainion sanoittaman italoiskelmän ”Piango con me”, ”Onhan päivä vielä huomennakin”. Sitä ei edes Popeda onnistu täysin tärvelemään. Suosittelen myös muiden versioita, esim. The Rokes, The Grass Roots, Corizonas ja minulle tärkein The Lords of the New Church. ”Rio de Janeiro” on tunnelmointi Brasiliasta, jossa loppusointua haetaan paikallisista juomista: koskaan / caipiroskaa ja trallalallalaa / lisää lumumbaa.

Voitto (2011) on toistaiseksi viimeisin Popedan studioalbumi. Kuten niin monet yli 30 vuotta ensilevyn jälkeen tehdyt teokset, myös Voitto on keskinkertaisuuden ja turvallisuuden ylistys. Se ei sisällä pahoja ylilyöntejä eikä keskitason puurtamisesta itsensä ylös kiskovia onnistumisia.

Levyjen kuuntelu oli aikamoinen survaisu, mutta se oli helpompaa kuin oletin. Niissä on nostalgiaa enemmän kuin muistinkaan. Myöhäistuotannossaan yhtye on muuttunut parodiaksi itsestään. Sävellykset ja tekstit ovat kuin tehty miettien, millainen on stereotyyppinen Popedan kappale. Tällöin bändi voi mennä vain huonoon suuntaan. Siitä on tullut sammaloitunut kivi.

Parhaat hetket ovat edelleen riemastuttavia, mutta myöhäistuotantoa kuunnellessa on hyvin lähellä yliannos tyhjänpulskeaa, hielle ja väljähtäneelle keskikaljalle tuoksahtavaa maanpuolustusintoa ja yleistä, lopultakin verrattain surullista äijäkonservatiivisuutta.

Toistaiseksi viimeiset näkemäni keikat ovat olleet Ruisrockissa (ehkä) 2008, jolloin hittien kuuntelu helteessä hymyilytti. Vuoden 2013 Provinssirockissa bändin meno oli sen verran väsynyttä, ettei enää välttämättä tule vääntäydyttyä paikalle edes festivaaleilla, mikäli tarjolla on edes kohtuullisen mielekästä muuta tekemistä.